sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Rusina

Kuva: Like
Pakko kirjoittaa kai välillä pettymyksistäkin.

Poimin Katja Tukiaisen Rusinan kirjamessuilta, koska Päin näköä! -teoksen jälkeen olen ollut aikeissa sivistää itseäni kotimaisen sarjakuvan suhteen. Katja Tukiaisen naiivisti ilmeikäs tyyli kiinnosti.

Noh, olen lehteillyt albumia moneen otteeseen, eikä se jotenkin ole innostanut kunnolla syventymään. Ilmeisesti olen salaa niin rahvaanomainen, että traditionaalisemmin kaunis kuva koukuttaa helpommin. Joudun pinnistämään, jotta uppoaisin mustavalkoisen viivan maailmaan, olkoonkin että viivat ovat kaikkea muuta kuin tasapaksua tönkötystä. Elävää ja raakaa kuvaa Tukiainen tuottaa.

Eilen - haettuani viikolla kirjastosta kolme kaukolainattua hienoa sarjakuvaa (jee!) - otin lopulta oikein asiakseni lukea Rusinan kunnolla. Eihän nyt käy laatuun, että kirjaston hienoudet aina ajavat edelle.

Rusina kertoo odotuksesta, synnytyksestä ja äitiyden alkutaipaleesta. Kirja palkitsi vaivannäön siinä mielessä, että Tukiaisen piirrostyyli aukeaa paremmin kun sille antaa aikaa. Lisäksi on sanottava, että Tukiainen onnistuu välittämään hyvin monia äidiksi muuttumiseen liittyviä sekopäisyyksiä. Rusina tosiaan sanoo jotain siitä hormonaalisesta hulluudesta ja autuudesta ja kurjuudesta.

Ensimmäisen kolmanneksen, jopa ensimmäisen puoliskon, sainkin Rusinasta jotain omakohtaista. Esimerkiksi raskauden julkisuus ja siihen liittyvät ristiriitaiset tunteet tunnistan hyvin. Toisaaalta on ylpeä ja onnellinen - toisaalta tuntee muuttuneensa yleiseksi omaisuudeksi. On kuin vauva ja sitä kautta odottavan äidin keho olisi kaikkien yhteinen asia.

Loppupää sen sijaan pudotti minut kärryiltä ja pahasti. Huomaan, että tällaista tunnekokemusta välittävää sarjakuvaa en osaa lukea esteettiseen tai älylliseen iloon nojaten; tarvitsen samaistumispintaa. Tukiaisen imetyskokemukset ja seikkailut vauvan ja perheen kanssa pitkin Intiaa tuntuivat minusta ensin tylsiltä ja sitten jopa ärsyttäviltä.

Jee, onpas kivaa olla nuori taiteilija ja äiti. Miten kiinnostavaaa, että vauva matkusti masussa Venetsiaan ja sitten sai tissiä Reykjaviksissä ja Lissabonissa ja Kalkutassa ja Zürichissä. Ja nukahdit joogamatolle, voi että.

Jätän ilmeisen kääkkämäiseltä ja lapselliselta kuulostavan kommentin tahallani tuohon... koska noin minä surullinen ja kapea ihminen sen koin. Piti jälkikäteen oikein istua ja miettiä onko ärtymykselläni mitään muuta pohjaa kuin jokin outo myöhäsyntyinen joogakateus. Tympäännyinkö Rusinaan kun en osaa seistä päälläni enkä avaa näyttelyitä Euroopassa? En usko että kyse on ainakaan pelkästään siitä.

Ensinnäkin, jooga ei innosta (yksi kurssi kaukaisella 90-luvulla riitti, kiitos) ja toiseksi, olen saanut matkustaa ihan kotitarpeiksi itsekin.

Luulen, että kanavoin nyt Rusinaan yleisempää ärtymystä. Minulle tuli loppupuolella vahvasti sellainen olo, että tässä on menty yli siitä mistä aita viistää maata. Kerrotaan oma elämä ja oma elämys miettimättä loppuun asti mitä sillä halutaan sanoa muille.

Hemmetti, oman kokemuksen kuvaaminen ei riitä. Taiteilja saisi mennä pidemmälle. Syvemmälle. Valikoida sanottavansa niin että se on relevanttia muutenkin kuin dokumenttina taiteilijalle itselleen mieleenpainuvista hetkistä. Aloin oikeasti loppupuolella tuumia, että en kuulu kohderyhmään ollenkaan, jos tämä on se tekijälle itsestäänselvä ja yleisinhimillinen elämänpiiri, jonka pitäisi puhutella. Pahus. Virheostos siis. Olisi pitänyt olla nuorempi ja notkeampi ja ylipäänsä citympi tykätäkseen tästä.

En kuitenkaan luovuta tuoreen kotimaisen sarjakuvan suhteen; ei se kaikki ole globaalin joogasetin kuvausta, vaikka Rusinan ja Hanna Koljosen Syliinvaelluksen jälkeen onkin vähän sellainen tunne. Onhan myös Näkymättömät kädet! Ja Perkele. Niistä sain paljon ihan omana itsenäni.

Rusina olisi voinut olla sattuva ja osuva tarina äidiksi tulemisesta - mutta jotenkin se romahti henkilökohtaiseksi. Tässä oli paljon hyvää, ja alusta oikeasti pidin, eikä autenttisuus kai saisi olla miinusta... mutta itse olisin mieluummin ottanut fiktiivisemmän kertomuksen tavallisemmasta elämästä ja oppinut sitä kautta enemmän itsestänikin.

Hih, nyt taisin oppia vain sen, että tämä lukutoukka on perinpohjaisen epäsosiaalinen ja itsekäs ihminen; taiteilijoiden henkilökohtainen elämä ei kiinnosta pätkääkään. Minua kiinnostaa lopputulos - ja se mitä minä saan lopputuloksesta irti. Sen oikeastaan tiesin jo ennestään.

Katja Tukiainen (2008). Rusina. Like. ISBN 978-952-01-0133-6.

Arvioita:
Jostain syystä en löydä yhtään. Kvaakin tässä ketjussa on joitain kommentteja, Markku Reunasen lyhyt arvio löytyy täältä jos skrollaa alaspäin.

7 kommenttia:

  1. En ole tätä lukenut mutta Tukiaisen muita juttuja kyllä...pelaa aika vahvasti omaelämänkerrallisuudella, mikä on kyllä muutenkin suosittua suomalaisessa nykysarjakuvassa (jotkut tykkää, jotkut ei). Käsittelytapoja toki on monia, joillain se on varsin suodattamatonta "sarjakuvantekijä seikkailee"-juttua, toiset valikoi tai muokkaa raskaammin.

    Tukiaisen Postia Intiasta -albumista aikoinaan kyllä pidin mutta on todettava että Koljosen Syliinvaellus kattaa hyvin paljon samaa maaperää...

    Ja noin muuten on todettava että nuorten naisten kuvaukset omista raskauksista on aikamoinen klisee kirjallisuudessa ja muissa narratiivisissa taiteissa. Henkilökohtaisella tasolla epäilemättä valtava juttu mutta eri asia sitten kuinka moni onnistuu välittämään siitä jotain olennaista lukijoille...

    VastaaPoista
  2. Tämä oli ensimmäinen Tukiaiseni ja vähän jäi sellainen kyllä-mutta-ei -olo. Kuvat ovat hyviä ja persoonallisia. Eikä siinä mitään pahaa ole, että tekee omanlaistaan ja omasta elämästään... mutta eipä kai siinäkään, että se ei kaikille lukijoille kolahda!

    Sinänsä raskaus ja äidiksi muuttuminen on huikea juttu, eikä hämmästytä, että se inspiroi. Sen osalta Tukiainen onnistui minusta aika hyvin, tiettyyn pisteeseen. Sitten tuo omaelämänkerrallisuus alkoi tympiä. En jaksa nyppiä sitä yleismaailmallista viestiä jonkun toisen arjen detaljeista, en jos se arki ei onnistu kiinnostamaan.

    Hih, nyt huomaan että tämä olikin tse asiassa ihan tyypillinen meikäläisen valituksen aihe - kaipasin kai taas draaman kaarta! :-)

    VastaaPoista
  3. Haa, mua tämä kiinnosti juuri tuon alkuosan kuvauksen ajan, mutta alkoi sitten minuakin ärsyttää - vaikken edes sarjakuvaa lukenut.

    Kuulostaa glorifioidulta vauvakuvien esittelyltä. Toki äitiydestä bloggaaminenkin on vähän samanlaista omaan napaan ja itsetehtyyn napanuoraan tuijottelua (guilty as charged) mutta toisaalta ja toisaalta. (Ja blogit ainakin sallivat dialogin, toisin kuin sarjakuva.)

    VastaaPoista
  4. Mä en ole Tukiaiselta tainnu lukea mitään, mutta tunteen tunnistan. Jossain vaiheessa, kun tein nykyistä ahkerammin arvioita Kvaakiin, tuli melkoinen yliannostus omaelämäkerrallisuutta. Ei mahda mitään, mutta kun luki peräkkäin melko monta suomalaisen sarjakuvataiteilijan omaelämäkerrallista sarjakuvateosta, alkoi lukukokemus hieman toistaa itseään...

    Sinänsä sarjakuvaromaaneissa tunnutaan hyödyntävän omaelämäkerrallisia aineksia paljon enemmän kuin kaunokirjallisuudessa, mutta esimerkiksi Hautuukoti ja Persepolis ovat lukijalle silti tarinallisia ja universaaleja, eivät oman navan kaivelua. Suomalaisista vaikka Aapo Rapin Meti oli myös positiivinen esimerkki. Siinäkin sarjakuvapiirtäjä seikkailee hyvin omaelämäkerrallisesti, mutta sisältö on kuitenkin nimenomaan draamaa ja tarinoita.

    Minulla ärsytyskynnys herää sellaisesta liian löysästi toteutetusta sarjiksesta. Sarjakuvablogeista luen mielelläni luonnospäiväkirjasta skannattuja sivuja tms, mutta jotenkin painetusta albumista lukisi mieluummin jotain vähän viimeistellympää.

    Kertakaikkisen tarpeekseni olen saanut sellaisista "sarjakuvapiirtäjä piirtää sarjakuvaa sarjakuvapiirtäjästä, joka on niin laiska ja saamaton ettei just nyt jaksa piirtää mitään kunnollista vaikka pakko olisi, joten tästä nyt tuli tällainen räpellys" -julkaisuista. Tuollainen on kans sarjakuvablogien vakioaihe, mutta vähän heikoilla jäillä minun mielestäni ollaan, jos albumiin ei ole mitään muuta annettavaa.

    Mitä vikaa on fiktiivisessä tarinassa jossa on alku, keskikohta ja loppu? No, ilmankos en olekaan kauhean hyvin perillä suomalaisen taidesarjakuvan kuumimmista uutuuksista, kun turaan vaan vaikka noiden amerikkalaisten jatkosarjakuvien parissa ja viihdyn mainiosti...

    Minulle se Syliinvaellus Intiaan tosin oli mahtielämys, ja minusta siinä omaelämäkerrallisuus oli puettu onnistuneesti tarinan muotoon.

    VastaaPoista
  5. Liina, sepä se... äitiyden kuvaus, oli se kirjan tai sarjakuvan tai blogin muodossa, antaa usein samaistumispintaa ja aikaansaa ainakin tunne-elämyksen. Joskus jos oikein hyvä tuuri käy, huomaa että jokin omaksi kummallisuudeksi luultu juttu onkin jaettu kokemus, ja parhaimmillaan pääsee uudelleentulkitsemaan omaa kokemustaan erilaisessa valossa. Mutta siitä äitiyden kuvauksesta on tosi helppoa lipsahtaa oman elämän highlightsien listaukseen... ja siinä vaiheessa hukkuu se tarina. Rusinassa jätetään väliin paljon vauva-arkea ja lennetään sen sijaan Intiaan. Höh. Vauva-arkeen olisi varmasti liittynyt ihan tarpeeksi oivalluksia albumilliseen.

    (Heh, kuulostan siltä kuin minulla olisi jotain Intiaa vastaan... ei ole! Joku päivä lennän sinne itsekin... )

    Ja blogi ja myyntiin tarjottu sarjis ovat eri kategorioita! Tiedän sitä paitsi ainakin yhden vauvablogin, jonka sisältö on ollut kiinnostavaa vaikkei vauvaa henk.koht. tunnekaan :D

    Salla, totta, omaelämänkerrallisuus ei itsessään ole huono aines, ei silloin kun siitä tehdään lukijalle kiinnostava tarina! Sekä Hautuukoti että Persepolis (ja nyt kun asiaa ajattelen myös Guy Delislen sarjikset) ammentavat tekijän elämästä mutta silti ne tarjoavat myös muuta tarttumapintaa. Hautuukodissa tarina on rakennettu todella huolella ja monikerroksiseksi, ja Persepoliksessa on historiallisesti ja kulttuurisesti puhuttelevan kontekstin lisäksi mieleenpainuva vierauden ja identiteetin käsittely... Delislen sarjakuvista ainoastaan Burma sortuu välillä sellaiseen 'turhaan' omaelämänkerrallisuuteen ja unohtaa ajoittain sen yleisen.

    Mietin vielä tuota blogi/albumi-eroa; seurailen joskus Norpatin blogia, ja sehän on varsin omaelämänkerrallinen... mutta voin koska vain jättää postauksen väliin, enkä maksa siitä pennin hyrrää. Myyntiin tulevassa albumissa on lupa minustakin odottaa harkittua settiä.

    (Syliinvaellus ainakin pysyi uskollisena teemalleen - vaikkei se teema minulle läheinen ollutkaan...)

    VastaaPoista
  6. Hauskaa lukea näin negatiivinen arvio kirjasta, jota itse rakastaa! :-D Minä olen aina tykännyt Tukiaisesta ja sain "Rusinan" aikoinaan lahjaksi raskaana ollessani. Minulle siitä tuli hyvinkin tärkeä kirja. Toki se jälkiosan Intia-matkailu oli vähän irrallinen, mutta toisaalta se kuvasi aikaa, jolloin tsunami iski Aasian rannikoille ja kosketti siis monia suomalaisiakin.

    Sitä omaa napaa on suomalaisessa sarjakuvassa tosiaan paljon. Osa sellaisista sarjakuvista on ärsyttäviä, osa hurmaavia vilpittömyydessään. Minä tykkäsin tässä "Rusina"-kirjassa kovasti esim. siitä imetyksen kuvauksesta. Imetys on kuitenkin monelle naiselle tärkeä asia eikä sitä ole kaunokirjallisuudessa käsitety juuri lainkaan. (Nopeasti tulee mieleen lähinnä Riina Katajavuoren "Lahjat".) Minusta kaunokirjallisuudessa voi ja täytyy käsitellä sellaistakin mikä ei ihan kaikkia kosketa, pienemmälle piirille sellainenkin kuvaus voi olla iso ja tärkeä asia.

    Mutta toisaalta ymmärrän hyvin, että kirja saattaa ärsyttää! Kyllä minuakin nauratti monet Tukiaisen hörhöilyistä ja tiukoista periaatteista, vaikka olen itsekin monessa asiassa melkoisen hörhö. Tarinassa oli kuitenkin myös paljon huumoria ja mielestäni Tukiainen osasi suhtautua itseensä ironisestikin.

    VastaaPoista
  7. Reeta Karoliina, kiva ettei kielteisyyteni ärsyttänyt sinua, ja aivan mahtavaa, että tulit kertomaan itse tästä tykänneesi! On mukava kuulla, että tämä kolahti jollekulle muulle paremmin.

    Myönnän suoraan, että ärtymykseni Rusinan kanssa saattaa johtua paljolti siitä, että en osannut samaistua ollenkaan tuohon loppupuoleen. Raskausosassa näin sen ironian, mutta vauvakokemuksessa oikeastaan en. Oma vauveliaika oli ehkä liian erilaista...

    (Hih, siitä tehty sarjakuva olisikin mielenkiintoinen! Hmm. Nimeksi tulisi "Zombiemama ja avaruushirviöt", luulisin... Nyt kun vielä osaisin piirtää! :D)

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.