Hopearenkaan taika

Kansi: Tammi/Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisilla romaaneilla jatketaan - ja miksikäs ei. Mukavan leppoisaa luettavaa! Ja sitä paitsi, olihan minun pakko saada selville miten käy lopulta nuoremmille sisarille Margareetalle ja Annalle. Jossain täytyy olla onnellinen avioliitto odottamassa näitä sympaattisia sankarittaria. Aiemmissa osissa Kahdentoista valassa, Myrkkypuun marjoissa ja Pähkinäpuisessa lippaassa on jo yksi sisar saatu onnellisesti naimisiin ja lapsentekoon, mutta parantaja-Margareeta ja oudon opinhaluinen Anna etsivät vielä paikkaansa.

Kovin ovatkin kummallisia nuoria naisia molemmat; toinen nauttii itsenäisestä elämästä hiljaisessa torpassa, toinen lukee ilolla kirjoja ja opettelee vielä saksaa. Sarjan viimeinen osa, Hopearenkaan taika, johdattelee onneksi neidot kestävän rakkauden jäljille.

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Juonen keskeinen elementti on sisarten matka Saksaan äskettäin löytyneen Katharina-isotädin mukana. Siellä Margareeta ja Anna huomaavat kuuluvansa odottamattoman vauraaseen sukuun, vaikkakin väärän koivun takaa. Hieno elämä tekee vaikutuksen - mutta suurempi vaikutus on kosketuksella rikkaampaan ja laajempaan kulttuuriin. Löytyy jopa naisten kirjoittamia kirjoja. Käsittämätöntä! Samalla nuoret naiset eivät voi olla huomaamatta, että kotimaasta tutut epäkohdat - köyhyys, välinpitämättömyys ja ahneus - asustavat komeaa kauppakaupunkiakin.

(--) Matka-arkkunne viedään nyt sinne, taloudenhoitaja palasi ilmoittamaan. - Ehkä te haluatte vaihtaa vaatteita ennen ruokailua? Neideille on yhteinen huone, sillä ajattelimme teidän viihtyvän parhaiten niin.

Margareeta tarttui Annan käsivarteen, nipisti kevyesti ja otti kasvoilleen harkitun arvokkaan ilmeen. Hänen suupielensä kuitenkin nykivät pidätettyä naurua. Anna ei mahtanut mitään vaimealle hihitykselle, joka häneltä pääsi. Täti ei ymmärtänyt heidän hilpeytensä todellista syytä, mutta nyökkäsi heille iloisesti. Miten hän olisi voinutkaan ymmärtää, että kerjäläis-Briitan lapsista neidittely tuntui lähes käsittämättömältä ja sen vuoksi niin huvittavalta. (s. 25)

Hopearengas jätti sarjan kirjoista parhaan maun suuhun. Osittain positiivinen lukukokemus johtuu varmaan tottumisesta genreen (pitkästä aikaa), osittain ehkä siitä että Hopearengas on kirjoista lähimpänä aikuisten hömppää juoneltaan. Sankari on komea ja hyvä, sankaritar kaunis ja älykäs, ja kuka nyt jaksaa kysellä olisiko tällainen realistista?

Ainoa vakavampi ajatus, joka tätä lukiessani pälkähti päähän, koski uskonnon näennäisen vähäistä roolia hansakaupungin elämässä ja näissä kirjoissa muutenkin. Rikas porvarissuku näyttää käyvän kirkossa puhtaasti konventioita noudattaakseen, eikä Kyröntalostakaan kovin näkyvästi kirkossa trampata. Olen jotenkin tottunut ajattelemaan 1600-lukua aikana, jolloin ihmiset vielä aidosti turvasivat uskoon paljon nykyistä näkyvämmin ja syvemmin. Näissä kirjoissa kirkko on valtainstituutio ja sääntöjen lähde, köyhälle uhka yhtä hyvin kuin turva - ja sellaisena yleismaailmallisemmin ymmärrettävä kuin toisin kuvattu kirkko.

Pahus. Olen varmasti lukenut jotain keski- ja uuden ajan henkisestä murroksesta ja uskon roolista siinä... mutta nyt ei nouse mieleen kuin epämääräinen ajatus, että kirkon osa maailmankuvasta olisi jotenkin suurempi kuin näissä kirjoissa. Mutta näiden neitojen ajattelutapa on muutenkin kovin moderni: raamit ja tiedot ovat aikakauteen sopivia, minä-kuvan itsestäänselvä omaehtoisuus puhtainta 2000-lukua. Eikä siinä mitään vikaa, nykypäivän lukijoillehan tässä on kirjoitettu.

Tämä Mikkasen sarja ei käännyttänyt minua mitenkään pysyvämmin nuorten kirjojen pariin, mutta ihan mukavaa että tuli näitäkin ennakkoluuloja vähän pöllytettyä. Vaikka dekkarit ja aikuinen hömppä ovat jatkossakin parasta välipalakirjallisuutta, kynnys käväistä nuorten puolella kirjastoa ilman muuta laski.

Raili Mikkanen (2010). Hopearenkaan taika. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Päivi Heikkilä-Halttunen Hesarissa
Sisko Nampajärvi Kymen Sanomissa
Sara Saran kirjat -blogissa