 |
| Kuva/Kansi: Tammi/Taina Markko |
Kirjaa inspiroi lukemaan paljolti Hella W -elokuva, osittain myös halu vilkaista Tervon Ohranassa käsittelemiä maisemia uudelleen. Lisäsin vielä varmemman vakuudeksi kirjan myös 101 naiskirjailijan kirjan listalleni, jottei unohtuisi. Mutta aktiivisesti en ehtinyt kirjaa edes etsiä, kun se tuli käsiini kuin kohtalon kuljettamana: haimme Infosta Neitien kanssa kirjakaupan lahjoittamia opiskelijan keittokirjoja, ja siellä Vanki kutsuvasti viittoili pokkaripinosta.
Muistan muuten lukeneeni jonkin Hella Wuolijoen omaelämäkerrallisen kirjan aiemminkin. Nimi on hukassa - silloin kun ei ollut vielä lukupäiväkirjaa. Selkein muistikuvani kirjasta on, että opin siitä uuden sanan. Kajava. Ennnen tuota kirjaa se tarkoitti mielessäni lähinnä Jukka Kajavaa. Wuolijokea lukiessani oivalsin pian, että tuskin siellä rannalla kriitikot huusivat vetten yllä...
Enkä ollut vanki jäänee paremmin mieleen siksikin, että se on temaattisesti kompaktimpi ja yhtenäisempi, vaikka rakenne onkin sirpaleinen. Vanki on kirja, jota Hella (saan kai sanoa Hellaksi kun elokuvan jälkeen tunnut niin tuttavalta?) kirjoittaa vankilassa Hella W:ssä. Kirja koostuu muistelunpätkistä, tunnelmapalasista, poliittisluontoisista sirpaleista... Silti sain kirjasta ihan eheän vaikutelman. Ehkä elokuva auttoi kuvittamaan ja siten koostamaan kirjasta selkeän lukukokemuksen.
Vanki on myös aikansa julkkiskirja. Hella oli paitsi taiteilija myös bisnesnainen ja intohimoinen poliitikko; hänen kirjoituksensa ovat yhtä aikaa sielun ilmaisua ja tarkoitushakuista tekstiä. Julkkiskirjana Vanki on toki vanhentunut, tai ainakin muuttanut muotoaan. Siitä on tullut aikansa ja tekijänsä dokumentti historiallisessa mielessä. Kontekstilla on väliä: uskon että Vanki on tänään toinen kirja kuin kuin se oli vuonna 1944. Hellan teksti herätti miettimään, että raaka intohimo ja vakaa usko ovat aika vähissä nykyään mitä politiikkaan tulee. Ei intohimoista idealismia osoiteta - eikä ehkä halutakaan. (Ja hyvä näin: sodat kai harvoin syttyvät kompromissina...)
Hella yhtäaikaa ihailee Stalinia, kaipaa rauhaa ja nauttii silmin nähden kartanon emännän roolistaan. Silti Hellan vähän tekopyhässä idealismissa on nykypäivän perspektiivistä jotain kaihoisaa. Nyt tuntuu kuin pitäisi valita välinpitämättömyyden ja ääriliikkeiden väliltä... kuin yhteisen hyvän ja kompromissien politiikka olisi kokenut haaksirikon.
Myös tällaisia haja-ajatuksia heräsi Hellan viiltävien tekstien äärellä, osittain ehkä myös toisen, vielä kesken olevan kirjan tähden. Lueskelen hiljalleen esseekokoelmaa Me muut: kirjoituksia hyvinvointiyhteiskunnasta. Siitä lisää myöhemmin - heti uteliaille suosittelen anni.m:n juttua.
Wuolijoen kirjoittajan kyvyt ovat kiistämättömät. Se jokin kuultaa läpi ajan kerrostumien. Lapsenlapsen varpaat, vaikkapa... ne ovat kuin ‘itse kevään varpaat’. Voiko kauniimmin sanoa?
Lukunäytteeksi otan pätkän lopusta. Heh, kerrankin ei tarvitse pelätä spoilaavansa!
Vankilan sellissä ei ole peiliä. En ole puoleentoista vuoteen nähnyt itseäni peilistä.
Avasin huoneeni oven, sytytin kaikki valot, pysähdyin peilin eteen.
Näin siinä vanhan naisen, jolla oli homeenharmaat hiukset ja syvät juovat suupielissä. Harmahtavissa kasvoissa sammuneet, vieroksuvat silmät.
- Kuka sinä olet, kysyin siltä kuvatukselta tuskastuneena.
Se ei vastannut. Tuijotti minuun vain väsyneillä silmillään, tuo vieras, vanha nainen. Hän yritti hymyillä eikä jaksanut. Hänen hymynsäkin oli kouristuksellista, aavemaista. (s. 175)
Luet paljon sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat minuakin tai joita olen joskus hypistellyt ja aikonut niihin paremmalla aikaa palata :-). Tämä Enkä ollut vanki on yksi sellainen, ja jostakin hassusta sattuman oikusta ajattelin muutenkin juuri Hella Wuolijokea tänään. Vopi että, kiinnostaisi kovasti, mutta nyt juuri en repeä tähän :-(... KIITOS postauksestasi!
VastaaPoistaMukavaa, että kaikkien uutuuksien joukosta blogeista löytyy myös vanhoja kirjoja (luin myös postauksesi Sudenmorsiamesta ja monien tavoin suosittelen ehdottomasti Kallaksen päiväkirjoja)
VastaaPoistaKirjoitat kirjasta ja todella hyvin ja olet aivan oikeassa kontekstin suhteen. Jatkosodan jälkeen Hella oli hetken aikaa uransa huipulla julkisuuden suhteen ja hänestä tuli muun muassa Yleisradion pääjohtaja. Sama koski koko äärimmäistä vasemmistoa, joka vihdoin sai luvan julkiseen toimintaan.
Sodan aikan poliittisessa vankeudessa oli muitakin kirjailijoita, jotka ovat kirjoittaneet kokemuksestaan joko fiktiivisesti tai dokumentaarisesti: Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen ja raoul palmgren.
Tämä pitäisi ehdottomasti lukea. Näin elokuvan, mutta en ollut siitä täysin vakuuttunut. Silti, koska yleensä aina kirjoista saa enemmän irti kuin elokuvista, niin tämä on varmaan tuplasti parempi. Ja aihepiirihän on loputtoman kiinnostava. :)
VastaaPoistaPaula, hauska kuulla! Ja kiitos kun kerroit, lämmitti mieltä. :-)
VastaaPoistaJaana, kiitoksia! Kyllä niitä päiväkirjoja varmaan vilkaista täytyy, mutta nyt houkuttaa tuo toinenkin vinkkisi. Pitääpä katsoa saisiko meidän kirjaston kautta vaikka Arvo Turtiaisen vankilakokemuksia. Kiehtova vaihe (näin jälkeenpäin ajatellen!) Suomen historiassa, välillä 1918-1949; olen kyllä iloinen etten ollut itse tapahtumia tarkkaamassa...
Peikkoneito, elokuva oli minustakin vähän mahtipontinen; tempo oli jotenkin pielessä. Mutta visuaalisesti se oli hieno ja musiikki oli hyvä. Ja aihepiiri on loistava! Mietin myös sen Tuomiojan Häivähdys punaista lukemista, mutta taidanpa odottaa vuoden tai pari, että ehtii elokuva vähän haihtua mielestä.
Minäkin hypistelin tätä pari viikkoa sitten kaupassa, mutta jätin kuitenkin ostamatta. ELokuvan jälkeen Wuolijoki jäi kiehtomaan ja olisi mukava lukea hänestä lisää. Ehkä tätä enemmän minua kuitenkin kiinnostaisi Tuomijoen teos.
VastaaPoista