Hurmaava huhtikuu

1000 + 1 yötä vanhaan malliin: René Bullin kuvitusta vuosien takaa. 

Huhtikuu ei ole julma, höpöhöpö! Huhtikuu (nyt kun se loppukuusta pääsi vihdoin vauhtiin) on hurmaava, huikentelevainen, lupausta täynnä. Tässä vaiheessa vuotta koko kesän ihanuus on juuri tulollaan. Mikä voisi olla parempaa?

Paitsi jos on sairas eikä voi mennä ulkoilmaan. Huhtikuussa tuli vietettyä blogiaikani pisin tahaton tauko, mutta ehkä pääsen tästä vähitellen taas rytmiin.

Lukemiset ovat painottuneet vanhoihin, jo aiemminkin luettuihin kirjoihin, mikä taitaa olla minun keväilleni tyypillistä. Koskahan olisi taas aika kaivaa Austen hyllystä? Uudelleenlukemisen kunniaksi laitoinkin teemakuvakseni huhtikuulta oikein vanhasta kirjasta oikein vanhan kuvan.

Hieman harmittaa, etten tässä kuussa juuri edistynyt naisten kirjojen tai spefin helmien suhteen; vain yksi helmi tuli luettua. Kaikenlaiset kirjalliset sivupolut ovat houkutelleet. En silti osaa oikein tosissani pahoitella, sillä hyviä lukukokemuksia oli ripakopallinen, Le Guin ja Ravilo ja Ollikainen ja Fablesit etunenässä. Ja Verronen. Unohdinko Mantelin? Ai niin ja Hotakaisen Ihmisen osa, se oli ylläri, en ollut odottanut ihastuvani siihen niin... Myös Wodehousea oli pitkästä aikaa mukava lukea.

Äh, tuosta näkee miksi en mielelläni laita kirjoja paremmuusjärjestykseen. Tykkään niin monista. Hyviä kirjoja on niin paljon, ja ne kaikki ovat hyviä niin erilaisilla tavoilla, etten oikein osaa verrata niiden hyvyyttä. Tällä hetkellä Pohjan akka tuntuu kuukauden huipulta, mutta luultavasti vain siksi, että se oli viimeisin. Toivotonta.

Luettu ja blogattu:

Merikallio & Ruokanen: Matkalla
Sabine Kuegler: Viidakkolapsi
Santeri Alkio: Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia
Bill Willingham & kumppanit: Fables 4 - 7
Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Ursula Le Guin: Maailma, vihreä metsä
Hilary Mantel: Wolf Hall
Rex Stout: Löytölapsi
Venla Hiidensalo: Mediahuora
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Seija Vilén: Pohjan akka

Luettu muttei blogattu:

P.G.Wodehouse (1969, alkuperäiset tarinat ilmeisesti 1916 - 1925). Pip pip, sir! Mestarihumoristin parhaat Jeeves-jutut. Nappasin tämän kirjaston poistoista eikä kaduta pätkääkään. Parahultainen kokoelma Jeevesin ja Woosterin klassisia seikkailuja... ja ilokseni huomaan, ettei elävä muisto televisioversioista haitannut ollenkaan. Paavo Lehtonen sanoo esipuheessa, että Wodehousen maailma on ajaton, vailla kosketusta nyky-yhteiskuntaan. Näin on. Tämä arkkityyppejä rakentanut hupailu toimii edelleen oikein hyvin.

Maarit Verronen (2001). Kylmien saarten soturi. Jatkan Verrosen tuotantoon perehtymistä. Tällä kertaa vuorossa oli lyhykäinen romaani, jonka teemat voikin tiivistää alun kahteen lainaukseen: No man is an island (John Donne) ja Every man is an island (Thomas Wolfe). Soturi kuvaa sillanrakennusyrityksiä rauhallisesti, melkein vähäeleisesti. Päättyneen sodan veteraani Shannon opettelee elämään ihmisten kanssa pienellä saarella. Samalla hän tutustuu itseensä miehenä, joka ei olekaan enää taistelija. Rakkautta ja rikoksia löytyy... mutta tärkeintä on Shannonin ihmisyyden hitaasti haihtuva usvaverho. Verkkainen, tyyni kirja, jotenkin lämminhenkisempi kuin vaikkapa Karsintavaihe, tihkuu ymmärrystä sortumatta sentimentaalisuuteen. Nam. Mervi Kantokorpi Hesarissa on arvioinut.

Jim Thompson (2011). Kylmä kuolema. Tämä äänikirja aiheutti vuoroon hihityksiä ja vuoroin ulvahduksia. En ole hirveän allerginen anglismeille, mutta kun päähenkilö Kari Vaara seikkailee Helsingissä ja teksti vilisee ei-suomalaisia ilmauksia, kontrasti on herkullinen. Suomalainen poliisimies esimerkiksi suuntaa ulos ja hänen työkaverinsa on viihdyttävä pikku paskiainen. Tätä lajia hupia ei kyllä montaa äänikirjaa jaksaisi. Reipas, raaka ja epätodennäköinen trilleri, oikea äijäharlekiini. Habanera on lukenut tämän.

Valfrid Hedman, toim. (1954, alkuperäinen laitos 1922). Tuhat ja yksi yötä. Fables 7 innoitti kaivamaan hyllystä tämän muinaismuiston. Värikuvitus on toteutettu jännille erillisille irtoarkeille, jotka on liimatäplin kiinnitetty pahvisiin välilehtiin.... Mutta tarinoista: vastasivat aika lailla muistikuviani. Luulen joskus lukeneeni myös Richard Burtonin versioihin perustuvan suomennoksen, mutta tämä riitti kyllä muistin virkistämiseen. Olin jo ehtinyt unohtaa, että tarinoissa seikkaili mm. Kiinan sulttaani (?) ja muutenkin liikutaan laajalti paitsi Bagdadissa myös Kairossa ja pitkin Intiaa. Luonnollisesti kokoelmaan kuuluivat Ali Baban ja Alladinin tarinat sekä Sinbadin kaikki seitsemän matkaa. Pongasin ilokseni myös (ehkä) Fablesissa Hengen kynsiin joutuneen Sidin... tai ainakin erään tammaansa huonosti kohtelevan kauppiaan.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2003). Luostarin varjot. 1500-luvun Britannia on aina kiinnostava miljöö minulle, ja tämä Sansomin dekkari on kaiken hyvän lisäksi sijoitettu benediktiinien luostariin. Bingo! Ellis Petersin veli Cadfael -kirjojen jälkeen olen ihan heikkona benediktiinehin. Sansomin munkit vain eivät ole läheskään yhtä mukavia. Murhaa tutkii lakimies, jonka lähettää asialle ministeri Cromwell. Mysteeri on kokonaisuudessaan mukavasti toteutettu ja sopivasti monimutkainen, enkä pannut ollenkaan pahakseni vaikka arvasin murhaajan pikkuisen liian aikaisin, sillä juoneen sisältyi muita reippaita käänteitä. Ei varsinainen helmi mutta hyvää viihdettä kumminkin. Suositellaan aikakauden faneille ja dekkareiden ystäville. Mutta älkää unohtako veli Cadfaelia, maailmankaikkeuden herttaisinta amatöörietsivää...

Mikko Ketola & Anssi Rauhala (2006 ja 2007). Professori Anni Isotalon tutkimuksia 1 - 3: Marian koodi, Valkoisen meren timantit ja Bosporin helmi. Tavallaan epäreilua näitä sarjakuvia kohtaan, että ne tulevat lukuun The Unwrittenin ja Fablesin jälkeen; jos olisin tavannut Anni Isotalon ensimmäistä kertaa aikaisemmin, olisin luultavasti pitänyt näitä mainioina seikkailuina. Nyt ne tuntuvat sujuvuudestaan ja tekijöiden ilmeisestä taidokkuudesta huolimatta vähän ohuilta. Mutta ulkomaansarjiksiin verrattuna näillä on muuan erityisetu: paljon tuttuja paikkoja ja kotimaisia historiaviitteitä. Erityisesti toisessa osassa oli kiinnostavia maisemia Tamminiemestä Pietariin ja Solovetskin saarelle. Kivaa nähdä sarjakuvissa tienoita, joista on omiakin muistoja! Neljäskin osa menee ehdottomasti lukulistalle. Suomalaista Tintti-meininkiä naispäähenkilöllä. Keskustelua löytyy Kvaak.fi:stä.

John Steinbeck (2007, alkuperäinen 1937). Hiiriä ja ihmisiä. Olisin oikeastaan halunnut Steinbeckiltä kuunteluun romaanin Torstai on toivoa täynnä, mutta sitäpäs ei ole CD-levyille luettuna saatavilla. Hoksasin kuitenkin hyllyssä tämän hänen ehkä kuuluisimman (pienois?)romaaninsa, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Tarina oli jo ennestään jollain tavoin tuttu, sillä Hiiriä on varmaan yksi amerikkalaisen kirjallisuuden suosituimpia kohteita mitä intertekstuaalisiin viittauksiin tulee; viimeksi pongasin Hiiret Stephen King romaanissa 11.22.63. Hiiriä on meriittinsä ansainnut. Itkettävän hyvä tarina, elävästi ja sopivan eleettömästi kerrottu. Suosittelen. Aamuvirkun yksisarvisen Tessa kuunteli tämän myös äskettäin.

Turkka Hautala (2012) Kansalliskirja. Mitähän tästä sanoisin? Kyllä ja ei. Hautalan tarkka silmä on poiminut monta kipeän tuttua kohtaa. Porrasta varoo aina jos sen alla on ollut yhtenä kesänä käärme. Melkein voin kuulla ukkinikin kysyvän, että silläkö meinasit elättää. Jotkin tarinoista tunsi munaskuita myöten ja osassa oli velmua huumoria. Jos tästä tehtäisiin elokuva, sen ohjaisi Kaurismäki. Silti kokonaisuus ei ollut ihan napakymppi. Novellirasisti nyrpistelee nenäänsä myös näille? Petri Tammisen lyhytproosasta jotenkin tykkäsin, mutta tässä oli välillä sellainen jännä ylhäältä ja ulkoa katsovan maku... Hyvin epäreilu tuntemus minulta, sillä näin tarkastihan ei näe jos ei katso hyvin läheltä. Toisaalta näin kirurgisen terävä palastelu asettaa kirjoittajansa väkisinkin ulkopuolelle. Kokoelman laaja skaala myös vei väkisinkin vähän tehoja; kaikki eivät mitenkään voi kolahtaa. Silti tuli tunne, että voisi olla mukava lukea jotain kokonaisempaa Hautalalta, joskus. Susa on tykännyt eikä Karoliinakaan huonoksi haukkunut.

Alison Weir (2009). The Lady in The Tower: The Fall of Anne Boleyn. Luettuani Wolf Hallin uudestaan ja tilattuani sen jatko-osan (Bring Up The Bodies, ETA 15. toukokuuta. Kiitäkää, päivät!), teki kamalasti mieleni lukea uudestaan myös tämä Weirin erikoinen historiateos. The Lady keskittyy tiukasti ja tarkasti ainoastaan Anne Boleynin vangitsemiseen, oikeudenkäyntiin ja teloitukseen. The Lady onkin harvinaisen intensiivinen ja samalla harvinaisen monipuolinen teos lajissaan, sillä aiheen rajaus antaa Weirille käsitellä lähteitään perusteellisesti, arvioida niiden luotettavuutta, pohdiskella ääneen mitä mistäkin voi päätellä, miten tietoja voi tulkita. Lukijaa ei harhauteta soveltamaan nykyaikaisia arvostuksia 1500-luvun toimintaan. Tämä kirja on lukemisen väärti Tudor-fanille, sillä Weirin jälkeen osaa suhtautua vähän varovaisemmin joidenkin muiden kirjoittajien pikkuisen huolettomampaan hurjasteluun. Mutta ihan ensimmäiseksi Tudorien historiaa käsitteleväksi kirjaksi en tätä ehkä suosittelisi; en osaa sanoa missä määrin tarina aukeaisi, elleivät hoviväki ja yleinen skene olisi jo ennestään tuttuja. Minusta tämä on mahtava kirja, ja oli taatusti juuri oikeaa luettavaa ennen The Bodies'ia!

Kari Hotakainen (2010, alkuperäinen 2009). Ihmisen osa. Otin tämän kuunteluun, vaikken mikään Hotakaisen fani olekaan. Juoksuhaudantie oli minulle aika mitäänsanomaton lukukokemus. Mutta Jumalan sanaa kehuneet vakuuttivat - se odottaa jo lukupinossa - ja olen antanut itseni ymmärtää, että Sanalla ja Osalla on jonkinlainen temaattinen jatkumojuttu meneillään. Sitä paitsi piti ajaa Lahteen ja takaisin, eikä silloin sovi nirsoilla turhia. Nyt osui valinta kohdalleen, olisin voinut ajaa vaikka Pietariin ja takaisin jos kirjaa olisi niin pitkälle riittänyt. Ritva Valkaman lukemana Ihmisen osa oli niin hieno. Se suorastaan soi. Vau. Tässä on ihminen tänään, totena ja valheena, puhuttuna ja vaiettuna, rauhallisen tarkasti alustalle naulattuna. Olipas hyvä kirja, ja juuri sellainen, joka minun on hyvä kuunnella äänikirjana, sana sanalta. Jaana on kirjoittanut paperiversiosta, Amma äänikirjasta.

Rex Stout. Noin 23 senttiä. (valikoima, useita julkaisuvuosia, ks. Luetut 2012).
Kun oikein on kuumeessa, ja pelastaa yksilösuorituksena Suomen paperiteollisuutta nenäliina kerrallan, eikä jaksa katsoa telkkariakaan kun se sattuu silmiin, eikä kykene lukemaan prosessointia tai keskittymistä vaativaa... silloin on hyvä että omasta hyllystä löytyy metritolkulla tuttuja ja turvallisia dekkareita. Vähän karkasi käsistä tämä. Löytölapsen jäljiltä Stout oli mielessä, joten sujahdin sairaspäiviksi New Yorkiin, erääseen vanhaan ruskeaan hiekkakivirakennukseen jossain Läntisellä 35. kadulla, Wolfen ja Archien seuraan. Tällainen elämysmatkailu ei tuota mitään järkevää sanottavaa, mutta ainakin voin vahvistaa, että Kuolema pöytälaatikossa ja Ovikello soi ovat suomennoksina enimmäkseen ok. Ja että vaikka rakastan näitä kirjoja osaksi juuri niin yksityiskohtaisen ja omaleimaisen kuvitteellisen maailman tähden, on Stoutilta jäänyt kokonaisuuteen muutamia ristiriitoja... Saul on välillä naimisissa, välillä naimaton, Theodore asuu välillä talossa ja välillä ei ja niin pois päin. No, ehkä Saul erosi välillä? Ehkä Theodore muutti pois sen jälkeen kun kasvihuone pantiin konekiväärillä sileäksi? Tai sitten jopa Stoutille, ihmemiehelle, joka kirjoitti kirjansa yleensä kerralla ilman mitään vaivalloisia editointikierroksia, tuli pieniä virheitä. Ei se mitään.

Suosittelen edelleen Stoutin dekkareita, terveille ja tautisille. Randy Russell kirjoittaa Trouble in Triplicaten esipuheessa, että kolme Wolfe-tarinaa saa yleensä aikaan addiktion. Vähempi ei välttämättä riitä, sillä pitää päästä sisään Archien ja Wolfen dynamiikkaan... mutta kolmen tarinan jälkeen? Vaatii voimia paeta kurimuksesta.

Yllä mainittujen lisäksi luin Neil Gaimainin Hautausmaan pojan ja Aila Merikallion runokokoelman Lasimaalaus, molemmista on juttua työn alla. (EDIT: linkit lisätty.)

Kuukauden hakusana:

Vähän minua huvitti haku bloggareiden style kirja, mutta tarkemmin ajatellen, ehkä se ei ollutkaan hassumpi: monta styleä kirjaa täältä löytyy. Huonommin onnistuivat kyselyt saako asuntovaunua pitää rannassa ja mooseksen mäen muna. Älkää kertoko jos tuo jälkimmäinen tarkoittaa jotain kovin eksoottista, en halua tietää...

Mutta kuukauden kummallisinta hakua ei tarvinnut arpoa, se on

olen huomannut että harmaat puliukot kiinnostavat naisia

Enpä ole pannut merkille. Oikein aurinkoista toukokuuta kaikille, myös rantareiskoille ja heitä ihaileville naisille!

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola

Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.

"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 

Harri on Ilkan pomo. 

"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 

Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)

Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:

narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäret; Juoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.

Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa

Nälkävuosi

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tulipas pitkä poissaolo blogistaniasta, ups ja hups. Ensin oli työkiireitä ja sitten kotimaanmatkailin kahmimassa kulttuuria. Anna Liisa oli loistava ja niin oli Poikani Kevinkin, suosittelen molempia! Anna Liisaa erityisen painokkaasti; Kevinin voinee hankkia myös DVD:nä jonain päivänä, Anna Liisa ei varmaan pyöri ikuisesti.

Ja sitten. Iski pirullinen kevätflunssa. Voihan räkärätti. Ei ole kuumeilu kuulkaa aikuisen ihmisen hommaa. Melkein viikkoon en ole jaksanut lukeakaan muuta kuin vanhoja dekkareita. Kommunikoin edelleen kuiskaten. Kaikki keskusteluni kuulostavat salaliitoilta. Kirjastossakin muut asiakkaat katsoivat vähän pitkään, että mitähän Kiellettyä Kirjaa tuo on hakemassa, kun sihisin käheästi tiskin yli...

Pitkän tauon tähden jää nyt ottamatta esille kirjoja, joista olisi tehnyt mieli kirjoittaa: Ihmisen osa ja The Lady in the Tower ja Kansalliskirja, esimerkiksi.

Ei voi mitään, elämä on.

Niin on kuolemakin, ainakin Aki Ollikaisen Nälkävuodessa. Eikä sillekään voi mitään. Tämän esikoisen haluan väen vängällä kirjata blogissani muistiin, siihen kun oli heti Hannan julkkarijutusta asti vahva kiinnitys. Tämän kirjan tähden luin Santeri Alkiotakin!

Nälkävuosi tarkastelee yhtä Suomen historian suurta tragediaa, vuosien 1867-1868 nälänhätää. Pieni poikkeama normaaleista sääoloista aiheutti suuremmat ihmishenkien menetykset Suomelle kuin II maailmansota. Ollikaisen tulokulma on silti ihmisen kokoinen. Hän seuraa yksilöiden matkaa halki nälkäisen talven. Torpan perhe ja sen pieni Mataleena-tytär joutuvat tielle, tohtori-Teo onnettomine rakkauksineen miettii ihmisen osaa, taloudesta huolta kantava senaattori (Snellman?) epäilyksineen katsoo pimeään ja yrittää nähdä siinä kokonaiskuvan. Jokainen ottaa omalla tavallaan kantaa hiljaiseen kauhuun, tulee omalla tavallaan sen muuttamaksi.

Ollikainen kirjoittaa punnittua, harkittua, tehokasta kuvausta.

Tie on satanut umpeen, hevosen jalat uppoavat. Mataleena kurottaa kätensä yli reen laidan ja sieppaa kouraansa lunta. Se sulaa suussa, kuin kielen päällä olisi kevät. Kilei on karhea, lumen alta paljastunut pelto, se on vielä routainen. Mataleena ojentaa lunta Juhollekin. Marjakin kurottaa kätensä hankeen.  

- Jos tiputte, niin teiän vuoksi en pysähdy, renki toteaa olkansa yli. (s. 44)

Nykypäivänä on vaikea hahmottaa miten haavoittuvaista on elämä täällä pohjan perukoilla ollut. Onhan se toki vieläkin, mutta haavoittuvaisuus on hautautunut turvaverkkojen alle. Jos sijoittaisi nyky-Suomeen nälänhädän, luokiteltaisiin tarina spefiksi. Tarvittaisiin puoli tusinaa elektromagneettista pulssia ja kunnon sota, että saataisiin tämmöistä jälkeä. Silloin riitti tilastollisesti epätodennäköinen ilmastokuoppa. Ei kasvaneet kasvit, ei kulkeneet laivat. Vain lunta tuli.

Nälkävuoden suuri ansio on, että se kääntää kaukaisen tuhon kielelle, joka tavoittaa myös nykylukijan. Samalla se estetisoi sitä. En tiedä onko estetisointi pahasta, mutta minussa se herätti kahdenlaisia fiiliksiä. Mieleeni tuli Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Kauimpana on tyylillisesti aika erilainen, mutta senkin yhteydessä mietin, että kauhean tekemisessä kauniiksi on jotain häiritsevää.

Silti pidin Nälkävuodesta kovasti. Se on fiksusti mitoitettu ja hyvin rakennettu, helposti luettava ja tunteisiin vetoava lypsämättä silti kohtuuttomasti aiheensa surullisuudesta. Nälkäkuoleman estetisoiminen toimii ainakin minulla jonkinlaisena eristeenä eikä minua itkettänyt tätä lukiessani. Alkion Murtavia voimia tuli liikuttavuusmielessä lähemmäksi, vaikeasta kieliasusta huolimatta, sillä nälänhädän todellisuus pääsi aikalaistarinassa jotenkin enemmän iholle.

Sen sijaan mietin, että Ollikainen on, tahallaan tai tahattomasti... ei, tahallaan... kiillottanut Nälkävuoden yhteiskuntakerrosten läpileikkaukseen aika hyvän peilauspinnan nyky-yhteiskuntaankin. Ei täällä (Suomessa) nykyään ruoanpuute mikään kauhean yleinen ongelma ole, mutta löytyy muita yleisiksi tunnistettuja ja tunnustettuja ongelmia, joista jotkut saavat olla huolissaan nahkasohvin sisustetuista kabineteista käsin.

En kiistä, etteikö kabineteissa voisi tuntea aitoa ja riipaisevaa myötätuntoa. Mutta on nälkä on yksi asia ja myötätunto toinen. Nälkää ei voi hillitä, tunteitansa voi. Ja yleensä hillitään. Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Emmekös me juuri noin tee, joka päivä? Luonnonvoimien säätämä nälkä ei jakaudu tasan sen enempää kuin markkinavoimienkaan aiheuttamat vitsaukset. Markkinavoimien kanssa vain herää toisinaan epäilys, että yhden ylellisyys on pois toisen leivästä.

Jäin jopa miettimään, oliko kirjan loppuratkaisukin luettavissa tästä näkökulmasta: oliko siinä yhden tappio toisen voitto? Vihjattiinko siinä, että hyvä tuuri / kohtalon sormi / mahtimunkki on ainoa mahdollisuus, jos on syntynyt väärään paikkaan ja onnettomuus iskee? Mutta ei... eipäs ylitulkita. Päätän että loppu oli minusta kaunis ja positiivinen ja hyvä ja kohottava ja tulevaisuuteen suuntautuva ja sillä siisti.

Nälkävuotta kehtaa suositella. Hallittu ja huoliteltu eikä yhtään turha. Hieno historiallinen romaani.

Loppukaneetti: olipas muuten kaunis kirja, noin niin kuin esineenä. Silmänruokaa. Muistelen ennenkin ihailleeni Siltalan kirjoja. Olisiko tämä paperikirjan uusi suunta? Ainakin differoi mukavasti verrattuna ekirjojen toistaiseksi köyhään ilmeeseen.

Aki Ollikainen (2012). Nälkävuosi. Siltala. ISBN 978-952-234-089-4.

Arvioita:
Helena Ruuska Hesarissa
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Aarno Palttala Lapin Kansassa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Blogeista nappaan tähän Morren maailman ja Ilselän jutut.
(EDIT: blogilinkit lisätty)

Mediahuora

Kuva/kansi: Otava/Kirsti Maula

Tämä on takakannen mukaan sukupolvikuvaus. Nytkö se iski, sukupolvien välinen kuilu?

Peruutetaan.

Mediahuora kertoo Maria Vartiaisen, vapaan toimittajan ja yksinhuoltajaäidin, kaoottisesta elämästä. Lehtitalo riepottaa avutonta avustajaa kuin rakki oravanraatoa, eikä Maria osaa sanoa ei. Hän myy kaverinsa ja itsensä, pilkkoo surut ja ilot sopiviksi suuhun sujahtaviksi tunnepaloiksi. Maria ruokkii järjestelmää, jossa on vain onnellisia loppuja ja selviytyminen on jokaisen vastuulla.

Asiaa on paljon, tekisi mieli sanoa liian paljon, sillä Hiidensalo haluaa käsitellä yhdessä ja samassa kirjassa mediaa, miehen ja naisen valtasuhteita, äitiyttä, vanhustenhoitoa ja nettiriippuvuutta. Eipä silti, teksti on taidokasta ja heijastelee tyylinsä puolesta mainiosti tarinan ahdistunutta sykettä. Siinä on pimeää, vaivihkaista energiaa, joka juoksee pitkissä kappaleissa kuin liian ahtaaseen uomaan tungettu puro. Tai ehkä viemärivesi.

Julkikakkaajista kasvoi niitä, jotka sanoivat suorat sanat. Salakakkaajat patosivat ja kontrolloivat, he söivät lomamatkoilla kuitua purkista koska kakka ei kulkenut. He hymyilivät ja nyökyttelivät, vaikka vatsassa kiersi. He pelkäsivät vieraiden vessanpönttöjen kiillotettuja kansia. Salakakkaajat kontrolloivat syömistään ja välttelivät vaikeasti kakattavia ruokalajeja kuten juustoja. He kakkasivat vain, kun oli pakko, ja pistivät silloinkin hanan anteeksipyytävästi päälle. Salakakkaajat olivat vaarallisia, sillä yhtenä päivänä he saattoivat vain räjähtää. Antaa kaiken tulla. 

Aikuisuus oli sitä, että hallitsi suolensa toiminnan. [--] (s. 22)

Kirja aiheutti meikäläisessä harvinaisen voimakaan tunnereaktion. Hukkasin nauramisen kyvyn vähitellen. Noin sivun sata paikkeilla alkoi leukaperiä pakottaa, kun piti purra koko ajan hampaita yhteen. Tässä sieppaa sävy, sellainen josta en edes tiedä syntyykö se omassa päässäni kun luen tätä, vai onko se oikeasti tekstissä.

Älkää luottako minuun tässä tapauksessa, lukekaa itse. Tämän kirjan kanssa huumorintajuni karkasi kotoa ja arvostelukyky lähti laukkuja kantamaan.

Tänne jäänyt alkuolento luki Mediahuorassa sitä oiminunnapani-juttua pahimmillaan, päähenkilön itsekeskeistä nillitystä. First world problems potenssiin sata. Totta kai Hiidensalo haluaa kirjallaan kritisoida järjestelmää ja pakkoyrittäjyyttäjyyttä ja kaupallisuutta, hauskasti. Näen sen järjellä mutta en onnistunut kiinnittymään siihen viestiin niin kuin piti: luin tämän uuden sukupolven versiona vanhasta suomalaisesta hittipiisistä valivali. Se johtuu Mariasta.

Tässä siis ilmaiset koulut käynyt ihminen ahdistuu hysteriaan asti kun joutuu raatamaan KIRJOITTAEN JUTTUJA LEHTIIN. Jonkun toisen taas on pakko kirjoittaa halvalla KUN TÄYTYY MAKSAA LAPSEN JUDOKERHO. Maria on velkakierteessä kun NETTIKAUPOISTA TULEE OSTETTUA LIIKAA MEKKOJA.

Ei *****.

No kaipa Mariaa riistetään. Ja kaipa hänen minäkuvansa vääristyneisyyttä kompensoidakseen on pakko ostella punaisia mekkoja. Mutta on hemmetin paljon ihmisiä ihan täällä Suomessakin, joita riistetään pahemmin. Tekisi mieleni ravistella Mariaa ja sanoa: lakkaa vinkumasta.

Ota vastuu valinnoistasi. Jos et halua suoltaa sielua myrkyttävää paskaa, kokeile siivoushommia. Mene kaapimaan pisuaareista oksennusta kapakoissa. Aamuvuoroissa oli hyvin tilaa ainakin minun opiskeluaikoinani. Ajattele joskus jotain muuta kuin itseäsi. Vaikka poikaasi. Jonka näemmä pystyt kohtaamaan vain Äitinä.

Tietenkään et ole onnellinen, koska jokainen ajatuksesi alkaa sanalla minä.

Varmasti Maria on noin käsittämättömän itsekeskeinen ja raivostuttava tarkoituksella. Loistavan ironinen romaani: paska järjestelmä riistää omaa tuotostaan, julkikakkaavaa wannabejulkkista. Ja onhan tämä ironinen romaani siinäkin mielessä, että se on yhtä aikaa totta ja totaalista liioittelua, mutta Marian henkilöön, siihen miten hänet on kirjoitettu, sisältyy jotain vaihtoehdottoman aitoa: oletus siitä, että jokainen ihminen on vain oman elämänsä sankari... ja jos se siinä ei onnistu, vika on ympäristössä.

Se sukupolvien välinen kuilu. En tahdo saada ärtymykseltäni luettua tätä ironisesti. En pääse kiinni Mediahuoraan älyn tasolla, en jaksa keskittyä sen fiksuihin oivalluksiin, en osaa nähdä tätä kriittisenä tekstinä, en osaa keskittyä aidosti ongelmalliseen tekijänoikeuskäytäntöjen kysymykseen, koska tunnen niin raivokasta vierautta päähenkilöä kohtaan. Minun luennassani Marian katkeruus ei kohdistu järjestelmään vaan siihen ettei järjestelmä tuottanutkaan hänelle tyydytystä. Taas kerran sankaritarina on sitä, että joku onnistuu hyväksikäyttämään järjestelmää. Tulee tunne, että mediapaskan pukkaaminen olisi ihan jees, jos siitä vain maksettaisiin turvallisilla, vakinaisilla tuloilla ja saisi liittyä Lehtitalon käytävillä satulatuoleissaan viilettävien vakkaritoimittajien joukkoon.

Järjestelmän muuttamisesta tai kyseenalaistamisesta ei ole niin väliksi. On ihan okei ruokkia petoa, kunhan vastineeksi saa sen mitä MINÄ tarvitsen. Minun sukupolveni opetettiin ainakin teeskentelemään, että yritämme parantaa maailmaakin, emme vain omaa osaamme. Hiidensalo yrittääkin, Maria ei.

Tai en tiedä, ehkä tämä ei ole sukupolviasia ensinkään vaan jokin henkilökohtainen ongelma. Maria painoi jotain itkupotkuraivarinappulaa.

En viihtynyt yhtään. Olisi jäänyt kesken ellei olisi PEKKin kirja. Muutaman yön yli nukuttuani olen silti iloinen, että luin ja luin loppuun asti. Juuri tätä kirjakerholta toivoinkin: että se pakottaisi minut silmäkkäin tämän päivän suomalaisten esikoiskirjojen kanssa.

Mediahuora haastaa. Epäilen vastanneeni lukijana väärään haasteeseen. Näinhän se menee... lukijat tulkitsevat miten kukakin, eikä kirjoittaja sille mitään mahda.

Olisin silti valmis suosittelemaan Mediahuoraa aikaansa hyvin kuvaavana kirjana. Ja luultavasti ainakin kokeilen myös Hiidensalon seuraavaa romaania. Briljanttihan kirjan täytyy olla, tai se ei herättäisi näin voimakkaita tunteita! Minulle Mediahuoran lukeminen oli hiekkapaperia sielulle.

Epäilemättä pieni hionta tekee hyvää. Rosot ja halkeamat tulevat esiin.

Venla Hiidensalo (2012). Mediahuora. Otava. ISBN 978-951-1-26086-8.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Herman Raivio Parnassossa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogissa
Irja Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan

Löytölapsi ja miksi silti pitäisi lukea Stoutin dekkareita

Tämän kirjan päätymisestä luettavaksi juuri nyt voi ehkä syyttää Venla Hiidensaloa, jonka Mediahuora suorastaan höyryää ahdistusta. Mediahuoraa lukiessa tuntuu kuin pitelisi sylissään kuristajakäärmettä, joka vähitellen hivuttautuu ylöspäin, kohti herkkää kaulaa. Tai kuin sivuilta nousisi tukahduttavia huuruja. Kirja pitää vähän väliä laittaa pois ja hengähtää hapekkaammassa seurassa.

Tai ehkä, epäsuorasti, voi Löytölapsen laittaa Kirsin piikkiin. Hän näet herätteli äskettäin keskustelua kirjojen omistamisesta ja sai minutkin miettimään taas kerran osto- ja omistuspolitiikkaani.

(En muuten suostu kutsumaan kirjojen ostamista kulutukseksi. Jotain rajaa. Joskus se on tuhlausta... mutta kulutusta se ei ole.)

Vaikka olen kirjahamsteri enkä painosten keräilijä, periaatteissani on SaPo-sarjan mentävä aukko. Siitä luiskahti ostoskassiin syksyn kirjamessuilla Rex Stoutin Löytölapsi, vaikka alkukielinen The Mother Hunt löytyy jo ennestään hyllystä. Äitivainaan dekkarikokoelma asuu nimittäin nyt meillä ja tilaisuuden tullen täydennän sitä. Aito bibliofiili ei ehkä olisi vähän huonokuntoisesta löytölapsesta huolinut, mutta kaltaiselleni pseudokeräilijälle se kelpaa mainiosti. Siedettävällä hinnalla on vaikea löytää niitä vanhoja SaPoja, joista ei ole otettu uusintapainoksia.

Tästä ei taida olla. Ei ihme, sanoisin.

Itse tarina on peruskamaa. Löytölapsessa Stoutin tukeva etsivä Wolfe palkataan paikallistamaan hienostorouvan kynnykselle ilmaantuneen pienokaisen äiti. Rouvan edesmennyttä miestä epäillään isäksi, mutta kun 60-luvulla ei tehty DNA-testejä, on äidin löytäminen ainoa mahdollisuus selvittää asia. Wolfen suvereeni apulainen, Archie Goodwin, singahtaa jäljille, mutta kas kummaa, paras johtolanka kuristetaan kuoliaaksi. Wolfe joutuu jälleen kerran miettimään mitä poliisille on pakko kertoa - vai onko mitään. Äidin etsinnästä sukeutuukin pitkä, turhauttava ja lopulta Wolfeakin liikuttava metsästysretki.

Niin kuin sanoin, peruskamaa Stoutilta. Ei valittamista. Kummastelen joskus, miksi Rex Stout ei ole Suomessa suositumpi kuin on. Nero Wolfesta tehty kaamea televisiosarja tuskin ketään innosti kirjoihin tutustumaan, ja kai se on niin, että vanhoja dekkareita löytyy pilvin pimein. BBC:n noste kannattelee brittidekkaristeja mutta ei pulppauttele asialistalle atlantintakaisia.

Olen heikkona kirjasarjoihin, joissa samat henkilöt seikkailevat kirjasta toiseen. Tuttujen hahmojen seurassa viettää muutaman tunnin ja virkistyy kummasti. Siellä he ovat aina, muuttumattomina ja vakaina ja turvallisina. Minulle Nero Wolfe -dekkarit ovat oikea rauhan saari keskellä tosimaailmaa, jossa mikään ei pysy paikallaan hetkeäkään ja aikakin laukkaa kuin olisi loppumassa.

Voin perustella Stoutin lukemista fiksumminkin; eivät nämä pelkästään halihuopien kirjallisia vastineita ole. Ensinnäkin tässä sarjassa tuo tuttujen hahmojen käyttö on nerokkaan tehokasta. Stout onnistuu vääntämään samoista aineksista uusia tarinoita kerran toisensa jälkeen. Toiseksi, Wolfe-kirjoissa on pistävää huumoria. Kertoja-Archie on nokkelasti hauska. Okei, ehkä Archien 30-lukulaiset asenteet sukupuoliin vähän rassaavat... mutta mitä hittoja. Voin tykätä sovinistista jos hän pysyttelee kirjassa ja käyttäytyy kuin herrasmies. Kolmanneksi, hahmot ovat loistavia arkkityyppejä. Wolfe on erakkoluolassaan piileksivä maagi. Archie on klassinen toiminnan mies, kaupunkicowboy ja heikkojen puolustaja. Heidän keskinäisen dynamiikkansa on näiden kirjojen juju. Toiminta on riippuvainen ajatuksesta ja ajatus toiminnasta, mutta mikään riippuvuussuhde ei ole ongelmaton.

Mutta Stoutiin tutustumista ei kannata aloittaa Löytölapsesta. Suomennos on lievästi sanottuna omituinen ainakin näin nykylukijan silmin. Miten ihmeessä sanasta rug on voinut tulla ryijy? Newyorkilaisen hienostorouvan talossa on persialaisia ryijyjä?

Ylipäänsä ilmaisu on kaikkea muuta kuin luontevaa. Käännös ei tee minkäänlaista oikeutta Stoutin huumorille tai sävyille. Voi itku ja hammasten kiristys. Tekstistä tuli suomeksi tahattomasti hupaisaa ja paikoin käsittämätöntä. Suokaa anteeksi pitkät lainaukset, mutta häijyä väitettäni on syytä todistella... Nautiskelkaapa näistä:

Julian Haft hymyili Wolfelle. - Näin on aina, herra Wolfe, joukkokulttuuria. 

Hänen ohut tenorinsa sointui yhteen hänen jalkojensa, mutta ei hänen tynnyrinsä kanssa. 

- Mikäli tiedän, te olette innokas lukija. Luojan kiitos, kirjat eivät ole ilmoitusten varassa. Oletteko kirjoittanut yhtään kirjaa? Se teidän täytyisi tehdä. Siitä ei ehkä tulisi suunnatonta tai ällistyttävää, mutta varmasti luettava. Minä kustantaisin sen mielelläni. Kyllä minäkin osaan yllyttää ihmisiä siinä kuin herra Binghamkin. 

Wolfe murahti. - Sitä en voi edes ajatella, herra Haft. Salapoliisin on vaikea suojella koskemattomuuttaan ja se tulisi täysin mahdottomaksi, jos kirjoittaisi tuhansia sanoja käsittävän kirjan, kuten niin monet ovat kokeneet. Mikään ei ole ihmiselle turmiollisempaa kuin kirjan tekeminen: lukemattomat kiusaukset ovat vastustamattomia. (s. 102-103)

Ja sitten alkuperäinen:

Julian Haft spoke to Wolfe. "This is the way it goes, Mr. Wolfe. Mass culture." His thin tenor went all right with his legs, but not with his barrel. "I understand you're a great reader. Thank heaven books don't depend on advertising. Have you ever written one? You should. It might not be enormous or stupendous, but it certainly would be readable, and I would like very much to publish it. If Mr. Bingham can solicit, so can I." 

Wolfe grunted. "Unthinkable, Mr. Haft. Maintaining integrity as a private detective is difficult; to preserve it for the hundred thousand words of a book would be impossible for me, as it has been for so many others. Nothing corrupts a man so deeply as writing a book; the myriad temptations are overpowering. 

Myönnettäköön, että Haftia on aiemmin kuvailtu vertaamalla hänen jalkojaan hammastikkuihin ja vartaloaan tynnyriin. Mutta silti. Mass culture, should, advertising, solicit, integrity...  Sitä paitsi lainausmerkkien vaihtaminen repliikkiviivoihin tekee silppua Stoutin tiiviistä tyylistä.

Harmillista kyllä, en siis voi tämän suomennoksen kohdalla pokkana vedota neljänteen syyhyni rakastaa Nero Wolfe -dekkareita. Alkukielellä on nimittäin ilo lukea Wolfen älykästä argumentointia milloin mistäkin aiheesta. Stoutin Wolfe on perinpohjaisen sivistynyt erakko, jonka eettinen ja esteettinen hipiä on liian herkkä arjen kohtaamiseen. Ainakaan tämä suomennos ei välitä Wolfen/Stoutin sävyjä lainkaan.

Vielä viidenneksi, Wolfe on innokas ja arvostelukykyinen lukija. Hänen kirjastostaan löytyy vain erinomaisia kirjoja, joiden kirjoittajat ovat onnistuneet välttämään integriteettiään uhkaavat kiusaukset. Hän tiettävästi poisti hyllystään Thomas Moren Utopian tultuaan siihen tulokseen, että More lavasti Richard III:n syylliseksi Towerin prinssien murhaan. Ja Jane Austen on Wolfen lempikirjailija! Tämä ja tuhat muuta intertekstuaalista pikku hauskuutta odottavat.

Lukekaa siis Stoutia. Mielellään englanniksi. Suomennoksista uskaltaisin ehkä suositella Kalevi Nyytäjän kääntämää Kuolema pöytälaatikossa... eikä Eero Ahmavaaran suomentama Liian monta kuolemaa aiheuttanut ainakaan mielenpainuvaa tuskaa.

Rex Stout (1966, alkuperäinen 1963). Löytölapsi. WSOY. SaPo 75. Suomentanut Sauli Sipilä.

Wolf Hall

Karoliinan Kirjavassa kammarissa kimppaluetaan parasta aikaa Susipalatsia, joten tämä alkukielinen versio on vilkutellut minulle ylähyllyltä jo jonkun aikaa. Onnistuin hienosti vastustamaan kiusasta, sillä lukemattomiakin kirjoja on jonossa muutama, mutta sitten luin pääsiäisen aikaan C. J. Sansomin Luostarin varjot. Kiitos vain Morrelle, jolta kirjan sain - en ole unohtanut mitä lupasin vaihdossa! - mutta välitön seuraus Luostarin varjoista oli äkillinen pakkomielle lukea oitis Wolf Hall uudelleen. Thomas Cromwell, Hallin päähenkilö, esiintyy nimittäin Varjoissakin.

Mutta Wolf Hall on aivan eri luokan kirja. Hilary Mantel on tehnyt melkoisen urotyön kuvitellessaan itsensä 1500-luvun alkupuolella vaikuttaneen miehen nahkoihin. Onko hän oikeassa tulkinnoissaan, sitä on mahdoton tietää, mutta faktat ovat napakasti paikallaan ja kokonaisuus on niin johdonmukainen, että siitä tulee totta aivan itsestään.

Kirjan alussa on pieni pätkä Cromwellin nuoruudesta, mutta Wolf Hall lähtee varsinaisesti liikkeelle vuodesta 1527, jolloin Henrik VIII:n pitkäaikainen luottomies kardinaali Wolsey vielä paistattelee valtansa loistossa. Tuho on kuitenkin nurkan takana ja Cromwell, Wolseyn avustaja, joutuu miettimään miten selviytyisi päämiehensä haaksirikosta. Hall kuvaa aikanaan järisyttävää nousua merkittävään asemaan hovissa, jossa yleensä vaadittiin kuninkaan pepunpyyhkimenkin ojentamiseen ylhäistä syntyperää. Alhaissyntyinen Cromwell onnistuu kuitenkin voittamaan kuninkaan ja hänen läheistensä luottamuksen. Hämmästyttävää luokkaretkeilyä seurataan aina vuoteen 1535, jolloin Anne Boleyn on viimeistä vuottaan kuningattarena ja Thomas More mestataan.

Wolf Hallissa on minulle kiehtovaa paitsi miljöö myös jännittävä uudelleentulkinta kahdesta aikakauden keskeisestä hahmosta, Cromwellista itsestään ja Thomas Moresta. Pragmaattinen Cromwell esitetään hyvin positiivisessa valossa. Hän on tässä tyyppi, joka vain haluaa saada asiat sujumaan, joka etsii win-win -skenaarioita, jolla on älyn lisäksi lämmin sydän ja varsin moderni tärkeysjärjestys. Cromwell pitää pienistä koirista ja sietää ihmisten heikkouksia. Thomas More puolestaan, kaveri jota on tavattu pitää suoraselkäisenä periaatteen puolustajana ja uskon miehenä, onkin Mantelin tulkinnassa itsekeskeinen fanaatikko ja narsisti, joka kiillottaa imagonsa kilpeä muiden kustannuksella.  More on suorastaan sydämetön, oikea kristillisyyden irvikuva.

Miksikäs ei. Aina pitää vähän epäillä tyyppejä, joille periaatteet ovat tärkeämpi kuin ihmiset! Yleensä on tapana asettaa vastakkain Henrik VIII ja Thomas More - mutta kuvapa onkin toisenlainen, jos vertailukohteena on joku muu, esimerkiksi Cromwell.

Mantelin tyyli poikkeaa raikkaasti historiallisille romaaneille tyypillisestä kaavasta. Teksti on preesensissä ja paikoin lähes tajunnanvirtamaista. Cromwellissa korostuvat hänen persoonallisuutensa ja ajattelumallinsa, ei hänen asemansa historiassa. Lukija pääsee seuraamaan hänen ajatteluaan kuin huomaamattaan. Dialogista pidin erityisesti, se on monin paikoin näpsäkkää ja nokkelaa. Hahmot eivät kuulosta tomuisilta vaan fiksuilta ja inhimillisiltä. En viitsi valita lukunäytteeksi pitkää pätkää dialogia - ja pitkän pätkän se vaatisi, että saisi oikean käsityksen - mutta otetaanpa toisenlainen pala:

When Rafe has gone he takes out his evening's work and begins on it, methodical, tapping the papers into place. His bills are passed but there is always another bill. When your are writing laws you are testing words to find their utmost power. Like spells, they have to make things happen in the real world, and like spells, they only work if people believe in them. If your law exacts a penalty, you must be able to enforce it - on the rich as well as the poor, the people on the Scottish borders and the Welsh marches, the men of Cornwall as well as the men of Sussex and Kent. (s. 574)

Tuosta näkee, miten Mantel liu'uttaa tapahtumista ajatuksiin - ja miten moderneja ne ajatukset ovat. Mantelin Cromwell ymmärtää, että mielikuvat ovat todellisuutta. Ja niinhän ne ovat.

Nyt toisella lukukerralla maltoin vähän lukea rivienkin välistä ja huomasin, että joitain puolia on tietoisesti jätetty vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi kuningasta Cromwellin ajattelussa käsitellään varsin vähän ja varsin epäsuorasti, ottaen huomioon miten keskeinen tekijä hän Cromwellin näkökulmasta on. Kiinnostava ja tarkemmin ajateltuna toimiva ratkaisu.

Wolf Hallin huonoin puoli on, että se on vain puoli tarinaa... ja silti pokkariversio on hulppeat 650 sivua pitkä. Voi olla, että Mantellin perusteellisuus tuntuu puuduttavalta jostakusta, mutta minulle tämä Tudor-immersio sopi hyvin. En olisi voinut lukea tätä kimpassa, koska olisi ollut kamalaa lukea vain pätkä kerrallaan! Argh, pelkkä ajatuskin värisyttää... Epäilen myös, että kirjan valtavan henkilökaartin kanssa tulee helposti vaikeuksia, jos porukka ei ole ennestään tuttua ja lukemisessa on taukoja.

Minä tykkäsin tästä kovasti, taas. Kesti mainiosti toisen lukemisen näin parin vuoden tauon jälkeen. Ilokseni huomasin myös, että Mantelilta on ilmestymässä toukokuussa uusi romaani, Bring up the Bodies, jossa Anne Boleynin ura saa tunnetun päätöksensä. Olen siitä jo valmiiksi ihan tärinöissäni. Mantell pysyttelee Wolf Hallissa hienosti historian rajoissa ja tuo silti tulkintaansa paljon uutta ja persoonallista. Jotain hyvää voi siis odottaa myös Annan lopun kuvaukselta... vaikka olenkin lukenut jo varmaan tusinan Tudor-historioita.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 2009). Wolf Hall. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-723020-4.
(Vilkaiskaa muuten noita kustantajan sivuja... Jotain uutta aaltoa vai? Ziisus...)

Arvioita (suomeksi lukeneiden):
Suvi Ahola Hesarissa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Karoliinan kimppalukuporukan loppukeskustelu

Maailma, vihreä metsä

Jatkan Ursula Le Guinin hainilaissarjan kanssa. Maailma, vihreä metsä on loogis-kronologisessa mielessä seuraava kirja Osattomien planeetan jälkeen. Metsän alkukielinen nimi on muuten The Word for World is Forest, eikä tuo WSOY:llä valittu versio kyllä ole läheskään yhtä kuvaava. Jotain katoaa käännöksessä. Sinänsä soveliasta - sillä siitäkin on kirjassa osittain kyse.

Metsä sijoittuu Uudelle Tahitille, Maan 41. siirtokuntaplaneetalle. Sen alkuperäisväestöä ovat loputtoman metsän siimeksissä rauhassa elävät athsheanit, jotka muiden ihmisten tavoin polveutuvat hainilaisesta juuresta, mutta ovat pienikokoisia, vihertäviä ja karvaisia. Eivät siis ihmisiä ollenkaan, eivät ainakaan planeetan metsiä raiskaamaan saapuneiden siirtomaaimperiumin rakentajien silmissä, jotka kutsuvat heitä räksiksi. Muutama hyväluontoisempi tyyppikin joukkoon mahtuu, mutta mieleenpainuvimmin meitä maanmatosia edustaa yksi ärsyttävimmistä romaanihenkilöistä ikinä:

Ihmisiä vain kylliksi paikalle, koneita ja robotteja työn alle, maatiloja ja kaupunkeja pystyyn, niin kukaan ei kaipaisi enää räksiä. Ja hyvä niin. Sillä tämä maailma, Uusi Tahiti, oli kuin tehty ihmisiä varten. Siivottuna ja putsattuna, synkkien metsien kaaduttua viljavainoiden tieltä, muinaisuuden pimeyden, alkukantaisuuden ja tietämättömyyden väistyttyä se olisi paratiisi, todellinen Eeden. Parempi maailma kuin loppuunkulunut Maa. Ja se olisi hänen maailmansa. Maailman kesyttäjä. Sitähän hän, Don Davidson pohjimmiltaan oli. Hän ei halunnut kerskua, mutta tokihan hän oman kanttinsa tiesi. (s. 9)

Davidsonin vastapainona on antropologi Lyubov, joka yrittää selvittää itselleen ja muille athsheanien kulttuuria. Hänen apulaisensa ja siltansa alkuperäisväestön joukkoon on pitkään uneksija Selver, tulkitsija. Mutta Davidsonin väkivalta sysää Selverin muutoksen tielle. Uneksijoiden staattinen yhteisö ei selviydy kohtaamisestaan agressiivisen Maan ja juuri syntyvän Planeettojen liiton kanssa eheänä. Selver oppii ihmisiltä jotain ja opettaa sen kansalleen.

Metsä on vaikkapa Osattomien planeettaan verrattuna suhteellisen yksioikoinen kirja, mutta onneksi Uuden Tahitin planeetta rotuineen on itsessään kiinnostava, ja tarina pelittää tietystä pelkistyneisyydestä huolimatta oikein hyvin. Joskus yksinkertainen toimii.

Le Guin kirjoittaa itse jälkisanoissaan pelänneensä, että Metsästä tulisi saarnaava, sillä hän on ilmeisesti purkanut tässä kirjassa Vietnamin sotaan liittyvää turhautumistaan. Oli huvittavaa löytää, mutistuani itselleni Davidsonista pitkin kirjaa, lopusta Le Guinin oma kommentti:

Hän on pelkästään paha - ja minä kun en usko että pelkästään pahoja ihmisiä on olemassakaan. Mutta alitajuntani oli toista mieltä. Se tutkiskeli itseään ja tuotti Davidsonin. En kiellä häntä. (s. 171)

Hainilaissarjan tulokset tähän mennessä: kolme hyvää, huteja nolla. Näin siitä huolimatta, että kaikki kirjat ovat olleet keskenään melko erilaisia. Äimistelen edelleen, että nämä ovat kestäneet niin hyvin aikaa. Syy on ehkä siinä, että Le Guin rakentaa enemmän ihmisluonnon ja ajatusten kuin teknologian varaan. Tällaisia on todella mukava lukea.

Ja hei, Metsä on saanut Hugo-palkinnon! Takakannessa sanotaan niin. Paitsi että Wikipedian listauksen mukaan ei ole. Noh, mitä pienistä. On Ursula Le Guin joka tapauksessa Hugoja saanut. Ja on Metsä joka tapauksessa hyvä kirja.

(EDIT: Onpas se sittenkin saanut Hugon - mutta pienoisromaanien kategoriassa. Huh - sekä WSOY että Wikipedia olivat oikeassa... ja jälleen kerran löytyi virhe penkin ja ratin välistä!)

Ursula Le Guin (1984, alkuperäinen 1972). Maailma, vihreä metsä. WSOY. Suomentanut Pirkko Lokka. ISBN 951-0-12081-2.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Mette Luetut-blogissa
Ritva-Liisa Pilhjertan aikalaisarvio löytyi Kirjasammon sivuilta

Nimeltään Eerika

Kuva/kansi: Myllylahti/Reija Kaskiaho

Hilkka Ravilo on jo pitkään ollut kestosuosikkini, joten tietysti uusin, Nimeltään Eerika, piti sekin lukea. Eipä silti, en ole kaikkia hänen aiempiakaan vielä lukenut... ja onhan toivoa, ettei päälle seitsemänkymppinen kirjailija ole vielä lopettanut. Eerikasta päätellen hän ei ole ainakaan menettänyt teräänsä.

Melkein kaikissa Ravilon romaaneissa taitaa lukea määreenä kansilehdellä että "rikosromaani". Ja onhan niissä murhia, miksikäs ei, mutta Eerikan kohdalla aloin miettiä, onkohan nimikkeellä kuitenkin haettu jotain muuta rikosta. Murhat ovat useimmissa Ravilon kirjoissa jollain lailla toissijaisia. Olisikohan se suuri rikos sittenkin jokin muu? Ehkä elämän yleinen epäoikeudenmukaisuus?

Nimeltään Eerika kertoo pohjoisessa Luossajoen pikkukylässä kasvaneen Eerikan tarina. Hän varttuu uskonnollisessa kylässä äpärekläpinä, äiti Enni kun ei päässyt naimisiin asti saksalaisen autonkuljettakorpraalinsa kanssa. Kylän koulussa ei synninlapsella ole puheoikeutta eikä huoralle myydä maitoa. Sitkeä Enni tekee lampaanmaidosta juustonsa ja liittoutuu toisen hyljeksityn naisen kanssa. Jotenkin pärjätään.

Mutta kun Eerika on viidentoista, lähtee äiti etsimään saksalaista rakastettuaan ja tytön on lähdettävä etelämmäksi piikomaan. Minulla oli kassissa eväsvoileipiä, vaatteeni ja Maijan lahjoittama Emännän tietokirjasarja. Elämä muuttuu, ensin yhden kerran, sitten toisen, kenties vielä kolmannenkin. Eerika oppii, ettei tietämättömyydestä ole pois muuta tietä kuin tiedon hankkiminen, ja lopulta senkin, että itsestään päättää viime kädessä jokainen. Eerikakin.

Eerika korostaa kertojana toistuvasti tietämättömyyttään lapsena ja nuorena. Hän palaa lapsuutensa arvoituksiin aikuisuuden näkökulmasta, uudelleenarvioi elettyä elämää. Kontrasti menneen ja nykyisen välillä on koko ajan läsnä. Tieto on Eerikalle jonkinlainen turva, sitä hän tuntuu keräävän kuin orava talvivarastoa. Tietenkin Eerika on myös lukutoukka, kirjojen ystävä kuten Kylmien käsien Meerikin. Kirjoissa on muutenkin samaa sävyä, vaikka Eerikassa rikos on pienemmässä roolissa. Molemmat päähenkilöt arvioivat tarkoin silmin kirjojen maailmankuvaa, niiden rivienvälisiä oletuksia.

Jos kirjan päähenkilö oli porvaristyttö, kauppiaan tai majatalonpitäjän tytär, hänen piti itsensä osata talonpito, valvoa piikoja näiden suolatessa sianlihaa, täyttäessä makkaroita, savustaessa lampaanlihoja, kääriessä sylttyä ja valaessa kynttiöitä. Aatelisneidosta poiketen porvaristyttö osasi ottaa omiin käsiinsä työn kuin työn ja näyttää tyhmälle piialle, miten se piti tehdä. 

Mutta en löytänyt yhtään kirjaa, jonka päähenkilö olisi ollut maalaistalon piika, se, joka kylvi, kitki, korjasi, liotti, loukutti ja lihtasi pellavat, kehräsi langaksi ja kutoi kankaaksi. (s. 109) 

Eerikasta huokuu katkeruutta mutta myös valoa. Se on jollain tavalla eheämpi ja vähemmän raaka kuin vaikkapa Mesimarja tai Muovikassimies. Ravilo kirjoittaa edelleen julmista asioista, mutta nyt sävy on rauhallisempi, toteavakin. Kaikille ei suoda samoja mahdollisuuksia, ei lestadiolaisessa Lapissa, jossa juutalaisten jumala sovittelee ihmisten vehkeitä sisäkkäin pitäen tarkan huolen, ettei yksikään siittiö joudu hukkaan, mutta jokainen joutuu tykönään miettimään, mitä tekee niillä mahdollisuuksilla, jotka saa.

Eerika kertoo pienistä kipeistä kokemuksista mutta myös päivittäiseen elämiseen haudatuista suurista tunteista. Siinä sivussa se kertoo millaisia kuiluja erilaiset lähtötilanteet kaivavat ihmisten välille ja miten niitä kenties ylitetään. Eerika ei kokenutta ravilonlukijaa enää hätkäytä, mutta tämä kirja tuo hänen tutut teemansa hienosti esille ja kiteytti ainakin minulle jotain hänen tuotannostaan. Kaikkia tähän asti lukemiani voisi lukea myös yksilön olosuhteiden, geenien ja omien ratkaisujen painoarvon luotaamisena. Missä määrin kukin on sielunsa kapteeni? Ei mikään uusi pohtimisen aihe, mutta Ravilon tapa tuoda tuo kysymys Suomeen ja naisen elämään on minulle yhä tuore ja kiinnostava.

Nautin tästä romaanista todella paljon. Se piti lukea kertaistumalta. Eerikan tarina on väkevä. Jos vertaan Kätilöön, toiseen samoilta mailta itävään kertomukseen intohimosta, tässä sävy on aivan toinen: arkisempi ja jotenkin todempi. Kätilön villisilmä on kirjansa kontekstissa aito ja vastaansanomaton, mutta Eerikan voin kuvitella tänne, elämään. Vaikkapa kirjaston lainausjonoon.

Onneksi on vielä kolme Raviloa lukematta.

Hilkka Ravilo (2012). Nimeltään Eerika. Myllylahti. ISBN 978-952-202-360-5.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Fables 4 - 7

Fables sen kuin paranee. Näihin sarjakuviin on helppo uppoutua, sillä ne ovat tulvillaan yksityiskohtia. Ainoa todellinen harmi on, että puoliakaan ei varmaan tajua, kun referentit puuttuvat. Joskus älyää googlata ja silloin selviää kaikenlaista (Nyt tiedän miksi Fables viitosessa pariisilaisella jalkakäytävälle hajoaa juuri kurpitsa! Ja näin jälkeenpäin selvisi sekin, kuka Weyland on ja miksi hänet vangittiin luolaan tekemään aseita.) mutta osa viittauksista menee väkisinkin ohi.

Fablesit koukuttavat monella tasolla yhtä aikaa. Henkilögalleria on lavea ja täynnä kiinnostavia tyyppejä, sisällöissä on sekä kevyemmän tason pintahuumoria että vakavampaa draamaa, ja tietysti tuo huikea intertekstuaalisuus on melkoinen koukku sekin. Sarjan Suuri Konflikti on niin suuri, että sille on vaikea kuvitella todellista Loppua... mutta toivon, että sellainen jossain vaiheessa tulee. Sitä odotellessa on kiinnostavaa nähdä mihin Willingham tarinaa kuljettaa.

Täysin spoilaamatta en näistä albumeista osaa kirjoittaa, joten sarjaa vasta harkitsevat, luette tästä eteenpäin omalla vastuullanne -

Fables 4, March of the Wooden Soldiers, on oikea ilotulitus. Osassa avataan enemmän Boy Bluen tarinaa ja sen myötä myös taruhahmojen pakoa legendaarisilta Kotikonnuilta. Punahilkasta paljastuu kätkettyjä puolia - mutta hänen ja Ison Pahan Suden kohtaamista ei päästä todistamaan. Hannun ja Kertun tarinasta tuttu noita tulee tutummaksi. Mutta ennen kaikkea, Fabletown joutuu oikeisiin sotatoimiin, sillä Vihollinen on lähettänyt pienen armeijan puusotilaita tänne tavismaailmaan vaatimaan taruhahmoilta heidän maagisia esineitään. Fabletownin pormestarinvaali joutuu odottamaan, sillä ensin on sodittava lähes haavoittumattomia puuvihulaisia vastaan.

Fables 5, The Mean Seasons, saattaa päätökseen monta aiemmin avattua tarinalinjaa (ja vihjailee vaivihkaisesti monesta uudesta). Pormestarin vaali ratkeaa ja Fabletownin salaisiin verkostoihin perehdytään. Ichapod Cranen tarina ja Bigbyn puuhat toisessa maailmansodassa olivat minusta kiinnostavia sivujuonia. Natsifrankenstein sopi hyvin yhteen juuri nähdyn kuunatsiseikkailun kanssa... Heh, jos Fabletown todella olisi olemassa, siellä asuisi melkoinen joukko Pahoja Natseja ja Hulluja Tiedemiehiä, niin vahvoja arkkityyppejä näistä on tullut.

Ai niin, ja viitosessa Lumikki saa lapsensa! Suloisia otuksia. Enimmäkseen.

Fables 6, Homelands, oli minusta epätasaisin näistä neljästä; Jackin seikkailut Hollywoodissa tuntuivat sekä piirtojäljeltään tylsiltä että päätarinasta vähän irrallisilta. Mutta Boy Bluen seikkailut Kotikonnuilla olivat hienoja... vähän yllätyin huomatessani, että olin ollut nelososan kohdalla oikeassa arvailuissani mitä tulee Viholliseen. Vihollisen ja hänen keisarikuntansa tarina oli hieno yhtä kaikki, jumalainen Jääkuningatar on juuri niin kamala kuin kuuluukin. Boy Bluen vaellus tarujen maassa  ja lohikäärmeen taistelu oli sekin erityisesti mieleen...

Kuutososa maistuu eräänlaiselta välitilinpäätökseltä; sen jäljiltä asemat ja tilanteet ovat enimmäkseen selvät. Vaikka Homelands sisältää joitain uusia avauksia, se silti enemmän puhdistaa ilmaa ja selkiyttää kokonaisuutta.

Fables 7, Arabian Nights (and Days), tuo kuvaan taruhahmojen kansainvälisen politiikan. On tullut aika neuvotella yhteistyöstä tuhannen ja yhden yön taruston kanssa, sillä heitäkin Vihollinen uhkaa. Mutta kulttuurien välinen viestintä on tunnetusta vaikea laji, eikä asiaa auta, että Sinbadin lähetystö tuo tullessaan varsinaisen joukkotaruaseen, nimittäin pullotetun hengen.

Lisäksi seiskaosassakin on karun piirrosjäljen osuus, tällä kertaa viimeisenä. Se kertookin Vihollisen armeijasta - sisältä päin. Puusoturit ovat hänen imperiuminsa kovaa ydintä, mutta kätkeytyykö lakkapinnan alle heikkouksiakin?

Siinä missä kuutososassa oli lankojen solmimisen sivumakua, seiska tuntuu avaavan uusia kuvioita. Eipä silti, kyllähän kaikissa osissa jätettiin arvoituksia varastoon, mutta kuutonen reväyttää monen pienen avauksen lisäksi kaksi kokonaan uutta suuntaan... joiden kanssa joutuu nyt sitten vain odottelemaan kunnes on saanut seuraavat osat käsiinsä.

Fablesien tyyli näyttää olevan sillä tavalla vaihtelevaa, että moneen albumiin kuuluu myös yksioikoisempia jaksoja, joissa visuaalisen puoli on pelkistettyä, lähes köyhää. Toisaalta suurin osa kuvastosta on upean rikasta, ja väliin sirotellut (kansi?)kuvat hiukeita. Epäilemättä kontrasti on tarkoituksellinen. Nyt huomaankin esimerkiksi Anni Isotaloja lukiessani, että kuvien suhteellinen monotonisuus tuntuu pikkuisen tylsältä iloittelevien Fablesin ja hersyvien Unwritten-sarjakuvien jälkeen.

Oikeasti alkaa tehdä mieli hankkia näitä(kin) omaksi. Nyt osia 4-7 lukiessani jurppi, etten voinut palata lehteilemään edellisiä osia - epäilemättä seuraavalla kierroksella harmittelen, että nämä on joutunut palauttamaan. Ja seuraava kierros tulee pian! Haluan tietää miten pikku zephyrille käy, missä Bigby menee,  eikö Kevin Thornista enää kuulla, mitä karmiva Frau Totenkinder seuraavaksi tekee ? ...ja niin edelleen.

Willingham, Buckingham, Hamilton, Leialoha & Russell (2004). Fables 4: March of the Wooden Soldiers. Vertigo. ISBN 978-1-4012-0222-4.
Willingham, Buckingham, Leialoha, Akins, Palmiotti (2005). Fables 5: The Mean Seasons. Vertigo. ISBN 978-1-4012-0486-0.
Willingham, Buckingham, Hahn, Leialoha (2005). Fables 6: Homelands. Vertigo. ISBN 978-1-40120-500-3.
Willingham, Buckingham, Leialoha, Fern, Palmiotti, Pepoy (2006). Fables 7: Arabian Nights (and Days). Vertigo. ISBN 978-1-4012-1000-7.

Arvioita:
Nelosesta - Salla
Nelosesta ja viitosesta - Hreathemus
Osista 3 - 6 - Linnea
Kuutosesta - Salla
Seiskasta -  Hreathemus
Seiskasta ja kasista - Salla
Osista 7-10  - Linnea

Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia

Kauhavalaista rautaa ja symbolinen varjonyrkki.

Kupu täynnä kuhafilettä ja uunikasviksia on vaikea asettua kirjoittamaan nälkävuosista. Muutenkin ovat ajatukseni jonkinlaisessa ähkyssä mitä tulee näihin Santeri Alkion klassikoiksi mainittuihin romaaneihin. Muistiinpanoja olen tuhertanut vaikka kuinka, mutta niistä näyttää muodostuvan tilkkutäkki tiekartan asemesta.

Olen jo kertaalleen Alkiota koittanut ja hänen Puukkojunkkarinsa hylännyt. Mutta Hannan kirjoitettua Aki Ollikaisen Nälkävuodesta nosti tuo aina aktiivinen kommentaattori, Anonyymi, esiin Alkion romaanin Murtavia voimia, ja niin vain päädyin uudelleen Alkion hankalan sanaston pariin.

Tällä kertaa Alkion kuvaus  upposi paremmin. Aloitin Murtavista voimista, joka alkaa vuodesta 1867, ja jatkoin takaperoisesti Puukkojunkkareihin, joka sijoittuu samoille tienoille ja käsittelee osin samoja henkilöitä, ajankohta vain on noin 12 - 15 vuotta aikaisempi. Puukkojunkkareissa yhden tytön naimapuuhista nousee kylien välinen sodantapainen, ja kaksi komiaa junkkaria nokittelee toisilleen, valta-asemaa tapaellen. Puukkojunkkareiden teema tuntuu olevan väkivallan ihannointi ja itsehillinnän puute, jotka tuomitaan vääränä kunniana; miehen mitta ei saisi olla hänen hurjuutensa eikä hänen veitsikätensä vikkelyys. Kirjassa kuvaillaan teräs tanassa riehkaavien nuorten miesten hölmöilyä ja, jos toden sanon, saadaan koko joukko näyttämään melkoisen säälittävältä.

On jotenkin ironista huomata, miten tästä aikansa moottoripyöräjengien terrorikaudesta on vähitellen tullut osa kansallista ikonikuvastoa, brändi suorastaan. Nyt puukoot on tupes ja soon kaikki komiaa, Seinäjokea myöten. Mikä ettei. Hurjuuden naapurina on varmaan aina asustanut tietty määrä tervettä järkeä. Kas näin puhelee vanha Lukko Puukkojunkkareissa:

Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne. (loc. 1416/3088)

Niinpä, lyökää kangilla! Mutta ehkä olen muualta muuttaneena ymmärtänyt koko legendan ytimen väärin: kenties puukkojunkkarien muistelussa halutaankin vain nostaa tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet.

Murtavia voimia oli minusta paljon yhtenäisempi ja romaanina jotenkin toimivampi kuin Puukkojunkkarit. Se on toki asetelmiltaan yksioikoisempi, ja ehkä väliin vähän sentimentaalinen, mutta siinä oli jotenkin parempi jänne ja vääntö, ja suurten murrosten jylhyyttä. Voimissa on myös selkeämmin hyviksiä ja pahiksia (ei yksioikoisen mustavalkoisia sentään). Lisäksi Alkion vahvuus, se että hän erottaa herkästi mielenliikkeitä ja osaa kuvata etenkin miehistä psykologiaa, pääsee esiin selkeämmin nälkävuosien katastrofin kuvauksessa.

Voimissa tarkastellaan sitä miten ihmisyys muuttuu nälän näännyttävän vaaran edessä. Nälkävuosina murtuivat ihmiset ja perheet mutta myös yhteisön jakolinjoja vedettiin uusiksi. Yhteinen tuho yhdisti mutta myös erotti. Nälänhädän kuvauksena Voimia jäi minulle vähän etäiseksi; kielimuuri erottaa minut Alkion ihmisistä. Parissa kohdassa kuvaus kuitenkin osuu ja uppoaa. Siikalahden Mikon, saidan ja pikkuilkeän ihmisen yksittäinen hyvyyden hetki liikutti, samoin Hautalan emännän hätä ja synnintunto.

Alun perin Puukkojunkkarit jäi minulta kesken vanhahtavan kielen takkuisuuden tähden, ja pientä ongelmaa kielen kanssa on edelleen. Tällä kertaa olin kuitenkin vastaanottavaisemmalla tuulella, epäilemättä siksi että Härmä-elokuva oli pannut miettimään tuota puukkojunkkarien valta-aikaa ja siihen liittyviä kysymyksiä. Härmästä oli minulle jonkinlaiseksi visuaaliseksi kainalosauvaksi Puukkojunkarien lukemiseen. (Hah! Seuraavan kerran kun joku väittää, että elokuvan Aino on liian moderni, vetoan erääseen Alkion naishahmoon...)

Jaksoin siis tällä kertaa kahlata eteenpäin, vaikka vieraita sanoja tuli vastaan. Olen jo oppinut mikä on luti, mutta mitähän mahtaa olla asuulillaan olo? Minkälainen ihminen on karuuna ja minkälainen paita on rauska? Ja mitä, kautta pönttöpiippuni ja jauhomattoni, tarkoittaa päässilmäisyys? Vähän väliä tulee vastaan sellaisia lauseita kuin [t]uli viimein hänen ääreensä, puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle... ja silloin on vaikea keskittyä itse sisältöön.

Eihän tuo toki täysin käsittämätöntä ole, hankalaa vain. Jäinkin miettimään miksi kieli ärsytti minua enemmän Alkion kuin Canthin tai vaikkapa Kiven kanssa. En totisesti osaa sanoa. Ehkä Alkion vanha eteläpohjalainen sanasto vain on vieraampaa, kaikista näistä maakuntavuosista huolimatta.

Olen hyvillä, että luin nämä kirjat... Jonotan Ollikaisen Nälkävuotta nyt entistä kiinnostuneempana, ja melkeinpä voisin suositella Puukkojunkkareita Härmä-leffan oheislukemistoksi. Mutta nyt saa Alkion kaunokirjallinen tuotanto riittää! Tarvitsisin tähän puuhaan suomi-lakeus-suomi -sanakirjan. Seuraavaksi taidan tutkailla kansamme sielua Turkka Hautalan taatusti tuoreen Kansalliskirjan kautta.

Santeri Alkio (1894). Puukkojunkkarit - Kuvauksia nyrkkivallan ajasta. Project Gutenbergin e-kirja.
Santeri Alkio (1896). Murtavia voimia. Project Gutenbergin e-kirja.

Arvioita:
Jori on lukenut Puukkojunkkarit, Voimista en löytänyt juttuja.

P.S. Tarkkasilmäinen saattaa hoksata, että kuvani puukko ei ole oikea teräase vaan Iisakki Järvenpään pikkuinen koristepuukko. Pahoittelut. Aito kauhavalaaseni on autotallin puolella, perinteitä halveksien tavallisena työkaluna... enkä jaksa kahlata pääsiäislumien läpi sitä hakemaan.

Viidakkolapsi

Kuva: MTV3

Täällä eletään nyt näemmä täyttä (muiden) elämää, sillä heti presidentin elämäntarinan perään syvennyin toisenlaiseen elämään: sellaiseen, jota vietetään Länsi-Papuan viidakossa. Jos YK-diplomatia ja suomalainen esivaalittelu tuntuvatkin aika ajoin vähän vierailta, ovat fayu-heimon naimamenot ja viidakkolapsen nauttimat toukkavälipalat vielä monta astetta eksoottisempaa kamaa.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin tarina hänen omasta elämästään. Kuegler oli viiden vanha, kun hänen perheensä muutti Länsi-Papuan viidakkoon fayu-heimon luokse. Vanhempia ajoi lähetysinto ja kielitieteellinen missio, sillä heimo oli vastikään "löydetty"... joskin epäilen, ettei heimo ollut huomannut olevansa kadoksissa. Yhtä hyvin voisi sanoa, että fayut löysivät valkoiset; hehän törmäsivät kummajaisiin Kueglerin mukaan ensimmäistä kertaa nimenomaan löytöretkeillessään. Joo, nipo nipo.

Sabine Kuegler kirjoittaa hyvin vahvasti omasta yksityisestä näkökulmastaan, vaikka pyrkii tuomaan tekstiin välillä muutakin kuin kokemusperäistä tietoa. Saksalaistaustainen Kuegler asui fayujen luona 17-vuotiaaksi, noin osapuilleen... hän vietti välissä yli vuoden Saksassa ja USA:ssa, ja kävi välillä koulua Papuan pääkaupungissa Jayapurassa muiden länsimaisten lasten kanssa.

Viidakkolapsesta jäi kahtalaiset fiilikset. Olen iloinen että lukupiirin kautta löytyi tällainen erikoinen elämäkerta, mutta toisaalta tyylilaji ärsytti. Koin lukevani tilitys- ja paljastus- ja ehkä tunnustuskirjaa, en niinkään elämäkertaa. Oli kuin kirjoittaja hakisi/vaatisi ymmärrystä tunteilleen ja epäonnistumisen kokemuksilleen. Aitoa... mutta minulle lukijana vieraannuttavaa.

No, sanotaan että rippi on hyväksi sielulle. Toivottavasti kirja teki kirjoittajastaan onnellisemman. Tästä lukijasta kirja teki sikäli onnellisemman, että suurin osa kirjasta oli kiinnostavaa luettavaa. Kuvaus fayu-kansasta ja sen tavoista oli kiehtovaa, ja viihdyin hyvin Kueglerin perhesattumusten kanssa. Uskomatonta elämää... ja kieltämättä Kueglerin perusoivallus elämästä betoniviidakossa kolahti; elämme niin itsestään selvästi erilaisten pakkojen alla, että niitä ei useimmiten edes huomaa.

Itse asiassa Kuegler suomii aika ankarasti modernia teollistunutta elämää. Viidakon ja Euroopan asettaminen toistensa vastakohdiksi kuitenkin ontuu, sillä hänen sävynsä fayuja kuvatessa on yhtä aikaa ihaileva ja alentuva. Ilmeisesti kumpikaan maailma ei ole hyvä. Siellä viidakossa pitää lakata raiskaamasta lapsia ja täällä länsimaissa pitää lakata haluamasta uudenmallista kahvinkeitintä. Downsiftaus-piste-fi?

Äh, kuulostanpa kärttyisältä. Otetaanpa lukunäyte:

Parasta meidän sisarusten mielestä oli kuitenkin se, että Fayu-lapset alkoivat nauraa. He löysivät meidän kanssamme vähä vähältä oman lapsuutensa, jonka viha ja kauhu olivat heiltä vieneet. Heidän elämänsä oli leimannut pelko alusta alkaen. Opimme myös vähitellen ymmärtämään syyn siihen. 

Fayu-kulttuurissa tunnettiin vain kaksi kuolisyytä: ihmisen tappoi joko nuoli tai kirous. Luonnolliseen kuolemaan ei uskottu, sillä lääketieteellinen tietämys puuttui. 

Syynä siihen, että ihmisen tappoi nuoli, oli useimmissa tapauksissa niin kutsuttu verikosto. (s. 117)

Kiinnostavaa ja samalla ylhäältä alas suunnattua. En teeskentele, että kaikki kulttuurit olisivat mielestäni samanarvoisia; pohjoismainen hyvinvointivaltio rokkaa ihan eri sarjassa kuin useimmat muut. Mutta jotenkin hiertää aina vähän, kun johonkin kansaan tai tapaan tai heimoon tai ihmiseen asennoidutaan tuollaisella valkoisen-miehen-taakka -meiningillä.

(Tässä on vissiin omakohtainen trauma taustalla. Kun olin teininä vuoden Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, muuan rouva kysyi minulta kotiinlähdön lähestyessä: And you have to go back to Finland?

Oh yes, ma'am. I have to go back. Ikuna en tuota unohda. Barbaarilapsiparka joutui palaamaan alkeelliseen, hampurilaisbaarittomaan ja luultavasti kommunistiseen kotimaahansa...)

Palatakseni vielä barbaarisempiin fayuihin: Jared Diamond käyttää heitä esimerkkinä nomadiryhmissä elävistä ihmisistä kirjassaan Guns, Germs and Steel (loistava, suosittelen!) ja todistelee fayujen avulla sosiaalisten ja poliittisten mekanismien tärkeyttä ihmisyhteisöjen menestykselle. Hänen muutaman kappaleen pituinen kuvauksensa fayuista eroaa Kueglerin kuvauksesta mitä tulee fayujen "löytämiseen" mutta vahvistaa, että yksittäinen lähetystyöntekijäpariskunta tosiaan sai taivutelluksi fayut rauhallisempaan elämäntapaan

Sinänsä hienoa, että ilmeisesti fayuilla menee nyt paremmin kuin 80-luvun alussa. Ja ihan totta, Kueglerin kuvaukseen fayuista ja lähetysperheen arjesta on helppo upota. Siitä osasta kirjaa tykkäsin. Lopun dramatiikkaa ei sytyttänyt.

Ja mitä ihmettä se sekava sählääminen alussa oikein oli? Eikö mitään kirjaa voi nykyään aloittaa ilman moninkertaisia rummunpäristelyjä? Tässä tapauksessa päristelyt tuntuivat enemmän änkytykseltä. "Aloitan papualaisen ystäväni epäreilusta kohtalosta. Ei hetkinen, aloitankin siitä, miksi kirjoitan tätä kirjaa. Njääh, ei, aloitan sittenkin siitä, kun palasin 17-vuotiaana yksin Saksaan. Ei, odottakaa, aloitan siitä kun lähdimme viidakkoon vuonna 1980! Ei, ei! Aloitetaan siitä kun äitini oli kaksitoistavuotias!" Argh.

Kyllä kronologinen järjestyskin on vielä laillinen rakenne, vähän uhanalainen korkeintaan. Sitä saa käyttää.

Kokonaisuutena ottaen vähän vähemmän henkilökohtainen ja vähän enemmän antropologinen kirja tästä aiheesta olisi pelittänyt minulle paremmin, mutta ei totaalinen lukukatastrofi ollut. Ei tarvinnut loihtia lukupiiriläisten sääliviä katseita kannusteeksi - sain omin voimin loppuun asti. Kaikki yhteydet Indonesian poliittiseen tilanteeseen jäivät tosin Viidakkolapsessa yllättävän ohuiksi. Sinänsä ymmärrettävää; siinä vaiheessa kun Kuegler tätä kirjoitti, hänen vanhempansa asuivat yhä fayujen luona. Kovin selväsanainen hallinnon tuomitseminen olisi saattanut tehdä siitä lopun.

Sabine Kuegler (2006). Viidakkolapsi. Helmi-kustannus. Suomentanut Ilona Nykyri. ISBN 951-556-091-8.

Arvioita:
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Vantaan Lauri
Reijo Telaranta

Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina

Presidentti Ahtisaarta haastattelee Akateemisen tj Annamari Arrakoski-Engardt.

Heh, tästä kirjasta on pakko tehdä juttua. Syy on yllä! Minulla on KERRANKIN oikeasti aiheeseen liittyvä valokuva. Osuin Helsinkiin ja pääsin vielä Akateemiseen kirjakauppaankin juuri sopivasti silloin, kun Martti Ahtisaari oli kohtaamispaikalla haastateltavana Matkalla-kirjan tiimoilta.

Eipä silti, kirja oli muutenkin ostoslistalla. En ole kovin poliittinen eläin, mutta voisi sitä edes presidenteistä lukea jotain. Myös elämäkerran toinen kirjoittaja, Tapani Ruokanen, herätti kiinnostusta. Pidin aikoinaan hänen kirjastaan Hauki salkussa.

Matkalla on peruspositiivinen kuvaus Ahtisaaren elämän vaiheista. Varhaislapsuuden evakkotaival, poikavuodet kasarmeilla, opettajakokemukset ja Pakistanissa muotoutuvat näkemykset kehitysyhteistyöstä rakentuvat loogiseksi kokonaisuudeksi. Ahtisaarten matkassa kierretään Namibiat, New Yorkit ja Kosovot, seurataan Acehin rauhanrakennusta ja riisutaan IRA:ta aseista. Sisällön (tasa)painottuminen Ahtisaaren koko elämään presidenttikauden ja kotimaisen politiikan asemesta oli minulle pienoinen yllätys - MOT, en lue takakansia enkä ilmeisesti arvostelujakaan - sillä kuvittelin epämääräisesti Ahtisaaren poliitikoksi sillä perusteella, että hän on ollut tasavallan presidentti.

Ups. Merikallio ja Ruokanen todistavat tarmolla, että Ahtisaari on ennen kaikkea kansainvälinen diplomaatti ja rauhantekijä. Presidenttikausi oli ilmeisesti Ahtisaaren uralla syrjähyppy, joskin hyödyllinen sellainen.

Ruokanen ja Merikallio ovat selvästi Ahtisaaren faneja. He sanovat esipuheessaan toivovansa, että lukijalle syntyisi uudenlainen kuva ja ymmärrys ponnisteluista ja saavutuksista, joista Ahtisaari palkittiin Nobelilla, ja arvioivat Ahtisaaren vaikutuksen presidenttinä osoittautuneen luultua merkityksellisemmäksi.  Hyvin kirjoitettu, jos tuo oli tavoite. Ainakin minulle näissä rauhantyöaiheessa oli paljon uutta, ja kieltämättä Ahtisaaren presidenttikausikin asettui historialliseen kontekstiinsa uudella tavalla. Toisaalta, rehellisyyden nimissä, pyrkimys vähän puolueettomampaan sävyyn olisi tehnyt kirjasta minulle vakuuttavamman. Nyt teksti on siinä määrin pidäkkeettömän positiivista, että sitä on vaikea purematta niellä.

Epäilemättä kaikki kirjassa kerrottu on totta - ja epäilemättä Ahtisaaren saavutuksia myös presidenttinä eikä vain nobelistina sietäisi pitää suuremmassa arvossa Suomessa - mutta jotenkin jäin kierosti kaipaamaan myös virheitä ja vikoja. En ollut edes huomannut odottavani tätä, mutta kun nyt asiaa mietin, kuvittelin että Ruokanen - Suomen Kuvalehden päätoimittaja, jonkinlainen journalismin johtotähti siis -  olisi kääntänyt Suomen poliittista kenttää aika viiltävästi arvioivan katseensa myös varsinaiseen kohteeseensa. Nyt ei selvinnyt oikein muuta kuin että Ahtisaari oli parempi presidentti kuin demari. Minkä jo tiesinkin.

Tai sitten olen vain niin tottunut suomalaisen valtamedian Ahtisaaren vastaiseen linjaan, että positiviisuus vaikuttaa itsessään epäilyttävältä. Ruokanen toteaa:

[--] media oli aloittanut uuden presidentin jahtaamisen otsassa olevasta laastarista eikä lopettanut sitä kuuteen vuoteen. Ahtisaari itse osaltaan edisti tätä, vitsaili toimittajille, suostui televisio-ohjelmiin ja mediatemppuihin, joihin edeltäjät eivät koskaan menneet. Siitä alkoi koko kauden jatkunut julkisuus, lopulta kiusaaminen, joka ylitti normaalit mediakriittisyyden rajat. Tasavallan presidentistä haluttiin tehdä naurun aihe. (s. 272)

Tuota kovempaan sivallukseen eivät kirjoittajat missään vaiheessa innostu.

Silti yksi kirjan kiinnostavia puolia oli, että se valaisee suomalaisen presidenttiyden muutosta hyvin, ei vain poliittisen vallan vaan myös instituution aseman ja arvon kannalta. Kekkosslovakiasta on tultu kauas... ja suurin osa matkasta harpattiin Ahtisaaren kaudella. Suora kansanvaali ilman ohjaavaa karhunkäpälää valitsijoita taputtelemassa onkin melkoista karnevaalia. Ehkä etäinen arvokkuus ja Uutisvuoto ovat pohjimmiltaan yhteensopimattomia?

Sain vaikutelman, että toinen kausi jäi oikeastaan Ahtisaarelta väliin siksi, että odotukset siitä miten istuvan demaripresidentin pitäisi toimia eivät kohdanneet. Ehkä Ahtisaari ei ajoissa huomannut, että olisi pitänyt olla sovittelijana puolueenkin sisällä... tai ehkä puoluekoneisto oli se juuri se kenttä, jolla hän ei voinut oman painolastinsa tähden rauhaa rakentaa. Eikä hänellä selvästikään ole halua näin jälkeenpäinkään päitä silitellä. Ahtisaaren jotkut lausumat esim. sukupuolten välisestä sodasta ja Halosen halusta päästä presidentiksi kaikuvat, krhm, vähän kitkeriltä. Niinhän se kai menee, että sukupuolten sota on mukavampaa kun ei itse päädy sen uhriksi. Reiluuden vuoksi lisättäköön, että Ahtisaari myös kertoo, että hänestä on tullut vankka naisasiamies, ja ettei mikään maailmassa muutu, jollemme me saa tyttöjä ja naisia koulutettua ja mukaan päätöksentekoon. Niinpä, monille naisille Halosen valinta oli aikoinaan iso asia.

Matkalla oli minulle mielenkiintoinen kirja. Sain paljon uutta tietoa, ja teksti oli ammattimaisen helppolukuista. Ja vaikka tuosta kriittisen otteen heiveröisyydestä vähän natisenkin, on myönnettävä, että vakuutuin ainakin siitä, että Ahtisaari on Nobelinsa ansainnut, ei vain onnistumistensa vaan myös taitonsa ja hyvän tahtonsa tähden. Hänen saavutuksensa kansainvälisillä rauhantyön kentillä ovat sellaisia, ettei niihin olisi yltänyt ilman aitoja sovittelijan lahjoja, vahvoja perslihaksia ja todellista kutsumusta ihmisen osan parantamiseen. Jos siinä sivussa tyydyttyy henkilökohtainen kunnianhimo, onko siinä jotain pahaa? Ei ole, sanoo pragmaatikko, antaa palaa vaan! Sääli ettei Ahtisaari katso mahdolliseksi sovitella Lähi-idän kriisiä, sinne kuulema tarvitaan amerikkalainen välittäjäksi.

Päätän sitaattiin kirjan alusta.

"Kuinka paljon helpompaa minun elämäni on ollut, kun olen saanut elää ympäristössä, jossa demokratia on vallinnut kautta elinvuosieni. Ja kuinka melkein hävettävän helppoa meidän on nousta barrikadeille ja huutaa täältä maailmalle, miten muiden pitäisi toimia. Tämän takia äärimielipiteet eivät ole koskaan viehättäneet minua. Nyt kun katsoo esimerkiksi sitä, kuinka me suhtaudumme maahanmuuttajiin, nähdään miten syvää tämä meidän suvaitsevaisuutemme pohjimmiltaan on", Ahtisaari miettii syksyllä 2010. (s. 47)

Ihminen, joka on näin tismalleen samaa mieltä kuin minä, on ilmiselvästi oikeassa.

Katri Merikallio & Tapani Ruokanen (2011). Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Otava. ISBN978-951-1-24112-6.

Arvioita:
Unto Hämäläinen Hesarissa
Kyösti Karvonen Kalevassa (kolumni)

Bonuksena linkki Ahtisaaren Nobel-puheeseen.