keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Syntymäpäivää! (Osa 4: Lukuluvut)

Vanhempainnetistä lunttaan, että 1-vuotiaana syntymäpaino on kolminkertaistanut ja ensimmäiset omat merkitsevät sanat ilmaantuvat. Toisella ikävuodella vaivaksi voi tulla rajaton itsevarmuus ja halu valloittaa maailmaa.

Pitääpä varoa! Tänään on tasan vuosi siitä kun aloitin Vuodatuksessa lukupäiväkirjan nimellä Booking it. Kun muutin Bloggeriin, lisäsin perään some more. Alkuperäinen nimi oli näet jo varattu... kirjablogille, jota on päivitetty kai kerran. Dave, sinä rotta! Vapauta nimi kiertoon!

Lukupäiväkirjan pitämiseen liittyviä syitä olen jo purkanut täällä ja täällä. Yksi syistä oli halu saada selville mitä luen. En nimittäin ole koskaan pitänyt minkäänlaista lukupäiväkirjaa. En niin mitään. Päätin ottaa selville kuinka paljon ja minkälaista oikeasti luen.

Nyt on faktaa.

Vuoden aikana luin 16 kunnon sarjakuvateosta ja 312 kunnon kirjaa. (Pudotin laskuista Keepsakesin kaltaiset lyhytteokset.)

Kirjoista 285 oli kaunokirjallisuutta ja vaivaiset 27 tietokirjallisuutta. Alle kymmenen prosenttia - häh? Olen järkyttynyt. Näppituntumani on, että ennen luin enemmän tietokirjallisuutta. Blogistanian hienot romaanivinkit ovat vietelleet irti amazon.co.uk:n populaaritieteistä. Tai sitten vain luulen niin - ks. kuva Kirjailijan häiriöklinikalla. Ihminen on hyvä pyöristämään havaintojaan mieluisaan suuntaan.

Koko aineiston tarkastelu kertoo, että kotimaista alkuperää on lähes puolet kaikesta luetusta, peräti 151 teosta. Minusta suhdeluku on järisyttävä: uskomatonta, että olen lukenut noin paljon suomalaista kirjallisuutta. Tähän asiaan blogistania on taatusti vaikuttanut.


Mikä vielä hurjempaa, olen lukenut aivan älyttömän paljon suomeksi aiempaan verrattuna: englanniksi on blogivuonna luettu vain 21%. Paha kyllä, vertailu entiseen on väkisinkin mutua. Ensi vuonna sitten.

Jennin avattua taannoin keskustelua sukupuolittuneesta lukemista olen myös pitänyt silmällä kirjojen haaroväliä. Kokonaistulos on itse asiassa 'tasa-arvoisempi' kuin odotin; luulin että 101 naisten kirjan listan vääristävä vaikutus olisi vielä pahempi. Mutta ei hätää. Yhden kirjoittajan kirjoista (302 kpl) miesten kirjoittamia on 113 ja naisten 189. Ero ei ole kohtuuton; en taida vielä tarvita mieskiintiöitä tänne.


Tiedoista voi railakkaasti päätellä, että tyypillisin Booksyn kirja on:

ulkomaalaisen naisen kirjoittama suomennettu romaani.

Hmm. Tuossa täytyy olla jokin harha; luokkaan kuuluvia kirjoja on kyllä luettu 59 kappaletta, mutta ei tuo silti sano mitään, tai tunnu edes todelta. Sitä paitsi ulkomainen, naisen kirjoittama ja suomennettu romaani pätee yhtä hyvin Shriverin Poikani Keviniin (rakastin) kuin Jelinekin Pianonsoittajaankin (inhosin). Ei kovin avulias tieto siis.

Sen sijaan kiinnitän huomionne mielenkiintoiseen tilastoon: kirjoista 87 % oli paperisia kirjoja, 5 % äänikirjoja ja peräti 8 % e-kirjoja. Kahdeksan prosenttia on paljon. Sain iPadin käyttööni joulun tienoilla, enkä ennen sitä lukenut yhtään e-kirjaa.


Sähköisessä muodossa lukeminen on edelleen kakkosvaihtoehto... mutta se on ehdottomasti vaihtoehto.

No - opinko tästä kaikesta mitään? Johtopäätöksiä?

Olen yllättynyt siitä, että luen oikeasti näin paljon. Numeroina laskettuna. En olisi ikinä uskonut. Olen seurannut kirjojen kertymistä listaan silmät teevadin kokoisina ja loppusumma tuntuu suurelta. Huhhuh. Epänormaalia! Sairasta!

Jossain blogissa (selvisi missä: Kirsin kirjanurkassa!) taannoin kommentoija ihmetteli, miten kirjabloggaajat oikein ehtivät lukea niin paljon. En minä vaan tiedä. Kiistän huhun aikakoneesta kellarissa (ei ole kellaria).

Minusta lukutahtini on ihan normaali - tietysti, enhän ole kenenkään toisen tahdilla koskaan lukenut - mutta ehkä se onkin vähän kummallinen, enkä vain aiemmin tajunnut sitä. Teen kyllä melkein kaiken kirja kädessä. Enkä käytä juurikaan aikaa moniin yleisesti arvostettuihin puuhiin kuten pihanhoitoon (Sorry naapurit! Mutta ajatelkaa sitä näin: meidän pihamme saa teidän pihamme näyttämään vielä paremmalta) tai autonpesuun (=likainen auto) tai hiusten kampaamiseen (=lyhyt tukka). En katso telkkaria juuri koskaan. Vaikka muitakin 'harrastuksia' on (lentistä talvella, golfia kesällä, järjestöpuuhaa pitkin vuotta), lukemiseen näyttää jäävän ihan kiitettävästi aikaa.

Ihminen yleensä tekee sitä mitä haluaa. Minä kait sitten haluan lukea.

Uudistuksista - synttärin kunniaksi laitoin näkyville Jorin ehdottaman kävijälaskurin, ja jo toissa viikolla vetäisin pois sivun Briefly in English, jonne ennen täydentelin tietoa kirjoista englanniksi. Turhan vaivalloista, ei anna lisäarvoa. Eiköhän englanninkielisessä maailmassa ole ihan riittävästi kirjablogeja omasta takaa. Korvasin sen Blogilakini-välilehdellä, jossa on vähän apinoitu anglosaksista review policy -ideaa.

Twitter-tilin pidän, siitä on tullut itsessään kiinnostava media minulle. Jossain vaiheessa lähiviikkoina saatan uudistaa luokitteita Morren ja muutaman muunkin esikuvan viitoittamaan yksityiskohtaisempaan suuntaan; siitä voisi olla itsellenikin hupia. Katsotaan nyt.

Palautekyselyssäni ei tullut esiin vakkarilukijoilta suuria uudistumistarpeita. Hyvä näin! Booking it some more ja sen suoma blogistanian kansalaisuus ovat mielekäs paketti tällaisenaan. Yksi vaivainen vuosi - ja jo nyt on vaikea kuvitella elämää ilman blogia ja blogeja.

Iloitsen jokaisesta, joka osallistuu tämän fantastisen kokemuksen luomiseen kommentoimalla taikka vain lukemalla juttujani. Muistan vieläkin elävästi sen hämmästyksensekaisen kauhun, kun vanhaan vuodatusblogiini ensimmäisen kerran oli statistiikan mukaan joku kurkannut. Apua, joku luki sen - joku luki mitä kirjoitin! Iiks! Onneksi olen vähemmän kauhuissani nykyään... mutta olen edelleen hämmästynyt. Ja kiitollinen. Ja hyvin nöyränä koko ilmiön edessä.

Kiitos tästä vuodesta. Ihanaa että olette siellä!

tiistai 20. syyskuuta 2011

Tainaron


Tainaron tuli luettavaksi osittain 101 naisten kirjan listan tähden, osittain siksi, että aiemmin lukemani Krohnin tarinakokoelma Mitä puut tekevät elokuussa oli vaikuttava.

En oikeasti tiedä mitä sanoisin Tainaronista. Olisiko tässä sellainen tapaus, jonka pitäisi antaa saota alitajunnassa? Mutta pelkään, että vaikutelmani haihtuisivat, tunnelmaa olisi vielä vaikeampi tavoittaa... ja jos odottaisin tarpeeksi pitkään, en enää osaisi kertoa kirjasta mitään. Se katoaisi kuin uni aamulla, jäljettömiin, jättäen jälkeensä vain siruja, ehkä osan siipeä, sellaisen missä on kaunis kuvio.

Pahoittelut siis jo ennakkoon: nyt on tulossa adjektiiviketju, analyysista ei voi puhuakaan.

Tainaron on eräänlainen kirjeromaani. Se koostuu kertojan (naisen?) Tainaronin kaupungista yhdelle vastaanottajalle lähettämistä kirjeistä. Tainaronin erikoislaatuiset asukkaat ja käsittämättömät tavat kuvastuvat näistä matkakirjeistä unenomaisen kauniina ja absurdeina. Kirjoittajan vieraus outojen olentojen keskellä korostaa hänen inhimillisyyttään; hän kohtaa omat konventionsa eksyttävässä ja eksoottisessa ympäristössä muttei aivan kuoriudu niistä sentään.

Kirjeiden kertomus on yksisuuntainen; vastauksia ei tule eikä lopulta kai odotetakaan. Kirjeiden saajasta piirtyy vain välähdyksittäin kuva lukijalle, mutta niiden lähettäjän oikukkuus ja hauraus paistavat kirkkaina. Kokonaisuus on kuin Gaudin suunnittelema katedraali; käsittämätön, orgaaninen, mutkikas ja henkeäsalpaavan kaunis.

Mistä Tainaronissa on kyse? Identiteetistä, muutoksesta, perspektiivistä, muistoista... kuolemasta ja elämästä, vieraudesta, harhakuvitelmista, kaipuusta, oletuksista. Hyönteisistä. Metamorfoosista. En ehkä tiedä mistä on kyse, vaikka melkein luin tämän kahteen kertaan. Loppuun päästyäni huomasin selaavani lehtiä taaksepäin ja pysähtyväni uudestaan melkein jokaiseen kirjeeseen.

Lukukokemuksena tämä oli todella erikoislaatuinen. Hyvää harjoitusta runoja varten varmaan - Tainaroniin uppoutuessaan ei oikeastaan lue vaan paremminkin poimii vaikutelmia ja kehrää niistä merkitysseitteä kuin jonkin ajatuksen koteloa kutoakseen. Ajatus ei ole kypsä vielä; ehkä se ei koskaan lennäkään, kuihtuu kuoreensa vain...  (Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva!)

Tämä sekavana hoiperteleva ja silmiään liian kirkkaassa valossa aristava postaus todennäköisesti pelästytti sinut täysin jos Krohn ei ole ennestään tuttu. Mutta harkitse vielä, anna Tainaronille tilaisuus. Kirja ei ole pitkä. Jos löydät rauhallisen hetken, jos maltat... tässä kaupungissa kannattaa vierailla.

Barcelona tuli ensimmäisen kerran mieleeni tässä:
Mutta täällä Tainaronissakin on eräitä, joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät. Katson heitä ihaillen, kun he kiirehtivät kadulla ohitseni - aina nopeasti, melkeinpä tanssiaskelin. He ilmestyvät asunnoistaan vasta illansuussa enkä aavistakaan, mitä he tekevät sitä ennen koko pitkän päivän - ehkä nukkuvat vain. 
En ole koskaan nähnyt ketään heistä yksin, he liikkuvat parvina ja vapaina muodostelmina kuin jonkinlaiseen kuviotanssiin yhtyen toreilla ja aukioilla. Mutta jos sataa tai tuulee navakasti, välkkyjät sammuvat kuin kynttilät ja häviävät kattojen alle. Koettelemukset ja ankara ilmasto, rasittava työ ja odottamattomat mullistukset eivät ole heikäläisiä varten. (s. 21)

Kummallista, miten joskus voi nauttia kirjasta, josta ei ymmärrä oikeastaan mitään. Ja joskus taas vaikeaselkoisuuden häivähdyskin ärsyttää. En ymmärtänyt Tainaronia ensinkään. Se ei haitannut yhtään. Missä lienee ero? Odotuksissa tai mielentilassa? Tyylissä?

Leena Khron (1985). Tainaron. Postia toisesta kaupungista. WSOY. ISBN 951-0-13063-X.

Arvioita (uusintapainos otettu 2006):
Kirjavinkit
Sara Saran kirjat -blogissa
Hihii, Matthew Cheney Sfsitella on lukenut käännöksen tästä



maanantai 19. syyskuuta 2011

Anne of Avonlea

Neiti B, tilaustyö
Seikkailut Prince Edwardin saarella jatkuvat. Luin elokuussa Lucy Maud Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäisen osan ja pidin siitä. Ensimmäinen osa loppui Annan päätökseen jäädä Avonleaan opettajaksi ja Marillan tueksi. Näin käykin, mutta toisessa osassa kaksikon elämän mutkistavat huollettavaksi ilmaantuvat kaksoset Davy ja Dora, joista Dora on tylsähkö enkeli ja Davy herttainen ja hurmaava pieni paholainen. Marilla ja Anna kokeilevat kumpainenkin omia kasvatuskonstejaan pikkuhirviöön, mutta monenlaista kommellusta ehtii tapahtua.

Samaan aikaan Anna oppii hiljalleen nauttimaan opettajan arjen pienistä palkinnoista, puuhaa kylän kaunistamiskomiteassa ja auttaa hiipuneen romanssin uuteen alkuun. Kirja on pullollaan lempeää naurua ajan tavoilla ja ajatuksille. Otan esimerkin: kurkistaessaan vieraan talon apukeittiön ikkunasta vanhan kanalan katolta Anna yhtäkkiä vajoaa katon läpi ja jää vyötäisiltään jumiin niille sijoilleen. Suurin huoli ei kuitenkaan ole nolo tilanne sinänsä; enemmän Annaa huolestuttaa ajatus, että hänen epäillään nuuskivan toisten ihmisten apukeittiöitä.

Vaikka useimmat Montgomeryn henkilöistä ovat melkoisia tosikkoja, hänen kirjansa eivät ole ensinkään haudanvakavia. Montgomery ei yllä Austenin salaivaan, mutta hän osaa piikitelläkin. Annan nuoruuden paloa käsitellään sympaattisesti mutta samalla ulkopuolisesti; on kuin Montgomery tunnistaisi Annan liioittelun liioitteluksi ja puistaisi sille hiljaa päätään, ymmärtäen mutta vähän haikeasti.

Ympäristön kauneuden havainnoitsijana ja tulkkina Montgomery on tässä lähes yhtä hyvässä vauhdissa kuin ensimmäisessäkin osassa, joskin Anna ei pääse ihastumaan niin moneen uuteen paikkaan. Anne of Avonlean parasta antia ovatkin minusta Annan koulukokemukset ja hupaisat sivuhenkilöt. Osa on jo edellisestä osasta tuttua sakkia, mutta mukaan mahtuu mahtavia uusia tyyppejä. Mielikuvitusrikas ja superherttainen pikku Paul tuntuu kyllä vähän liian hyvältä ollakseen totta - moista ihmeotusta en saa loihdittua silmieni eteen vaikka kuinka siristelisin - mutta monet muut henkilöt hymyilyttivät aidosti, siksi että samanlaisia persoonia on jokainen joskus tavannut.

Myös Annan opettajakokemuksissa oli paljon kiinnostavaa. Aidosti vanhojen kirjojen kanssa on aina jännä pohtia, muuttuisiko tarina (ja miten) jos sitä kirjoittaisi joku tänä päivänä, historiallisena romaanina. Luulenpa, että esimerkiksi alla olevaan lukunäytteeseen liittyvä pieni tarina saattaisi päättyä toisin modernin kynäilijän käsissä.
"I shall never have a switch in my school, Mr. Harrison. Of course, I shall have to have a pointer, but I shall use it for pointing only." 
"So you mean to strap them instead? Well, I don't know but you're right. A switch stings more at the time but the strap smarts longer, that's a fact. 
"I shall not use anything of the sort. I'm not going to whip my pupils." 
"Bless my soul," exclaimed Mr. Harrison in genuine astonishment, "how do you lay out to keep order then?" ( s. 36/330)
Aloitin tämän lukemisen melko pian ensimmäisen osan perään, mutta tällä kertaa e-kirjan kirous on pätkittänyt lukemista; vaikka iPadilla lukeminen on melkein yhtä kätevää ja mukavaa kuin paperikirjan, käsi jotenkin hakee helpommin sitä vanhaa tuttua painettua sanaa.

Mutta jos olisi ollut hirveä palo tietää mitä tapahtuu seuraavaksi, olisi tämä toki tullut luettua nopeammin. Rehellisyyden nimissä, Anne of Avonlea on minusta myös verkkaisempi ja tapahtumaköyhempi kuin Anne of Green Gables. Tai ei, ei ole reilua sanoa, että Avonlea on tapahtumaköyhä, mutta Annan oma elämäntarina ei oikeastaan etene. Minun tulkintani mukaan Annalle tapahtuu tässä osassa vain kaksi suurempaa asiaa: hän kasvaa opettajan työhön ja sen myötä, ja hän saa pientä realismia avioliittoajatuksiin oppimalla jotain siitä miten romanssit voivat mennä pieleenkin. Kumpikaan ei ole varsinaista draama-ainesta.

Mikään pettymys Anne of Avonlea ei suinkaan ollut, mutta ei vetänyt minusta ihan vertoja muille tähän mennessä lukemilleni Montgomeryn kirjoille. No, kauneushan on paljolti katsojan silmissä - ja usein ajoituksesta kiinni. Mahdollisesti aurinkoinen Prince Edwardin saari sopi paremmin kesään. Aion silti jatkaa Annojen parissa seuraavaa kesää odottelematta!

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1909). Anne of Avonlea. (e-kirja, kustantaja ei tiedossa.)

Arvioita:
Laura Lukuisa-blogissa on lukenut tämän suomeksi
Lumiomenalla pääsi suosikkisarjan suosikkikirjaksi

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Cannery Row (Hyvien ihmisten juhla)

Kuva/kannen kuvitus: Little, Brown Book Group/Mick Wiggins
Äänikirjoja en enää oikeastaan valitse. Kun tuijottelen kirjastomme pientä äänikirjahyllyä, käy väkisinkin mielessä, että olen jo kuunnellut kaiken mitä sieltä haluankin kuunnella. En kerta kaikkiaan aio kuunnella Tarua sormusten herrasta äänikirjana... enkä enää ikinä aio kuunnella Nora Robertsia äänikirjana... eikä Kyllikki Virolaisen Neljännen elämän kynnyksellä innosta sekään. Huoh.

Odotellessani kirjastotädin lupaamaa Havukka-ahon ajattelijaa (on kuulema tulossa äänikirjana - jee!) tutkiskelin myös englanninkielisten äänikirjojen pikkuriikkisen valikoiman. Kovin montaa minulle uutta kirjaa ei joukkoon mahtunut, mutta John Steinbeckin Cannery Row näytti kiinnostavalta. En ole kovin kummoinen Steinbeckin fani; ainoa kirja, jonka häneltä tiedän varmasti lukeneeni, on Matka Charlien kanssa. Siitä muistelen pitäneeni, ja onhan Steinbeck suuren kirjailijan maineessa... joten Cannery Row tuli valittua.

Onnekas valinta. Kun ehdin tottua lukijan aksenttiin - ensimmäisestä luvusta en varmaan kuullut muuta kuin ääntämyksen - upposin Steinbeckin maalaamaan maisemaan mielihyvällä. Cannery Row'n ilmapiiri on niin hivelevän tunnelmallinen, ettei varsinaisen tapahtumajuonen suhteellinen kevys haitannut ensinkään. Hengittelin vain säilyketehtaiden reunustaman kadun ilmaa; katselin sieluni silmin alas mäkeä Palace Flop Housen ovelta Doran hyvämaineiselle huoratalolle; kuulin lukijan äänen takaa Western Biological'n talosta kantautuvan gregoriaanisen kirkkomusiikin.

Cannery Row kertoo pienestä kylämäisestä laitakaupungin palasesta ja sen asukkaista niin kauniisti, että mielikuvaan vajoaa kuin suklaakylpyyn. Kirjan keskeiset henkilöt ovat meribiologi Doc, jota naapurusto rakastaa hänen hyvän sydämensä tähden, ja pummi-Mack joukkioineen. Mack ja hänen kaverinsa kämppivät asunnoksi kunnostamassaan varastossa, joka tunnetaan nimellä Palace Flop House. Kaverusten päähän pälkähtää, että kunnon Doc'lle olisi mukava pitää juhlat. Alkaa monivaiheinen valmistelu: sammakkovaluutta, T-Fordin varaosavarkaus, alusvaatteista ommeltu tilkkutäkki ja peltivadissa leivottu kakku liittyvät kaikki kiinteästi asiaan.

Homma ei mene ihan putkeen... mutta lämmin sydän antaa ja saa paljon, silloinkin kun taskut ovat tyhjät ja laskut lankeavat väärälle maksajalle. Steinbeckin sanoma on lämmin, inhimillinen, humoristinenkin. Tämän kirjan jälkeen tuntee hetken sen taas niin selvästi: elämä on kaunista.

Hassua - luultavasti en olisi pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon paperikirjana. Taidan olla vähän kärsimätön lukija; en varmaan malttaisi kaikessa rauhassa tunnelmoida vanhassa boilerissa asuvan pariskunnan tai kolmivarpaisen poikamiesjyrsijän kanssa. Saattaisin ärsyyntyä verkkaiseen tempoon ennen kuin kuvaus saisi tilaisuuden vietellä. Kuunneltuna kirja kuitenkin hurmasi, vie suorastaan jalat alta. Ehkä äänikirjamuoto sopii minun kohdallani erityisesti tämäntyyppiseen teokseen: Cannery Row on episodimainen rakenteeltaan, ja sisältää monia pieniä vignettejä, jotka eivät suoraan liity pääjuoneen.

Googlaillessa selvisi, että Cannery Row'lla on maantieteellinen esikuvansa Montereyssä - ja  kadun nimi muutettiin myöhemmin kirjan tähden Cannery Row'ksi. Kunnianosoitus vai turistitärppi? Wikipedia tietää myös kertoa, että Cannery Row'lle on jatko-osa, Sweet Thursday. Sen hankin ehdottomasti käsiini; nyt kun olen tutustunut porukkaan, osaan varmasti antaa arvoa paikallisvärille perinteisessäkin formaatissa.

John Steinbeck (2011, alkuperäinen 1945). Cannery Row. Hachette Digital. Lukija Trevor White. ISBN 978-1-4055-0920-6.

Arvioita:
Höh. Kirjasta löytyy lähinnä study guideja. Tämä on ilmeisesti niin keskeinen teos, että puolet kaikista amerikkalaisista opiskelijoista joutuu kirjoittamaan tästä esseen.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Toiset

Kuva/kansi: Karisto/Ilkka Kukko
China Miéville pääsi 101 spefin helmen listalle ihan heittämällä, sen verran kuuluisa ja tunnustettu uuskumman taitaja on kyseessä. Minulle herra Miéville on uusi tuttavuus - ja tunnustan suoraan, vähän pelottava lähestyä.

En näet ole kovin pitkäaikainen fantasian ystävä; tunnen enemmän vetoa scifiin, jossa voi ainakin teeskennellä, että ihmeellisiin juttuihin on rationaalinen selitys. Olen viimeisen vuoden aikana kuitenkin oppinut lukemaan myös fantasiaa ja enimmäkseen pitänyt lukemastani. Miévillen maine haastavan urbaanifantasian mestarina on silti vähän hermostuttanut - muutamat varovaiset kokeilut Portin ja Tähtivaeltajan modernien fantasianovellien kanssa eivät ole innostaneet.

Tuon epämääräisen hermostuksen vuoksi olen vetkutellut Miévilleen tarttumista, vaikka hyllyyn on jo hankittu Perdido Street Station... olinkin iloinen, kun Karistolta ilmestyi syksyllä J. Pekka Mäkelän suomentamana Toiset. Ajattelin, että suomeksi lukemalla ehkä pääsen paremmin sisään uuskumman porteista.

Toiset kertoo skitsofreenisesta kaupunkivaltiosta. Oikeastaan pitää sanoa, kahdesta lomittain ja limittäin olemassa olevasta kaupungista. Ul Qoma ja Besźel sijaitsevat maantieteellisesti samalla alueella, mutta niiden asukkaiden havaintomaailmat ovat erilliset. Kaupunkeja pitää erillään vankka näkymättömyyden perinne: Besźelissä ollessasi et näe mitään, mikä on Ul Qomaassa, ja päinvastoin. Turistit joutuvat käymään kurssin huomaamatta jättämisessä ennen kuin pääsevät vierailemaan jommassa kummassa kaupungissa; paikalliset oppivat lapsesta asti jättämään näkemättä naapurikaupungin silloinkin kun väistävät sen autoilijoita tai kiipeilevät samoissa puissa.

Tarinan kertoja on poliisitarkastaja Borlú, joka selvittelee Besźelissä kuolleena löydetyn amerikkalaisen jatko-opiskelijan murhaa. Pian käy ilmeiseksi, että kuollut nainen on tullut Ul Quomasta, ja Borlún on mietittävä kuuluuko rikos ylipäätään hänen toimivaltaansa. Kaupunkien ehdottoman erillisyyden säätöä valvoo näet salaperäinen Rikko, mahti joka rankaisee rajojen ylittämisestä, tapahtui se vahingossa tai tahallaan, sanoin tai elein. Kaupungista toiseen voi siirtyä vain yhdessä rajanylityspisteessä; jaetun kadun väärälle puolelle katsominen on aina Rikko.

Jännittävää kyllä, tämä erikoinen maailma jakaa kanssamme yleisen eurooppalaisen populaarikulttuurin ja historian. Tässä Borlú kertoo työkaverille matkastaan Berliiniin:
"Miksi sinä siellä olit?" 
"Olin nuori. Seillä järjestettiin konferenssi nimeltä 'Poliisityö jaetuissa kaupungeissa'. Siihen kuului sessioita Budapestista, Jerusalemista ja Berliinistä, sekä Besźelistä ja Ul Qomasta." 
"No voi vitun perse!" 
"Niinpä niin. Niin mekin silloin sanoimme. He olivat ihan pihalla." (s. 95)
Noir-henkinen rikostarina, vaikka onkin mutkikas ja monitasoinen, jää Toisissa ehdottomasti, noh, toiseksi Miévillen eriskummallisen miljöön rinnalla. Kaksi tietoisesti limittynyttä todellisuutta osuu ainakin minulla johonkin hermoon. Jotain kovin tuttua on siinä, miten lomittuneiden kaupunkien asukkaat ovat näkemättä, huomaamatta toisiaan.

Samaa teemme kai itse kukin, melkein joka päivä: jätämme näkemättä sellaisen, minkä huomaaminen häritsisi. Kaupungeissa jätämme näkemättä feissarit, puliukot ja kerjäläiset; kotona olemme huomaamatta silittämättömiä pyykkejä ja pesemättömiä ikkunoita; uutisissa olemme kuulematta maailmankuvaamme sopimattomia tietoja. Emme tarvitse mahtavaa Rikkoa valvomaan tätä valikoivan havainnoin tapaa. Tottumattomalta silmien ummistaminen vaatii ankaraa ponnistusta, mutta ahkeralla harjoittelulla pääsee hyviin tuloksiin... tämä lienee se prosessi, joka mahdollistaa elämisen miljonäärinä slummin vieressä.

Miévillen viesti onkin jännittävä. Hän vihjaa, että kerran silmänsä avattuaan ei voi enää oppia olemaan aidosti näkemättä. Havaintoa ei saa takaisin pulloon. Rajan yli toisten maailmaan kerran katsottuaan voi korkeintaan teeskennellä, ettei toisia ole; todelliseen näkemättömyyteen ei ole paluuta.

Tyylillisesti tämä ei ollut minusta mitenkään erityinen kirja, eivätkä henkilöt käyneet mitenkään läheisiksi, ja varmaan alkupuoliskoa olisi voinut tiivistää... mutta kokonaisuutena melkoinen lukukokemus silti. Miévillen visio on tinkimätön, älykäs, hyvin toteutettu. Lukiessaan huomaa melkein uskovansa johonkin aivan absurdiin - ja miettivänsä onko se nyt loppujen lopuksi niin absurdia.

Tykkään kirjoista, joissa on jotain purtavaa, joista jää jotain käteen. Tästä jäi.

Perdido Street Station, täältä tullaan...

China Miéville (2011). Toiset. Karisto. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. ISBN 978-951-23-5287-6.

P.S. Ei, tuo hauska Ul Qomaa ei ole suomentajan keksintöä; englanninkielinen Wikipedia käyttää samaa nimitystä Besźelin naapurista :-)

Arvioita:
Kirjavinkit
Juha Salmi Risingshadow:ssa
Raija Taikakirjaimista luki tämän englanniksi, samoin
Satu Satun luetut -blogissa ja
Liina Sivukirjastossa