Maaliskuun valossa

Mikä kuukausi. Huh. Työelämässä vähän myrskyää mutta lukurintamalla on kirkkaan selkeää. Ammattikirjallisuuttakin tuli kahlattua maaliskuussa vino pino, tosin enimmäkseen paloittain ja enimmäkseen otsa rypyssä. Jokuseen saatan vielä palata, katsotaan nyt. Ei sillä että lukemisesta olisi pulaa. Kuten kuvasta näkyy, kirjastosta on tullut haalittua kaikenlaista kivaa. Aamulla yritin pähkäillä mitä seuraavaksi; tekisi mieli lukea kaikkea yhtä aikaa. Tuo Pimeyden vasen käsi pitää tosin lykätä myöhempään, menee muuten sarjajärjestykseni sekaisin.

Joka tapauksessa nyt kevät on tosissaan täällä. Valonpuute ei vaivaa. Ja Hilkka Ravilolta on ilmestynyt uusi kirja! On väkisinkin energinen ja optimistinen olo.

Maaliskuu oli kyllä niin huikea lukukuukausi, että en tiedä voiko tätä ylittää. Aivan älyttömän monta älyttömän hyvää kirjaa. Murakami, Sinisalo, Gordimer, Verronen, Le Guin... Plussaksi pitää laskea myös Fablesin kelkkaan hyppääminen ja löytämäni parempi runoasenne.

Ai niin - Facebook. Kokeilen nyt linkittää jutut saataville myös täällä. Jos naamakirja on sinulle kätevä tapa seurailla päivityksiä, käyhän tykkäämässä!

Luettu ja blogattu:

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945. Nuoren tytön elämä.
Robin Hobb: Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Katja Tukiainen: Rusina
Rudolf Kerkhoven: The Year We Finally Solved Everything
Nadine Gordimer: Ei seuraa matkalleni
Maarit Verronen: Vanhat kuviot
Bill Willingham ym.: Fables 1-3
(Gary Larson: The Far Side Gallery 4)
Ursula Le Guin: Osattomien planeetta
Satu Grönroos: Lumen syli
Lucy M. Montgomery: Anna opettajana
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Hilja Valtonen: Opettajan villikko
Julie Orringer: Näkymätön silta
Edith Södergran: Kootut runot... osin.

Luettu muttei blogattu:

Eeva Tenhunen (1985). Kuolema sukupuussa. Innostuin viime kuussa bongailemaan näitä Eeva Tenhusen vanhoja dekkareita. Tässä yksilössä kirjallinen sekatyöläinen pakenee epäonnistunutta avioliittoa Italiasta ja kohtaa kotitanhuvillaan suvun matriarkan salaisuudet ja suunnitelmat. Suvun kokoontumisessa avataan vanhat haavat - eikä kuolemaltakaan voi välttyä. Jotenkin Sukupuussa ei ollut minusta edellisten lukemieni Tenhusten veroinen; päähenkilö maistui hailakalta ja ailahtelevaiselta, hänen italialainen puolisonsa oli tylsä arkkityyppi ja murhaaja oli alkuperäinen epäiltyni. Plussaa kuitenkin kytköksistä Venäjän vallankumoukseen. Tämän on lukenut myös Vauhko.

Diana Wynne Jones (1980, alkuperäinen 1977). Noidan veli. Tämä on Chrestomanci-sarjasta se alkuperäinen ja nostalgia-pisteillä taatusti ykkönen; olen pitänyt tästä lapsesta asti, ja pitihän se lukea taas kerran uudelleen, kun viime kuussa sain näppeihini sarjan uudemmat osat Tietäjän lapsuus ja Taikuuden taakka. Noidan veljessä nuori Eric, lempinimeltään kissa, päätyy isosiskonsa Gwendolenin kanssa Chrestomancin linnaan ja oppii monenlaista uutta sekä itsestään että sisarestaan. Nuortenkirjojahan nämä ovat... tai ehkä lasten... mutta tykkään silti. Marjiksen juttu löytyy täältä.

Agatha Christie (2011, alkuperäinen 1957). Paddingtonista 16.50. Kuuntelin tämän äänikirjana osittain Sallan lukupäiväkirjan Christie-kuunteluiden inspiroimana. Toinen syy on perin niukka CD-äänikirjojen valikoima kirjastossa... huoh. Pitää vaan ruveta kaukolainailemaan niitäkin. (En saa autostereoiden ja iPodin yhdistelmää pelittämään asiallisesti, joten CD:t ovat ainoa optioni.) Paddingtonista 16.50 sattuu olemaan yksi lempparidekkareistani kautta aikojen, joten se oli mukava kuunnella uudelleen. Neiti Marple on mainiosti oma itsensä tässä, ja Lucy Eyelesbarrow on näppärä apuetsivä. Lars Svedberg suorastaan ylittää itsensä lukijana... hänen tulkintansa balettiseurueen johtajattaresta sai minut kikattelemaan itsekseni. Kysymys kirjan lukeneille: Brian vai Cedric? Minusta Brian. Ehdottomasti.

Jonathan Kellerman (2008). Compulsion. Kellermanin kirjailijapariskunnan molempien puoliskojen dekkareita on tullut vuosien mittaan luettua vino pino. Vaikka enemmän pidänkin Faye Kellermanin  Peter & Rina -sarjasta, ei psykologi Alex Delaware ole mitenkään vastenmielinen. Myös Compulsion on taattua Jonathan K. -laatua. Alex ja hänen ystävänsä etsivä Milo Sturgis paneutuvat kolmeen murhaan, joiden tekotapa vihjaa yhteyksiin, vaikka motiivia on vaikea hahmottaa. Voisiko tämä olla palkkamurhaa - vai onko liikkeella filantrooppinen tappaja, joka avustaa poistamalla esteitä hyvien tyyppien tieltä? Alexin ja Milon yhteistyökuvio on kokonaisuutena ottaen aika epäuskottava (oikeasti, eikö Alexilla ole omiakin töitä?) mutta annan tämän pikkuvirheen anteeksi, sillä sarja on mukavaa kevyttä luettavaa ja vähäeleisen Alexin dialogi pursuaa pieniä psykologisia koukkuja. Ei mieleenpainuvaa tai erikoista... mutta tasaisen hyvää tavaraa.

Anneli Kanto & Terhi Rannela (2011). Tähystäjäneito. Tämä nuorten fantasiaa edustava romaani on blogeissakin välähdellyt. Ei ollut lukulistallani, varsinaisesti, mutta Näkijän tarun jälkeen teki mieleni lukea sekä tämä että Näkijän tytär, ihan puhtaasti nimitemaattisesti. Olisiko jossain vielä "Katsojan kirja" tai "Kurkistustrilogia"? No, mitä Tähystäjäneitoon tulee, henkilössä on sellaista naiiviutta ja liioittelua, joka minua usein nuortenkirjoissa ärsyttää - ja vaikka juoni on pätevää tavaraa, en tempautunut tähän mukaan niin kuin vaikkapa Nälkäpeliin aikoinaan. Luullakseni tämä on hyvää nuortenfantasiaa... eikä alleviivailu raivostuttanut liikaa, todennäköisesti luen kakkososankin.  Marjis ja Sara ovat tykänneet enemmän.

Charlaine Harris (2011). Dead Reckoning. Fiilistelin HBO-sarjan uuden kauden alun kunniaksi tällä Sookie Stackhousella. Merlotte joutuu polttopulloiskun kohteeksi, Sookien erikoisemmat sukulaiset aiheuttavat päänvaivaa ja suhteessa Ericiin on pientä hiertoa... En tiedä oliko kirja jotenkin löysempi kuin monet aiemmista, mutta ainakin lukukokemukseni oli. Ei kiherryttänyt eikä kovin usein hymyilyttänytkään. Ehkä Sookie synkkenee vanhetessaan - tai sitten olen vain vähän kyllästynyt kaavaan. Tämän on lukenut myös Miia Kolmannelta linjalta.

John Barnes (2011). Directive 51. Sivukirjaston Liina on lukenut tämän, enkä minä voinut vastustaa: rakastan tarinoita siitä miten sivilisaatio tuhoutuu. Jokin psykologinen jippo siinä on... ehkä vain on niin mukavaa löydä lopuksi kirjan kannet kiinni ja todeta, että hanasta tulee edelleen lämmintä vettä. Tämä Barnesin apokalyptinen trilleri on lajityypissään ihan kohtuullinen yksilö, joskin sävyiltään poikkeuksellisen konservatiivinen, suorastaan republikaaninen. Tulee mieleen Clancyn viimeiset Ryan-kirjat. Mutta ei se mitään, sallittakoon godblessamericana siitä hyvästä, että Barnes on kehitellyt oikein hienon tavan tuhota kaiken. Tässä kirjassa maailman kaataa Daybreak, ideoiden parveiluun pohjautuva internetissä kehittyvä systeemiartefakti. Ei voi kuin tykätä tuosta. Olen aina epäillytkin, että semiotiikka ja tilastotiede ovat tärkeämpiä kuin miltä näyttävät...

Barbara Nadel (2010, alkuperäinen 1999). Belsassarin tytär. Tämä dekkari lähti matkaan kirjastosta koska a) se on kauniin sininen ja b) se tapahtuu Turkissa. Lukemisen jälkeen voin edelleen sanoa, että kansi on kaunis ja sininen, ja tosiaan, Istanbulissa liikutaan. Mitään muuta kovin mukavaa en keksikään: Tyttären henkilöt ovat minusta usein epäuskottavia (jotkut tosin kiinnostavalla tavalla) ja tarina on kokonaisuudessaan kaukaa haettu. Tässä kirjassa kytkös Venäjän vallankumoukseen lähinnä ärsytti ja lopun rymistely tuntui täysin päälleliimatulta. Miljöö oli silti jännittävä ja kyllähän tämä luki. Mutta ei tullut tarvetta etsiä toista osaa. Tätä on luettu Dekkarihyllyssä.

Pia Juul (2011). Hallandin murha. Murha päätyi lukulistalleni Leena Lumen blogista jo ajat sitten, ja ostin oman kappaleeni Helsingin kirjamessuilta viime syksynä. Vaikuttuva ja erikoislaatuinen kirja! Klaustrofobisesta ja vähän vihamielisestä tunnelmasta tulee mieleen Täydellinen paisti tai Verbeken Nuku!... mutta pidin tästä enemmän kuin niistä. Juulin tyyli on yksinkertaisempaa, suorastaan raa'an toteavaa paikka paikoin. Loppuratkaisusta jäi kyllä jotain hampaankoloon (lue: "ei tajunnut sitä"). Siksi piti laittaa tästä alustus Juonittelua-blogiin...

Lisäksi luin Martti Ahtisaaren elämäkerran Matkalla - siitä on juttu tulollaan huhtikuun puolella. (EDIT: linkki lisätty)

Kesken jäi:

Jukka M. Heikkilä (2011). Karthago. Ehkä luovutin liian hätäisesti, mutta tämä palautui kirjastoon ainakin toistaiseksi. Lainasin Karthagon kunnon historiallisen seikkailun toivossa, mutta ärsytyskynnys ylittyi jo alussa siinä määrin, että maku meni. Kerronpa syynkin. Ensimmäisellä sivulla kertoja ei välittänyt edes yrittää veistää mitään kuivaa vastausta höpötykseen, vaikka olinkin lakonialainen. Toisella hän toteaa, että [l]lakonialaisena pystyin tiivistämään pariin virkkeeseen sen, mistä toinen saa höpinää koko matkapäiväksi. Ei jumankekka. Tulipas harvinaisen selväksi, että lakonialaiset eivät höpise.

Asenteeni meni tuosta niin huonoksi, että katsoin parhaaksi jättää Karthagon tältä erää tuhoamatta. Terkkuja vain kustannustoimittajille (taas kerran, raasut...) että punakynää peliin. Puolisilmä tosin piti tästä, ehkä yritän joskus uudelleen kun ärtymys ehtii haihtua.

Kuukauden hakusanat:

Ehdottomasti osuvin haku oli tässä kuussa todella hyvä romaani. Niin sitä pitää. Täältä niitä löytyy. Pientä virnistelyä sen sijaan saavat aikaan haut intertekstuaalisuus ilkka remeksen teoksessa isku ytimeen (?), hirvi tytön dilemma (??) ja miten robinii saa yhteyttä (???).

Kuukauden hakusana on minulle täysin käsittämättömäksi jäänyt tuksu evoluutio. Voiko Google Analytics valehdella?

Edith Södergran ja runotilitystä

Jo vähän kolhiintunut pokkarini.

Runoprojektini etenee. Se etenee kuin... Hm. Sanotaan nyt vaikka näin: kirmaan eteenpäin valitsemallani tiellä hilpeästi kuin mudassa kahlaava mastodontti. Joka on viettänyt päivän Ikeassa shoppaillen. Jonka navigaattori on hajonnut. Pekingissä. 

Heti perään on varmaan syytä lisätä, että en viittaa tuolla (todellakaan) Edith Södergranin runoihin - kyse on meikäläisen henkilökohtaisesta ongelmasta. Olen lähtenyt tähän runouteenuudelleenkouluttautumisprojektiini heikolla tekniikalla ja väärällä taktiikalla.

Heikolla tekniikalla tarkoitan, että minun on vaikea löytää itsestäni sitä hiljaista pistettä, jossa runo aukeaa. Väliin luen runoa kuin ratkoisin sudokua, välillä kuin pänttäisin tenttiin, välillä kuin katsoisin nyyhkyleffaa. Se tasapainoinen tila, jossa tunne taluttaa hellästi älyä kohti runon kokemusta, sijaitsee tukevasti mukavuusalueeni ulkopuolella.

Ja taktiikka sitten - minkälainen tollo laittaa itselleen tavoitteeksi lukea runoja kirjallinen kerrallaan? Ja sitten valitsee opuksia otsikolla "kootut runot "kirjoiksi? Ei ihme että iski ähky.

Otan kapustan kauniiseen käteeni ja tunnustan tappioni. Ei mene alas näin. En enää lupaa itselleni muuta kuin sen, että kerran kuussa bloggaan jotain joistain runoista, olkoon aiheena kokoelma tai puoli tai kuusi. Saan vaikka poimia paloja sieltä täältä jos siltä tuntuu... Pointtihan oli opetella lukemaan runoja, ei vihaamaan niitä.

Heti helpotti! 

Sitten asiaan. Edith Södergran. Ostin tämän koottujen runojen pokkaripainoksen syksyllä kirjamessuilta. Osasyy on Anki, jonka nyt tauolla olevan blogin sivupalkissa on pitkään komeillut eräs Södergranin tunnetuimmista runoista, Vierge moderne. Olen nyt edennyt Södergranin koottujen kanssa noin puolimatkaan, ja ajattelin tänään jutustaa tähänastisista kokemuksistani.

Minulla on ollut Södergranin kanssa muutamia aivan älyttömän hienoja hetkiä, joskin myös kasapäin turhautuneita päänraapimishetkiä. Moni runo ei sano minulle oikeastaan mitään, ei millään määrällä miettimistä. Tiedättekö sen tunteen kun ei pääse sanaristikossa edes alkuun? Ei ollenkaan? Tarkoitan juuri sitä tunnetta.

Toisten runojen kanssa melkein ymmärrän... Mutta, ehkä, kai, en sittenkään. Esimerkiksi runo Neidon kuolema, kokoelmasta Syyskuun lyyra vuodelta 1918. Olen viimeisen parin kuukauden ajan ottanut sen esiin varmaan kuuteen kertaan, enkä pääse sen kanssa puusta pitkään. Ymmärtäisin sen - omalla tavallani - jos yksi ainoa sana olisi toisin. Mutta kun ei ole.

Kyllä siinä on "neitojen" eikä "naisten" vaikka luen kuinka monta kertaa.

Lopulta päätin, että runo saa tarkoittaa minulle sitä mitä ajattelen sen tarkoittavan ja sillä siisti. Runopoliisin ratsiaa odotellessa... Onneksi Södergran on itse sanonut: Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina.  

Otin esille tuon jankkaamiseni Neidon kuoleman kanssa, koska se tuntuu oireelliselta. Luulen, että tässä on yksi minun heikkouteni runonlukijana, ehkä ihmisenäkin: kun näen yhden vastauksen, lukitsen sen. Ja koska se vielä on itse keksimäni vastaus, kiinnyn siihen enkä tahdo nähdä muita. Saan toden teolla ravistella itseäni löytääkseni sen toisen ja kolmannen suunnan... Ja joskus jään kyhjöttämään umpikujaani vaikka kuinka ravistuttaa.

Moniuloitteisten tekstien kanssa ei kai pitäisi olla näin helppo nakki. Pitäisi flirttailla ratkaisujen kanssa, ei heittäytyä suin päin niiden syliin.

Sitten hyviin hetkiini näiden runojen kanssa. Södergranin runot hehkuvat tunnetta ja voimaa. Kun oma mieli on oikealla tolalla, kun Södergranin tavoittama tunne resonoi jonkin oman elämyksen kanssa, näistä runoista tulee itkettävän hyvä olo. Kirkas ja syvä. Hetken aikaa on vain ihminen, ei nisäkäs eikä tuotantoyksikkö ensinkään.

Tuota euforiaa jahdaten minäkin mastodonttina taaperran runojen teillä... Vaikka tiedän että jumala rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia. Ehkäpä askel tästä yhä kevenee kun opin lukemaan runoja rennommin. Södergran on joka tapauksessa onnistunut vakuuttamaan että kannattaa jatkaa, ajoittaisista takuista huolimatta.

Loppuun tietysti runo. Emmin pitkään valintaa kahden Runoja - Dikter (1916) kokoelman runon välillä, mutta päädyin lopulta tähän Tuskaan, josta tarjoilen teille alkuosan. Asettelut ovat valitettavasti pielessä, rivinvaihtoa mutkikkaampaan en Bloggerin muotoilujen kanssa yllä. Tuska on moniin muihin Södergranin runoihin verrattuna yksioikoinen ja helppo... Mutta ei ainakaan tule tunnetta, että pitäisi tuntea ajan kirjallis-kulttuurinen konteksti ymmärtääkseen Tuskaa.

Tässä Södergran puhuu suoraan minulle.

Tuska

Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminassa nukkuvissa
pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä
tiedä mitään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa
pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä
itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme -
hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme
vielä.
Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset. 
[--] s. 71

Edith Södergran (2010, alkuperäiset 1916-1922). Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot. Suomentaneet Pentti Saaritsa, Uuno Kailas ja Aale Tynni. Otava/Seven. ISBN 978-951-1-23580-4.

Kommentteja/tulkintoja:
Appelsiinipallo
Naakku
Anki

Näkymätön silta

Kuva/kansi: Otava/Katja Kaskeala

Leena Lumi kirjoitti tästä romaanista niin innostavasti, että pakkohan se oli laittaa lukulistalle. Viime viikonloppuna upposinkin nautinnollisesti Julie Orringerin esiin taikomaan 30-luvun lopun Eurooppaan. Nuori unkarinjuutalainen Andras lähtee opiskelemaan arkkitehtuuria. Juna vie Hitlerin Saksan halki Pariisiin, jossa Andras pääsee opintoihin kiinni ja tapaa elämänsä rakkauden. Mutta juutalaisten elämä vaikeutuu joka puolella Eurooppaa.

Näkymätön silta painottuu sotaa edeltäviin vuosiin ja sodan aikoihin, vaikka lopussa nähdäänkin väläyksiä suvun tulevista vaiheista, ajoilta Unkarin kansannousun jälkeen ja myöhemminkin. Oikeastaan pidin siitä, että aika ennen sotaa sai niin paljon tilaa. Se auttoi rakentamaan mielikuvaa siitä, miten poliittinen todellisuus Euroopassa hiipi päälle. Pidin myös Pariisissa ja Budapestissä viipyilyistä ja nautin ylipäätään miljööstä. Erityisesti pidin siitä, miten arkkitehtuuri ja arkkitehtiopiskelijan tapa nähdä asiat tuli läpi; ehkä tämä on aihe, jota olen kovin vähän miettinyt ja joka siksi tuntuu raikkaalta.

Orringer osoittaa väläyksittäin kykyä kuvata todella kauniisti ihmisen sielunmaisemaa. Andras ja hänen toimintansa sodan aikana, koko perheen psykologinen kuvio, niissä on uskottavuutta. Epäröintiä, virheitä, rohkeutta, uskoa, surua, pelkoa... Klara, naispäähenkilö, jäi kyllä vähän etäiseksi, mutta Andras ja hänen veljensä piirtyivät hyvin esille. Heidän ajatuksissaan on paljon yleisinhimillistä.

Hänen sisällään värähti uusi kaiho, se muistutti koti-ikävää mutta kumpusi syvemmältä mielen uumenista: se oli kaipuuta aikaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut mutkaton ja tyytyväinen kapistus, pieni kuin isän puutarhassa vihreinä kypsyvät omenat. (s. 236)

Totta ja hyvin ilmaistu.

Pidin tästä kirjasta hyvänä lukuromaanina, eikä se tuntunut yhtään pitkältä tai pitkitetyltä, vaikka mittaa kertyikin 760 sivua. Orringer on osannut rytmittää tarinansa. Se vie eikä pahasti vikise.

Elämää suuremmaksi lukuelämykseksi Silta ei silti minulle muodostunut. Itse rakkaustarina luiskahti hiukka sentimentaaliseksi minulle. Vika on (tässäkin) tapauksessa enemmän lukijassa kuin kirjassa: arastelen aina rakkautta, joka ottaa itsensä vakavasti. Vaikeahan sitä kai olisi kirjoittaa hilpeästi tai ironisoiden juutalaisen pariskunnan rakkaustarinaa 30- ja 40-luvuilla. Duh. Historiallisesta näkökulmasta Silta olikin antoisa. En muista pahemmin perehtyneeni unkarinjuutalaisten vaiheisiin ja tämä kävi pikakurssista.

Surullista kyllä, luin juuri alkuviikosta Hesarista, että juutalaisviha ei ole hävinnyt mihinkään, ei Unkaristakaan. Sillä oli töhritty Steve Jobsia kuvaava graffitimaalaus Davidin tähdellä ja kirjoitettu sen alle "Jude".

Voi pyhä yksinkertaisuus. Jumalten täytyy rakastaa tampioita. Tai heitä olisi vähemmän.

Julie Orringer (2011). Näkymätön silta. Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki. ISBN 978-951-1-23827-0.

Arvioita:
Jaana Toisen tähden alla
Hilkka Hyrkkö MTV3.fi:ssä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Sanna Luettua-blogissa

P.S. Juonittelua-blogissa pääsee tästäkin kirjasta keskustelemaan spoilauksista piittaamatta!

Opettajan villikko

Pitkästä aikaa Hilja Valtosta! En enää muista minkä kirjan jälkeen kotimainen raikas teksti tuntui niin kovin tarpeelliselta, mutta jokunen viikko sitten tulin tämän kirjastosta hakeneeksi ja unohdin samantien autuaasti hyllyyn.

Tämä kirja olikin mainio löytö. Vihdoin tiedän, mistä on peräisin kaikkien aikojen julmin tytönnimi, nimittäin "Anna Tipuli Pusu". Kun kakarana kirosin hankalaa etunimeäni, tai kun nyt vanhemmiten säälin sunnuntain Hesarin kasteilmoituksessa *sensuroitu* tai *sensuroitu* -nimellä raskautettuja vauvoja, tämä nimihirviö tulee väkisinkin mieleen. Olen joskus nähnyt elokuvan pätkän, jossa esiintyi Anna Tipuli Pusu.... mutta en ollut tiennyt että elokuva perustuu Valtosen kirjaan.

No, kaikki mikä ei tapa, karaisee. Jos on tuollainen nimi, on paras olla sisua kahden tai kolmen tavallisen tytön edestä. Ja Tipulilla on. Kansakoulun opettajan nuorimmasta tyttärestä kasvaa suorasukainen, tomera ja aikaansaava nuori nainen, joka ei pienistä nillitä. Erinomainen roolimalli kelle vain...

Valtosen tapaan Opettajan villikko on kaikkea muuta kuin romanttinen rakkausromaani. Romanssinitusia nousee kyllä maasta pitkin kirjaa, mutta ne eivät oikein tahdo itää. Joko Tipuli talloo ne tarmokkaasti polkaisten, tai sitten typerät pojat eivät ymmärrä minkälainen aarre heillä olisi tässä punatukkaisessa sisupussissa. Loppupuolella rakkauspuolenkin asiat alkavat sitten edistyä, mutta tylsää ei ole sitä odotellessa. Valtonen osaa kuvata 20-luvun elämää ja perheen persoonia niin hauskasti, että Villikko viihdyttää nykyäänkin.

Jussi kasasi kaiken syyn Tipulin niskoille. Tyttö sai ansaitun voiteensa. 

"Mielikuvitus tekee tyttöparalle ilkeitä kepposia", sanoi isä. 

Mahtoikohan mielikuvitus olla jotain lajia ilkeyttä. Ehkä jokin perisynnin haara. Kuka hänet tiesi? 

Tipulin mieli oli myrtynyt. Ei kai hänestä koskaan tulisi mallityttö kuten Tainasta. Taina ei ollut eläessään saanut maistaa vitsaa. Hän, Tipuli, sai samana kesänä kolme kertaa. Eikä hän tuntunut tulevan yhtään paremmaksi. (s. 26)

Nykypäivänä kyllä tekisi mieli luokitella tämä ennemmin tyttökirjaksi kuin rakkausromaaniksi - niin puhtoisia ovat aatteet. Toisaalta, Valtosen sankaritarten tavalliseen tapaan, Tipulilla on joitain varsin nykyaikaisia ajatuksia ja hyvin kehittynyt reilun pelin taju. Armoa ei kerjätä eikä anneta.

Mainio aikamatka taas kerran, tällä kertaa niihin päiviin kun opiskelijan tunnisti ylioppilaslakista eikä haalarista ja nuoret naiset juhlistivat kevättä uudella hatulla.

Ai niin, lisätään vielä: älkää antako hämätä itseänne. Koulun kanssa Opettajan villikolla on vielä vähemmän tekemistä kuin Anna opettajana -kirjalla.

Hilja Valtonen (1959, alkuperäinen 1928). Opettajan villikko. Otava. Kuudes painos.

Linnunaivot

Kuva/kansi: Teos/Miika Innonen

Johanna Sinisalon Linnunaivot on ollut lukulistalla jo tovin. Alunperin oli aikomus lukea tämä jo ennen Enkelten verta, mutta tavalla tai toisella lipsahti näin päin.

Linnunaivot on hyvin erilainen kirja kuin muut lukemani Sinisalot. Tämä on yhtä paljon tutkielma kahdesta ihmisestä ja heidän suhteestaan kuin ihmisestä maapallon asukkina. Linnunaivoissa nuori melkein-pariskunta lähtee pitkälle vaellusmatkalle. Jyrki etsii äärikokemusta, kenties yhteyttä luontoon ja jotain kulutusyhteiskunnasta kadonnutta miehuuskoetta. Heidi kulkee mukana, koska haluaa paradoksaalisesti sekä pitää kiinni että olla vapaa.

Vaeltaessa oppii paljon toisesta ja vielä enemmän itsestään.

Vaelluksen takana ja taustalla kulkee vahva ekologinen juonne. Jyrki lipsahtaa välillä suorastaan saarnan puolelle kuvatessaan ihmisen milloin missäkin elinympäristössä tekemää tuhoa. Asetelmassa on hienoa ironiaa: kaksi suomalaista lentää Tasmaniaan olemaan luonnossa ja varoo huolella jättämästä roskia kansallisupuistoon. Kotimaassa toinen tekee öljy-yhtiölle peeärrää ja toinen kaataa salmarikossua Lapin turisteille. Sinisalon Linnunaivot konkretisoi elämäntapamme eettisen haasteen hyvin.

Juonellisesti taisin pitää Enkelten verestä enemmän, mutta Linnunaivot kiehtoo kirjallisena tuotoksena ihan toisella tasolla. Heidin ja Jyrkin eroavaisuudet hiipivät vuorotellen kerrotuissa pätkissä kiinnostavasti esiin. Vaellus kokemuksena tuli hyvin iholle.

Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä. 

Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä. 

Kun normaalisti tallustaa biitsillä, on kivaa kaivaa varpaansa hiekkaan. Normaalisti on kivaa, kun jalka uppoaa santaan. 

Normaalisti sinulla ei ole kaksitoistakiloista rinkkaa selässä ja vaelluskenkiä roikkumassa kaulassasi niin että niiden kannat ja kärjet hakkaavat kylkiluita. (s. 110)

Kiinnostavinta Linnunaivoissa on silti vaivihkainen rinnastus kea-lintujen ja ihmisten välillä. Keojen ruokkiminen kansallispuistossa on ankarasti kiellettyä, sillä kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Silloin fiksut ja ilkeät linnut kehittävät sijaistoimintoja, tekevät tuhoa jotain tehdäkseen. Linnunaivoissa kulkee Jyrkin ja Heidin tarinan rinnalla kuvaus sellaisesta elämästä, ilkeästä ja fiksusta ja tuhoisalla tavalla helposta. Kun elossapysyminen ei vaadi työtä, kun asema on merkityksetön, onko muuta tekemistä kuin jättää jälkensä maailmaan, jättää se repien ja raapien ja polttaen? Onko se eläin vai ihminen, joka tuolla kurkistaa pitsalaatikkopesästään?

Linnunaivot jätti jännän jälkimaun. Helppolukuinen mutta aidosti ovela romaani. Tekisi mieli sanoa että upea. Mitä hemmettiä, sanotaan vaan: upea. Linnunaivot pani miettimään oman elämäni (metaforisia) helppoja hiilihydraatteja, ja sitä miten itsekukin "kuitunsa" hankkii. Tai on hankkimatta. Tätä romaania voi suositella myös niille, jotka eivät viihdy kovin spefeissä sfääreissä.

Johanna Sinisalo (2008). Linnunaivot. Teos. ISBN 978-951-851-177-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Ilse Juuri tällaista -blogissa
Mette Luetuissa
Amma Amman lukuhetkissä

Anna opettajana

Teki vaihteeksi mieli lukea Anna-sarjaa suomeksi. Arvelin myös, että tätä vasta 2002 suomennettua versiota ei kai sentään ole kehdattu suomenkieliseen painokseen lyhennellä siihen tapaan kuin Pientä runotyttöä aikoinaan... Ainakin kirja tuntui hyvältä näin, kokonaiselta ja uskottavalta.

Anna opettajana ei keskity koulutyöhön niin paljon kuin nimen perusteella luulisi. Hah - alunperin nimi olikin Anne of Windy Poplars. Kirja kuvaa kolmea vuotta kihlauksen ja häiden välillä. Annan rakas opiskelee, joten Anna ottaa paikan rehtorina Summersiden koulussa. Uuteen yhteisöön ja uuteen kouluun asettuminen eivät suju aivan helpolla, sillä Anna saa vastaansa toista rehtoriehdokasta kannattaneen Pringlen klaanin ei-niin-kovin-passiivisen vastarinnan.

(Onko kyseessä jokin kuuluisa perunalastusuku? Tarina ei kerro.)

Anna onnistuu tietenkin voittamaan Pringletkin puolelleen, vaikka ensimmäiset kuukaudet Summersidessa melkein masentavat hänet. Nihkeä työtoveri Katherine tuottaa pidempään päänvaivaa, mutta ilmeisesti ei ole mitään (ketään), jota Anna ei hoitelisi.

Tämän kirjan perusteella Annan elämäntehtävä tuntuu olevan toisten elämään sekaantuminen. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että Annan oma elämän on jonotusvuorossa sulhasen opintojen tähden. Anna mullistaa ihmisten rakkaussuhteet, tuo lohtua surullisten lasten elämään, yhdistää hajonneita perheitä ja syöksee väärään työhön eksyneet uusille urille. Tämä ylenpalttinen altruismi ärsyttäisi minut kuoliaaksi, mutta kuvion (ja Annan hahmona) pelastavat terävä huumori, yleinen hyväntuulisuus ja Annan ajoittaiset epäonnistumiset. Pariin otteeseen Annan avulias huseeraaminen melkein johtaa katastrofiin... mutta ei aivan.

Huumorista - en tiedä onko ero kielessä vai kirjoissa, mutta minusta tämä taisi olla selkeimmin humoristinen tähän mennessä lukemistani annoista. Anna opettajana esittelee kokonaisen liudan hupaisia sivuhahmoja, joiden luonteenpiirteitä on vain hippusen liioiteltu. Vaikkapa Nenä-täti (sellaisena tunnettu, koska hän työntää nenänsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu) tuntuu melkein todelliselta...

"Vai te olette se neiti Shirley, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon. Te ette muistuta laisinkaan sitä neiti Shirleyä, jonka minä taannoin tunsin. Hänellä kun oli niin kauniit silmät. No niin, Sally, pääset sinäkin viimein naimisiin. Nora-parka on sitten ainoa naimaton. Onneksi äitinne pääsi eroon edes viidestä tyttärestä. Kahdeksan vuotta sitten sanoinkin hänelle: 'Jane, luuletko muka joskus saavasi nuo tytöt kunnialla naimisiin?' No, minusta miehistä ei ole muuta kuin haittaa, ja kaikista epävarmoista asioista avioliitto on epävarmin, mutta mitäpä muuta tämä maailma naiselle tarjoaa. Sitä minä yritin äsken Nora-parallekin selittää. 'Sano minun sanoneen, Nora', minä sanoin, 'vanhanpiian elämä ei ole hääppöistä. [--] (s. 115)

Ei, Nenä-täti ei ole sukua, mutta olen joskus tavannut lähestulkoon yhtä lahjakkaita loukkaajia.

Kaikkiaan Anna opettajana oli todella mukavaa luettavaa, vaikkei se suuremmin opettamista käsitellytkään. Annan elämä ei tavallaan etene, mutta hänestä saa tässä kirjassa vihdoin vaikutelman aikuisesta naiseesta. Samalla hänestä myös tulee idealisoidumpi käsitys kuin aiemmissa kirjoissa.

Olisiko Montgomery vuosien mittaan kiintynyt Annaansa entistä enemmän? Tämä Opettajanahan julkaistiin vasta vuonna 1936, selvästi kronologista järjestystä myöhemmin. Eipä silti, ei Montgomery Annasta ihan kiiltokuvaa tee; hänkin kykenee ärtymään. Yleiskuva on silti hyvin positiivinen, lämminhenkinen suorastaan. Annalla on hyvä sydän ja kosolti elämäniloa ja älyä.

Hyvänmielenkirjallisuutta. Prinssi Edwardin saarelle on mukava karata arjen näykkäisyjä.

Lucy M. Montgomery (2002, alkuperäinen 1936). Anna opettajana. WSOY. Suomentanut Paula Herranen. 277 sivua. ISBN 951-0-22555-X.

Arvioita:
Paula Havaste Hesarissa
Laura Lukuisa-blogissa
Sonja Sonjan lukuhetkissä

Aiemmista osista:
Anne of Green Gables
Anne of Avonlea
Anne of the Island (lyhyesti)

Lumen syli

Kuva/kansi: Atena (On muuten paljon raikkaampi ja valkoisempi livenä!)

Hups, uusi Pienen esikoiskirjakerhon kirjapaketti ehti tulla ennen kuin luin tämän Grönroosin Lumen sylin. Pitää ryhdistäytyä.

Mistä viivästys? Rehellisesti sanottuna: olen vähän jo tympääntynyt lukemaan lasten näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja. Tuntuu kuin niitä olisi mahtunut aika monta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Lapsi kertojana ei tietenkään ole huono ratkaisu, jos siten saa parhaiten sanottua sen mitä haluaa sanoa, mutta minun kohdallani Lumen syli lähti tässä suhteessa takamatkalta. Lapsikertoja ei itsessään enää minua innosta vaan paremminkin vieraannuttaa, vaikka moni kirjoittaja (esimerkiksi Franzén ja Jalonen) onnistuukin loistavasti.

Lumen syli ei tosin ole kokonaan lapsen vinkkelistä kirjoitettu. Kertojina vuorottelevat pieni Helmi, jonka maailma ei ole mikään suojaava simpukankuori, ja Kaarina, nuori opettajatar ensimmäisessä työpaikassaan. Helmin yksinhuoltajaäiti Elsa tekee kahta työtä ja haaveilee vielä toisenlaisestakin naisenelämästä. Helmin paras ystävä Mirjami kuolee. Kukaan ei ehdi kuunnella Helmiä, ei halata, ei huomata, ei kukaan paitsi joskus isoveli Pena, oman aikansa syrjäytyjä.

Kaarinalla-opettajallakin on omat kasvukipunsa. Edes hän ei huomaa, miten tärkeä olisi Helmille. Onneksi on Mirjami. Hän on kuolleenakin paras leikkitoveri.

Helmiä tulee kirjan mittaan sääli. Grönroos onnistuu välittämään jotain koskettavaa yksinäisen lapsen tuntemuksista ja peloista. Silti en kunnolla tempautunut mukaan. Kaarinan ja Helmin sävyissä ei ole minun makuuni riittävästi eroa ja Helmi tuntuu aivan liian kypsältä ikäisekseen. En vain saa päähäni, että ekaluokkalainen minäkertoja kuvailee unelmointiaan näin, ei vaikka hän kuinka monipuolistaisi sanavarastoaan Ankkalinnassa:

Sukseni luistavat, hiihto on huimaa. Iltaisin minut tuudittaa uneen koirien kumea haukku. Yöllä tuuli kasaa lunta, aamulla isot kinokset lepäävät teltan ympärillä. Jatkan matkaa. Lopulta löydän uuden vitilumen seudun. Maata halkovat vain minun suksieni jäljet, ei kenenkään muun. Karttaan kirjoitetaan Helmin maa, itse löytämä ja ikioma. 

En päässyt perille. Eksyin. Katosin. Löydyin, mutta aikaa oli kulunut liian paljon. Olisinpa ollut perhosentoukka, talviunille jäänyt, kesällä herännyt. (s. 71)

Kaunista tekstiä. Grönroos kirjoittaa sujuvasti ja hyvin ja selkeästi... mutta minusta tällainen kauneus olisi kyllä toiminut paremmin kolmannessa persoonassa kuin Helmin minä-muodossa kertomana. Ei tässä kai sellaista realismia tavoiteltukaan kuin alussa mainitsemissani esimerkeissä. Silti lukemistani hiersi koko ajan ristiriita Helmin ikäiselleen mainiosti sopivien oivallusten ja ymmärryksen kanssa (se miten Helmi näkee perheensä, se miten hän toimii on kaikki täysin uskottavaa) ja hänen ihmelapsi-ilmaisunsa välillä.

60-luvun yksinhuoltajaperheen arki kaikkine yksityiskohtineen tuli tosiaan hienosti kuvatuksi kaikkine raadollisine piirteineen. Esimerkiksi kauppias oli hieno yksityiskohta. Pidin myös siitä, miten äidin perimmäinen välinpitämyys tuotiin esille, hienovaraisesti suodattaen. Helmin äiti on tässä kirjassa sitä ihmistyyppiä, joka oikeastaan kunnolla tunnistettiin vasta myöhemmin, mutta epäilemättä oli olemassa jo 60-luvulla: itsekeskeinen ja itsekin iästään huolimatta keskenkasvuinen vanhempi, jolle perhe on enemmän riippakivi kuin voimavara. Kuitenkaan hän ei ole paha, vain itselleen väärässä tilanteessa.

Juonellisesti Lumen syli alkaa vahvasti ja loppuu vahvasti, mutta välissä on paljon sellaista, joka jää irtonaiseksi ja tuntui lukiessa jopa puuduttavalta. Koulumaailmasta 60-luvulla oli tosin mukava saada nämäkin vilaukset; peilasin tätä mielessäni usein Jalosen Poikakirjaan. Silti melkein herpaannuin väillä.

Mutta lopun rankkuus pelastaa silmissäni paljon. Viimeiset 60 - 70 sivua piti suorastaan laukata. Loppu ikään kuin jämäköitti tarinaa jälkikäteen. Piti oikein pohtia, että hetkinen, olikos tuo nyt reilua. Mutta kyllä, Grönroos on sijoitellut matkan varrelle kohtuullisen määrän vihjeitä odotuksia luomaan. Jotkin ratkaisut tuntuvat mietittynäkin vähän irrallisilta, mutta kokonaisuus koheni kummasti silmissäni, ja muidenkin henkilöiden kuin Helmin psykologiassa alkoi olla mielenkiintoa.

Ilman hyvää loppua olisin kuitannut tämän keskinkertaiseksi. Nyt sanoisin että keskinkertaista parempi esikoinen kumminkin, ja varmasti sellainen kirja, josta moni pitää minua enemmän. Hih, no kun noita arvioita tuossa alla vilkaisee - tosiaankin moni piti enemmän!

Kirjan lukeneille vinkki: siitä keskustellaan häpeämättömästi spoilaavassa ja kaikki teoriat pöllyttävässä Juonittelua-blogissa! Suoraan lumen syliin pääsee uppoamaan tästä.

Satu Grönroos (2012). Lumen syli. Atena. 311 sivua. ISBN 978-951-796-811-9.

Arvioita:
Sirpa Pääkkönen Hesarissa
Marjaana Roponen Aamulehdessä
Jaakko Kirjantila-blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Katja Lumiomena-blogissa
Leena Lumi

Osattomien planeetta

Siirryin Le Guinin hainilaissarjan lukemisessa Raijan suosittelemaan järjestykseen, vaikka tulinkin vahingossa lukeneeksi ensin Rocannonin maailman. Ei se mitään... Massiivisen kahden kirjan kokemukseni perusteella voin jo arvella, että sarjan kirjat ovat melko itsenäisiä. Minulle tarinan kronologiaa mukaileva järjestys sopii, mutta Le Guinin maailmankaikkeus ei ole niin yksiviivainen, että se vaatisi mitään erityistä orientaatiota; mukaan voi luultavasti pujahtaa miltä planeetalta vain - mutta yhden kirjan perusteella ei ehkä kannata tehdä johtopäätöksiä sävystä tai teemoista kokonaisuudessaan.

Osattomien planeetta on ainakin minun mielestäni filosofisempi ja syvempi kuin Rocannonin maailma ja selkeämmin yhteiskunnallista scifiä. Fysiikasta kyllä puhutaan paljon, mutta fysiikka ei ole itsetarkoituksellista; se resonoi henkilökohtaisia ja filosofisia teemoja, joita Planeetta käsittelee. Eksoottisia eläimiä tai kummallisia muukalaisia ei juuri nähdä. Hainilaiseen universumiin liittyvistä kansoista saadaankin joitain jännittäviä vihjeitä. Ja ansibeli, tuo kaikkien galaktisten imperiumien perusvempain eli ylivalonnopeudella toimiva viestintäyhteys: sitä kehitellään tässä kirjassa! Historian siivet havisevat siis.

Tapahtumapaikka on (ilmeisesti) Tau Cetin aurinkokunnassa sijaitseva kaksoisplaneetta: Urras ja Anarres ovat toistensa kuita. Mutta läheisyys ei merkitse samankaltaisuutta. Urras on hedelmällinen, rikas planeetta, jonka yhteiskunta on jakautunut useampaan valtioon, keskeisimpänä kapitalistinen ja patriarkaalinen A-Io. Anarres on kuiva, hädin tuskin elämää ylläpitävä planeetta, jolla ihmiset ovat ainoat kuivan maan eläimet. Yhteiskunta on anarkistiskommunistinen. Kukaan ei omista mitään; omanahneus on pahin sosiaalinen synti, jonka anarestilaiset tietävät. Anaresilaisten kasvatusjärjestelmä on kiinnostava ja vähän pelottavakin spekulaatio.

Näiden kahden planeetan järjestelmien kautta tarkastellaan yksilön moraalisia valintoja. Le Guin tutkii rohkeasti sitä kaikkein vaikeinta ongelmaa: miten ihmiset voivat elää yhdessä loukkaamatta toisiaan? Missä tahansa yhteisössä valta pyrkii kasautumaan, osittain siksi, että on aina helpompaa olla ajattelematta omilla aivoillaan, eikä vastuu siirry koskaan täysin vallan mukana; vallankäytön seuraukset jäävät yksilölle. Vastauksia ei ole, ei sen enempää kirjailijalla kuin hänen päähenkilöllään fyysikko Shevekillä. Silti kirja on valoisa, kiinnostava ja paikoin liikuttavakin; kiinnostavampaa tutkimusmatkaa ihmisen yhteisöihin en ole pitkään aikaan lukenut.

Vaikka Le Guin ei tarjoa ratkaisuja, hän onnistuu hyvin välittämään sen tärkeimmän viestin: ei saa luovuttaa. Ehkä täydellistä vastausta ei olekaan, mutta sen etsiminen voi silti johtaa parempaan. Tulee mieleen totuudenkaltaisuuden käsite tieteenfilosofiasta: vaikka totuus olisikin tavoittamattomissa, epätäydellinen tieto voi olla enemmän tai vähemmän totuudenkaltaista. Samoin näyttää Shevekin kaksoismaailmassa täydellinen yhteisö mahdottomalta. Kirjan alkuperäinen nimi, The Dispossessed: an Ambiguous Utopia, viittaakin idealistien suhteelliseen epäonnistumiseen. Mutta parempaa voi tavoitella siinä missä totuuttakin, vaikka 'hyvä', 'täydellisestä' puhumattakaan, liukuisi ikuisesti käsistä. (Pahoittelut filosofian asiantuntijoille jos tulkitsen hutilosti - siitä on jo jokunen vuosi kun olen Niiniluotoni lukenut!)

Kuten tuosta voi jo päätellä, tämän kirjan kanssa kävi niin, että ajatukset veivät mukanaan. Hädin tuskin tyyliä huomasi. Laitataan tekstinäytteeksi tämä naisen ajatus rakastetustaan:

Me tulimme pitkien matkojen päästä toistemme luo [--]. Niin me olemme aina tehneet. Huolimatta meitä erottavista välimatkoista, vuosista, kohtalon kuiluista. Ja juuri koska hän tulee niin kaukaa, ei mikään voi meitä erottaa. Mikään etäisyys- ja aikaero ei voi olla suurempi kuin välimatka joka meillä on jo toisiimme, sukupuoltemme välimatka, olemustemme, mielenlaatujemme välinen ero; tuo rako, tuo kuilu, jonka ylitämme katseella, kosketuksella, sanalla kuin leikiten. Katso kuinka kaukana hän on nukkuessaan. Katso kuinka kaukana hän on aina. Mutta hän tulee takaisin, hän tulee takaisin, hän tulee takaisin... (s. 344)

Tuosta toivottavasti huomaa, ettei Osattomien planeetta ole mikään tylsä kauhistus, vaikka se saikin minut pursuamaan kuivuuksia. Planeetan rakenne - tarina etenee yhtä aikaa kahdella aikatasolla - saa siihen hyvän jännitteen, vaikka kerrontaratkaisut muuten ovat aika suoraviivaisia. Ei ollut yhtään tylsää.

Vähän Planeetan asetelmissa ehkä haistaa kirjoitusajankohdan, 1970-luvun alkupuolen. Urras-planeetan poliittisista asetelmista löytyy analogioita kylmään sotaan, ehkä Vietnamin sotaankin. Urrasilaisen A-Ion räikeä sovinismi tuntuu jopa tasa-arvon päivänä vähän osoittelevalta, ainakin näin Suomesta katsoen. Silti Planeettaa voi lukea 70-luvun kontekstista piittaamatta, eikä se tunnu vanhentuneelta. Oikeastaan aika ällistyttävää. Olen nyt lukenut aika monta "vanhaa" romaania viime aikoina, ja alan uskoa, että aika on todellakin vahva testi laadulle. Ei sillä, että ajan ilmiöitä peilaavat kirjat, joiden teemat vanhenevat nopeammin, olisivat jotenkin automaattisesti vähemmän arvokkaita... mutta jotain huikeaa on scifiromaanissa, joka ei tunnu kuriositeetilta, vaikka ilmestymisestä on lähes 40 vuotta.

Le Guin taitaa kirjoittaa kauniisti ja humaanisti yhtä helposti kuin hengittää. Otan lukulistalle hänen bloginsa, hainilaissarjan lisäksi.

Ursula Le Guin (1979, alkuperäinen 1974). Osattomien planeetta. WSOY. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 413 sivua. ISBN 951-0-09402-1.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Thialfi Risingshadow'ssa
Paronitar puussa

Fables ja The Far Side Gallery

Vastustin pitkään mutta sorruin lopulta. Salla on esitellyt Fables-sarjaa jo moneen otteeseen. Aina vain kiinnostavammalta se on alkanut näyttää. Nyt olen lukenut ensimmäiset kolme osaa pariin kertaan.

Aivan The Unwrittenin kaltaista kymmenen merkitystason iloittelua Fables ei ainakaan toistaiseksi ole... mutta pidin toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä ja kolmannesta enemmän kuin toisesta. Pahat koukuttumisoireet siis! Sitä paitsi The Unwritten on asettanut riman kohtuuttoman korkealle; ellen olisi lukenut sitä ensin, hihkuisin parastaikaa riemusta Fablesin tähden.

Itse asiassa olen aika innoissani nytkin. Fableskin leikkii intertekstuaalisuudella ja tekee sen hyvin. Sarjan perusasetelmassa on paljon samaa kuin The Unwrittenissä. Fablesissa fiktiiviset hahmot vain ovat suoraviivaisemmin olemassa. Sarjan alkaessa he ovat jo aikaa sitten muuttaneet omasta maailmastaan tänne meikäläiseen todellisuuteen Vihollista pakoon. Ihmishahmoiset ja ihmishahmoon kykenevät taruhenkilöt asustavat mm. New Yorkissa - erottuvammat tyypit kuten Saapasjalkakissa, lilliputit ja tarinan kolme porsasta joutuvat pysyttelemään syrjäisellä maatilalla.

Taruhahmojen hallinnossa häärii lievästi neuroottinen Lumikki. Seriffin virkaa toimittaa ihmisen muodon ottanut Iso Paha Susi, tuttavallisemmin Bigby Wolf.  Ensimmäinen albumi Legends in Exile onkin eräänlainen salapoliisitarina. Willingham ja kumppanit ovat ilmeisesti yhdistelleet Lumikin tarinaan Grimmin Lumivalko ja Ruusunpuna -satua, sillä Fablesien Lumikilla on kapinallinen sisar Rose Red, jonka murhaa susi joutuu selvittämään. Arvoituksen ratkaisu noudattelee kaikkia klassisen salapoliisiromaanin perinteitä: on hämäyksiä ja loppupaljastus ja romanttinen sivujuonne.

Kakkosalbumi Animal Farm onkin jo puhdasta rockia. Aiheena on, kuten arvata saattaa, kapina taruhahmojen maatilalla. Omituiset otukset ovat kyllästyneet syrjäytyneeseen asemaansa. Kapinajohtajana heiluu vinkeä Kultakutri, joka tähtää proletariaatin diktatuuriin ja kaikkien otusrotujen tasa-arvoon kunnon stalinistiseen malliin. Varsinaisten satujen lisäksi pongasin viittauksia alkuperäisen Orwellin Animal Farmin lisäksi ainakin Kärpästen herraan ja Aarresaareen ja Dickensin The Tale of Two Cities'iin... Todella harmittaa, että en tunnista kaikkia satuhahmoja tässä!

Kolmas osa, Storybook Love, on yhtä paksu kuin kaksi edellistä yhdessä, ja kuljettaa useampi tarinalinjoja yhdessä. Rakkausteemaa pureskellaan monelta kantilta. Legendsin ja Animal Farmin auki jättämiä langanpäitä solmitaan ja uusia taistelulinjoja vedetään tulevaa ajatellen. Samalla tekijät latovat pöytään vinon pinon meemejä rakkaudesta, kuolemasta ja sankaruudesta. Useimmat kliseet käännetään samantien ylösalaisin. Tässä osassa myös tulee vahva tunne, että sarja on kokonaisuudessaan menossa johonkin suuntaan eikä koostu pelkästä läiskimisestä.

Mukaansatempaavaa kamaa. Rakastan viihdettä, jota tehdään pilke silmäkulmassa. Fablesilla ei ainakaan näiden kolmen osan perusteella ole vaaraa puutua paatokseksi. Hih, esimerkiksi sammakko-joka-muuttuu-prinssiksi-suukosta on kyllä ihmishahmossa mutta ei voi vastustaa herkullisia kärpäsiä. Ja Prinssi Hurmaava on juuri sellainen tyyppi, jota nykyään kutsuisimme "prinssi hurmaavaksi"... Tällaisia yksityiskohtia on tusinoittain. Sääli että kirjallinen lempieläimeni tuskin ilmaantuu Fablesiin myöhemminkään. Surullinen Siili taitaa olla vain suomalaisten lasten sielunperintöä.

Ja miten Gary Larsonin rakas Far Side liittyy tähän? Heh. (Kuvitelkaa nolo virne.)

Aloitin juttuni kertomalla, että Fables on kutkuttanut jo pitkään. Mutta vastustin kiusausta, koska sarjoja pitää harkita huolella. Nähkääs, jos löytää uuden sarjan ja tykkää siitä, joutuu hankkimaan käsiinsä kaikki osat ja siinä palaa aikaa ja rahaa. Ja jos taas kokeilee uutta sarjaa eikä tykkääkään, on pettynyt.

Ei voi voittaa!

Tuosta tuli mieleeni muuan Gary Larson kuva ja piti etsiä se. Kas tässä:

Mutta en pysty vain vähän selailemaan Gary Larsonin kokoelmia. Kun sellaisen avaa, vierähtää väkisinkin tunti tai kaksi. Larsonin kuvat ovat kuin perunalastuja... ei voi ottaa vain yhtä. Joten päädyin istumaan alas The Far Side Gallery 4:n kanssa ja kävin koko hoidon taas kerran läpi. Nelonen sisältää kuvia albumeista Wildlife Preserves, Wiener Dog Art ja Unnatural Selections. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka eivät ole vielä tutustuneet tähän vinon huumorin suurmestariin!

Sarjoihin palatakseni, tuo raha-ja-vaiva -urputus ei ollut niin asiaankuulumatonta kuin äkkiseltään ajattelisi. Luettuani nyt kolme osaa Fablesia totean, että loputkin on luettava. Ilmestyneitä osia on kai 16 kappaletta? Kaukolainamaksu 4 euroa kappale tekee yhteensä 64 euroa. Auts. Yli kuusikymppiä on jo kohtuullinen investointi, ottaen huomioon, että ihanuudet vain käväisevät täällä ja palautuvat sitten kotikirjastoihinsa. 

Nooh.... teatterikäynti kahveineen maksaa helposti kuutisenkymppiä sekin. Ja minullahan oli muutenkin meneillään sarjakuvien lainausprojekti. Menköön. Pannaan leipään puolet petäjäistä.

Tai sitten voisin yrittää etsiä näitä nettikaupoista käytettynä.

Tai kokeilla elektronista versiota? Pari dollaria kappale mutta se on kai vain irtonumeron hinta ja jokaisessa albumissa on monta irtonumeroa. Hm.

Kuten huomaatte, olen sittenkin tyyppiä kolme (vasen alakulma).

Bill Willingham, Lan Medina, Steve Leialoha & Graig Hamilton (2002). Fables 1: Legends in Exile. Vertigo. ISBN 9781563899423.

Bill Wilingham, Mark Buckingham & Steve Leialoha (2003). Fables 2: Animal Farm. Vertigo. ISBN 9781840237290.

Bill Wilingham, Mark Buckingham & Steve Leialoha (2003). Fables 3: Storybook Love. Vertigo. ISBN 9781401202569.

Gary Larson (1993). The Far Side Gallery 4. Warner Books. ISBN 9780751508130.

Arvioita:
Fables ykkösestä Salla, Hreathemus ja Sanasulka; Fables kakkosesta Salla ja Hreathemus, molemmista Linnea; Fables kolmosesta Salla ja Hreathemus

Vanhat kuviot

Kuva/päällys: Tammi/Markko Taina

Poikkeuksellisen hätäisesti pukkaan tästä juttua tulemaan, mutta ei voi auttaa; en kerta kaikkiaan malta olla kirjoittamatta, kun kerrankin voin kehua lämpimästi ja varauksetta novellikokoelmaa. Novellit (tiedättehän, ne lyhyet jutut jotka hädin tuskin ehtii aloittaa ennen kuin ne loppuvat?) eivät oikein ole ominta alaani. Mutta en ole mikään periaatteellinen novelleistakieltäytyjä... ja Maarit Verrosen Vanhat kuviot meni aivan itsestään lukulistalle kun huomasin sen olevan ilmestymässä. Verrosen Normaalia elämää oli nimittäin hykerryttävän hyvä.

Kirjastosta sain tämän eikä tarvinnut pettyä. Nam nam. Kokoelma pitää sisällään kolmetoista kiperää kertomusta, joista melkein kaikista pidin. Pisin ja viimeinen, nimikertomus Vanhat kuviot, oli ehkä vähiten mieleeni - miksiköhän?

Ehkä olin jo ehtinyt niin hyvin sopeutua Verrosen omaleimaiseen ja niukkaan ilmanalaan, että runsashappisempi, pidempi ja selkeämmin juonellinen Kuviot sitten ei solahtanutkaan ihan vaivattomasti muiden perään. Mutta sekin tarjoaa Verroselle ominaista vinkeää, vähäeleistä, vinoa näkökulmaa maailmaan. Ja on Kuviot toki eräänlainen huipennus kokoelmalle. Se kerää yhteen itsekkyyden, hyväksikäytön ja tekopyhyyden langat ja sitoo ne solmulle. 

Maailma on perverssi paikka. Verrosen novelleja lukiessaan ei varsinaisesti naurata. Ei tämä hauskaa ole, ei tavallisessa mielessä. Ulospäin näkyy ehkä vain sellainen enimmäkseen silmissä piileksivä hymy, joka tulee väkisinkin aina kun Verronen keikauttaa lukijan rakentelemat odotukset uusiksi ja johdattelee oivaltamaan jotain ihan muuta.

Lempitarinoikseni taitavat jäädä Nimi seinällä, jossa Henna toteuttaa itseään hieman tavallisesta poikkeavalla tavalla, ja Angelina, jossa Angelina toteuttaa itseään valitettavan tavallisella tavalla, enemmän vain, sekä Pikkurahat, jossa Fanni toimii kuin finanssimarkkinahai, tosin pienemmässä mittakaavassa.

Loppuun vielä lukunäyte Pikkurahoista:

Lukuisat vähävaraiset paikkakuntalaiset tiesivät joka hetki lantilleen, kuinka paljon heillä oli rahaa lompakossa, ja he yleensä myös katsoivat, että saivat oikein takaisin. Heiltä ei kannattanut edes yrittää. Parhaita kohteita olivat ulkopaikkakuntalaiset, joilla oli paljon pikkurahaa, mutta jotka siitä huolimatta maksoivat setelillä, koska eivät viitsineet laskea kolikoita. Piti oppia tuntemaan sellaiset ihmiset. (s. 66)

Verronen pesee ja huuhtelee. Energiatehokkaasti. Suosittelen.

Maarit Verronen (2012). Vanhat kuviot. Tammi. ISBN 978-951-31-6603-8.

Arvioita:
Ritva Kolehmainen Keskisuomalaisessa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä
anniM. Oota mä luen tän eka loppuun -blogissa

Ei seuraa matkalleni

Taas olen käyttänyt hyväkseni kirjastomme lukupiiriä. Ehdotin piirille Nadine Gordimerin romaania Ei seuraa matkalleni ihan vain siksi, että se on omalla 101 naisten kirjan lukulistallani. Nyt kirjan luettuani voin tyytyväisenä todeta, että eipähän tarvitse nolostella tätä ehdotusta. Ei seuraa on erinomainen romaani: vaativa muttei mahdoton, karhea muttei repivä.

Ei seuraa kuvaa Etelä-Afrikan apartheidin murtumisen aikaa, mutta tarina polveilee myös menneeseen. Keskeiset henkilöt ovat Starkit - Vera, joka puolustaa juristina mailtaan häädettyjen mustien oikeuksia lakiin vedoten ja hänen puolisonsa Ben, entinen kuvanveistäjä, entinen toinen mies - ja Maqomat - pitkän linjan kansalaisoikeustaistelija Didy ja hänen kätkettyä voimaa uhkuva vaimonsa Sibongile. Gordimer levittää lukijan eteen Etelä-Afrikan pitkän, kipeän hapuilun kohti demokratiaa ja tulevaisuutta. Murhat, pelon, uhkaukset, epäoikeudenmukaisuuden, salailun, ryöstöt; hajaannuksen joka syntyy epävarmuudesta.

Kuitenkin Ei seuraa on minusta ensisijaisesti ihmisten, yksilöiden, tarina. Ratkaisu on hyvä. Se muistuttaa, että valtioiden politiikka on yksilöiden elämää. Vaikkapa "väestön pakkosiirroista" puhuminen on eräänlaista hämäystä; ilmaus piilottaa satojen ja tuhansien ihmisten kodittomuuden, omaisuuden tuhon, elämäntyön menetyksen. Gordimer ei hämää mutta ei myöskään kieriskele kauhussa. Se mitä tapahtuu, tapahtuu.

Suuren valheen, suuren ristiriidan kanssa eläminen on (vain) arkea.

[--] Meneer Odendaal, älkää pelätkö. Emme me tee teille pahaa. Emme teille emmekä teidän vaimolle tai lapsille. [--] 

Vera ajatteli ettei hän ollut kuullut sanoja oikein sinä päivänä kuistilla. Isäntä kuuli ne ja Odensvillen edustaja Rapulana kuuli ne tavalla, jolla hän ei niitä kuullut. Odensvillen valtaajan lausumat merkilliset suvaitsevaisuuden ja anteeksiannon sanat, jotka saattoivat häpeään Veran karkean aggression isäntää kohtaan, eivät olleet suvaitsevaisuuden ja anteeksiannon sanoja vaan uhkaus. Muistakaa, meneer Odendaal, että tontilla numero 19, meidän Odensvillessä, meitä on tuhansia. (s. 42-43)

Gordimer jättää tilaa lukijan oivalluksille. Kokonaisuus rakentuu kuin mosaiikki. (Luulen, että se rakentuu vielä päiväkausia jälkeenpäinkin; en ihan heti irtoa tästä kirjasta.) Silti teksti toimii ilman pähkäilyä, aukeaa sellaisenaan tunteelle vaikka järki jää jälkeen. Tosin ensin on luovutettava mitä tulee kronologiaan; minä hajamieli ainakin putosin sen seitsemän kertaa kärryiltä. Mutta kun luopuu loogisesta ajasta ja antaa itsensä ajautua Gordimerin virran mukana, tekstistä tuntee, että se on karhean kaunista ja kauhean totta.

Ei seuraa pureutuu suorastaan pelottavan hyvin ja uskottavasti kahden avioliiton dynamiikkaan ja neljän ihmisen henkilökohtaiseen muutokseen ajan kuluessa. Lukiessa syntyy vahva ymmärtämisen tunne. Mieleeni muistuu Doris Lessing ja vähän Lionel Shriverkin, vaikka jälkimmäinen on huomattavasti monisanaisempi ja yksityiskohtaisempi ihmiskuvauksessaan. Gordimer sanoo vähemmän ja erilaisia asioita, poimii sanoja kuin pieniä kiviä, heittää ne tarkasti, kirpaiseekin.

Hm. Oikeastaan pidän tässä kirjassa yhtä paljon siitä mitä ei sanota kuin siitä mitä sanotaan. Todellinen taitaja tekee merkityksellistä siitä mitä jättää pois! Samaten kirjan henkilöiden välillä juuri puhumattomat sanat sanovat lopulta eniten.

Ja näinhän se on. Aina on jotain mitä ei voi sanoa, eikä halua sanoa. Ajan mittaan sitä on enemmän. Itse kukin päätyy liikkumaan yksin kohti itseään.

Nuorena muistelen kokeilleeni jotain Gordimerin romaania. Silloin se jätti kylmäksi. Nyt on toisin. Olen iloinen, että löysin tämän... ja luen varmasti lisääkin.

Nadine Gordimer (1996). Ei seuraa matkalleni. WSOY. Suomentanut Kersti Juva. ISBN 951-0-21172-9.

The Year We Finally Solved Everything

Kuva: Amazon.com

Seurailen satunnaisesti Big Al's Books and Pals -blogia, joka arvioi jenkkiläisiä sähköisessä muodossa julkaistavia indie-kirjoja. Vähän aikaa sitten osui silmään poikkeuksellisen positiivinen arvio Rudolf Kerkhovenin kirjasta The Year We Finally Solved Everything, joten annoin periksi kiusaukselle ja latasin Kindle-versiona iPadille tämän lyhyehkön matkakertomuksen dystopiasta utopiaan.

The Year kertoo yhteiskunnan romahduksesta talouden syöksykierteeseen. Krhm. Ehkä merkit ovat ilmassa jo nyt?

'Well, what about you?' Mia asks, 'Are you still working in that same place?' 

'Same place. I have a new title, however. No more graphic designer for me. No, no, no: I'm an innovation cultivator.' I fish through my pocket, pull a card from my wallet, and pass it over. 'That must impress you.' 

'You cultivate innovation? Sounds agrarian. You must fertilize with bullshit?' 

'Tons of it.' (loc. 811/4786)

Ei luulisi, että paskapuheesta tulee pulaa, mutta tässä kirjassa ilmeisesti lannoitusvoima loppuu ja imaginaarinen rikkaus katoaa kansainväliseen velkakierteeseen. Mutta The Year kertoo oikeastaan enemmän siitä, miten ihmelääkkeen seireenikutsu houkuttaa vastuuttomuuteen ja pakoon. Jos ikävää todellisuutta voi paeta, eikö niin kannatakin tehdä? Kannattaahan?

Kirjassa pakoreitin tarjoaa Shan Won, salaperäinen saari, jonka asukkailla ei ole mitään ongelmia. Shan Wonista tulee toiviomatkalaisten paratiisi, vastaus kaikkeen. Kirjan kertoja, nuorehko mies, pyrkii sinne itsekin, mutta matka on mutkikas eikä lähteminen ole helppoa. Voiko ihmelääkkeisiin uskoa - ja onko ylipäänsä oikein paeta paikalta, kun katastrofi on ovella?

Dystopiaa on vain pinta; The Year on sävyltään vahvasti vertauskuvallinen. Kerkhoven on itse asiassa vähän turhankin ilmeinen vertauskuviensa kanssa, mutta kysyy niin hyviä kysymyksiä, etten jaksa helppoudesta ärsyyntyä. Ehkä indie-kirjan ei kannata olla liian vaikea? Ovatko Amazonin ekirjaostajat noin yleisesti ottaen profiililtaan erilaisia kuin perinteiset lukutoukat? Huomaan ainakin itse, että ekirja on usein sellainen hätävarakirja - joko niin lyhyt, että sen lukee nopeasti tai sitten niin kevyt, ettei sen keskenolo häiritse.

Kerkhoven edustaa nyt sitä uutta itse itseään kustantavaa Amazon-kirjailijaa, jonka on arveltu muuttavan (kustannus)maailmaa radikaalisti. Asiaa kunnolla ajateltuani hoksasin juuri, että olen lukenut tällaisia omatekoisia ekirjoja useammankin: John Locken Wish List, Konrathin List, Cantrellin Containment ja ilmeisesti myös Delle Jacobsin Loki's Daughters ovat kaikki itsejulkaistuja kirjoja.

Duh. Hullua etten tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta en vain tullut. Näiden ekirjojen ostoprosessi on tismalleen samanlainen kuin kustannettujenkin, eikä aina ole helppoa edes nähdä onko kirja itse julkaistu vai kustantamon. The Year'n tiedoissa Amazonissa mainitaan Bowness Books kustantajana, vaikka Kerkhoven blogissaan kertoo olevansa self-published. Mutta enpä ole tullut kustantajaa sen kummemmin tutkineeksi yllämainittujen kohdalla, mitä nyt vähän The Listin kohdalla. Kirjojen taso ei ole ollut ilmeisen ala-arvoinen, joten asia ei mietityttänyt. Ajatteluni on olla takaperoista: olen kunnolla tiedostanut  omakustannestatuksen vain niiden niiden kirjojen kohdalla, jotka suorastaan huusivat sen huomaamaan. Nämä muut taas - ei suurta kirjallisuutta muttei mitään noloakaan. Eivät kaikki kirjat voi olla sellaisia kuin Kafka rannalla tai Lukija tai Poikani Kevin tai Game of Thrones... jos olisivat, pitäisi lukea vähemmän! Hermosoluni menisivät solmuun silkasta ekstaasista.

Kerkhovenin romaani ei suorastaan jysäyttänyt... mutta ajattelutti ja viihdyttikin. Olisi mennyt täydestä kustantajan julkaisuna. Okei, ammattitaitoinen kustannustoimittaja olisi varmaan neuvonut miettimään uusiksi joitain loppupuolen pitkitettyjä, jankkaavia osuuksia ja etenkin viimeistä kahta sivua, ehkä myös editoinut muutaman tahmean kohdan. But, alas, lif does not imitate literature on jo niin klisee, että toivon kovasti Kerkhovenin tarkoittaneen sen ironiaksi. Mutta juoni kulkee hyvin ja tarjoaa pari jälkikäteen ajatellen hienosti harkittua yllätystä. Ellen olisi äskettäin saanut lievää yliannostusta angstaavista nuorista miehistä, olisin luultavasti pitänyt tästä vielä enemmän.

Rudolf Kerkhoven (2010). The Year We Finally Solved Everything. Bowness Books.

Arvioita:
Big Al's Books and Pals
Red Adept
MotherLode

Rusina

Kuva: Like

Pakko kirjoittaa kai välillä pettymyksistäkin.

Poimin Katja Tukiaisen Rusinan kirjamessuilta, koska Päin näköä! -teoksen jälkeen olen ollut aikeissa sivistää itseäni kotimaisen sarjakuvan suhteen. Katja Tukiaisen naiivisti ilmeikäs tyyli kiinnosti.

Noh, olen lehteillyt albumia moneen otteeseen, eikä se jotenkin ole innostanut kunnolla syventymään. Ilmeisesti olen salaa niin rahvaanomainen, että traditionaalisemmin kaunis kuva koukuttaa helpommin. Joudun pinnistämään, jotta uppoaisin mustavalkoisen viivan maailmaan, olkoonkin että viivat ovat kaikkea muuta kuin tasapaksua tönkötystä. Elävää ja raakaa kuvaa Tukiainen tuottaa.

Eilen - haettuani viikolla kirjastosta kolme kaukolainattua hienoa sarjakuvaa (jee!) - otin lopulta oikein asiakseni lukea Rusinan kunnolla. Eihän nyt käy laatuun, että kirjaston hienoudet aina ajavat edelle.

Rusina kertoo odotuksesta, synnytyksestä ja äitiyden alkutaipaleesta. Kirja palkitsi vaivannäön siinä mielessä, että Tukiaisen piirrostyyli aukeaa paremmin kun sille antaa aikaa. Lisäksi on sanottava, että Tukiainen onnistuu välittämään hyvin monia äidiksi muuttumiseen liittyviä sekopäisyyksiä. Rusina tosiaan sanoo jotain siitä hormonaalisesta hulluudesta ja autuudesta ja kurjuudesta.

Ensimmäisen kolmanneksen, jopa ensimmäisen puoliskon, sainkin Rusinasta jotain omakohtaista. Esimerkiksi raskauden julkisuus ja siihen liittyvät ristiriitaiset tunteet tunnistan hyvin. Toisaaalta on ylpeä ja onnellinen - toisaalta tuntee muuttuneensa yleiseksi omaisuudeksi. On kuin vauva ja sitä kautta odottavan äidin keho olisi kaikkien yhteinen asia.

Loppupää sen sijaan pudotti minut kärryiltä ja pahasti. Huomaan, että tällaista tunnekokemusta välittävää sarjakuvaa en osaa lukea esteettiseen tai älylliseen iloon nojaten; tarvitsen samaistumispintaa. Tukiaisen imetyskokemukset ja seikkailut vauvan ja perheen kanssa pitkin Intiaa tuntuivat minusta ensin tylsiltä ja sitten jopa ärsyttäviltä.

Jee, onpas kivaa olla nuori taiteilija ja äiti. Miten kiinnostavaaa, että vauva matkusti masussa Venetsiaan ja sitten sai tissiä Reykjaviksissä ja Lissabonissa ja Kalkutassa ja Zürichissä. Ja nukahdit joogamatolle, voi että.

Jätän ilmeisen kääkkämäiseltä ja lapselliselta kuulostavan kommentin tahallani tuohon... koska noin minä surullinen ja kapea ihminen sen koin. Piti jälkikäteen oikein istua ja miettiä onko ärtymykselläni mitään muuta pohjaa kuin jokin outo myöhäsyntyinen joogakateus. Tympäännyinkö Rusinaan kun en osaa seistä päälläni enkä avaa näyttelyitä Euroopassa? En usko että kyse on ainakaan pelkästään siitä.

Ensinnäkin, jooga ei innosta (yksi kurssi kaukaisella 90-luvulla riitti, kiitos) ja toiseksi, olen saanut matkustaa ihan kotitarpeiksi itsekin.

Luulen, että kanavoin nyt Rusinaan yleisempää ärtymystä. Minulle tuli loppupuolella vahvasti sellainen olo, että tässä on menty yli siitä mistä aita viistää maata. Kerrotaan oma elämä ja oma elämys miettimättä loppuun asti mitä sillä halutaan sanoa muille.

Hemmetti, oman kokemuksen kuvaaminen ei riitä. Taiteilja saisi mennä pidemmälle. Syvemmälle. Valikoida sanottavansa niin että se on relevanttia muutenkin kuin dokumenttina taiteilijalle itselleen mieleenpainuvista hetkistä. Aloin oikeasti loppupuolella tuumia, että en kuulu kohderyhmään ollenkaan, jos tämä on se tekijälle itsestäänselvä ja yleisinhimillinen elämänpiiri, jonka pitäisi puhutella. Pahus. Virheostos siis. Olisi pitänyt olla nuorempi ja notkeampi ja ylipäänsä citympi tykätäkseen tästä.

En kuitenkaan luovuta tuoreen kotimaisen sarjakuvan suhteen; ei se kaikki ole globaalin joogasetin kuvausta, vaikka Rusinan ja Hanna Koljosen Syliinvaelluksen jälkeen onkin vähän sellainen tunne. Onhan myös Näkymättömät kädet! Ja Perkele. Niistä sain paljon ihan omana itsenäni.

Rusina olisi voinut olla sattuva ja osuva tarina äidiksi tulemisesta - mutta jotenkin se romahti henkilökohtaiseksi. Tässä oli paljon hyvää, ja alusta oikeasti pidin, eikä autenttisuus kai saisi olla miinusta... mutta itse olisin mieluummin ottanut fiktiivisemmän kertomuksen tavallisemmasta elämästä ja oppinut sitä kautta enemmän itsestänikin.

Hih, nyt taisin oppia vain sen, että tämä lukutoukka on perinpohjaisen epäsosiaalinen ja itsekäs ihminen; taiteilijoiden henkilökohtainen elämä ei kiinnosta pätkääkään. Minua kiinnostaa lopputulos - ja se mitä minä saan lopputuloksesta irti. Sen oikeastaan tiesin jo ennestään.

Katja Tukiainen (2008). Rusina. Like. ISBN 978-952-01-0133-6.

Arvioita:
Jostain syystä en löydä yhtään. Kvaakin tässä ketjussa on joitain kommentteja, Markku Reunasen lyhyt arvio löytyy täältä jos skrollaa alaspäin.

Kafka rannalla

Kuva/kannen kuva: Tammi/Jerry Bauer

Murakami on tunkenut kirjablogeista tietoisuuteeni vähitellen, ensin väliin vilahtaen, lopulta väellä vyöryttäen... Olen tähän asti väistellyt siinä pelossa, että taas tulee yksi kirjailija lisää, jonka tuotanto tekisi sitten mieli lukea kokonaan. Mutta ei, Lumiomenan listaus vuoden 2011 parhaista kirjoista oli viimeinen niitti. Pakko mikä pakko. Lainasin yhä lievästi luimistellen pienen asuntovaunun kokoisen opuksen Kafka rannalla.

Rehellisesti: ensimmäiset viisikymmentä sivua oli tervanjuontia. Annoin mielessäni Murakamille sataan sivuun asti aikaa vietellä ja jatkoin kitkeränä. Kävi vain niin, että sille sadannelle sivulle tullessani unohdin huomata millä sivulla mennään. Kafka oli jo nykäissyt mukaansa ja vei.

Kafka rannalla kulkee kahden henkilön matkassa. Toinen on Kafka, maailman kovin 15-vuotias, jonka tie vie hiljaiseen kirjastoon ja vielä hiljaisempaan metsään. Toinen keskushenkilö on Nakata, vanha ja yksinkertainen mies, joka ei osaa lukea. Nakatan varjosta puolet heijastuu jonkin toisen maailman kamaralle. Silti sekä Kafka että Nakata kuulevat jotenkin elämän tuulen laulun maanpiirin metelin takaa.

Kafkassa on spefistisiä piirteitä, mutta se vivahtaa enemmän uuskummaan tai maagiseen realismiin kuin perinteisempään scifiin tai fantasiaan. Erikoinen, viehko ja mieleenpainuva lukukokemus kuitenkin. Tarina on myös pullollaan intertekstuaalisia viitteitä ja symboliikkaa, jopa siinä määrin, että toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt sitä ärsyttävänä.

[--] Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa esiintyy pistooli, sen pitää myös laueta'. Ymmärrättekö, mitä hän tarkoitti?" 

"En." 

Eversti Sanders huokaisi. "Sen minä kyllä arvasinkin, mutta piti nyt kumminkin kysyä. Kuuluu hyviin tapoihin." 

"Kiitos." 

"Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. [--] (s. 394-395)

Mutta Murakamin viittauksissa ei ole tyhjänpäiväisen poseerauksen makua, eikä hän yritä tehdä henkilöistään liian realistisia. He ovat kirkkaasti kaunokirjallisia hahmoja, tyyliteltyjä ja tyylikkäitä kuin sarjakuvahahmot. Todentuntuisuus ei olekaan tarpeen, kun hahmot kuitenkin ilmentävät jotain perimmäistä ihmisen suhteesta itseensä ja muihin.

Niin Kafka kuin Nakatakin etsivät (kai?) tietä kokonaiseen ihmisyyteen. Murakami vihjaa, ettei kukaan voi olla aivan kokonainen, sillä eheys on vakaa tila, jonka voi saavuttaa vain muistin ja siten identiteetinkin tuolla puolen. Pitää heittää pois painolasti ja sanoutua irti... Tai hyväksyä taakka ja tehdä siitä oma. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku? Sillä kaikki me kuolemme ja katoamme, mutta se johtuu siitä, että maailman koko järjestelmä rakentuu tuhoutumiselle ja menetykselle. Kaikki ei ole Kafkan syytä. Ei minunkaan. Ehkei sinunkaan?

Kafka rannalla on kuin loitsu tai lumous tai outo uni... Sitä voi tulkita tai sen voi kokea. Taisi mennä minun kohdallani enemmän kokemisen puolelle. En usko, että todella ymmärsin kirjasta mitään. Silti sen kerroksien läpi liukuminen sai aikaan jotenkin puhtaan ja selkeän olon. Kuin kävisi sielun kiropraktikolla.

Haruki Murakami (2009). Kafka rannalla. Tammi. Suomentanut Juhani Lindholm. ISBN 978-951-31-3519-5.

Arvioita:
Katja Lumiomena-blogissa
Harri Römpötti Hesarissa
Heidi Lakkala Kiiltomadossa
Eeva Saesmaa Keskisuomalaisessa
(Googlaa lisää, tätä on luettu paljon ja innolla! :D)

Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival

Vakavamman ohella tulin tässä lukeneeksi myös Näkijän tarun osat 2 ja 3 eli Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival. Vähän pelokkaana tosin näitä luin, sillä Neiti B löi Salamurhaajan oppipojan jälkeen pöytään ultimaatumin: jos kehtaan tykätä tästä trilogiasta, hän häpeää geeniperimäänsä, kirjamakuni menettää täydellisesti uskottavuutensa, eikä hän enää ikinä usko yhtään suositustani.

Selvä peli, Neiti B. En sitten suosittele. Ja palauta heti se Dance with Dragons!

Kaiken uhalla nimittäin enimmäkseen pidin molemmista jatko-osistakin. Tosin... FitzUljas on rasittava kertoja. Eräässäkin kohdassa hän ehti mainita kuusi (6) kertaa kahdessa (2) kappaleessa ajatuksen, että Valta kätyreineen kohta tappaa hänet. Jos olisin päässyt kaveriin käsiksi juuri silloin, ei olisi tarvinnut odottaa Vallan kätyreitä. Kaameaa itsesäälissä kiehnäämistä. Muutenkin Fitzin touhu on välillä sellaista sähläämistä, että lukija alkaa pitää osaa hänen onnettomuuksistaan itseaiheutettuina.

Kertojasta huolimatta Näkijän taru kannatti lukea. Sisällöstä en taida kertoa, etten pahasti spoilasi sarjaa sen lukemista suunnittelevilta, mutta sen voin sanoa, että tässä trilogiassa jänne on aika kohdillaan ja kolmannessa kirjassa päästään jonkinlaiseen ratkaisuun, vaikka langanpäitä jää mukavasti auki myöhempiä kirjoja varten. Hobbin maailmassa on paljon kiinnostavia elementtejä. Jopa Fitziin jollain tavoin kiintyy, vaikka hän onkin vinkulelu. Äidinvaistot heräävät? Useat sivuhahmot ovat eläväisiä ja uskottaviakin, ja jotkut suorastaan kiehtovia. Salamurhaajankärppä (!?) jää mieleeni kolmososasta!

Fitzin voi-minua-raasua –angstailun ohella ainoa suurempi harmini kirjoissa oli Yönsilmän ihmismäisyys. Hobb kyllä kuvaa suden ajattelua visuaaliseksi ja erilaiseksi kuin ihmisen, mutta kuitenkin susi kirjassa ”puhuu” repliikein ja käyttää niissä varsin abstrakteja termejä. Se ärsytti. Olen nimittäin kerran tai kuusikymmentä miettinyt ajattelun ja ilmaisun tasoja, eikä käsitteellistäminen minusta voi ottaa tuollaisia kvanttihyppyjä. Jos susi ajattelee kuvin ja tuntemuksin, eikä siis verbaalisesti, ei sen pitäisi voida välittää esimerkiksi tällaisia ajatuksia:

Vähän puolenpäivän jälkeen Yönsilmä liittyi seuraamme. 

"Kiltti hauva!" murjaisin sille ääneen. 

Tuo kalpenee sen rinnalla, miksi Pannu sinua nimittelee. Se huomautti omahyväisesti, Säälin vielä teitä kaikkia, kun se vanha narttu saa lauman kiinni. Sillä on keppi mukanaan. 

Seuraako Pannu meitä? Osaa jäljittää aika hyvin, vaikka onkin ihminen. (Salamurhaajan taival, s. 582) 

Kysyn vain: miten sanoisit kuvilla ja tuntemuksilla "nimittelee"? Noh, tämä on varmaan yli-ikäisyyttä ja ylianalysointia. Hobbille pisteet siitä, että hän on kuitenkin yrittänyt ottaa ongelman huomioon ja korostaa suden poikkeuksellista inhimillisyyttä, joka johtuu tietenkin Vaisto-yhteydestä Fitziin.

Kaikkiaan nämä olivat sopivaa uppoutumisluettavaa. Hyvää seikkailua, hyvää suuren mittakaavan viihdettä genren ystäville. Taival vähän junnaa välillä - jokusen kiemuran Fitzin matkalta olisi voinut jättää väliinkin - mutta yleisfiilis on ihan positiivinen. Tarinalla on imua. Ehkä vielä enemmän tästä saisi irti vähän nuorempi ja vähän vähemmän kyyninen lukija, mutta ei tästä mitään inhoreaktioita todellakaan tullut. Loppuratkaisussa oli jopa loistokkuutta!

Näkijän tarun parissa viihtyi oikein hyvin kolmen kirjan verran. Silti ei tullut erityisiä paineita jatkaa Hobbin kanssa, mutta syy ei oikeastaan ole Hobbin: on vain käsillä liian monta osaa Le Guinin Hainilais-sarjaa. Ja Tähystäjäneito. Ja Näkijän tytär... Fantasian aikuisemmalla puolella odottaisivat Perdido Street Station ja Tigana. Heh, vaikka kuinka lukee, aina riittäisi lisää luettavaa.

Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1996). Kuninkaan salamurhaaja. Näkijän taru 2. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19709-6.
Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1997). Salamurhaajan taival. Näkijän taru 3. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19711-8.

Arvioita:
Jossu on kirjoittanut näistä täällä ja täällä.
Risingshadow-foorumin juttuja täällä ja täällä.