tiistai 6. maaliskuuta 2012

Anne Frank 1929 - 1945: Nuoren tytön elämä

Kuva: Avain
Poimin kirjamessuilta ostosekstaasissani tämänkin, Carol Ann Leen kirjoittaman Anne Frankin ja hänen perheensä elämää käsittelevän pokkarin. Melkein jo kävin kirjaan käsiksi Heliät hiekat luettuani, sillä teki mieleni lukea 'tavallisten ihmisten historiaa', mutta ei kai ollut riittävän levollinen olo. Nyt olen iloinen, etten silloin tarttunut tähän - Schlinkin Lukijan jälkeisiin tunnelmiin tämä oli juuri oikea kirja.

(Hih, kirjahamsterin elämä on helppoa - hyvin todennäköisesti käsillä on jotain tunnelmaan sopivaa. Muistuttakaa minua tästä kun kesällä taas kitisen kirjahyllyn imuroinnin vaivasta!)

Alkuperäisen Anne Frankin päiväkirjan lukemisesta on jo vuosia. Villasukka luki jonkin aikaa sitten uuden laitoksen. Olen lukenut alkuperäisen muistaakseni ainakin kahdesti, ensin yläasteella opettajan käskystä ja myöhemmin vapaa-ehtoisesti, mutta yksityiskohtaisesti salaisen siiven tapahtumia en pysty palauttamaan mieleeni.

Pysyvän muistijäljen Päiväkirja joka tapauksessa jätti. En unohda sitä epätodellista tunnetta, joka ensimmäisellä lukukerralla tuli: Anne on kuin kuka tahansa teini-ikäinen tyttö. Kuin kuka tahansa. Jos noin voidaan tehdä Annelle, noin voidaan tehdä kenelle vain.

Sen opin Anne Frankilta. Syyttömyys ei ole mikään puolustus.

Carol Ann Leen kirja ei tee yhtä vahvaa vaikutusta - miten se voisikaan? - mutta sekin on kiinnostava. Lee on aiemmin kirjoittanut lukuisia kirjoja Anneen ja holokaustiin liittyen, mukaan lukien Otto Frankin tarinan. Tämä kirja perustuu siis perinpohjaiseen ja pitkään tutkimustyöhön, voisi jopa sanoa aiheelle antautumiseen. Lee kuvaa Annen taustan ja kohtalon perusteellisesti; piilossa vietetty aika jää oikeastaan vähemmälle.

Ensimmäisenä sanon mikä minua vähän ällistytti: Lee nostaa esiin Annea kirjallisena supertähtenä. Tällaisen valekriitikon on toki turha vanhojen muistikuvien pohjalta pohdiskella Päiväkirjan ilmaisullista laatua, kunhan totean oman fiilikseni. Minulle Anne Frankin päiväkirja oli riipaiseva lukukokemus mutta enemmän kontekstinsa kuin kirjallisen tyylinsä tähden. Selvää on, että Anne halusi ilmaista itseään kirjallisesti ja halusi tulla kirjailijaksi - ja selvää on sekin, että hän kirjoitti monin verroin kypsempää tekstiä kuin hänen ikäiseltään odottaisi... Leen tulkinnasta on tosin luettavissa vaihtoehto, että elämä salaisessa siivessä oli eräänlainen painekattila, joka ohjasi Annen introspektioon. Pakotettuna äärimmäisen rajoitettuun elämäntapaan Anne syvensi ymmärrystään omasta itsestään ja kehitti kirjallista ilmaisuaan.

Leen kirjasta käy hyvin myös ilmi, miten vahvasti julkaistu Anne Frankin päiväkirja on editoitu versio. Anne itse uudelleenkirjoitti päiväkirjaansa nimenomaan historialliseksi dokumentiksi, lukijoita ajatellen - ja sitten hänen isänsä, Otto Frank, koosti uuden version yhdistelemällä alkuperäisiä ja uusittuja osioita. Otto myös jätti pois joitain kohtia, joiden koki loukkaavan vaimonsa muistoa tai jotka muuten katsoi sopimattomiksi... Ja sitten tuli kustantaja...

Mutta siis, uskon, että Anne Frankin päiväkirja tehoaa enemmän siksi kuka sen kirjoitti kuin siksi miten se on kirjoitettu. Eipä silti, jos teksti olisi ollut surkea, ei Päiväkirja olisi voinut muodostua niin tärkeäksi kuin muodostui. Annen potentiaali kirjoittajana on häviävän pieni osa siitä kaikesta, mikä keskistysleireillä menetettiin; sen menetyksen todistajana hän on ylivertainen.

Äh, nyt tulin kirjoittaneeksi kirjoittamisesta pitkät pätkät, vaikka oikeastaan kirjallisia puolia enemmän huomiotani kiinnittivät tässä kirjassa sivustakatsojien tarinat. Lee levittää lukijansa tarkasteltavaksi kaikki ne Frankien sukulaiset ja tuttavat, joiden kohtalo Päiväkirjassa jäi pikkuisten alaviitteiden varaan tai arvoitukseksi. Detaljit ovat vahvoja, mutta oikeastaan perheen ja Oton varhaisia aiheita vielä kiinnostavampia, jotenkin värisyttäviä suorastaan, ovat kaikki ne alankomaalaiset sivuhenkilöt, jotka eivät itse olleet syntyperänsä vuoksi uhan alla.

Kuka on luotettava, kuka ei? Kuka auttaa, kuka kavaltaa? Lukijan tarinan jälkeen juuri tämä kysymys tietenkin mietityttää. Äskettäin kuolleen Miep Giesin mielestä auttamiselle ei oikeastaan ollut vaihtoehtoa, mutta moni muu näki asian toisin tai oli kokonaan näkemättä sitä. Frankin perheen pidättänyt Silberbauer valitti 1963 lehtihaastattelussa, että emme tienneet mitä juutalaisille tapahtuu ja niihin aikoihin kukaan ei ollut enää kiinnostunut juutalaisista [--] jos Frank ei olisi ollut mennyt piiloon, hänelle ei olisi käynyt kuinkaan.

Carol Ann Lee toteaa, että Alankomaat oli Länsi-Euroopan pahin paikka, mitä tulee juutalaisten kuolleisuuteen holokaustin aikana.
Kaikkein tuhoisin tekijä oli Alankomaiden byrokratia, joka oli panostanut laatuun ja tehokkuuteen ja kirjannut väestörekisteriin kunkin henkilön uskonnon, mikä oli saksalaisille arvokasta tietoa. Amsterdamissa ei toiminut missään aiheessa yli kahtasataa saksalaispoliisia, mutta miehitysjoukot pystyivät suorittamaan tehtäviään kohtaamatta laajaa vastustusta. Alankomaiden maanalainen lehdistö kirjoitti juutalaisten ahdingosta suhteellisen vähän. (s. 275).
Lee listaa kirjassaan armotta yksi kerrallaan voimaan tulevia kieltoja, joilla juutalaisten elämää rajoitettiin. Tässä muutamia poimintoja vuosilta 1941 - 1942: ei pääsyä elokuvateattereihin, pakollinen rekisteröinti, lääkärien ilmoitettava juutalaisuudestaan, juutalaisten luovutettava radionsa, ei pääsyä pörssiin, orkesterit arjalaistetaan, ei saa käyttää yleisiä puistoja. Ei saa kuulua yhdistyksiin, ei saa matkustaa, ei saa käyttää autoja, ei saa käydä julkisia kouluja, ei saa ostaa hedelmiä ei-juutalaisista kaupoista, ei saa käyttää julkisia kulkuneuvoja, ei saa luistella, ei saa ajaa polkupyörällä, ei käydä kalatoreilla.

Ei saa myöskään kalastaa.

Kaikki nämä määräykset olivat julkisia. Voiko joku - voiko kukaan? - oikeasti olla tietämättä, että ihmisryhmän kohteleminen näin on väärin? Ja kuitenkin kovin monen on täytynyt hiljaisesti hyväksyä syntyperään pohjautuva sorto. Pelkoa, piittaamattomuutta, oman edun tavoittelua, laiskuutta, nurkkakuntaisuutta, rasismia...?

Carol Ann Lee sai miettimään. Tänään ja täällä elämme hyvin erilaisessa maailmassa kuin Anne Frank, mutta onko ihminen muuttunut? Muistelin tilanteita, joissa itse olen vaikkapa kahvipöydässä ajatellut, että läsnäolijat puhuvat ikävään sävyyn jostain ihmisryhmästä ja sietänyt sen vaiti. Olen ajatellut, että aina ei voi riidellä; olen ajatellut, ettei minulla ehkä ole oikeutta tuputtaa omaa arvomaailmaani muille. Eikä olekaan. Matkasaarnaajat ja fanaatikot ovat rasittavia, oli aate mikä vain.

Ehkä pitäisi ainakin lakata hiljaisesti hyväksymästä. Irvistää ja kävellä ulos? Kas siinä koko suvaitsevaisuuden ongelma pähkinänkuoressa. Olenko suvaitsematon jos en suvaitse suvaitsemattomuutta? Tällaista voi pähkäillä vain demokraattisen, koulutukseen kannustavan ja mielipideilmastoltaan aika avoimen maan asukki. Etuoikeus sinänsä.

Eksyin aika kauas kirjasta, taas vaihteeksi.  Tiivistetäänpä loppuun. Leen teosta voi suositella Päiväkirjaa rakastaneille ja aikakaudesta kiinnostuneille. Lee on paikka paikoin vähän liiankin perusteellinen, ja intoilee välillä liikaa, mutta kokonaisuutena ottaen kirja oli hyvä lukukokemus. Schlinkin jälkeen olin tämän tarpeessa. Lukijakin tavallaan sanoi sen, mutta Lee muistutti vielä painokkaammin: ymmärtäminen ei ole sama kuin anteeksiantaminen.

Carol Ann Lee (2011, alkuperäinen 2009). Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-832-9.

Arvio:
Villasukka kirjahyllyssään
Eira Uusitalo Kotiliedessä
Paula Luen ja kirjoitan -blogissa
Susa Susan kirjastossa

14 kommenttia:

  1. Kiitos, kuvasit hyvin kirjan antia! Itseäni ensin arvelutti paneutua niin paksuun ja seikkaperäiseen teokseen aiheesta, josta luulin jo lukeneeni riittävästi, mutta kun uppouduin mukaan, luin innolla jokaisen pikkudetaljinkin. Kirjan luettuani olin pitkään hiljaa, ja osasin vain ajatella: Kuinka ihminen voi olla julma!

    Kirja on tärkeä ihmisoikeuksien puolustus ja huuto sorrettujen puolesta. Ja miten kavalasti sorto lähtee liikkeelle ja miten siihen turrutaan tai suljetaan silmät, koska pelätään tai oma elämäkin on vaikeaa kuten silloin sodan aikana, ja toivotaan vaan, että ajat parantuvat.

    Sanna

    VastaaPoista
  2. Tämä täytyy etsiä käsiinsä.

    En ole koskaan lukenut itse päiväkirjaa, vain Miep Giesin teoksen Anne Frank - suojattini. Se oli jo lapsena hyvä, mutta lopulta aika ulkokohtainen, enkä oikein ikinä ole päässyt Annen lähelle.

    Kävin viime vuonna Amsterdamissa kahdesti, tässä kuussa olen menossa taas ja aina on pitänyt mennä katsomaan salainen siipi omin silmin. Pyörittelin kirjakaupassakin Annen päiväkirjaa (Amsterdam on minulle englanninkielisten kirjakauppojen ja hyllyosastojen mekka), mutta en tullut ostaneeksi. Nyt olisi viikon verran aikaa lukea päiväkirja tai edes Giesin versio ennen reissua. Jotenkin haluan lukea tarinan juuri ennen, että saan museokokemuksesta tarpeeksi irti. En jotenkin usko, että se riittää sellaisenaan säväyttämään haluamallani tavalla. (Kamalaa puhua säväytyksistä toisen oikeasti eläneen ihmisen ja kansanosan suunnattomien kärsimysten kustannuksella...)

    Noh, silti, kiitos arvostelusta!

    VastaaPoista
  3. Niin, onko ihminen muuttunut? Kuinka monta kertaa sitä on miettinyt, mitä itse olisi tehnyt tuona aikana. Ja mitä sitä nyt tekee, kun kuulee esimerkiksi erilaisia rasistisia kommentteja. Niin kuin sanoit, aina ei voi tuputtaa omaa arvomaailmaansa muille ja sitten vaieten kuuntelee, kun muut tekevät niin. Ja entä sitten teot? Vielä voi puhuakin asioista, jotka kokee oikeaksi, mutta tekeekö niiden korjaamiseksi tai ihmisten auttamiseksi mitään konkreettista? Ja varsinkin, jos oma henkikulta on kyseessä, kuten juutalaisten auttajilla toisen maailmansodan aikana.

    Tämä oli hieno kirjoitus Booksy. En tiedä luenko kirjaa, mutta ajattelemaan tämä postuksesi sai.

    Kyllä se museo säväyttää ihan sellaisenaankin, ainakin minua.

    VastaaPoista
  4. Sanna, niinpä, yksityiskohdat ovat jotenkin vangitsevia. Ne eivät tunnu tylsiltä, ne ovat raportoituja kohtaloita satojen tuhansien vaiettujen kohtaloiden rinnalla. Panee myös miettimään missä kaikkialla juuri nyt tapahtuu asioita, joista voisi kirjoittaa samanlaisen historiateoksen 50 vuoden kuluttua... Ehkä olemme sitten itse niitä sivujen ulkopuolelle jääviä kasvottomia hahmoja. :-/

    Millimolli, jos joskus pääsen Amsterdamiin, varmistan että jää aikaa käydä museossa. Uskon että se on vahva elämys!

    Jaana, vähän lipsahdin tuossa matkasaarnaamisen puolelle itsekin, mutta olen iloinen että tykkäsit... Tämä oli varmaan yksi blogiaikana vaikeimpia juttuja kirjoittaa. Tavoitat kommentissasi juuri sen mitä halusin sanoa mutten oikein osannut: sitä "vaieten kuuntelee kun muut tekevät niin". Sitä omaa rajaansa joutuu hakemaan nykyäänkin vähän väliä, on vaikea tajuta millaisia päätöksiä tuolloin on täytynyt sivullisten tehdä. Luulen, että juutalaisiin neutraalisti - ihan tavallisina ihmisinä - suhtautuvilla on ollut äärimmäisen vaikeaa noina aikoina.

    Silti, jotta historiasta olisi jotain hyötyä, siitä pitäisi voida ottaa opikseen. Tai muuten holokaustista lukeminen on jonkinlaista hirveyksillä mässäilyä, vääryystirkistelyä. (Tästä oli juttua jossain blogissa... mutta muisti pätkii. Missähän)

    VastaaPoista
  5. Minulla on edelleen se päiväkirjakin lukematta, mutta Anne Frank kiinnostaa kovasti ihan jo henkilönä joten tämäkin menee lukulistalle :)

    VastaaPoista
  6. Ajatuksia herättävä teksti. Pakko tarttua tähän kirjaan jossain vaiheessa. Äitiysloman alkuun viisi viikkoa, ehtisiköhän silloin?

    VastaaPoista
  7. Hei, toivottavasti pääset käymään Anne Frankin näyttelyssä, kun se kiertää tämän vuoden ympäri Suomea. Näyttelyn pääjärjestäjä on juuri Amsterdamin Anne Frankin talo. Näyttely on koskettava ja ajatuksia herättävä! Luin sen jälkeen tuota samaista kirjaa.

    VastaaPoista
  8. Mulla tämä jäi kesken viime vuonna osittain ajanpuutteen takia. Pitäisikin tarttua tähän uudestaan.... Myös Melissa Müllerin tekemä elämänkerta on tälle kirjalle hyvä vaihtoehto (se taitaa olla vähän ohuempi).

    VastaaPoista
  9. Noiden julkisten säännösten jälkeen on tosiaan aika vaikea uskoa kommentteja siitä, että joku ei olisi tiennyt juutalaisten kohtalosta. Ei voi muuta sanoa kuin että voi itku ja toivottavasti ei ikinä enää!

    Ja sitten tuo sivusta seuraamisen dilemma... Kuinka kärkkäästi negatiiviseen keskusteluun tulisi reagoida vai sulkisiko korvansa kokonaan. Seuraako puheista jotain vai ovatko ne vain puheita? Saattaahaan pienestä lumipallostakin lähteä lumivyöry liikkeelle. Jos seuraavalla kerralla osoittaisi paheksuntaa jotenkin, minä ainakin yritän.

    Niin ja jos on mahdollisuus käydä Amsterdamissa Anne Frankin talossa niin suosittelen. Oulun kaupunginkirjastossa oli vuosia sitten kiertävä Anne Frankin näyttely, en muista olisiko ollut Anne Frankin säätiön tai vastaavan järjestämä. Satuin sinne yhtä aikaa parin vanhuksen ja parin skinin kanssa. Toisilla oli hauskaa ja toisilla ei. Arvaat varmaan...

    Kiva kun nostit kirjan ja aiheen esille ja kiitos linkityksistä!

    VastaaPoista
  10. Sanna, luultavasti kannattaa kumminkin lukea Päiväkirja alle, tässä oletetaan että lukija sen osapuilleen tuntee. Toivottavasti sitten kirjoitat näistä!

    Marleena, saat minulta lainaan jos haluat! (Äitiyslomalla saattaa kyllä olla hippusen muutakin.... :D)

    Sara, kiitos vinkistä! Näyttää olevan Vaasassa kesäkuussa, olisi siis mahdollista käydä katsastamassa. Mikä ettei.

    Velma, tällaiset kirjat ovat sen verran raskaita, että pitää olla oikea fiilis, muuten ei jaksa. Itse mietin riittäisikö virtaa lukea nyt perään uudestaan itse Päiväkirja, mutta ehkä ei. Kohta ei saa unta yöllä... :-/

    Villasukka, sanos muuta. Kun kansanryhmältä takavarikoidaan polkupyörät... pitäisi kellojen soida, herranpieksut sentään! Lee kirjoittaa tuossa kirjassaan, että juutalaisten kohtalo oli sinetöity keltaisten tähtien myötä, mutta olihan siinä pitkä vyörytys takana.

    Tuo sivusta seuraaminen - oikeasti hankala kysymys. Tällä hetkellä ainakin minusta tuntuu, että suomalainen laillisuusperinne on aika vahva ja ihmisten asenteet ovat enimmäkseen suvaitsevaisempaan suuntaan menossa. Puheitahan ne... Mutta eivät asenteetkaan itsestään muutu vaan ihmisten tekojen takia. Vaikkei haluakaan tuputtaa omia näkemyksiään (tai uskalla ryhtyä julkisissa kulkuneuvoissa järjestystä valvomaan) niin ehkä pitäisi tosiaan sen verran löytyä passiivista vastarintaa, että paheksuntansa näyttää.

    Niin ja ilman muuta piti linkittää kun sinä teit tämän fiksusti ja luit molemmat!

    VastaaPoista
  11. Hieno kirjoitus. Minusta et edes eksynyt aiheesta, tai jos kuljitkin sivupolkuja, ne olivat hyvin oleellisia. Ainakin minusta tällaisten kirjojen yksi pointti on niiden heijastaminen myös nykyaikaan ja omaan elämään. Miettiä sitä, kuinka paljon ihminen on muuttunut vai onko. Miten itse olisi toiminut tai toimisi vastaavassa tilanteessa.

    Olen lukenut Annen Frankin päiväkirjan kahdesti. Ensimmäisellä kerralla taisin olla suunnilleen Annen ikäinen, ja luin kirjaa nimenomaan itseni ikäisen tytön tuntojen kuvaajana. Toisella kerralla olin ehkä kymmenen vuotta vanhempi, ja silloin luin kirjaa enemmän historian kuvauksena. Molemmat lukukokemukset olivat omalla tavallaan todella voimakkaita.

    Olin viime kesänä Amsterdamissa, ja tarkoitus oli minullakin käydä Anne Frankin talossa, mutta korttelin ympäri kiertävä jono, joka liikkui puolessa tunnissa noin metrin, oli liikaa.

    VastaaPoista
  12. Liisa, tällainen kirja kalisuttaa väkisinkin vähän hampaita ja saa katselemaan ympärilleen.. ja sisimpäänkin.

    Huh, tuo jono kuulostaa hurjalta, pitää ilmeisesti ajoittaa museokäynti oikein!

    VastaaPoista
  13. Booksy, mielettömän hyvä teksti! Etenkin kun aloit pohtia, että...ehkä mekin jossain tilanteessa, jossain olosuhteissa...en usko, että olemme yhtään sen parempia kuin muutkaan, mutta ikinä ei kannata lakata yrittämästä.

    Anne Frankin päiväkirja oli aikanaan minulle niin iso juttu, että se oli osa syy siihen, että halusin päästä opiskelemaan historiaa. Vieläkin kansallissosialismin aika on yksi suuri intressini. Olen lukenut kaikki tuota aikaa koskevat kirjat, jotka olen käsiini saanut. Myös rankat kirjat leireistä. Ja Eicmannin elämänkerran...

    Frankin perheelle ruokaa vuosia tuoneesta naisesta, oliko hän Annen isän entinen sihteeri?, tuli about viime vuonna tms. dokumentti ja muistaisin, että siinä oli kuvia piilopaikasta ja paljon myös perheestä.

    Tämä on niin iso asia, että en osaa sanoa nyt muuta kuin toivoa, että ikinä, ikinä tämä ei enää saa tapahtua.

    VastaaPoista
  14. Leena, kiitos fiksusta kommentista. Sitä toivoo että eettisten kysymysten pohtiminen jotenkin varustaisi kohtaamaan niitä käytännössä... ja toivoo ettei koskaan joudu tositestiin! Niitä pieniä koetuksia toki tulee vastaan. :-/

    Miep oli tosiaan Otto Frankin sihteeri. Dokumenttia en kyllä huomannut. Suurin osa telkkariohjelmista tuppaa menemään ohi.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.