 |
| Kuva: Gummerus. |
Paljain käsin on ensimmäinen kirja, jonka olen pyytänyt kustantajalta näytekappaleena. Olen ajatellut tätä blogia enemmän lukupäiväkirjana kuin "oikeana" kirjablogina, ja luettavaa tuntuu olevan yllin kyllin muutenkin. Lisäksi olen pelännyt moraalista imperatiivia joka mielessäni kytkeytyy "arvostelukappaleen" lukemiseen: on luettava ajatuksella ja mahdollisimman pian, on oikeasti arvioitava kirjaa vaikkei mitään sanottavaa olisikaan. Hui.
Paljain käsin kuulosti kuitenkin kustantamon tiedotteessa niin houkuttelevalta, että päätin kokeilla tätäkin konstia. Väkevä romaani äideistä ja tyttäristä? Äitini tyttärenä ja tytärteni äitini kiinnostuin oitis. Ja muistelin tämän tulleen esiin Keskiluokan arki -haasteen yhteydessä; sopii siis etsintämatkaani, jolla koitan löytää oman sielunmaailmani peilaajaa kotimaisten naiskirjailijoiden joukosta (kuvittelen Petri Tammisen päässeen aika hyvin miesten maailmaan). Bonuksena Paljain käsin sijoittuu osin myös sotien jälkeiseen Helsinkiin, joka miljöönä kiehtoo.
Tarinan keskeisiä henkilöitä ovat kuitenkin Vaaran suvun naisista nuorimmat, nykyajassa elävät Inari, Varpu ja Virva. Varpu hoitaa kuolevia vanhuksia ja rimpuilee irti lapsuuden rooleista, Virva ei saa lasta aviomiehelleen, Inari on raskaana jonkun toisen aviomiehelle. Äitien synnit kostetaan aina tyttärille, sillä virheitä on pakko toistaa, vaikka vain niitä väistämällä.
Tammimaan mieshahmot ovat jännittävästi välineellisen oloisia. Syntyy vaikutelma, että mies on jonkinlainen luonnonvoima tai arvaamaton laite; jotain tarpeellista mutta pohjimmiltaan käsittämätöntä. Miehuus ja isyys tunnistetaan sen puuttumisen kautta. Mies on naisen biologialle väline. Naiset sen sijaan ovat arjessa ja ruumiissa läsnä. Totuus löytyy tässä kirjassa kohdusta ja verestä, äitiydestä ja sisaruudesta, nenän pyyhkimisestä ja täplistä lakanoissa.
Tarina on monikerroksinen, takaumien ja perspektiivin vaihtojen raidoittama juoksutus läpi naisen elämäntilanteiden. Varpu on ns. kaikkitietävä kertoja, joka pystyy sukeltamaan muidenkin näkökulmiin; hän on kärpäsenä Virvan hallaantuvan avioliiton katossa, katsoo vierestä äitinsä lapsuutta ja Inarin kapinointia.
En luonnehtisi tätä kasvukertomukseksi, mutta monenlaisten traumojen kanssa kipuillaan. Tammimaa kuvaa hyvin ja elävästi, tuntemuksen kautta, päähenkilöidensä elämää. Tämä on tosiaan väkevä kirja, elämän hajuinen ja makuinen. Monin paikoin teksti herättää vahvan kokemuksellisuuden tunteen lukijassakin: lämmin jaffa auton takapenkillä, lapsen rohtuneet huulet, otsa ikkunalasia vasten.
Silti Paljain käsin oli minulle tuskaista luettavaa. En ole omasta mielestäni mitenkään äärimmäisen herkkä kielellisille tai tyylillisille seikoille, mutta on juttuja joista en vain pidä. En esimerkiksi saanut luettua Salmelan kiitettyä esikoista 27 eli kuolema tekee taiteilijan, koska possessiivisuffiksien puuttuminen hiersi. En edes yrittänyt Rimmisen Nenäpäivää, sillä näin blogien lukunäytteistä ettei sen kieli ole minua varten. Olisi pitänyt tiedotteen tekstinpätkistä arvata, ettei tämäkään ole minun kirjani.
Älkää käsittäkö väärin; Tammimaa kirjoittaa erinomaisen värikästä ja eläväistä suomea. Mutta sitä on jotenkin liikaa. Paljain käsin on niin tungollaan vaativia sanoja, että asia hukkuu kielen alle. Ajatukseni jäävät jäykyttämään tekstistä tirskahtelevia herkkuja. Lukeminen jää, sivut supsuttavat kuvia, unohdan ihmiset, tarina tönkähtää.
Sanaston lisäksi minua vaivasi, että Tammimaa käyttää johdonmukaisesti sanaa "äiti" kertoja-Varpun äidistä Soilesta, silloinkin kun Soile on pieni tyttö. Valinta on tietoinen ja hyvin perusteltu kirjassa, jossa äitiys ja tyttäryys ovat sisäkkäin toisissaan kuin sipulin happamat kerrokset; silti se tuntuu minusta eteennyttävältä samalla tavalla kuin Oatesin sinä-kertoja, josta ruikutinkin täällä. Joudun ponnistelemaan pysyäkseni kärryillä henkilöistä. Helpoimmin pääsinkin tarinan lumoihin silloin kun ajallisesti oltiin Varpun ja hänen sisartensa lapsuudessa, kun äiti on todellakin äiti. Etenkin ensimmäisissä luvuissa tuntemuksiin uppoutuva Varpu-lapsi, papana, kultapiisku, jaksoi vetää. Mitä pidemmälle pääsin, sitä lyhyemmissä pätkissä luin.
Paljain käsin on rakenteeltaan lähes barokkimaisen taidokas, eikä läheskään yhtä haastava lukijalle kuin vaikkapa Tervon Myyrä. Tarinan imu vain jäi heikoksi. Ehkä ongelma oli sanastossa, tai ehkä tujaus huumoria olisi auttanut. Mutta Tammimaan naiset ovat ruumiillisia olentoja, jotka ottavat itsensä kovin todesta. Mitään naurattavaa en lukiessani nähnyt tässä liman ja lihan väännössä; näin jälkikäteen myönnän että hulppeaksi hersyvä kuvaus kuolevaisuudesta ja miksei syntyväisyydestäkin on ehkä jollain älyllisellä tasolla hupaisa.
Vaikutelmakseni jäi, että Paljain käsin on luultavasti upea kirja - mutta ei missään nimessä minun kirjani! Ei voi mitään. Tykkään enemmän kirjoista, joissa hyvä kieli on mauste, ja joissa voin lumoutua tarinasta ja ihmisistä. Tammimaan romaani tuntuu vaativan enemmän kuin minulla on halua kirjalle antaa, ainakaan tässä ja nyt.
Jotta Paljain käsin saisi reilun tilaisuuden hurmata muita, laitan loppuun poikkeuksellisen pitkän tekstinäytteen.
Äitienpäivänä on käytävä Ailan luona, vaikka tämä itse ei sitä toivoisi. Vaikka tämä ei olisi vastaanottokunnossa, heittelisi tyhjillä pulloilla oven auki narauttavaa tytärtään ja sen lapsia. Äitienpäivänä meidän on käteltävä Ailahtavaista, outoa vanhusta, jonka kodissa on vain muutama kaluste ja haisee pahalta.
Tavallaan olemme kaikki helpottuneita, jos äiti palaa kurjuuttaan sormuksenräpläykseen ja silmälasien korjaamiseen piilottaen. Autossa on turvallisempaa, vaikka isä saattaakin räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Sillä kertaa meillä ei käy onni, äiti tarttuu minua kädestä ja vetää mukanaan hissin pakastearkkuun. Sisällä on nahjuinen tunkka, seisonutta vettä ja pesemätöntä kainaloa, pistäviä hajuja pullonsuista, joita emme tunnista vielä niin kuin vanhempamme, jotka tarttuvat riuhemmin käsistämme, kun haistavat.
Vain Inari ryhmii sisään omia teitään. Hän ei anna pelon näkyä. Kun me astumme kapeaan ja korkeaan eteiskäytävään, ei meitä kohtaa sen kummempi kuin muuallakaan. Sinapinvärinen kirjahylly, jossa ei ole yhtään kirjaa. Ihmiset käyttävät sellaisia televisiopöytinä, mutta täällä sen päällä ei jökötä televisiotakaan. Onko tyhjyys jotenkin paljon puhuvaa? Se minulle nimittäin jää mieleen Ailan kodista. Asunto näyttää siltä kuin siellä ei asuttaisi. Jääkaapissa sätkii yksinäinen valo. (s. 152-153)Essi Tammimaa (2011). Paljain käsin. Helsinki: Gummerus.
Arvioita:
Lasse Koskela Parnassossa
Raisa Mattila Hesarissa
Eija Komu Savon Sanomissa
Raija Hakala Pohjolan Sanomissa
Blogeissa tätä ovat lukeneet ainakin
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Hanna Kirjainten virrassa
Laura Lukuisa-blogissa
Kiva kaikkien kehujen jälkeen lukea tästä hieman erilainen mielipide, kiitos:) tämä kirja on lukulistallani, ensin se ilaamntui sinne pelkästään hienon kannen takia mutta luettuani positiivisia kokemuksia blogeista innostuin vielä enemmän:)Minusta on hienoa, että kirjat synnyttävät lukijoissa erilaisia mielipiteitä, eikä kaikki tykkää samoista kirjoista!
VastaaPoistaHyvä etten pelästyttänyt sinua kirjan kimpusta! Olin itse kovasti valmistautunut tykkäämään tästä aivan sutena; oikein harmitti kun en onnistunut innostumaan. Ja onhan ilmeistä että moni onkin pitänyt tästä kovasti, toivottavasti on sinunkin kirjasi :-)
VastaaPoistaKiitos Booksy! Nyt minulle ratkesi se, että vaikka jokin veti minua kohden tätä kirjaa, niin niin paljon harasi myös vastaan, että...Nyt päätin, että teen tämän ajalla ja suvella, jolloin kukaan ei kai edes lue blogeja;-)
VastaaPoistaMinulla on semmoinen geenijuttu, että olen erittäin tarkka juuri suomalaisen kirjallisuuden suhteen ja hitonmoinen kielipoliisi. Slangia en siedä ollenkaan ja myötähäpeän kauheasti monen suomalaisen kirjailijan heikkoa dialogin synnyttämistä. En sano, että tämä kirja sisältäisi näitä, mutta nyt tuntuu joitian väreitä ilmassa olevan. Possessivisuffikset jäävät jo pois toimittajiltkain ja jopa Jukka Petäjä unohtelee vergin monikon päätteitä kirja-arvosteluissaan. Anglismin vaikutusta. Kielen muutoksille emme voi pitkässä juoksussa mitään, lyhyessä kyllä. Olen ääriyliherkkä yhdyssanavirhelle, mutta niihin kirjailijat syyllistyvät harvoin.
Minulla ei olisi kanttia sanoa mitään, sillä kirjoitan nykyään liikaa ja joskus oikolukuni on huolimatonta.
"Virheitä on pakko toistaa vaikka vain niitä kiertämällä."
Minä päätin tehdä tyttäreni kanssa kaikki toisin kuin äitini oli tehnyt kanssani ja tulos on loistava! Tässä siis minun vastaukseni kommenttiisi;-)
Sinä koskettelit alussa kiintoisaa aihetta eli tuota imperativiia, kun ottaa lukuun kirjan kustantajalta. On hämmästyttävää, miten vähän tästä aiheesta on uskallettu tai haluttu puhua.
Kun aloitin kirjablogini yli kaksi vuotta sitten, lupasin lukijoille tarjota kirjaELÄMYKSIÄ, en kirjaKIDUTUKSIA, niinpä valitsen kirjani tätä silmällä pitäen huolella, mutta tekevälle sattuu. Vuoden tein kaikki, myös ne 'onnettomat', mutta se oli rankkaa ja vaati luovimista. En halunnut pettää lukijoitani, mutta en voinut kirjoittaa: "Miksi tätä kirjaa on ollenkaan kustannettu?" Sitten vain päätin, että hukkaprosentti on aika pieni, jos jättää tekemättä kirjat, joista ei osaa sanoa mitään hyvää. Sellainen kirjahan on kiinnostava, jossa on sekä kiitettävää, että hiukan moitittavaakin. Nyt tuntuu hyvältä lukea ja muutamat 'hankalat', jotka eivät ole minun juttuni löytänevät kirjablogimaailmassa jonkun joka löytää niistäkin jotain positiivista.
Minä olen ollut ristiriitaisin ajatuksia tämän kirjan kanssa. Välillä kun luen blogiarvosteluja, olen melkeinpä innoissani, että pääsisinpä pian lukemaan kirjan. Välillä taas tulee se tunne jo pelkistä kirjablogien tekstinäytteistä tästä kirjasta, että ei kiitos. En ole vieläkään lukenut Rimmisen Nenäpäivää, kun vähän vierastuttaa ajatus ns. sanakikkailusta. Tämän kanssa alkaa tulla vähän sama juttu, sillä jostain syystä juuri tuollaiset tieten tahtoen väännetyt sanat usein väkisinkin alkavat ärsyttää ja jättävät sen tarinan taka-alalle. Ehkä annan ajan kulua ja jos tämä sitten joku päivä kirjastossa esim sattuu kohdalle, luen ;)
VastaaPoistaLeena, täytyy myöntää etten minäkään ole äitiyttä tai tyttäryyttä ihan niin deterministisenä kokenut kuin tuosta voisi ajatella! Mutta taiteessa saa olla draamaa, ei siinä mitään :D
VastaaPoistaAikeissa ei ole ihan pian uudestaan arvostelukappaletta pyytää; en saanut tästä mitään massiivista traumaa mutta harkitsen kyllä vielä tarkemmin ennen kuin seuraavan kerran kysyn jotain luettavaksi. Kirjoja on niiiin paljon muutenkin käsissä. En katso tehneeni Tammimaalle tässä karhunpalvelusta; näen että se on hieno kirja vaikkei minuun kolahtanutkaan... mutta olisin saattanut jättää kirjan kesken ellei olisi ollut sellainen kuuluu-lukea-loppuun olo.
Sinänsä kiinnostava kysymys, johon soisinkin kokeneempien bloggaajien vastaavan: mitä sanoo etiketti arvostelukappaleista? Jos on pyytänyt, onko pakko kirjoittaakin? Silloinkin kun sanottava ei ole yksinomaan positiivista? Vai olisiko parempi jättää kokonaan väliin? Kun niitä huteja kuitenkin sattuu kuten Leenakin totesi.
Ehkä teen kompromissin ja mietin asiaa uudestaan sitten kun vuoden mittaiseksi ajateltu totaalisen lukupäiväkirjakokeiluni päätty :D
Susa, luulen että tämä on niitä kirjoja, jotka jakavat mielipiteitä. Stalkkaan blogiasi vakituisesti muutenkin... joten jos päädyt lukemaan tämän, tulen mielenkiinnolla katsomaan mitä tuumasit :-)
No minä olen kyllä jättänyt joitakin arvostelukappaleita oman onnensa nojaan, jos ei ole huvittanutkaan lukea. Ehkä sitten olen paatunut. :) Mutta edes niitä, joita olen itse pyytänyt, en ole aina lukenut loppuun. Pyytämättömiä taas tuntuu tulevan jo niin paljon, että niistä en ota minkäänlaista stressiä...
VastaaPoistaMinä taas pidin Tammimaan kielikikkailusta. :) Nenäpäivässä sitä oli jo liikaa, mutta tätä lukiessa ei tullut samanlaista uudissanaähkyä.
VastaaPoistaHyvä pointti tuo, että Soilesta käytettiin romaanissa aina nimitystä 'äiti', silloinkin kun tämä oli vielä lapsi. En muistanut omassa arviossani sitä mainitakaan.. Minuakin välillä häiritsi äiti-sanan käyttö, vaikka se olikin siinä mielessä perusteltua, että myös Sonjan lapsuus kerrottiin Varpun näkökulmasta.
Salla, kiitos... yritän paatua ;-)
VastaaPoistaZephyr, minäkin tykkäsin ensin noista lähes-tutuista sanoista, mutta jossain vaiheessa alkoi tulla lukihäiriöinen olo :-) Ehkä en vain nopeana lukijana tykännyt siitä että Tammimaan tyyli pakotti hidastamaan. Taitaa olla ikuinen mysteeri miksi yksi kirja kolahtaa ja toinen kalahtaa!
Minäkin moitin tätä aika paljon tuosta kielestä. Toki se on makuasia, mutta minua se häiritsi luvattoman paljon, etenkin sitä ajatellen, että jos kieli ja makuuni ajoittainen turha naturalistisuus karsitaan pois, kirja on mielestäni todella hyvä.
VastaaPoistaMinä lienen Sallan tapaan paatunut, sillä vaikka olen kirjabloggaajana nuori, olen ollut töissä mm. kustantamon tiedotuksessa sekä kirjallisuustoimittajana, enkä osaa suhtautua arvostelukappaleisiin mitenkään pyhinä. Pyydän niitä häpeilemättä, mutta vaikka olen ollut yllättynyt joidenkin kustantamojen linjasta, että kaikkea ei bloggaajille pyynnöstä annetakaan, se on mielestäni ihan ok. No hard feelings. Pyytämäni kyllä pyrin lukemaan, mutta jätän kesken tai kirjoittamatta tai arvostelen kriittisesti, jos teos sen mielestäni ansaitsee. Pyytämättä lähetettyjä en yleensä lue, elleivät ne oikeasti kiinnosta.
Kiitos kommentista Karoliina, on kiva kuulla vähän kokeneempien näkemyksiä, ja etenkin ne nyt sinun tapauksessasi perustavatkin enemmän kirja- kuin blogialaan :D Ehkä en stressaa jatkossa liikoja jos käykin kämmi ja tulen pyytäneeksi "väärän" kirjan!
VastaaPoistaTästä kirjasta vielä; naturalistisuudesta oikeastaan tykkäsin tässä, se oli rehevää ja jotenkin sopi tähän äitien ja tytärten kuvioon. Pahus vie, en tainnut tuossa jutussa sitä kunnolla sanoa kun keskityin mussuttamaan kielestä...