keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Ei seuraa matkalleni


Taas olen käyttänyt hyväkseni kirjastomme lukupiiriä. Ehdotin piirille Nadine Gordimerin romaania Ei seuraa matkalleni ihan vain siksi, että se on omalla 101 naisten kirjan lukulistallani. Nyt kirjan luettuani voin tyytyväisenä todeta, että eipähän tarvitse nolostella tätä ehdotusta. Ei seuraa on erinomainen romaani: vaativa muttei mahdoton, karhea muttei repivä.

Ei seuraa kuvaa Etelä-Afrikan apartheidin murtumisen aikaa, mutta tarina polveilee myös menneeseen. Keskeiset henkilöt ovat Starkit - Vera, joka puolustaa juristina mailtaan häädettyjen mustien oikeuksia lakiin vedoten ja hänen puolisonsa Ben, entinen kuvanveistäjä, entinen toinen mies - ja Maqomat - pitkän linjan kansalaisoikeustaistelija Didy ja hänen kätkettyä voimaa uhkuva vaimonsa Sibongile. Gordimer levittää lukijan eteen Etelä-Afrikan pitkän, kipeän hapuilun kohti demokratiaa ja tulevaisuutta. Murhat, pelon, uhkaukset, epäoikeudenmukaisuuden, salailun, ryöstöt; hajaannuksen joka syntyy epävarmuudesta.

Kuitenkin Ei seuraa on minusta ensisijaisesti ihmisten, yksilöiden, tarina. Ratkaisu on hyvä. Se muistuttaa, että valtioiden politiikka on yksilöiden elämää. Vaikkapa "väestön pakkosiirroista" puhuminen on eräänlaista hämäystä; ilmaus piilottaa satojen ja tuhansien ihmisten kodittomuuden, omaisuuden tuhon, elämäntyön menetyksen. Gordimer ei hämää mutta ei myöskään kieriskele kauhussa. Se mitä tapahtuu, tapahtuu.

Suuren valheen, suuren ristiriidan kanssa eläminen on (vain) arkea.
[--] Meneer Odendaal, älkää pelätkö. Emme me tee teille pahaa. Emme teille emmekä teidän vaimolle tai lapsille. [--] 
Vera ajatteli ettei hän ollut kuullut sanoja oikein sinä päivänä kuistilla. Isäntä kuuli ne ja Odensvillen edustaja Rapulana kuuli ne tavalla, jolla hän ei niitä kuullut. Odensvillen valtaajan lausumat merkilliset suvaitsevaisuuden ja anteeksiannon sanat, jotka saattoivat häpeään Veran karkean aggression isäntää kohtaan, eivät olleet suvaitsevaisuuden ja anteeksiannon sanoja vaan uhkaus. Muistakaa, meneer Odendaal, että tontilla numero 19, meidän Odensvillessä, meitä on tuhansia. (s. 42-43)
Gordimer jättää tilaa lukijan oivalluksille. Kokonaisuus rakentuu kuin mosaiikki. (Luulen, että se rakentuu vielä päiväkausia jälkeenpäinkin; en ihan heti irtoa tästä kirjasta.) Silti teksti toimii ilman pähkäilyä, aukeaa sellaisenaan tunteelle vaikka järki jää jälkeen. Tosin ensin on luovutettava mitä tulee kronologiaan; minä hajamieli ainakin putosin sen seitsemän kertaa kärryiltä. Mutta kun luopuu loogisesta ajasta ja antaa itsensä ajautua Gordimerin virran mukana, tekstistä tuntee, että se on karhean kaunista ja kauhean totta.

Ei seuraa pureutuu suorastaan pelottavan hyvin ja uskottavasti kahden avioliiton dynamiikkaan ja neljän ihmisen henkilökohtaiseen muutokseen ajan kuluessa. Lukiessa syntyy vahva ymmärtämisen tunne. Mieleeni muistuu Doris Lessing ja vähän Lionel Shriverkin, vaikka jälkimmäinen on huomattavasti monisanaisempi ja yksityiskohtaisempi ihmiskuvauksessaan. Gordimer sanoo vähemmän ja erilaisia asioita, poimii sanoja kuin pieniä kiviä, heittää ne tarkasti, kirpaiseekin.

Hm. Oikeastaan pidän tässä kirjassa yhtä paljon siitä mitä ei sanota kuin siitä mitä sanotaan. Todellinen taitaja tekee merkityksellistä siitä mitä jättää pois! Samaten kirjan henkilöiden välillä juuri puhumattomat sanat sanovat lopulta eniten.

Ja näinhän se on. Aina on jotain mitä ei voi sanoa, eikä halua sanoa. Ajan mittaan sitä on enemmän. Itse kukin päätyy liikkumaan yksin kohti itseään.

Nuorena muistelen kokeilleeni jotain Gordimerin romaania. Silloin se jätti kylmäksi. Nyt on toisin. Olen iloinen, että löysin tämän... ja luen varmasti lisääkin.

Nadine Gordimer (1996). Ei seuraa matkalleni. WSOY. Suomentanut Kersti Juva. ISBN 951-0-21172-9.






5 kommenttia:

  1. Onpas mukavaa että luet näitä naislistakirjoja... ite kun nolosti en ole tainnut tarttua vielä juuri mihinkään! :) Mutta täältä onkin hyvä kurkkia millaisia lukukokemuksia parhaimmistoon nousee... :)

    VastaaPoista
  2. Enpä olisi kirjailijan tai kirjan nimen perusteella muistanut, mutta kansikuva palautti mieleen, että olen lukenut tämän kirjan. Muistan jopa, että luin tätä junassa matkalla Seinäjoelta Helsinkiin.

    Ehkä olin minäkin silloin kuitenkin liian nuori, koska muistan kirjan tuntuneen sekavalta ja vaikealta. Jotain vaikuttavaa kirjassa kuitenkin täytyi olla, koska muistan juuri tuon lukuhetken todella hyvin, ja olen aina välillä miettinyt, mikä kirja oikein mahtoi olla kyseessä. Nyt se siis palautui mieleen! :)

    VastaaPoista
  3. Salla, tämä oli kyllä parhaimmasta päästä; monikerroksinen ja kiinnostava. Asiaa auttoi ehkä sekin, että näin äskettäin Miriam Makeba -dokumentin, jotenkin siitä tuli 'kuvia' tätä lukiessa. Hyviä kirjoja olet poiminut mukaan! :-)

    Liisa, heh, loistavaa että tuli tästä mieleesi. Ja kyllä Ei seuraa sekava onkin, tavallaan, mutta teki myös suuren vaikutuksen. Gordimer on hurja psykologi... ja kuvaa tunteita emotionaalisia prosesseja niin ettei niihin voi olla uskomatta. Näitä(kin) pitää lukea lisää!

    VastaaPoista
  4. Vertauksesi Doris Lessingiin ja Lionel Shriveriin kyllä sytytti kiinnostukseni!

    PS: Se Verronen on siis vasta tulossa sulla tänne, mää jo hosuin, että missä se oikei on ;)

    VastaaPoista
  5. Heh, Susa, hämäsin vaan... ajastin huomiselle sen huomiselle ettei tule blogiähky. Plus nyt ei kolmeen päivään ehdi kirjoittelemaan, liikaa juoksuja.

    Tuosta Gordimeristä, tyylillisesti eroaa kyllä aika paljon Lessingistä ja Shriverista, mutta psykologinen syvyys on samaa luokkaa, jopa yli. :-)

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.