Syntikirja

Syntikirjan nostin tiskille kirjastossa, koska olen pitkin syksyä etsinyt suomalaisen nykynaisen sielunelämälle samanlaista ymmärtäjää kuin Petri Tamminen tuntuu olevan miehelle ainakin kirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia. Snellman ei ihan toiminut minulle, vaikka Parvekejumalista pidinkin kovasti.

Arvelin takakannen perusteella Katja Kallion ja Syntikirjan ehdokkaaksi, eikä kirjailija ollut ennestään tuttu. (Niin paljon kirjoja! Niin vähän aikaa!)

Sisältä Syntikirja osoittautui synkäksi.  Kallion tarinassa tapahtuu kyllä; se ei ole ihmissuhteiden seisovaa vettä kuten moni muu rakkautta syväluotaava kirja. Synkkyys tulee ihmisistä, heidän haluttomuudestaan ja kyvyttömyydestään nähdä toisissaan muuta kuin oman itsensä peilejä ja palasia. Miehen ja vaimon, naisen ja rakastajan, äidin ja tyttären välillä velloo sanattomien vaatimusten voimakenttä. Kukaan ei ole sellainen kuin pitäisi olla. Jonkun mielestä.

Tarina, tunnelmat ja henkilöt ovat vahvoja. Tekstiin ja taustaan on ujutettu tarkkoja huomioita ihmisistä ja maailmasta. En oikein tiedä miksi en sittenkään erityisemmin pitänyt kirjasta. Kaipa se johtuu siitä, etten oikein tuntenut empatiaan yhteenkään henkilöistä. Tuulikki ja Henri tuntuvat eläkeikäisinäkin lapsellisilta ja vähän julmilta, Sofiaa tekisi mieli ravistella, Denise ärsyttää... varhaisteini Kerttu tuntuu kypsimmältä koko joukosta - mahdollisesti siksi ettei Kallio avaa hänen sisäistä maailmaansa.  

Rakenne on kirjassa konstailematon. Juonenkäänteiden annetaan tulla, ilman että cresendoa tekemällä tehdään. Kallio kirjoittaa taidokkaasti, vaikka ehkä minun makuuni turhan koristeellisesti. Jotain venytettyä on välillä kielikuvissa. 

Denisellä oli salaisuus. Hän ei milloinkaan sanonut sitä ääneen, ei Henrille eikä kenellekään muullekaan, mutta hänestä oli ihanaa tietää vieneensä toisen naisen miehen. Hänen ystävänsä tiesivät, että Henri oli eronnut, mutta he luulivat sen tapahtuneen kauan sitten. He eivät tienneet, että Denise oli vienyt Henrin Tuulikilta, ja jostain syystä Denise tiesi, että hän ei saanut puhua siitä. Tieto oli hänen yksityistä omaisuuttaan. Hän säilytti aarrettaan kuin varastettua kaulakorua pienessä lippaassa. Hän ei voinut käyttää sitä kenenkään nähden, mutta joskus ollessaan yksin hän otti lippaan esiin. Hän istuutui nojatuoliin. Hän avasi lippaan, katseli korua, siveli sitä sormellaan, hyräili tuskin kuuluvasti, ei edes mitään erityistä sävelmää. Hän nosti korun lippaasta, asetti sen kaulalleen, sulki lukon. Hän silitti korua rintansa päällä, nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä. (s. 103)

*huoh* Pitkän, noin 15 sekunnin harkinnan jälkeen, tulen siihen tulokseen että Syntikirja on mahdollisesti parempi kuin tämä postaus antaa ymmärtää. Se vain ei ollut ensinkään sellainen kuin kuvittelin. Kuvittelin takakannen perusteella Syntikirjan toisenlaiseksi, kevyemmäksi ja ironisemmaksi. 

Katja Kallio (2009). Syntikirja. Helsinki: Otava. 

K-blogin Jenni on lukenut tämän ja pitänyt. Hesarin Raisa Mattila ylistää estoitta. Riku Ylönen Keskisuomalaisessa ei ole niin positiivinen.