keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Prole

Kuva: Like
Tykkäsin sekä Posliinista että Puumasta, joten Marja Björkin uusinkin kiinnosti. Prolen aihe tuntuu siksikin ajankohtaiselta, että olen vähitellen alkanut kyseenalaistaa lapsenuskoani suomalaisen yhteiskunnan luokattomuuteen. Mm. Arto Salminen ja Hilkka Ravilo ovat tätä asiaa meikäläiselle kaunokirjallisesta rautalangasta vääntäneet. Talkoissa huhkivat niinikään Katriina Järvinen ja Laura Kolbe hyvinvointiyhteiskunnassa Luokkaretkeillessään, miksei myös Nousiaisen Metsäjätti, joka Prolen tehdaspaikkakunnasta väkisinkin tulee mieleen. Luokka käsitteenä ei edelleenkään täysin vakuuta... mutta myönnän sentään nykyään, ettei se ihan asiatonkaan ole, ei (edes) tässä maassa, ei tänään eikä varsinkaan eilen. Edistystä.

Oli kyllä tarkoitus vähän aikaa vältellä näitä kotimaisia uutuuksia... ja pöh. En viitsi seisottaa uutuuskirjaa hyllyssäni vain saadakseni hautomisaikaa epämääräisille itse-epäilyille, joita äskettäinen vastuukeskustelu nosti. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä hölmömmältä alkoi tuntua. Isoja ihmisiä kaikki, kirjailijat ja lukijat. Eiköhän me tässä pärjätä?

Prolessa Björk käy käsiksi vähemmän kypsiin ihmisiin. Aikuisimmin Prolen perhetarinassa käyttäytyy tukikeppiä itsetunnolleen miehistä hakevan äidin esikoistytär. Tyttö kasvaa työväen ja porvarien välisessä railossa, sopimattoman äidin sopimattomana lapsena. Äiti jahtaa miehiä ja tekee pikkuveljiä, isän tilalle otetaan uusi ja nuorempi, entiset veljet lähtevät Ruotsiin, äiti pyöräyttää uuden... Tyttö ei löydä turvaa kuin kolosen kerrallaan. Juostessa on hetken hyvä, isäpuolen äidin luona turva. Sitten on taas kohdattava pilkka, väkivalta, loputon kotityö ja väsyneenä tehtävä vielä läksyt.

Aikuisuus on ainoa todellinen pakopaikka, ja siihen on ponnistettava: erilaiseen aikuisuuteen jossain muualla. Kun sinne pääsee, onkin jo joku toinen. Erakko ja maratoonari, varakas ja varautunut, ylä- ja ulkopuolella entisestä. Sitkeä. Piikikäs. Mutta sopuun itsensä kanssa pääsee vasta kun on sinut taustansa kanssa, erottaa itsensä muista.
Häpesin Raimo Oinosta, häpesin äidin uutta elämää, kun hän itse oli kuin pikkuveljiä ei olisi ollutkaan vaikka kaikki tiesivät, että oli. Olisin halunnut olla niin kuin muut. Muita oli monenlaisia: hienoja Lieksan keskustan serkkuja, entisiä maalaisia meidänluokkalaisia Kylänlahdesta ja eri yhteislyseota käyviä pankakoskelaisia, jotka olivat tosin pankakoskelaisia, mutta heillä oli pitkä englanti niin kuin kaupungeissa oli. (s. 23)
Jos vertaan aiempiin Björkin kirjoihin, tämä oli sekä helpompi että raskaampi kuin nuo edeltäjänsä. Raskaaksi Prolen teki tietty henkilökohtainen tunnistaminen - tämä historia on joiltain osin surullisen tuttua - mutta helpommaksi se, että tekstin sävyt eivät kumminkaan tulleet yhtä vahvasti silmille. Minusta tässä ei ollut Puuman ronskiutta eikä Posliinin vaivihkaisempaa kipeyttä. Prolen tuskassa ei ole mitään kätkettyä tai vaivihkaista. Kipu on katkeraa, avointa, selvin sanoin auki kirjoitettua. Hävittäisin itsestäni kaiken, mikä voisi paljastaa, mistä olin kotoisin.

Hieno psykologisen historian kuvaus, sellainen joka tuntuu heti todelta. Samalla tämä oli tekstinä jotenkin otteeltaan rennompi, välillä jopa turhan rento... mutta pienen toisteisuuden panee helposti minä-kertojan iän piikkiin. Jäin myös miettimään äidin tarinaa, sitä joka tässä jää kertomatta. Mikä on aikoinaan nitistänyt hänet niin, ettei hän osaa olla huolenpitäjä vaan riekkuu ihailua etsimässä? Sitä ei Prole kerro, eikä sillä tavallaan ole väliäkään: mikään selitys ei olisi oikeutus kumminkaan.

Kertoo muuten jotain tarinan imusta, että en tajunnut kaivata päähenkilön nimeä ennen kuin aloin kirjoittaa tätä juttua. Tyttö oli niin itsestäänselvästi siinä, minä... Vau. Piti sitten ottaa kirja uudestaan kauniiseen kouraan ja lehteillä taaksepäin, että olisiko siellä kumminkin ollut jokin muukin nimi kuin tyttö, likka, riesa, pikkuhuora, porvarin kakara... Ei tainnut olla.

Rakennetta vähän harmittelin sikäli, että olisi ollut kiva lukea enemmän tytön aikuis(tumis)vaiheista. Nyt lapsuus ja nuoruus on kuvattu terävästi, mutta yliopistovuodet ja esimerkiksi taloudellinen itsenäistyminen kuitataan hyvin vähällä. Valintakysymys, totta kai, ei kai jokaisessa kirjassa voi kaikkea kertoa. Prole on tarina siitä miten trauma syntyy ja miten siitä selvitään; siitä, mitä pitää antaa anteeksi ja lopulta myös siitä, miten se tehdään.

Pitää löytää syy irrottaa itsensä menneestä. Syy, rohkeutta, sydäntä.

Tykkäsin! Sopii vähän rankemmista perhetarinoista ja varsinkin tehdaspaikkakuntien elämästä noin 1970-luvulla kiinnostuneille.

Ehkä kaikille, jotka haluavat miettiä, miten antaisivat anteeksi sen anteeksiantamattoman.

Marja Björk (2012). Prole. Like. ISBN 978-952-01-0755-0.

Arvioita:
Ville Hänninen Aamulehdessä
Eija Komu Savon Sanomissa
Sirpa Koskinen Kansan Uutisissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Irja Kirjavinkeissä

11 kommenttia:

  1. Ensinnäkin JEE-huuto sille, että olet vähitellen alkanut hyväksymään luokka-käsitteen osana myös tätä yhteiskuntaa. Muistaakseni tuossa Luokkaretki-postauksessasi asiaa viimeksi käsittelimme.

    Toinen JEE sille, että sinäkin pidit tästä Prolesta. Kiinnostuin kirjasta jo Jorin postauksessa, mutta en ole vielä saanut kirjaa käsiini. Sinun postauksesi jälkeen kirja kiinnostaa entistä enemmän, joten hankin kirjan käsiini het paikalla kun Suomeen kesäkuussa pääsen. Luulen, että tämä kirja tulee aika lähelle omaa elämääni.

    VastaaPoista
  2. Jaana, heh, mä olen aina oikeassa... kunnes muutan mieltäni ja olen vielä enemmän oikeassa... Tosin edelleen olen sitä mieltä, että luokan määrittelyt ovat usein epätäsmällisiä ja hämääviä. Mutta myönnän nykyään, että "perityllä" habituksella voi olla merkitystä; kokemuspohjat ovat eri luokista tulevilla erilaisia ja sillä on väliä yksilölle itselleen, silloinkin kun sillä ei ole niin väliä ympäristölle. Eli subjektiivinen luokkakokemus on fakta, eikä objektiivinenkaan ihan tuulesta temmattu.

    Olis niin kiva kun olis, siis tuulesta temmattu. Maailmassa riittää parannettavaa. :-)

    Mutta Prolesta, toivon että tykkäät ja toivon ettei ole kauhean lähellä sinun elämääsi... ne muutamat jutut, jotka siitä tunnistin omikseni, olivat aika masentavia. Odotan kiinnostuksella mitä tästä kirjoitat!

    VastaaPoista
  3. Kiva että tykkäsit!

    Minusta selitys äidin käytökselle löytyy ajalta ennen kauppiasisää. Äiti ei suostu alistumaan ajatukselle siitä, että hänet olisi pysyvästi kahlittu Pankakoskelle. Hän haluaa ajatella, että elämä olisi voinut muodostua toisenlaiseksikin, ja todistelee itselleen, että se valinta olisi vieläkin mahdollista tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jori, niin - sitä "olen enemmän arvoinen" -henkeä äidillä riittää. Kaikkiaan hyvin lapselliseksi jäänyt nainen, sellainen josta voisi ajatella että hemmoteltu? Ainakin odottanut muuta kuin sai. Sinänsä oli ok minusta, että sitä äidin tarinaa ei tässä kerrottu, vaikka minä sitä aloinkin miettiä; tämä on tyttären tarina, eikä tyttären tarvitse tuossa mielessä äitiään yrittääkään ymmärtää...

      Olen kyllä Björkin kaikista tähän mennessä tykännyt. :-)

      Poista
  4. Jaanan kommenttia jatkaakseni JEE vielä sille, että annoit piut-paut itse-epäilyille ja porskutat menemään myös näitä uutuuksia lukien :) Tähän väliin tulisi vielä peukku. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka, mulla taitaa olla kauhea taipumus ylireagoida ja ylianalysoida; tähän nettielämään pitää kasvattaa paksumpi nahka. Kyllä mä tästä opin... :D

      Poista
    2. No joo, sitä on liikkeellä täälläkin! Nahkaa kasvatellessa ;D

      Poista
  5. Aivan vieras kirjailija minulle, mutta arviosi herätti kyllä kiinnostuksen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, kiva! Tämä Prole on Björkin kirjoista ehkä rönsyilevin, mutta ei mikään tiiliskivi tämäkään... kokeile ihmeessä. :-)

      Poista
  6. Pirteä kansi ja napakka nimi :)
    Miljöö ja aihe eivät ehkä ole ominta minua, mutta toisaalta kai sitä välillä pitää laajentaa henkistä reviiriä...? Pistänpä mietintämyssyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, hih, ei muuta kuin reviirirajoja ylittämään... :-)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.