Pappia kyydissä

Ensimmäisen Kirsti Ellilän kirjani olin jo hommannut, kun Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin kiilasi. Pappia kyydissä osittain kiehtoi, osittain pelotti aihepiirinsä takia. Naisteologi, kirkon sisäiset skismat - hmm. Suureen draamaan on aineksia, mutta voiko tästä tulla viihdyttävää juttua?

Kansi: Karisto

Tätä kirjaa harkitessani tajusin, että viime keväänä tuli Neitien rippikouun aikaan käytyä, noh, karkeasti arvioiden noin 1 348 keskustelua kirkosta ja uskosta. Oikea hengellisen elämän seminaari siis.

Kirjatoukan kolossa on näet eteläpohjalaisittain pikkuriikkisen ääriliberaali asenne seikkoihin, joissa paikallinen pastorikunta vetää ns. perinteisempää linjaa. Kysymys homoseksuaalisen avioliiton kirkollisesta hyväksymisestä kuohutti erityisesti; Neitien mielestä se ei tietenkään ole kysymys. (Rippikoulun vetäjällä oli jo mennä hermot Neiti B:hen, joka ei usko diplomaattiseen vaikenemiseen. Ja päinvastoin. Ei varmaan olisi Neiti suostunut ripille ollenkaan, ellei virallinen oppikirja olisi ollut selkeästi lungimmilla linjoilla kuin leiripappi puheissaan.) Myös lehdissä paljon esillä ollut piispanvaali keskustelutti kotona.

Tulipa selitettyä pitkästi taustoja, mutta syystä - ilman tuota lähituntumaa ja viimeisen vuoden konservatismiaaltoa olisi ehkä ollut vaikea ottaa Pappia kyydissä todesta. Mutta totta se on, moni takertuu Raamatussaan enemmän sanoihin kuin sanomaan. Ja sekin pitää paikkansa, että vaikka kuinka olisi määriteltynä virallinen linja, käytännön seurakuntatyössä painavat sitä henkilökohtaiset näkemykset.  

Pappia kyydissä kertoo juuri tällaisesta perheestä. Aviomies, isä ja pappi Aulis on vakaumuksellisesti sitä mieltä, että naispappeus on Jumalan sanan vastaista. Vaimo, äiti ja teologi Matleena on ihan samaa mieltä. Matleenasta saadaankin juuri sopiva keulakuva Timoteus-säätiöläisten naispappeutta vastustavaan lehteen. Oikeat päätökset voi tehdä joku muu, mutta nainen päätoimittajana on hyvä lyömäase taistelussa naispappeutta vastaan. Matleenalla kun on aikaakin; pappisvihkimyksestä ideologisista syistä kieltäytyvälle naiselle ei alan töitä löydy. Vähitellen Matleena kyseenalaistaa oman vakaumuksensa naispappeuden suhteen. Mitkä oikeastaan ovat ne perusteet - ja milloin hän oikeastaan lakkasi niihin uskomasta? Ja mitä ihmettä seuraavaksi -

Kysymys on siitä määritteletkö itse kuka olet vai tekeekö sen joku muu. Matleena on antanut oman puheoikeutensa pois, eikä sitä voi saada takaisin kuin ottamalla.

Tämä olisi voinut olla synkkä kirja. Mutta Ellilä kirjoittaa enimmäkseen kevyesti, välillä vähän rankemmallakin kädellä ironisoiden.

Keitin perunoita, tein salaattia ja paistoin uunissa kokonaisen broilerin. Jälkiruuaksi oli jäätelöä ja mansikkahilloa. Tähän sinä suostuit, sanoin itselleni kattaessani pöytää. Sinä puhuit tästä Auliksen kanssa silloin kun te seurustelitte. Hän kertoi, miten perhe-elämä pitää hänen mielestään järjestää. Sinusta oli ihana ajatella, että viettäisit elämäsi hoivaamalla Aulista ja hänen lapsiaan.

Mutta jostain syystä huomasin nykyään yhtä useammin kysyväni, kuka hoivaisi äitiä.

Tiesin vastauksen: Pitää lukea enemmän Raamattua. Raamatusta löytyy uupuneelle äidille paras hoiva. (s. 73)

Matleena on miehensä valintojen mahdollistaja, omiensa kustannuksella, ja lopulta huomaa sen itsekin. Siinä välissä hän tosin erehtyy luulemaan, että vika on miehessä - ja luulee siksi rakastuneensa toiseen ja toisenlaiseen. Se olikin ainoa juttu kirjassa, joka tuntui minusta epäuskottavalta: ei kai naimisissa oleva, tuonikäinen ja noin fiksu nainen noin herkästi heittäydy syliin heti ystävällisyyttä kohdatessaan? 

Mutta kaikkiaan tämä oli mukava kirja lukea: viihdettä muttei mitään vehnäpullaa. Asetelma oli niin kinkkinen (haloo - fiksu nainen vastustamassa naispappeutta?), etten kuvitellut sitä voitavan perustella siedettävän uskottavasti. Tai ainakin odotin päähenkilön olevan vähän ääliö. Mutta ei; Matleena meni ainakin melkein täydestä. Nuoret naiset tosiaan käyttäytyvät välillä epärationaalisesti miestensä takia, muistaakseni, joten miksipä ei älyllisesti järjettömän vakaumuksenkin omaksuminen kävisi.

Lopusta pidin kovasti. Se sulki ympyrän tyydyttävästi ja tuntui oikeuttavan aiempia tapahtumia. Jatko-osatkin lukulistalle. Ja lykkyä tykö, Irja Askola!

Kirsti Ellilä (2009). Pappia kyydissä. Hämeenlinna: Karisto.

P.S. Tämä oli viimeinen hiihtolomaviikon kirja... lukupäiväkirja on melkein saanut lukijan kiinni! Olen enää kaksi kirjaa jäljessä *juoksee lukemaan lisää*

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa
S.Brunou Etelä-Saimaassa
Polgara Hömpän Helmet -blogissa

Kirsti Ellillän blogi: Kirjailjan häiriöklinikka (täällä muuten keskusteltiin luterilaisesta kirkosta kirjoittamisesta eilen - käy kurkkaamassa!)

Hopearenkaan taika

Kansi: Tammi/Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisilla romaaneilla jatketaan - ja miksikäs ei. Mukavan leppoisaa luettavaa! Ja sitä paitsi, olihan minun pakko saada selville miten käy lopulta nuoremmille sisarille Margareetalle ja Annalle. Jossain täytyy olla onnellinen avioliitto odottamassa näitä sympaattisia sankarittaria. Aiemmissa osissa Kahdentoista valassa, Myrkkypuun marjoissa ja Pähkinäpuisessa lippaassa on jo yksi sisar saatu onnellisesti naimisiin ja lapsentekoon, mutta parantaja-Margareeta ja oudon opinhaluinen Anna etsivät vielä paikkaansa.

Kovin ovatkin kummallisia nuoria naisia molemmat; toinen nauttii itsenäisestä elämästä hiljaisessa torpassa, toinen lukee ilolla kirjoja ja opettelee vielä saksaa. Sarjan viimeinen osa, Hopearenkaan taika, johdattelee onneksi neidot kestävän rakkauden jäljille.

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Juonen keskeinen elementti on sisarten matka Saksaan äskettäin löytyneen Katharina-isotädin mukana. Siellä Margareeta ja Anna huomaavat kuuluvansa odottamattoman vauraaseen sukuun, vaikkakin väärän koivun takaa. Hieno elämä tekee vaikutuksen - mutta suurempi vaikutus on kosketuksella rikkaampaan ja laajempaan kulttuuriin. Löytyy jopa naisten kirjoittamia kirjoja. Käsittämätöntä! Samalla nuoret naiset eivät voi olla huomaamatta, että kotimaasta tutut epäkohdat - köyhyys, välinpitämättömyys ja ahneus - asustavat komeaa kauppakaupunkiakin.

(--) Matka-arkkunne viedään nyt sinne, taloudenhoitaja palasi ilmoittamaan. - Ehkä te haluatte vaihtaa vaatteita ennen ruokailua? Neideille on yhteinen huone, sillä ajattelimme teidän viihtyvän parhaiten niin.

Margareeta tarttui Annan käsivarteen, nipisti kevyesti ja otti kasvoilleen harkitun arvokkaan ilmeen. Hänen suupielensä kuitenkin nykivät pidätettyä naurua. Anna ei mahtanut mitään vaimealle hihitykselle, joka häneltä pääsi. Täti ei ymmärtänyt heidän hilpeytensä todellista syytä, mutta nyökkäsi heille iloisesti. Miten hän olisi voinutkaan ymmärtää, että kerjäläis-Briitan lapsista neidittely tuntui lähes käsittämättömältä ja sen vuoksi niin huvittavalta. (s. 25)

Hopearengas jätti sarjan kirjoista parhaan maun suuhun. Osittain positiivinen lukukokemus johtuu varmaan tottumisesta genreen (pitkästä aikaa), osittain ehkä siitä että Hopearengas on kirjoista lähimpänä aikuisten hömppää juoneltaan. Sankari on komea ja hyvä, sankaritar kaunis ja älykäs, ja kuka nyt jaksaa kysellä olisiko tällainen realistista?

Ainoa vakavampi ajatus, joka tätä lukiessani pälkähti päähän, koski uskonnon näennäisen vähäistä roolia hansakaupungin elämässä ja näissä kirjoissa muutenkin. Rikas porvarissuku näyttää käyvän kirkossa puhtaasti konventioita noudattaakseen, eikä Kyröntalostakaan kovin näkyvästi kirkossa trampata. Olen jotenkin tottunut ajattelemaan 1600-lukua aikana, jolloin ihmiset vielä aidosti turvasivat uskoon paljon nykyistä näkyvämmin ja syvemmin. Näissä kirjoissa kirkko on valtainstituutio ja sääntöjen lähde, köyhälle uhka yhtä hyvin kuin turva - ja sellaisena yleismaailmallisemmin ymmärrettävä kuin toisin kuvattu kirkko.

Pahus. Olen varmasti lukenut jotain keski- ja uuden ajan henkisestä murroksesta ja uskon roolista siinä... mutta nyt ei nouse mieleen kuin epämääräinen ajatus, että kirkon osa maailmankuvasta olisi jotenkin suurempi kuin näissä kirjoissa. Mutta näiden neitojen ajattelutapa on muutenkin kovin moderni: raamit ja tiedot ovat aikakauteen sopivia, minä-kuvan itsestäänselvä omaehtoisuus puhtainta 2000-lukua. Eikä siinä mitään vikaa, nykypäivän lukijoillehan tässä on kirjoitettu.

Tämä Mikkasen sarja ei käännyttänyt minua mitenkään pysyvämmin nuorten kirjojen pariin, mutta ihan mukavaa että tuli näitäkin ennakkoluuloja vähän pöllytettyä. Vaikka dekkarit ja aikuinen hömppä ovat jatkossakin parasta välipalakirjallisuutta, kynnys käväistä nuorten puolella kirjastoa ilman muuta laski.

Raili Mikkanen (2010). Hopearenkaan taika. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Päivi Heikkilä-Halttunen Hesarissa
Sisko Nampajärvi Kymen Sanomissa
Sara Saran kirjat -blogissa

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kansi: Minerva/Taitto Jenny Taskinen

Huh, tämä teksti on hiihtolomalta, mutta jäi kirjaruuhkassa odottamaan vuoroaan. Jostain blogista luin tammikuussa tästä kirjasta niin houkuttulevan kuvauksen (Susan varmaan?), että piti laittaa kirjastolta varaukseen. Kuoleman kanssa ei kujeilla on jotain dekkarin ja trillerin välimailta. Juonta ei kannata ennakkoon kuvata, mutta houkutteleva - kammottava - alkuasetelma on pakko paljastaa.

Michael on menossa naimisiin. Hänen iänikuisiin käytännön jekkuihinsa kyllästyneet kaverinsa näkevät tilaisuutensa tulleen, ja luvassa on kaikkien aikojen polttaripila. Michael haudataan ruumisarkussa metsään mukanaan pornolehti, viskipullo ja radiopuhelin, jonka välityksellä kamut voivat kiusoitella elävältä kuopattua sulhasmiestä. Heiveröinen ilmaletku antaa sentään happea, mutta ahtaanpaikankammolta ei pelasta mikään, kun muutaman tunnin kepponen venyy... ja venyy... Polttarijoukkue onkin ajanut kohtalokkaan kolarin. Tietääkö kukaan muu, missä Michael on? Ja jos tietää, kertooko?

Sulhasen kummallista katoamista selvittää rikosylikomisario Grace. Tapaus ei jätä Gracea rauhaan, sillä jokin kokonaiskuvassa ei täsmää. Tapaus myös liippaa henkilökohtaisesti läheltä, sillä Gracen oma vaimo on kadonnut jälkiä jättämättä vuosia sitten. Grace on sikäli erikoinen poliisi, että hän turvautuu sumeilematta myös yliluonnollista apua tarjoaviin konsultteihin, vaikkei heistä olekaan ollut apua vaimon jäljittämisessä. Mutta tuleeko mikään apua ajoissa Michaelille - kas siinä kirjan imu piilee.

Kirjallisista ansioista ei ehkä kannata suuremmin vaahdota, mutta vetävää dekkarihömppää kaikilla perushöysteillä on tarjolla. Kuviot kääntyvät tyydyttävästi oman akselinsa ympäri pari kertaa, kiinnostus pysyy yllä. Ideaa on sen verran, että juttu kantaa - vaikka itsekseni ajattelin, että kirja olisi voinut olla enemmän edukseen neljänneksen lyhyempänä.  Ihmiset jäävät pohjimmiltaan ohuiksi, joten vähän niukempi kerronta olisi pelittänyt.

Sellainen tuntuma Kuolemasta tuli, että tämä voisi olla uuden sarjan pilottijakson romaanimuotoon tehty käsikirjoitus; jotain poliisisarjamaista on sivuhenkilöiden, tilojen ja tilanteiden kuvailussa. Lisäksi kirjoittaja selvästi rakentaa pohjia jollekin laajemmalle. Kustantamon sivuilta ilmeneekin, että Peter James on myös käsikirjoittaja. Ja saman komisarion tutkimuksia on tulossa lisää.

Ettei kuva vääristyisi, pitänee lisätä että paikka paikoin teksti on myös oikeasti tehokasta, nimittäin silloin kun James asettuu arkussaan kituvan Michaelin housuihin. En kärsi tietääkseni mistään laatikkofobiasta, mutta tämän luettuani annan - jos mahdollista - vielä epätodennäköisemmin ängetä itseäni mihinkään suljettavaan rasiaan, lokeroon tai arkkuun. Grhh. Saatan välttää hissejäkin varmuuden vuoksi.

Kielestä ja henkilökuvista tarkoille tämä kirja ei välttämättä sovi; hutilointia huomaa vaikkei kauhean kriittinen lukija olisikaan. Henkilö on yhdessä kohdassa luonteeltaan täsmällinen, seuraavassa luvussa hänen työhuoneensa pursuaa sekalaisia kasoja ja niin pois päin. Tämän vielä annan iloisesti anteeksi, eihän kyse ollut johtolangasta... Mutta kovin on suoraan englannista käännetty, ja joku jossain on ollut pahan kerran huolimaton mitä tulee nimistön johdonmukaisuuteen. Päähenkilö on niin sekavasti Roy ja Grace, että heikompaa alkaa huimata. Eikö kirjailijaparoilla ole enää kustannustoimittajia tämmöisiä vahtaamassa?

Tässä istuksii kotonaan möksöttämässä herra nimeltä Roy Grace:

Kirjahyllyssä oli pitkä rivi paranormaaleista ilmiöistä kertovia kirjoja. Roy otti niiden joukosta yhden lempikirjoistaan, Colin Wilsonin Ovi tuntemattomaan ja nojasi taaksepäin tuolissaan. Hän selasi kirjaa välinpitämättömästi viskiä siemaillen eikä pystynyt keskittymään kuin muutamaan kappaleeseen kerralla.

Se halvatun puolustusasianajaja oli esiintynyt oikeudessa ylimielisesti ja saanut hänen hermostumaan. Ja nyt mies kummitteli Royn mielessä. Richard saakelin Charwell. Teennäinen, pöyhkeilevä paskiainen. Ja mikä pahempaa, Grace tiesi, että mies oli päihittänyt hänet oveluudessa. Tappio kirpaisi.

Roy otti taas kaukosäätimen ja haki tekstitelevisiosta uutissivun. (s. 58)

Yhtä kaikki, juoni oli vauhdikas ja voisin lukea seuraavankin (ilmestyy suomeksi huhtikuussa). Mutta ihan pakottavaksi tarve ei noussut, sen verran kovassa sarjassa James brittidekkaristina kisaa. Ruth Rendell, P.D.James, Minette Walters - klassikoista puhumattakaan. Mitä yliluonnollis-sävytteiseen mysteeriin tulee, kiinnostavuuspisteet veisi ilman muuta Phil Rickman Merrily Watkins -kirjoillaan... mutta niitä ei käsittääkseni ole suomennettu.

Peter James (2010. alkuperäinen 2005). Kuoleman kanssa ei kujeilla. Helsinki: Minerva. Suomentanut Leena Mäntylä.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Leena Lumi
Elegia Mainoskatko-blogissa

Kolopallomaalaisia

Kansi: Muruja-kustannus.

Satuin näkemään Kolopallomaalaisia kirjastossa ja muistin lukeneeni jossain blogissa vähintään puolilämpimän arvioinnin. (Pikaisella googlauksella jäljitän: kyseessä oli Silloin et ole koskaan yksin -blogi.)

Kirja kertoo pienestä citykanien laumasta, joka joutuu vainojen takia muuttamaan pois kotikonnuiltaan ja päätyy asumaan golfkentälle. Paikalliseen asujaimistoon tutustutaan ja avulias ihmisten kieltä ymmärtävä varis selostaan myös kaksilahkeisten oudot puuhat muuttajille. Myös palloja keräilevät ketut ja lähimetsää asuttavat rusakot tulevat tutuiksi. Välillä koetaan kauheita kun metsästyshilleri pääsee karkuun ja alkaa tehdä tuhojaan.

Innokkaana golffarina kiinnostun periaatteessa oitis, kun kirjallisuudessa sivutaan lajia, mutta alaotsikko "faabeli" vähän epäilytti. Otin kuitenkin Kolopallomaalaiset jonkinlaiseksi palanpainikkeeksi - ainahan voi jättää kesken jos sisältö osoittautuu kaameaksi.

Rehellisesti sanottuna, niillä rajoilla keikuttiin. Mutta lueskelin tätä lomapäivänä, eikä kirja ollut raskas, ja mikä vain tekosyy kelpaa kun pitää vältellä kotitöitä. Teksti on helppolukuista eikä vaatinut kummoistakaan keskittymistä.

Tarinaa pitää tosiaan lukea faabelina. Kaikki paukut on laitettu siihen, että lukija varmasti ymmärtää rinnastaa vieraslajien hyljeksinnän maahanmuuttajien syrjintään. Kusti-kettu julistaa kotoperäisenä kuuluvansa Runsasmaan eläinkunnan arvokkaimpaan kastiin; hän on selvää sukua niille kansanedustajaehdokkaille, joiden poliittisessa sanavarastossa kantasuomalaiset ovat oma luokkansa.

(--) Kustin oli painokkaasti muistutettava, miten Nyktaliinan supikoirana tuli suhtautua Kustiin kunnioittavasti.

"Minkä takia, perustele sinä renttu ja ryöväri!" Nyktaliina äyskäisi.

"Sen takia, että minä kettuna edustan Runsasmaan eläinkunnan arvokkainta kastia, kun taas sinut rouva hyvä luokitellaan rupusakkiin, josta pyritään pääsemään eroon, mitä pikemmin, sen parempi.

"Ja millä perusteella?"

"Perusteluja olisi vaikka jokaiselle käpälän kynnelle, mutta ajan säästämiseksi kerron sinulle valaisevan tosiasian, jota tajuat, mikä ero ketun ja supikoiran arvolla on. Jos kaksijalkaiset löytävät Runsasmaalta loukkaantuneen eläimen, vaikkapa ketun, sorsan tai jäniksen, se kuskataan eläinhoitolaan. Siellä sitä lääkitään, ruokitaan ja hoidetaan. Kun se on parantunut, se palautetaan takaisin sinne mistä se löydettiin. Mutta kun Pinkki löysi maantieltä auton tuuppaiseman, jalkansa murtaneen supikoiran ja vei sen eläinhoitolaan, niin elukka pantiin oitis Pinkin häivyttyä kylmäksi ja oltiin tyytyväisiä, että Runsasmaan supikantaa oli näin taas onnistuttu pienentämään yhden yksilön verran. (s. 122-123)

Muutama hauska hetki kirjassa oli - golffareiden hullutusten ja kettujen deittipalstan kustannuksella - mutta enimmäkseen ajattelin, että kirja toimisi parhaiten varhaisnuorelle luettuna iltasatuna. Neidit A ja B viihtyivät iltasatujen parissa yksitoistavuotiaiksi; siihen saumaan tämäkin kirja olisi toiminut. Kolopallomaalaisten ilmeinen esikuva Ruohometsän kansa upposi aikanaan hyvin, miksipä ei tämä suvaitsevaisuussatukin.

Aikuisen ihmisen omaksi viihteeksi en tätä voi juuri suositella. Se ei ole Ruohometsän kansan tapainen kuin asetelmaltaan. Ongelma on ihmiskuvaus - tai oikeammin pitäisi kai sanoa eläinkuvaus. Ohuita, lähestulkoon läpikuultavia olisivat nämä henkilöhahmot ihmisinä, eikä eläimiksi muuttaminen paranna asiaa. Päinvastoin: ei-inhimillisen älykkään olennon kuvaaminen hyvin on järjettömän vaikeaa. Puristi sanoisi, että se on itse asiassa mahdotonta, mutta väitän että mahdottomassakin yrityksessä voi onnistua paremmin tai huonommin. Olen lukenut scifi-kirjoja, joissa muukalaisten ajatusmaailmaan on onnistuttu saamaan sellainen spinni, että olennot tuntuvat muukalaisilta - ja todella paljon sellaisia kirjoja, joissa avaruuden oudot olennot ovat yhtä tutuntuntuisia kuin kuka tahansa naapuri. Höh ja pöh, voisi sitä edes yrittää.

Ymmärrän kyllä faabelin idean, mutta se ei sittenkään ole minun juttuni. Tällainen inhimillistäminen ei innosta. Summa summarum: olen pahasti ulkona kohderyhmästä, ja toivoin jotain Ruohometsän kaltaista: sanomiseni kannattaa jättää omaan arvoonsa!

Tätä voisi siis ehdottaa iltasatukäyttöön ja kaneista TODELLA paljon pitäville ja... kenelle? Viesti on näennäisesti maahanmuuttajakammoisille - mutta lukevatko he sellaisia kirjoja, joiden takakannessa erikseen kerrotaan kyse olevan monikulttuurista Suomea käsittelevästä eläinsadusta?

(Edeltävän kirjoituksen viimeinen lause sisälsi perustelemattomia vihjauksia kolmansien osapuolten kirjamausta; sensuroitu.)

Eeva Nikoskelainen (2010). Kolopallomaalaisia. Muruja-kustannus.

Yö yllä viljan

Toukkataivas! Tämä on lukutoukkailun tähtihetkiä, uusvanhan kirjailijan löytäminen. Ajatelkaas, joku on vuosikaudet kirjoittanut kirjan toisensa perään, etkä ole ikinä hänestä kuullutkaan. Sitten luet yhden - tsädäm - tiedät että luet loputkin.

Uunituoreisiin tulokkaisiin on kiva tutusta, mutta ollaanpa rehellisiä: esikoiseen ihastunut kärsimätön kituu joutuessaan odottamaan seuraavaa ties kuinka kauan. Ensirakkauden huuma ehtii haihtua, muut kirjat flirttaavat siinä välissä pään pyörälle... mutta uusvanha suosikki - mahtavaa. Mässäilemään pääsee heti. Aah.

Purkauksen innoitti Hilkka Ravilon romaani Yö yllä viljan. Kiinnostuin Ravilosta yhtenä Sallan lukupäiväkirjan kestosuosikkina ja valitsin vinkistä ensimmäiseksi Yön.

Kirja poseeraa tässä takkahuoneen hyllyssä.

Kirja on kertomus kuusikymppiseksi ehtineen Vapun elämästä, menneestä ja nykyisestä. Samalla se on raadollinen, häijynterävä jännitysromaani, jossa ei psyykkisiä iskuja pehmennetä. Lihanleikkaaja Vappu palaa entiselle kotipaikalleen, nyt näytösluontoisesti ruista viljelevälle Hiekkamäen tilalle. On haudattava entinen rakastettu ja kohdattava kauan sitten kuolleen pojan muisto, tilan emännästä puhumattakaan. Sattumoisin Vappu tapaa tilalla myös arkityöstään tutun miehen, torajyvistä kiinnostuneen kansantieteilijän. Olisiko aika jättää mennyt taakse ja aloittaa uusi elämä?

Enempää ei juonesta kannata sanoa. Lukekaa kirja!

Mikä teki tästä Yöstä hyvän, niin kiinnostavan ettei sitä meinannut päästää käsistään? Kaksin käsin kaiveltuani tulen siihen tulokseen, että salaisuus on päähenkilössä ja rankassa näkemyksessä ihmisluonnosta. Ja vaikka kirjan tarina on takapeilistä katsoen synkkä ja pimeä kuin suljettu säkki, päivittäisen elämän kuvauksessa on paikoin lähes hilpeä sävy.

Juonikin on pätevää tavaraa, vähintään Minette Waltersin veroista joskin ehkä hidastempoisempaa. En muuten tarkoita tuota moitteeksi; minusta tarinan rytmi on juuri sopiva. Myös rakenne toimii. Nykyhetkessä etenevän kertomuksen rinnalla kuljetaan välillä Vapun menneisyydessä, kaukana lapsuudessa, nuoruudessa, Hiekkamäen vuosissa. Vappu tulee tutuksi vähän kerrallaan. Hän onkin poikkeuksellisen kiinnostava päähenkilö: ikääntyvä työläisnainen, vivahteikkaasti ympäristöään havainnoiva, kouluja käymätön, käytännöllinen, seksuaalinen. Vapussa on karskia realismia. Hän enimmäkseen ottaa asiat niin kuin ne ovat.

Tai ehkä homman niksi on kielessä. Minä-kertoja Vapun ajatukset on kirjoitettu hulppean suorasukaisiksi, ja havainnointi on niin terävää kuin vain voi ikääntyvältä ja älykkäältä naiselta odottaa. Miten Ravilo osaakin kirjoittaa katkeruutta, jossa ei ole kitinän sivumakua? Vappu ei luule itsestään liikoja, eikä tosin muistakaan. Ei ole ollut aihetta.

On tarpeeksi lämmintä istua parvekkeella kahvikupin ja Hesarin kanssa. Yritän keskittyä lehteen, mutta samat uutiset olen kuullut jo televisiosta. Puolet lehdestä on asioita, joilla en tee mitään: selostusta, miten joku on juossut, heittänyt keihästä, hypännyt ja uinut. Palstatolkulla rohkeaa seksiä livenä, sivukaupalla autoja, joiden ostamiseen ei kenelläkään luulisi olevan raha eikä tarvetta. Asuntoja, joiden hintojen näkeminenkin vie säästöt tililtä. Ja turhaan kukaan on työtön, kun työtä löytyy researcherille, sales managerille, business developerille, assistant controllerille. 

Alan valmistella lähtöä Korkeasaareen. Olen jo ovella menossa, kun puhelin taas soi. Jos se nyt on palvelupäällikkömme Tommi, sanon meneväni työpaikkahaastatteluun. Saavat siitä hilpeän jutunaiheen: kuuttakymmentään lähestyvä Vappu kuvittelee löytävänsä uuden työpaikan! Minne se hakee? Suomen pankin johtaja voi kuusissakymmenissään siirtyä europankkiin ja ministerin virassa dementia on etu, mutta tavallinen ihminen ei senikäisenä enää uutta työpaikkaa löydä. (s. 9-10) 

Samalla mehukkaalla tavalla Ravilo käsittelee kaikkea, niin rumaa kuin kaunistakin. Mutta enimmäkseen rumaa. Ja silti tätä oli mahtavaa lukea. Tarina hengittää hyvin vaikka ilma onkin saastunutta. Sairaan hyvää tavaraa.

Nettihaulla selviää, että kaikki tai useimmat Ravilon kirjat käsittelevät jotenkin pimeää puolta: sopii mulle, vastapainoa kevätauringolle. Ja niitä on monta, ainakin kuusi vielä. Märta Tikkanen saa nyt odottaa, taidan etsiä sitä oman sielunmaailman peiliä ensin näistä raviloista.

Joka päivä on naisten päivä, puolelle maailmaa... siitä huolimatta - hyvää naisten päivää!

Hilkka Ravilo (2001). Yö yllä viljan. Jyväskylä: Atena.

Arvioita ja kuvauksia:
Sallan lukupäiväkirjassa
Lukupaikka -blogissa
Kiuruveden kirjaston sivuilla
(en tajua ettei tästä ole enempää kohkattu :-) )