Syntymäpäivän jälkeen

Kuva/Kansi: Avain/Satu Paakkala

Lionel Shriverin Poikani Kevin on niin järisyttävän hyvä lukukokemus, että Syntymäpäivän jälkeen tuli käsiini pahasti takaa-ajoasemissa. Tajuttoman hyvän kirjan jäljiltä on rima niin korkealla, että vaikutusta on vaikea tehdä.

Ja niinhän siinä kävi, että Syntymäpäivä jäi selkeäksi kakkoseksi. Oikeastaan todella epäreilua. Jos Kevin ei kummittelisi mielessäni, sanoisin että Syntymäpäivä on erinomainen, selkeästi keskitasoa parempi ihmissuhde- ja elämänkulkuromaani. Tarkkasilmäinen, terävä, uskottava…

Jaksan harvoin ahmia innolla puhtaasti nykyajan maailmassa tapahtuvaa realistista parisuhdekuvausta, mutta Syntymäpäivä veti puoleensa.  970 grammaa – piti oikein punnita - ja silti kannattelin kirjaa helteisessä auringonpaisteessa.  Jotain hyvää se sanoo tekstistä! Suomennos ei tosin tuntunut yhtä sujuvalta kuin Kevinissä, mutta ehkä tämä näppituntumani johtuu vain siitä, että aihe ei vetänyt mukaansa yhtä intensiivisesti; tekstillisiin seikkoihin kiinnitti enemmän huomiota.

Päähenkilö Irina on kirjan alussa terrorismitutkija Lawrencen avovaimo. Hän viettää illan Ramseyn, snookerjulkkiksen, kanssa. Kahdenkeskisillä päivällisillä Irina löytää raakaa seksuaalista kemiaa itsensä ja Ramseyn väliltä. Irina tuntee olevansa käännekohdassa: suudella vai paeta?

Useimpien ihmisten tavoin Irina siis tiesi, mitä pelko oli. Hän tiesi, mihin muut ihmiset viittasivat, kun he käyttivät kyseistä sanaa. Mutta vasta klo 2.35 heinäkuun kuudentena – nyt jo seitsemäntenä – vuonna 1997 hänet valtasi raaka, viheliäinen kauhu.

Irina oli saanut kutsun, ja hän totteli. Hänen tahtonsa oli kytketty irti, tai ainakin tuo pikkumainen tahto, pieni, pomottoleva ääni, joka sai hänen panemaan likaiset vaatteet pyykkikoriin tai työskentelemään ylimääräisen tunnin studiolla, vaikka häntä ei enää huvittanutkaan. Oli mahdollista, että oli olemassa toisenkin tyyppinen tahto, voima, joka ei ollut hänen päässään tai hänen vierellään, vaan joka oli hän itse. Mikäli näin oli, tämä suurempi tahto oli ottanut vallan. Niin pimentävä oli sen luonne, ettei hän enää kyennyt tekemään itse päätöksiä. Hän ei päättänyt mennä Ramseyn viereen pöydän ääreen; hän vain nousi. (s. 57)

Syntymäpäivän koukku on siinä, että se kertoo alun jälkeen koko ajan kahdesta vaihtoehtoisesta polusta, eikä lukija tiedä kumpi on "totta". Yhdessä tarinalinjassa Irina suutelee Ramseya – toisessa ei. Ja koko elämä muuttuu. Lukija saa seurata kahden Irinan matkaa: yhden joka antoi periksi kiusaukselle ja seurasi seksiä, toisen joka tarttui turvalliseen ratkaisuun.

Kahden saman tarinan eri version juttu ehkä kuulostaa tylsältä vatvomiselta mutta ei ole sitä. On kiinnostavaa seurata miten erilaisia (ja samanlaisia) Irinan perustelut ja ajatukset ovat tuon päätöksen jälkeen, millä hän selittää itselleen elämäänsä ja päätöksiään eri tilanteissa. Lisäksi Shriverin tapa kuvata seksin voimaa hetkessä ja voimattomuutta pitkällä juoksulla oli minusta osuva. Irina kuumenee uskottavasti... ja sietää kalseutta hyvin. Lapsettomien ihmisten parinvaihto-ongelmat tuntuvat usein minusta, noh, lapsellisilta, mutta Shriver sai eläytymään.

Pidin myös yksityiskohtien säälimättömästä jatkuvuudesta, joka loi yhtenäisyyttä ja ryhtiä kerrontaan.  On jotenkin vapauttavaa ajatella, että edes jokin on varmaa. Valitset tämän tai tuon miehen, joku lentää World Trade Centerin kaksoistorneihin… ja joku kaataa taatusti majoneesin äitisi hienolle matolle.

Tärkeitäkään valintojaan ei siis kannata ottaa liian vakavasti; hyvää ja pahaa mahtuu jokaiseen kohtaloon.

Lionel Shriver (2008). Syntymäpäivän jälkeen. Avain. Suomentanut Inka Parkola.

Arvioita:

Jenni K-blogissa 

HS-lukupiirissä