 |
| Kuva/kansi: WSOY/Kirsikka Mänty |
Paholaisen höyhen tuli pienen tauon jälkeen jatkamaan jo syksyllä alkanutta Minette Walters -putkea. Ei mahda mitään, hyvä oli tämäkin! Sotakirjeenvaihtaja Connie joutuu Bagdadissa kaapatuksi ja vetäytyy maaseudun näennäiseen rauhaan nuolemaan haavojaan. Ystävystyminen juron Jessin kanssa auttaa paranemisen alkuun, ja Connie miettii pitäisikö hänen paljastaa totuus: kaappauksessa ei ollutkaan kyse tavallisesta terrorisimista. Jo aiemmissa asemapaikoissaan Connie on päässyt sadistisen murhaajan jäljille; nyt hän alkaa pelätä, ettei syrjäinen vuokratalo Winterbournen laaksossa ole tarpeeksi hyvä kätkeytymispaikka. Ja mitä ihmettä oikein tapahtui talon omistajalle, nyt vanhainkotiin kärrätylle Lilylle? Kuten juuri esillä olleessa Eppu Nuotion Paineessa, tässäkin romaanissa seurataan useampaa tarinaa. Höyhen tosin onnistuu paremmin pitämään molemmat tasapainoisesti kiinnostavina. Välillä yksi tarina on lähempänä, välillä toinen.
Päähenkilö Connie ei, traagisesta tilanteestaan huolimatta, hersytä minulta samanlaisia sympatioita kuin vaikkapa Kuvanveistäjän Rosalind tai Mielen häiriöiden George. Vasta loppupuolella aloin oikeastaan pitää Conniesta. Ehkä se johtuu Connien tiukasta oman itsensä hallinnasta. Silloinkin kun hän on paniikissa, saa vaikutelman hallitusta ihmisestä, loogisuudesta. Ehkä kerronta ensimmäisessä persoonassa tekee hädästä jotenkin etäännytettyä, silloin kun kertoja keskittyy siihen mitä tekee, eikä siihen mitä tuntee? Ainakin yhdistettynä käännöskieleen syntyy kontrolloitu tunnelma. Äh. Ehkä kyse on vain siitä missä mielenvireessä mitäkin kirjaa luen
Tässä näytteessä Connie tapaa ensimmäistä kertaa Jessin ja Jessin koirat:
Mutta sitten kehumista: Waltersin tapa käyttää dokumentteja kerrontaa ryydittämässä oli mielestäni tässä kirjassa loistava. Suurimman osan ajasta Connie on äänessä minä-kertojana, mutta väliin asetellut sähköpostit ja muistikirjakatkelmat vievät tarinaa terävästi eteenpäin. Ne eivät tosiaan ole mitään sivun täytettä, vaan aidosti oleellinen osa arvoitusta. Loppuratkaisukin oli hyvä... tosin en ole ihan 100 % varma mikä se oli. Vain 99 % varma. Silti ei ole pettynyt olo. Pienet puutteet paikkaa runsain mitoin hyvä tarinan rakentelu ja epäsuora kannanotto naisen rooliin uhrina.
Kyllä Walters vaan on kovan luokan ammattilainen.
Vielä lopuksi uusi ilmaus: paholaisen höyhen tulee turkin kielestä ja tarkoittaa naista, joka on tahtomattaan sukupuolisen halun kohde.
Minette Walters (2006). Paholaisen höyhen. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.
Arvioita:
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Mette Luetut-blogissa
Päähenkilö Connie ei, traagisesta tilanteestaan huolimatta, hersytä minulta samanlaisia sympatioita kuin vaikkapa Kuvanveistäjän Rosalind tai Mielen häiriöiden George. Vasta loppupuolella aloin oikeastaan pitää Conniesta. Ehkä se johtuu Connien tiukasta oman itsensä hallinnasta. Silloinkin kun hän on paniikissa, saa vaikutelman hallitusta ihmisestä, loogisuudesta. Ehkä kerronta ensimmäisessä persoonassa tekee hädästä jotenkin etäännytettyä, silloin kun kertoja keskittyy siihen mitä tekee, eikä siihen mitä tuntee? Ainakin yhdistettynä käännöskieleen syntyy kontrolloitu tunnelma. Äh. Ehkä kyse on vain siitä missä mielenvireessä mitäkin kirjaa luen
Tässä näytteessä Connie tapaa ensimmäistä kertaa Jessin ja Jessin koirat:
[--] Hänellä oli farkut ja miesten paita, joka oli liian iso hänen kapealle varrelleen, ja hänen oudon litteät piirteensä ja taakse suittu tumma tukka saivat minut pitämään häntä keskenkasvuisena koulupoikana. Nainen ei varmaan painanut neljääkummentäviittä kiloa. Yksikin mastiffi olisi voinut rusentaa hänet hengiltä vain asettumalla makaamaan hänen päälleen.
"Pidä kädet paikallaan", hän sanoi terävästi. "Lintumaiset liikkeet innostavat niitä."
Nainen napsautti sormiaan, ja koirat asettuivat hänen eteensä pää painuksissa.
"Näytät ihan Madeleinelta", nainen sanoi. "Oletteko te sukua?"
En yhtään tajunnut, mistä hän puhui, enkä välittänytkään, sillä en pystynyt vetämään henkeä. Kyykistyin pää takakenossa ja haukoin happea, mutta sain vain koirat murisemaan taas. Siinä vaiheessa luovutin ja konttasin Minin avoimelle ovelle. Sukelsin sisään, vedin oven kiinni, lukitsin sen ja nojauduin sitten taaksepäin ja yritin epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihini. (s. 37-38)OTT: Varmaan on vaikea kääntää englannista suomeksi, kun joutuu miettimään onko she suomeksi hän vai nainen. Ihan sama miten valitsee, aina menee väärin. Eipä silti, vähän aikaa sitten huomasin yhtä suomalaisen kirjailijan kirjaa lukiessani, että sielläkin nainen sitä ja nainen tätä... Huoh. Kaipa se tarttuu. Minusta sana nainen subjektina olisi syytä säästää tilanteisiin, joissa sukupuolta halutaan erityisesti korostaa.
Mutta sitten kehumista: Waltersin tapa käyttää dokumentteja kerrontaa ryydittämässä oli mielestäni tässä kirjassa loistava. Suurimman osan ajasta Connie on äänessä minä-kertojana, mutta väliin asetellut sähköpostit ja muistikirjakatkelmat vievät tarinaa terävästi eteenpäin. Ne eivät tosiaan ole mitään sivun täytettä, vaan aidosti oleellinen osa arvoitusta. Loppuratkaisukin oli hyvä... tosin en ole ihan 100 % varma mikä se oli. Vain 99 % varma. Silti ei ole pettynyt olo. Pienet puutteet paikkaa runsain mitoin hyvä tarinan rakentelu ja epäsuora kannanotto naisen rooliin uhrina.
Kyllä Walters vaan on kovan luokan ammattilainen.
Vielä lopuksi uusi ilmaus: paholaisen höyhen tulee turkin kielestä ja tarkoittaa naista, joka on tahtomattaan sukupuolisen halun kohde.
Minette Walters (2006). Paholaisen höyhen. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.
Arvioita:
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Mette Luetut-blogissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.