Syntymättömyyspäivää (Osa 2: poliisikouluun?)

Tästä piti tulla vuoden projekti. Perustaisin lukupäiväkirjan nettiin, kirjoittaisin jotain jokaisesta lukemastani kirjasta. Projektiin oli kolme ilmisyytä; saada selville mitä luen, muistaa paremmin mitä aion lukea, saada lukemastani enemmän irti.

Sainko? Miten bloggaaminen vaikutti lukemiseen?

Lukemisen sisältö on muuttunut ihan ilmeisellä tasolla. Tai se on ainakin mutu-tuntuma; koska aiemmilta vuosilta ei ole minkäänlaista lukupäiväkirjaa, ei varmaa faktaa ole käsillä. Väitän kuitenkin, että blogivuonna olen lukenut vähemmän spefiä ja vähemmän dekkareita, enemmän yleistä kirjallisuutta; selvästi vähemmän ulkomaista englanniksi ja enemmän kotimaista suomeksi; olen lukenut enemmän uusia kirjoja - ja monia kirjoja, joita en olisi missään tapauksessa tullut lukeneeksi eB eli aikana ennen blogia.

Lukemisteni sisältö on siis monipuolistunut. Jutustan luetuista kirjoista enemmän toiste; tänään haluan miettiä, miten lukemisen laatu on muuttunut.

Olen aina ollut kauhea kirja-ahmatti. Rouskutan menemään ilman mitään pöytätapoja tai edes pureskelutaukoja. Edellisen kirjan kannet ehtivät tuskin paukahtaa kiinni kun seuraavaa jo revitään auki. Vanhemmiten on alkanut tuntua, että tämä hätäinen hotkiminen ei ole ihan sivistynyttä touhua, että siinä menee ikäänkuin hukkaan osa kirjan potentiaalista. Kevyemmästä kirjasta ei ehdi muodostua edes kunnon muistijälkeä kun seuraava painaa jo päälle.

Teoriani oli, että lukeminen muuttuu jos luetusta kirjoittaa julkiselle foorumille. Luenko siis nyt jotenkin fiksummin tai paremmin tai edes eri tavalla? Kyllä ja ei. Lukukokemus vie edelleen mennessään, jos kirja on hyvä. Ei silloin tule pahemmin pysähdeltyä pureskelemaan. Tavallisesti maltan juuri ja juuri hidastaa sen verran, että kirjan väliin sujahtaa paperilappunen kiinnostavan kohdan merkiksi. Silloin pohtiminen jää loppuun. Viimeisen rivin jälkeen viimeistään laitan silmät kiinni ja kysyn: mitä tästä kertoisin?

Mutta on poikkeuksiakin. Olen opetellut kuuntelemaan omia tuntemuksiani kirjan kanssa. Jos huomaan kovin miettiväni, mitä ihmettä kirjailija on mahtanut tarkoittaa, tai huomaan ärtyväni tai liikuttuvani, en enää kiidä olkia kohauttaen ajatuksen ohi, vaan yritän ajatella sen loppuun (jos maltan). Miksi tuo ärsytti, mikä tässä hätkäytti, miksi en usko tuohon... ja niin edelleen.

Kaukosäätimen Varsinainen Tarkoitus

Tekninen termi tällaiselle taustapeiliin vilkuilulle on kai reflektointi. Voisi jopa sanoa, että eB lukeminen oli refleksi. Siitä pitäen kun penskana opin lukemaan, olen aina ollut kirja kädessä. Television kaukosäädintä käytän lähinnä pitämään auki kirjaa pöydällä silloin kun käsien pitää tehdä jotain muuta... Se on aina mukavasti siinä saatavilla ja juuri sopivan kokoinen. Kaikki pyykkien viikkaamisesta omenoiden kuorimiseen voidaan tehdä kirjaa toisella silmällä vilkuillen. Luen, siis olen, Paulaa ja Descartesia mukaillakseni. 

Nyt automaattisesta lukemisesta on tullut tietoisempaa toimintaa. Kirjat ovat alkaneet opettaa minulle minusta itsestäni. Opin tuntemaan paitsi omaa makuani myös omaa ajattelutapaani entistä paremmin. Kirjoissa on koko maailma: tutkimalla suhdettaan kirjaan tutkii suhdettaan kaikkeen. Välillä tulee vastaan yllätyksiä. Olenko tuollainen? Ihan totta? Ajattelinko tosiaan noin? Miksi? On järisyttävää huomata, että oman mielen manner on - vielä tässäkin iässä! - monelta kolkaltaan kartatonta maastoa. 

Äärettömän arvokkaan lisän reflektioon antaa blogeissa käytävä keskustelu kirjoista.

Useinhan kommentointi on 'vain' sellaista ylläpitoviestintää - samaa mieltä, minustakin hieno, joo mäkin haluan lukea tuon, luin tuon viime vuonna - joka lähinnä sanoo: olen nähnyt juttusi, se kiinnosti minua, olet olemassa. En ollenkaan dissaa ylläpitoviestintää. Se on blogistaniaa koossa pitävä liima. Aurinko paistaa aina pikkuisen kirkkaammin, kun joku näkee sen vaivan, että kommentoi kirjoitustani. Vaikkei mitään ihmeellistä sanottavaa olisikaan, kommentti on kuin hyvän huomenen toivotus työpaikalla. Sosiaalista öljyä rattaille. Ilman niitä menopeli alkaa kitistä ja rahista.

Mutta yllättävän usein keskusteluissa soudetaan syvemmillekin vesille. Olen oppinut paljon kirjallisuudesta ja lukemisesta blogien kommenttibokseissa. Kommentit avaavat kirjoja ja niiden teemoja eri puolilta, tekevät näkyväksi kirjojen tulkinnallisen moninaisuuden. Kirjat elävät eri tavalla kun niistä keskustellaan. Kirjallisuuden luonne on muuttanut muotoa mielessäni blogikeskustelujen ja bloggaajayhteisön kautta: nyt koen lukemisen kulttuurisena(kin) ilmiönä. Samalla yksityinen ja yksinäinenkin harrastus on muuttunut luonteeltaan aivan eri tavalla sosiaaliseksi.

Bloggaaminen on siis vaikuttanut lukemiseen paljon - ja toisaalta ei ollenkaan. Luen edelleen huvittuakseni, karatakseni, viisastuakseni; siksi että se on tehdasasetuksena päällä enkä muutakaan voi. 

Huh, pitkä juttu mutta vielä jatkan pätkän. Jos osaat lukea, tai osaat kirjoittaa, tule poliisikouluun lauloi Juice aikoinaan. Se piisi soi päässäni kun aloin tätä kirjoitusta miettiä. Blogia aloittaessani ennakoin nimittäin blogin hyötyjä lähinnä lukemisen kannalta. En pohtinut juuri lainkaan sitä tosiasiaa, että projektini sitoi minut melkoiseen kirjoitusrupeamaan.

(Mietin kyllä selviäisinkö antinörttinä bloggaamisesta teknisesti. Olen ylpeä siitä, että bloggaajan perustaidot ovat nyt auttavasti hanskassa! Kun lähtötaso on heikko, pienestä edistyksestä iloitsee.) 

Tällainen säännöllinen kirjoittaminen - vai pitäisikö sanoa sisällöntuotanto? - on ollut opettavaista sekin. Olen opetellut sietämään kirjoitus- ja kielioppivirheitäni. Niitä jää jokaiseen postaukseen. Jos sitä miettisin, halvaantuisin enkä voisi kirjoittaa enää jutun juttua. Olen myös opetellut hyväksymään kliseistä rapean tyylini tehdä tekstiä. Tällaista minä näemmä vaan kirjoitan, ellei mitään sääntöjä ole. Sen kanssa on elettävä. Vaikka ihailen napakoita, ytimekkäitä ja lakonisen kauniita postauksia, ei sellaisia synny minulta ilman hengistä joogailua. Mietin kyllä taannoin, pitäisikö kirjoittamista pyrkiä tietoisesti kehittämään elegantimpaan suuntaan... mutta onneksi vakiolukijat näyttävät sietävän luritteluja hyvin.

Tekstiä syntyy nykyään helposti. Ensimmäisten kuukausien aikana jouduin välillä puntaroimaan kovastikin mitä sanoisin; nyt pitää lähinnä valita se tärkein sanottava, kun sanottavaa olisi niin paljon. Harvoin kirjasta on todella vaikea kirjoittaa enää. 

En silti taitaisi päästä poliisikouluun. Juice hämäsi, vaatimukset ovat oikeasti kovemmat ja se on suosittu hakukohde. *huoh* Onneksi blogistaniaan ei ole pääsykokeita!

Olisi kiinnostavaa kuulla kokevatko muut bloggaamisen vaikuttaneen lukemiseen... ja miten? Onko kirjoittaminen muuttunut... ja miten?

Kujanjuoksu

Kujanjuoksu tuli luettavaksi bysanttilaista reittiä. Ensin joku onneton sielu on joutunut luopumaan neljästä kassillisesta kirjoja. Autoakaan ei varmaan ollut käytössä, tai kirjat tuskin olisivat päätyneet roskakatokseen, josta Salla ne löysi. Osa löytökirjoista tuli Suomenlinnan bloggarimiittiin etsimään uutta kotia - ja tietysti minun piti Kujanjuoksu ottaa, sillä tunnistin heti sarjan ulkonäöltä ja kirjailijan nimeltä. Robert Zelazny ei ole minulle ennestään tuttu, mutta tunnustettu spefimestari kuitenkin; yksi hänen teoksistaan löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Näin matkusti Kujanjuoksu salaperäisestä lähtöpisteestään uuteen kotiin lakeuksille. Aikansa jonotettuaan se pääsi nyt luettavaksi ja kohta asettuu paikoilleen hyllyyn parin muun Galaxy Scifi -sarjassa ilmestyneen pokkarin viereen... Onnellinen loppu siis, toistaiseksi. Elämä on ihmeellistä.

Kujanjuoksu kertoo Hell Tannerin, viimeisen Helvetin Enkelin, painajaismaisesta matkasta halki ydinsodan tuhoaman Pohjois-Amerikan mantereen. Kaliforniassa säilynyt sivistyspesäke lähettää Tannerin viemään Bostoniin, toiseen pieneen valtionsirpaleeseen, siellä epätoivoisesti kaivattua lääkettä. Tanner ei ryhdy kuriiriksi vapaaehtoiseksi; hänet rekrytoidaan vaaralliseen uhkayritykseen vankilasta. Kyyninen Tanner tuumii, että parempi ottaa riski ja kuolla vapaana jos niikseen tulee. Edes huippukuskin mahdollisuudet selviytyä matkasta eivät ole kummoiset. Manner on muuttunut hirviöiden temmellyskentäksi, tuulen ja tuhkan valtakunnaksi. 

Kirjan miljööstä tuli oudosti nostalginen fiilis. Rauhanmarssilapsi sisälläni teki heti trippiä 80-luvun alkuun. Modernin dystopian syntyä selitetään yleensä talous(poliittisella)romahduksella tai ekokatastrofilla. (Okei, Metro 2033 on poikkeus, mutta lukaiskaapa vaikka Herran tarhurit tai Musta mies tai Kirkkaan selkeää.)  Mutta noina kylmän sodan päivinä, jotka nyt taustapeilistä katsoen näyttäytyvät jotenkin herttaisen yksinkertaisina, ydinsota oli itsestään selvä selitys mille vain kammottavalle tulevaisuudenkuvalle.

Zelaznyn versio synkästä tulevaisuudesta onkin alunperin julkaistu vuonna 1969, jolloin sekä kylmä sota että usko edistykseen olivat ehkä huipussaan; saasteista ei vielä taidettu niin paljon puhua? Kujanjuoksussa Tannerkin tekee matkaa huippuunsa viritellyllä panssariajoneuvolla... mutta tiedemiehet on lahdattu lähes sukupuuttoon. Raivostunut kansa tarvitsi syntipukkeja. 

Onneksi Kujanjuoksu ei ole puhdasta postapokalyptisen kurjuuden taivastelua. Tuhoutunut maailma on pikemminkin tekosyy tutkiskella Tannerin ajatuksenjuoksua hänen toimintansa kautta. Kova, vihainen, vaarallinen rikollinen käyttäytyy tiukan paikan tullen, noh, eettisestikin. Hän noudattaa omaa koodiaan, tuli mikä tuli. Viimeisen Helvetin Enkelin on pidettävä standardeistaan kiinni, hyvässä ja pahassa... mutta liekö Tannerkaan loppupeleissä ihan varma oikeasta tiestä?

Zelazny hieman romantisoi moottoripyöräjengiläisyyttä, mutta silti antisankari antitulevaisuudessa onnistui kiinnostamaan. Tarina etenee hyvällä sykkeellä eikä ole perinteikkyydestään huolimatta ihan kevytkamaa.

Huipulle Kujanjuoksu ei silti yllä: perustarina on liian tuttu, liian yksioikoinen ja liian osoitteleva. (Hmm, nyt kun tuon kirjoitin, aloin miettiä mahtaako aikaperspektiivi hämmentää. Ahkerampi bloggaaja tutkisi tässä vaiheessa scifin historiaa ja selvittäisi, oliko Kujanjuoksu ensimmäinen kunnon tuhoalue-quest. Jos oli, se ansaitsee ilman muuta paikan kulttuurihistorian kaapin päällä vaikkei toteutus täysin vakuutakaan.)

En kitise kirja ulkoasusta tai käännöksestä tai pokkaripaperin laadusta. Varmaan Galaxy Scifi -sarjaa on tehty aika pienin resurssein. On hienoa, että näitä scifin mestareita on ylipäätään lähdetty suomentamaan. Googletellessani törmäsin tällaisiin listaan sarjan kirjoista, ja se on aika vaikuttava.

Zelazny ei muuten varmaan ollut helpoimpia suomennettavia. Suorasukaisen kerronnan lomasta välähtää paikka paikoin jotain kesytöntä.

[--] jotka tahrasivat taivaan tuhansilla saasteilla ja kauhulla, täyttivät kerrokset ilman yläpuolella viidensadan ennenaikojaan rjähtäneen ohjuksen radioaktiivisuudella, jotka menivät kesken, kun säteilymäärä kohosi jo siihen pisteeseen, että se laukaisi spontaanit ketjureaktiot, myllertäen sen sinisen hiljaisuuden niinä kolmena päivänä, joina sopimukset rikottiin niin, että sen hiljaisissa korkeuksissa pilvet repesivät kappaleiksi ja pyyhkäistiin pois ennenkuin se korotti äänensä vastustamaan tätä lopullista, liiankin tuttua tuttuutta, niin että sen huutama sana ehkä on "Raiskaus" tai kenties "Apua!" tai myös "Luoja!", ja se seikka, että se yleensä huutaa, saattaa pitää sisällään toivon tai lupauksen maan ja meren siinä kuin ilmankin joskus tapahtuvasta puhdistumisesta, ja toisaalta kenties ei, [--] (s. 157)

Zelaznyyn palaan vielä.

Roger Zelazny (1990, alkuperäinen 1969). Kujanjuoksu. Boook Studio. Suomentanut Leena Peltonen. ISBN 951-611-367-2.

Arvioita:
P. A. Manninen Aikakoneessa

Syntymättömyyspäiväkysely ja arvonnan tulokset

Tiktak, kello 22 on jo keskiyötä, jos aamulla pitää nousta kuudelta. Palautekyselyyn ja arvontaan löytyi 28 osallistujaa - kiitos ja kumarrus! (Olen ihan nöyränä kommenttienne kanssa. Pitää varmaan ottaa printti seinälle, pahan päivän varalta.)

Vastaajat olivat ylivoimaisella enemmistöllä sitä mieltä, että tilkkutäkkityyli pukee meikäläistä; en siis haahuile haarakonttoreiden perään vaan jatkan linjattomalla linjalla, tukevasti yhdessä osoitteessa. Luen mitä milloinkin ja luotan siihen, että blogiin mahtuu. Netissä kuulema on vielä tilaa.

Pituudesta ja lyhyydestä - kenties siihen tulee hiljalleen enemmän vaihtelua. Kirjoitan pidemmästi kirjoista, joista on enemmän sanottavaa, ehkä jätän herkemmin lyhyelle vähemmän mietityttävät kirjat.

Mitä muihin muutoksiin tulee, ajattelin installoida kävijälaskurin juhlallisesti virallisena synttäripäivänä, samalla kun totean vuoden projektini tulokset. Laskuri voi sitten laskea seuraavien blogivuosien klikkauksia.

Varmaan näet näkee sokea kepilläkin, että eihän tämä nyt tähän lopu, vaikka alkuperäinen projekti tulee kunniallisesti päätökseen. Henkilökohtainen tutkimusmatkani lukemiseen on tuottanut yllättäviä tuloksia monessakin mielessä - eikä ole ihan pieni ihmetyksen aihe sekään, että minusta kehkeytyi niin totaalisen innokas bloggaaja. Hih, tyhjät tynnyrit ne eniten kolisevat, sanotaan...

Joitain pieniä uudistuksia teen oman käyttömukavuuteni tähden, nyt kun olen vähän oppinut siitä miten itse blogia käytän. Esimerkiksi kuukausikoosteisiin tulee oma tunniste, ja jatkossa sisällytän niihin myös blogatut kirjat linkkilistana. Pientä näpertelyä siis, ei mitään suurta uudistusta.

Myös visuaalinen ilme saa pysyä ennallaan. Vaikka syksyn mittaan iskee aina pieni sisustuskuume, taidan toistaiseksi tyytyä nykyiseen sinitaivaiseen. Se tuntuu edelleen omalta eikä tule liian usein vastaan.

Syntymättömyyspäivän sarjan seuraavassa osassa ruodin yhtä vuoden lukupäiväkirjani alkuperäisistä tavoitteista: halusin saada lukemisesta enemmän irti. Kuinka sitten kävikään? Siitä viikonloppuna.

Asiaan - säästin tärkeimmän viimeiseksi. Toteutin arvonnan vähän tylsästi Random.orgin avulla. Satunnaislukugeneraattori poimi Akateemisen kirjakaupan lahjakortin voittajaksi....

Peikkoneidon!

Ja Booky.fi-lahjakortin (tai oikeastaan lahjakoodin, hah!) voitti...

Salla!

Onnea voittajille! Peikkoneito, jos Akateemisen lahjakortti on sinulle epäkäytännöllinen, ilmoittele niin vaihdan sen Booky.fi-koodiin. Laittakaa sähköpostia, satunnaislukujen suosikit!

Verkko

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Verkko kertoo meren rannalla asuvan Peter-pojan kasvusta Neuvosto-Suomessa. Meri, sen tuoksu ja ääni, kutsuu Peteriä jonnekin - minne, sitä ei tiedä. Pieni Peter raahaa kasvaessaan isänsä katoamisen mysteeriä perässään kuin rampauttavaa ankkuria. Puuttuva isä on, puuttumisensa tähden, kaikkinielevästi läsnä jokaisessa ratkaisussa.

Aikuistuvasta Peteristä tulee vahingossa neuvostosankari. Hän kokeilee armeijaa ja opiskelua, sovittaa päälleen rooleja kuin takkeja, tuntematta omakseen mitään. Kuka on Peter, ja miten hän voisi sen tietää tietämättä missä isä on? Peter, joka tuntee isänsä jalkapohjan jokaisen uurteen?

Nyt pitää oikein miettiä miten sanansa asettaisi... Huoh.

Verkko on Pienen esikoiskirjakerhon satoa, tupsahti postiluukusta jo muutama viikko sitten. Verkossa realisoitui nyt kerhon konseptiin sisältyvä riski: luetaan esikoiskirjoja laidasta laitaan, eivätkä kaikki voi mitenkään osua kohdalleen. (Neljä viidestä on älyttömän hyvin.)

Tämä ei ollut minun kirjani. Verkko on pätevä ja taidokas romaani, ja varmasti löytää yleisönsä... mutta ei täältä.

Vika on uskoakseni puhtaasti vastaanottopäässä. Odottelenkin kiinnostuksella muiden bloggareiden kommentteja tästä; toivon ymmärtäväni kirjan paremmin muiden silmin nähtynä. Mikä minulla sitten mätti? Miljöö. Ja oma kyvyttömyyteni sen enempää tulkita kirjaa kuin upota sen tunnelmaan.

Miljööllä tarkoitan, että petyin Neuvosto-Suomen käsittelyyn. Se on Verkossa äärimmäisen niukkaa ja vähäeleistä. Vähäeleisyys tässä asiassa on ilman muuta tyylikkäämpää kuin kuvitteellisella suomalaisella sosialismilla herkuttelu, mutta samalla se myös supistaa koko vaihtoehtoisen historian konseptin lähes olemattomiin. En saa itseäni uskomaan, että Peterin tarina olisi oleellisesti erilainen, vaikka isä olisi kadonnut ihan toisella tavalla ja toisista syistä. Tuntuu kuin kaikki tämä olisi voinut tapahtua Kekkos-Suomessa. Olin jo innolla orientoitunut tutkiskelemaan Neuvosto-Suomea; petyin kun sen arki kutistui satunnaisen satsuman ihmettelyyn.

Okei, nyt liioittelen. Ei se nyt ihan satsumaan jäänyt, mutta yhtä kaikki odotin kuvauksen perusteella muuta ja enemmän. Ihan näin hienosyinen tyylikkyys ei pelittänyt täällä, ei tämän miljöön kanssa.

Lukiessani minua vaivasi myös jatkuva hiertävä tunne, että en osaa tulkita tässä... jotain. Sotkeuduin meren, pitsin, lankojen, poijujen, verkkojen ja ylipäätään kaiken (ehkä) symboliikkaan kuin... noh, verkkoon. Kyvyttömyys tulkita ei haittaa silloin kun imeytyy tunnelmaan - esimerkiksi Jean Rhysin Siintää Sargassomeren tulkitsemiseen tarvitsisin seminaarillisen asiantuntija-apua! - mutta Verkon kohdalla huomasin jatkuvasti tenttaavani itseltäni mahdollisia korkeamman tason merkityksiä. Mitä verkon repeäminen symboloi? Mistä hyppivissä kaloissa oikeasti on kysymys? Liittyykö katolta hyppääminen lokkien lentoon? Oliko näillä jokin pointti vai ei? Ja niin edespäin.

Nyt tullaankin siihen perusongelmaan. Toleranssini vähätapahtumaiselle, yksittäisen ihmisen kasvukipuihin keskittyvälle tarinalle on surkea. Minun silmissäni Peterin angstailu on turhauttavaa, käsittämätöntä, itsekeskeistä... mutta tietysti tämä pätee huomattavaan osaan arvostettua suomalaista nykykirjallisuutta. En ole edes yrittänyt viimeisintä Finlandia-voittajaa ja Hesarin vuoden esikoinen jäi kesken.

Rutinasta huolimatta olen iloinen, että luin Verkon, sillä Anna-Kaari Hakkaraisesta luultavasti kuullaan vielä. Ehkä voin kymmenen vuoden kuluttua sitten brassailla, että luin hänen esikoisensa heti kun se ilmestyi. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua olen itsekin kypsä lukemaan sen uudelleen ja eri tavalla. Uskon, että Verkko on hieno romaani. Ei ole sen vika, että minä en tajua.

Jos rakastat merta, kasvukertomuksia ja arvostettua suomalaista nykykirjallisuutta, harkitse Verkkoa.

"Mutta Lennart, sinä lupasit!" 

"Se lupaus päti sillä hetkellä, nyt olosuhteet ovat muuttuneet." 

Peter tuijotti Lennartin selkää, näki kuinka lihakset kohoilivat ohuen villapaidan alla aina kun Lennart liikautti kättään. Miksi tuuli aina vaan ujelsi? Jokus Peter oli kuulevinaan siinä sävelmän, alkoi jo tapailla mukana, sitten tuuli ehti edelle, vaihtoi lennossa toiseen lauluun, karisti Peterin perästään. (s. 65).

Anna-Kaari Hakkarainen (2011). Verkko. Tammi. ISBN 978-951-31-310-5.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
(en löytänyt muita - vinkkejä?)

Kielemme kohtalo

Kuva: Gaudeamus

Kirjastossa osui ohikulkiessa silmään tällainen tietokirja. Kielemme kohtalo - pakko saada tietää mikä se on, kuka nyt tällaista voisi vastustaa?

Vesa Heikkisen ja Harri Mantilan kielipoliittinen ja kielentutkimuksen nykypäivää luotaava kirja on yliveto katsaus ja kommentti suomen kielen nykytutkimuksesta, nykymuodoista ja tulevaisuudesta. Tämän luettuani minulla on parempi olo suomen tilasta kuin aikoihin (vaikka Suomen tilasta olen toki edelleen huolissani), sillä Heikkinen ja Mantila onnistuvat vakuuttamaan: suomi voi pulskasti. Se ei ole enää samanlaista kuin isoäidin aikaan, mutta ei se henkitoreissaankaan ole.

Kielemme kohtalo käsittelee terävästi ja samalla sujuvasti montaa minunkin pipoani hiertänyttä kysymystä. Mihin suuntaan kieli muuttuu, mihin kirjakieltä 2000-luvun Suomessa tarvitaan ja käytetään, onko englanti, tuo tieteen ja kaupan uusi latina, tekemässä selvää pienestä kielestämme? Miksi suomennosten taso vaihtelee niin kamalasti? Kuoleeko suomi ja kuinka pian?

Ja pitäisikö minut ehkä viedä saunan taakse kun pilkutan puhtaasti fiilispohjalta? Ovatko tuhansien bloggareiden suoltamat ziljoonat tekstit usein huolimattomine rakenteineen ehkä se viimeinen niitti? Häviääkö kieliopillisesti korrekti suomi kokonaan kartalta?

(Sanoinko fiilispohjalta?! Apua, sekin on varmaan suolantia, suomen ja englannin sotkua...)

Mutta huh, ei hätää. Ilmeisesti heikko kielioppi, epämääräiset uudissanat ja anglismit sen enempää kuin yleinen englanniksi lukeminen ja kirjoittaminenkaan eivät ihan lähiaikoina suista suomea surman suuhun.

Blogitkin ovat vain uusi, energinen tapa viestiä suomeksi eli tehdä sitä mistä kieli elää: käyttää sitä. Heikkisen ja Mantilan sanoin siis, suomi elää ja elämöi. Ihan akuutissa hengenhädässä ei olla, ei vaikka kieltä käyttää vilkkaasti kirjavampi, ja vähemmän dogmaattinen, joukko kuin ennen.

Niin kauan kuin kieli täyttää tärkeimmän tehtävänsä, siis välittää relevantteja merkityksiä ihmiseltä toiselle, se on ansainnut olla olemassa. Enenevää englantia suurempi uhka suloisen suomemme selviytymiselle saattaakin olla virkavallan, poliitikkojen ja markkinoijien hölynpölismi, joka muuntaa toimipisteiden leikkaukset palveluiden kehittämiseksi ja läänit aluehallintovirastoiksi.

(Ymmärsinköhän tänään radiouutiset oikein? Ehkä Kielemme kohtalon vaikutuksesta kuulin harhoja, mutta ihan kuin olisi sanottu, että tuottavuusohjelma aiotaan korvata tuloksellisuus- ja vaikuttavuusohjelmalla. M.O.T.)

Jos yleiskieli muuttuu käsittämättömäksi yleisölle, se on pulassa. Murteet ja kielellä leikkiminen ovat vain hyvästä - pahempi juttu on, että kieltä aletaan yleisesti käyttää kätkemiseen kommunikoimisen asemesta. Kaikuja Orwellin vuodesta 1984? Läheisempi uhkakuva löytyy nykypäivästä Brittein saarilta; siellä kieli kertoo yhteiskuntaluokasta. Kielemme kohtalon mukaan jonkinlainen kieliluokkiin jakautuminen voi olla Suomessakin edessä, jos yleiskielemme jätetään heikoille hoidolle.

On perusteita uskomukselle, ellei peräti uhkakuvalle, jonka mukaan Suomessa ajaudutaan tulevina vuosikymmeninä entistä syvempään kielellisen epätasa-arvon ja hajaannuksen tilaan. Jo nyt on nähtävissä muutoksia, jotka johtavat ainakin siihen, että ihmiset ovat kielellisesti ja erityisesti suhteessa yleiskieleen monen kerroksen väkeä. Kielellinen epätasa-arvo ei ole irrallaan muusta yhteiskunnallisesta tilanteesta. (s. 205)

Kielemme kohtalo myös muistutti, että suomi on kaukana kielien kirppusarjasta. Yli neljällä miljoonalla puhujalla suomi on kovaa keskikastia. Useimpia kieliä puhuu huomattavasti pienempi porukka. Yleiskieli, yhteisiin standardeihin perustuva ja oikeaksi tunnustettu merkitysvaranto käyttösääntöineen, on vaalittuna voimavara, jonka pohjalta värikkäämmät kielelliset variaatiot ponnistavat.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Se on erinomaisesti kirjoitettu ja monin paikoin purevan hauska. Se selostaa laajalti eri tutkimusten tuloksia, eikä epäröi ottaa kantaa. Vaikka kielipoliisien kiusaksi pahoinpitelenkin pilkkusääntöjä usein julmasti, kielenkäytöstä keskustelu on minusta erinomaisen mielekästä puuhaa. Nautin tästä tietokirjasta vielä tavallistakin enemmän: paitsi että aihe on rakas, teksti on tietysti laadultaan parasta ykkösluokkaa. Ainoa pieni pilvi lukuiloni taivaalla oli kirjan hädin tuskin kätketty agenda: kielentutkimuksen rahoitus on turvattava.

No... eipä Kotuksen väkeä voi syyttää, jos haluavatkin esittää oman hätähuutonsa kurjistuvan humanistisen tutkimuksen puolesta. Surullista mutta totta - tutkimuksen täytyy nykyään todistella hyödyllisyyttään kaikkialla, sivistys ei riitä syyksi.

Lisään vielä loppuun linkin Kielipoliittiseen ohjelmaan, jota Kielemme kohtalo innosti selaamaan. Ei ihan tuore dokumentti, mutta kirjabloggarille kiinnostavaa luettavaa! Panin sieltä korvan taakse mm. tiedon, että nykyisen kaunokirjallisuuden kieltä ei voikaan tarkastella kielenhuollon näkökulmasta. (Olin siis väärässä kun hylkäsin Salmelan 27:n possessiivisuffiksivajeen tähden! Hm. Ensi kerralla sanon vain, ettei tyyli miellyttänyt.)

Vesa Heikkinen & Harri Mantila (2011). Kielemme kohtalo. Gaudeamus. SBN 978-952-495-188-3.

P.S. Kirjan sisällöstä ja tyylistä saa käsityksen myös kirjoittajien jutusta Suomen Kuvalehden saitilla. Äh, www-sivustolla. Ei kun tämä on blogi, sai olla rento. Saitilla. Sivuilla. Kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan.

Arvioita:

Jouni Luotonen Talouselämässä

Noora Valkonen Exlibris-blogissa

Anita Kärjen kolumni Keskisuomalaisessa
Juha Haataja Valopolku-blogissa