Piknikki Paratiisissa

Voikukka on kuvausrekvisiittaa.

Jokunen aika takaperin törmäsin Twitterin kautta surulliseen uutiseen: yksi scifin naispuolisia uranuurtajia, Joanna Russ, oli kuollut. En ole itse mikään erityinen Russ-fani, mutta muistelin että hyllystä löytyy ainakin yksi hänen kirjansa. Ja löytyihän sieltä: nostin Piknikin esille uudelleen luettavaksi sopivalla hetkellä, in memoriam.

Piknikki Paratiisissa kertoo vaellusmatkasta Paratiisi-nimisellä planeetalla. Muinaisesta Kreikasta kotoisin oleva Aikojenvälinen Agentti Alyx saattelee hankalakulkuisessa maastossa turvaan joukkoa hemmoteltujen turisteja. Matkalla turisteja kuolee kuin kärpäsiä, mutta muutama selviytyy sentään loppuunkin. Kirja on lyhykäinen, alle 130 sivua. Tätä  voisi melkeinpä luonnehtia pienoisromaaniksi.

Viihdyin Piknikillä nyt varmaan vähän paremmin kuin edellisellä lukukerralla (se oli sitä aikaa kun nokialainen oli vielä kumisaapas), mutta Russ on edelleen vähän liian art noveauta minulle. Hmm... varmaan termin tuollainen käyttö on laitonta, mutta ehkä siitä saa käsityksen mitä tarkoitan.

Kirja on siinä määrin tyylitelty, etten saa siitä sellaista oivaltamisen ja vision iloa kuin perusscifiromaanista yleensä saan. Useimmat scifiromaanithan rakentuvat parin selkeän spekulaation pohjalle: Teräsluolat pohtii keinoälyn ja väestönkasvun ongelmia, Kvanttivaras muistin ja identiteetin olemusta, Jennifer Government kansallisvaltioiden ja globaalien yritysten tulevaisuutta, Footfall muukalaishyökkäystä ja laumaeläinten evoluutiota ja niin edelleen. Sitä melkein kuulee kirjailijan mutisevan itsekseen "mitähän seuraisi jos...?"

Ja tietysti genren puitteissa voi huvitella kaikenlaisilla vaihtoehtoisilla todellisuuksilla, kuten vaikkapa Fforden kirjallisuusintoinen maailma tai Douglas Adamsin hilpeän mahdoton universumi. Eipä silti, olen kyllä törmännyt Adamsin näkymättömäksi tekevään jonkun-muun-ongelma -kenttään arkielämässäkin; sellainen peittää usein tekemättömiä hommia työpaikalla!

Mutta takaisin asiaan: Piknik on minusta enemmän vaikkapa Kurt Vonnegutin romaanien tyylinen siinä, että spekulatiivisen fiktion mahdollisuudet ovat toissijaisia varsinaiseen teemaan nähden. Silloin tyylistä, rakenteesta, kerronnan keinoista, kielestä - kaikesta "kirjallisesta" - tulee ihan eri tavalla tärkeää. Russin Piknikistä ei voi tykätä sen spekulatiivisen vision tähden; siitä tykkää tai on tykkäämättä sen ihmiskuvauksen ja kirjallisten ansioiden tähden.

Teemasta - en oikein tiedä mitä ajattelisin. Takakannen mukaan tässä on kyse humanismin perinnöstä ja kiihkeästä, sensuellista tragediasta. Luin takakannen taas kerran jälkikäteen, joten itse ajattelin, että tässä on jujuna lähinnä keinotekoisuuden ja aitouden vastakkainasettelu.

Eipä ollut ensimmäinen kerta kun menen metsään. *grin*

Näin toiseen kertaan luettuna pidin Piknikistä enemmän kuin silloin joskus, mutta ihan lajinsa huippuna minun on tätä vaikea pitää. Epäilemättä Russ ansaitsee paikkansa kaapin päällä uranuurtajan asemallaan. 60-luvulla science fiction ei varsinaisesti pursuillut naisääniä (heh, Barbarellaa ei lasketa).  Feministisessä katsannossa Agentti Alyxiin on siis syytä tutustua.

Mutta kirjailijan tyylistä nauttiminen on yksilöllinen asia. Russ saa minut toisinaan hymyilemään, ja välillä jokin aivosolukin heräilee väsyneesti... mutta intohimoiseen uppoutumiseen en yllä. Ja samalla on koko ajan vaivaantunut tunne, että tässä luultavasti on enemmän kuin minä pystyn näkemään.

Kielellisesti Piknikki on käännössuomeksi aika ilmeikästä luettavaa. Silti käväisi mielessä, että saattaisin tykätä Russista enemmän englanniksi. Joskus voisi kokeilla hänen kuuluisinta teostaan The Female man.

[--] Alyx työntyi kärkeen missä Gunnar seisoi kuin korkea patsas, paksu käsivarsi taivaalle sojottaen, yhtä silmiinpistävänä kuin Rhodoksen kolossi.

- Katso, hän sanoi mielissään, - lintu. Alyx tempaisi häntä kädestä ja veti hänet maahan huutaen: - Maahan joka iikka! ja kaikki rojahtivat nelin kontin painaen päänsä piiloon. Oletettiin että valkoiset puvut ja reput sulautuisivat lumeen jos he pitäisivät kasvonsa piilossa, tai että he näyttäisivät eläimiltä ja mahdollisesti rekisteröity ruumiinlämpö kuitattaisiin sillä. Alyx mietti mahtoiko koko jutussa olla järkeä. Saattoihan taivaalla olla lintukin, hän tuumi. Hän tuli ajatelleeksi että pilvettömällä taivaalla oli vaikea arvioida etäisyyksiä. Toisaalta hän tuli myös ajatelleeksi että hänen tuntemansa linnut eivät laskeutuneet kohtisuoraan alaspäin, eivät ainakaan noin nopeasti, ja että lumikenkäkissa oli paennut jotain mistä lumikenkäkissat eivät pitäneet. Oli siis ehkä hyvä ajatus pysytellä varmuuden vuoksi naurettavassa konttausasennossa kunnes lentävä ilmiö, oli se mikä tahansa, olisi tyydyttänyt uteliaisuutensa ja häipynyt - vaikka hänen polviaan ja kyynärpäitään särki ja lihakset alkoivat kangistua, vaikka ympärillä vallitsi ehdoton hiljaisuus, ja vaikka mitään ei tuntunut tapahtuvan... (s. 82)

Lopuksi vielä totean, että Piknikki Paratiisissa saattaa sopia sellaisellekin lukijalle, joka ei erityisemmin scifistä innostu. Jos siis haluaa kokeilla vettä vähän varpaankärjellä...

Joanna Russ (1988, alkuperäinen 1968). Piknikki Paratiisissa. Helsinki: Kirjayhtymä. Suomentanut Kristiina Drews.