Neekerityttö peilaa

kuva: kj (flickr)

Tämä Valtosen romaani valikoitui seuraavaksi luettavaksi puhtaasti nimensä tähden: Neekerityttö peilaa on niin monella tavalla nykyään mahdoton nimi kirjalle, että se oli pakko lukea.

Mikähän olisi nimenä nyt? Ehdotuksia -
Toimitusharjoittelija heijastuu?
Kolumnisti kuvastimessa?
Tai, jos yrittää pysyä lähellä alkuperäistä,
Pakinoitsija peilaa?

Asiayhteydestähän voi arvata että kyseessä on naispuolinen henkilö. Hmm. Itse asiassa en olekaan sataprosenttisen varma mitä tuo nimen jälkiosa tarkoittaa; voi olla että peilaa-sanalla on ollut jokin slangimerkitys aikoinaan. Lehtineekerihän on lähestulkoon kadonneeseen kansanperinteeseen kuuluva slangisana. Peilaa voi tarkoittaa ympäristön skannausta, joten olisikohan oikea vastaus sittenkin

Naistoimittaja etsii miestä?

Sisältöön tuo viimeisin istuisi. Valtosen neekerinä on Tyyskän nimellä kulkeva herrasperheen tytär, jonka maanomistajaisä laittaa töihin omistamaansa sanomalehteen, Jokelan Sanomiin. Neitonen ei heti pääse mieleisiinsä tehtäviin, mutta sinnittelee puuhassa ja tutustuttaa salaa kirjoittamiensa pakinoiden kautta lukijan perheeseensä ja työpaikkaansa. Oikeasti Tyyskä tahtoisi diplomaatin rouvaksi, mutta maalaispitäjässä ei diplomaatteja parveile. Onnea odotellessaan Tyyskä kiusaa isäpappaa uhkaamalla kihlata kummisetensä, flirttailee kenkäkauppiaan kanssa ja katsastaa muita mahdollisia miehiä; suurin intohimo näyttää silti suuntautuvan uuden auton ostoon. Siinä sivussa Tyyskä kujeilee toimittaja-Hannekselle, joka ei kaikenlaisesta keppostelusta huolimatta näytä huomaavan mitä on tarjolla.

Eipä silti, Tyyskä pitää kiinnostuksensa sen verran salassa, että lukijakin saa olla tarkkana. Ilman Hömpän Lakeja en olisi välttämättä hoksannut kenet Tyyskä tahtoo, sillä kuvioissa on myös varakas hallitusneuvos. Lahjomattomat Lait kuitenkin määräävät, että a) sankaritar on rakastanut mieheen jonka kanssa riitelee kiivaimmin ja b) sankaritar ei voi mennä naimisiin puhtaasti taloudellisin perustein. Reipasotteinen Valtonen helpottaa nuoren parin taivalta antamalla köyhälle toimittajalle Ameriikan-perinnön, jolloin mies voi kosiakin kartanontytärtä. Minä olen järkevä mies, hän toteaa. En halua vaimoni ratkuttavan kautta iankaikkisuuden, että ilman hänen rahojaan en olisi mitään.

Kas näin puhuu vain Valtosen sankari!

Vaikka Neekerityttö oli hauska, oli se myös tähänastisista heikoin lukemani Valtosen romaani. Vika ei ole napakassa kielessä tai tutun tuitussa sankarittaressa. Juonen kuljetus sen sijaan on tavanomaista huterampaa ja poikkeuksellisen laaja sivuhenkilökaarti lähinnä pitkittää romaania. Liekö Valtosella ollut ajatuksena vaihteeksi oikea perheooppera salonkiromanssin asemesta, sillä Tyyskän vanhemmat ovat Vaimokkeen sankaripari, nyt keski-ikään ehtineinä. Olikin hauska nähdä Kirstin edelleen pyörittävän miestään mielensä mukaan, ja tavata uudelleen Kirstin äiti ja käly, mutta koko veljessarjan edesottamuksia ei silti olisi tarvinnut selostaa. Kokonaisuus olisi minusta ollut toimivampi niukempana.

Enemmän nautin Jokelan Sanomien arjen kuvauksesta. Mutta jos oikeita paikallislehtiä toimitetaan tähän tyyliin, ei uutisiin totisesti kannata luottaa!

Yhdessä suhteessa Neekerityttö on suorastaan riemukkaasti häijy: mistään viihderomaanista en muista ihan näin suorasanaista keskustelua avioliiton taloudellisista ulottuvuuksista. Mietiskelin Rakkaus ratkaisee -romaanin yhteydessä rahan ja romanssin vaikeaa yhtälöä ja arvioin Austenin salaa kyyniseksi. Mutta tämä Valtosen sankaritar on poikkeuksellisen kylmäveristä lajia - ainakin puheissaan - ja jos Kirsti-äitiä uskoisi täysin, pitäisi Vaimoke lukea uudestaan. Tarkasti.

Isäni ansiosta minua kositaan silloin tällöin hyvinkin erilaisilta tahoilta. Kosijat ovat melkein aina sivuuttaneet nuoruutensa parhaimmat myrskyt.

Tunnen oireet. Ensin ihastutaan jossain seurassa tai juhlassa. Sitten alkaa sadella kukkavihkoja, suklaarasioita ja pyyntöjä elokuviin, konsertteihin, tanssiaisiin, ajelulle jne. Veljet leuhkivat. Isä saarnaa. Äiti pyytää harkitsemaan. Minä pakoilen, kunnes sattuma saattaa meidät kohdakkain ja minun täytyy silmät hämmästyksestä renkaina soperrella: "Voi, suokaa anteeksi! En tiennyt, että tarkoititte totta. Minä luulin vain tavalliseksi hakkailuksi. En tehnyt tahallani. Ollaan ystäviä!"

Luonnollisesti olen veikistellyt ja keikistellyt. Hiukan vain. Kohtuuden nimessä. Täytyyhän toki koota muistoja. (s. 113-114)

Neekeritytön myötä tuli tutkittua myös erään tunnetun sanonnan alkuperää. Käsi ylös kaikki, jotka kuvittelivat sanonnalla "tulee kuin manulle illallinen" olevan jotain tekemistä Mauno Koiviston kanssa? Minua ainakin on huijattu selityksellä, että sanonta liittyy presidentin luontaisetuihin kuuluvaan ateriatarjoiluun. Mutta niin ei voi olla, koska tässäkin kirjassa vuodelta 1957 "lankeaa kuin manulan pojalle illallinen"!

Jossain on koira haudattuna. Nopea googletus kertoo, että kyseessä onkin vanha sanonta, jossa "manu" tulee sanasta manni tai man eli mestari. Seikka selvisi Jukka Parkkisen nettisivuilta täältä. Hah, taas sivistyttiin!

(Nyt kun joku vielä kertoisi miksi nimenomaan koira on haudattuna.)

Hilja Valtonen (1957). Neekerityttö peilaa. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta näyttää löytyvän, ja Lukutikku-blogista.