Elo- ja syyskuun tukkubloggaus, lukuhaasteen loppusaldo ja limerikki

Näin tyylikäs kirjahylly löytyy Törnävän kartanosta.

Elokuun loppupuolella elämä tarjosi puutarhakeinun asemesta vuoristorataa ja meikätyttö istui kyydissä... joten tässä kuussa tulee nyt tiivis tuplakooste. Myös syyskuussa jatkui kova tahti, joten hartaasti toivon lokakuulta vähän leppoisampaa meininkiä. Toisaalta - jos haluaa leppoisaa, ei ehkä pitäisi haalia koko ajan lisää tekemistä? Hmm. Niin kuin muuan kuuluisa romaanihahmo sanoisi, en ajattele sitä tänään. Ajattelen sitä huomenna.

Kirjalistojen perässä vielä yhteenveto #lukuhaasteesta, limerikki Jaanalle ja toiveikas katse alkavaan kuukauteen.

Luettu ja blogattu:

Marko Hautala: Kuokkamummo
Antti Helin: Mondo matkaopas - Praha
Kalle Päätalo: Koillismaa
John Grisham: Sycamore Row
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli ikuisuus

Luettu muttei blogattu:

Jussi Adler-Olsen (2001). Aakkostalo. Kirjastosta. Brittilentäjät jäävät jumiin natsien linjojen taakse ja lopulta sota-ajan mielisairaalaan. Jälkiä korjataan vielä vuosikymmenten jälkeen. Tykkäsin yhdestä Adler-Olsenin dekkarista aiemmin, mutta tämä... vaikka pidin monista kohdista ja kohtauksista, kokonaisuus ei jotenkin napannut. Etäiseksi jäi. Silti uskon vielä palaavani tämän kirjoittajan pariin; nämä kaksi kirjaa osoittavat, että skaala on laaja. Niina tykkäsi Aakkostalosta sen erilaisen, mieleenpainuvan tarinan vuoksi.

Taavi Soininvaara (2006, alkuperäinen 2000). Ebola-Helsinki. Kirjastosta, äänkirja. Kun ei autossani voi kuunnella kuin CD-kirjoja, tulee joskus tehtyä vähän erikoisempia valintoja. Ebola tuntui aiheena valitettavan ajankohtaiselta, joten nappasin tämän. Ebola-Helsingissä maanpetturi panee myyntiin Helsingissä apinoista tunnistetun Ebola-viruskannan ja nuoren tutkijan siihen kehittelemän vastalääkkeen. Luodit vinkuvat, virusputkia viedään ja kaikki henkilöt ajattelevat ja replikoivat kuin pahvikuvat. Tapahtuu paljon, mutta detaljitasolla toisteinen kuvaus imee mehun juonivyörystä.

Kirjan mieleenpainuvin piirre on se hämmästyttävä vaikutelma, jonka lukija saa suomalaisten tiedusteluorganisaatioiden henkilökunnan ammattitaidosta ja käyttäytymisestä. Ebola-Helsinki onkin luultavasti todellisuudessa Supon juoni, jolla salaisen maailman muille toimijoille synnytetään valheellista turvallisuuden tunnetta... "tulkaa vaan tänne touhuamaan, me ollaan hei ihan sähläreitä" - ja sitten ovelasti vastavakoillaan niitä niin, että sukat vaan pyörii jaloissa ja maailma pelastuu. Jee! Mutta Salamatkustajan Satu on tismalleen päinvastaista mieltä. Oli kuulema kesän parhaita. Ota tästä nyt selvä.

Michael Connelly (2011). The Reversal. Itse ostin. Luin äskettäin ensimmäisen Connellyn Mickey Haller -romaanini ja tykästyin kovin. Tämä toinen jäi pokkarina käteen jossain - lentokentällä? - ja täytyy myöntää että hyvin viihdyin. The Reversal heittää puolustusasianajaja Mickey Hallerille vähän erikoisemman haasteen: piirisyyttäjä kutsuu Mickeyn hoitamaan syyttäjän hommaa kertaalleen jo vapautetun lapsenmurhaajan tapauksessa. Parikymmentä vuotta vankilassa teloitusta odottanut syytetty on täynnä kostonhimoa ja DNA-analyysin tähden on osa vanhoista syyttäjän todisteista nyt enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Lukija saa seurata Mickeyn lyhyttä uraa syyttäjänä sydän syrjällään... Connellyn kriittinen ote oikeusjärjestelmän toimintaan on hyvä mauste. Lisää Connellya mulle, kiitos! Irja Kirjavinkeistä luki suomennoksen ja totesi toimivaksi jännäriksi.

John Grisham (alkuperäinen 1989). A Time to Kill. E-kirja, itse ostin. Tunteikas, idealistinen, viihdyttävä ja värikäs kuvaus oikeussalidraamasta Syvässä Etelässä. Grishamin esikoinen on toisaalta aika pessimistinen (sillä idiootit ovat todella idioottimaisia ja rasismi näyttäytyy sisäänrakennettuna ominaisuutena) mutta toisaalta myös optimistinen (sillä se antaa ymmärtää joidenkin amerikkalaisten lakimiesten olevan kirkassilmäisiä ja hyväsydämisiä ja sitkeitä sankareita). Olen tämän ennenkin lukenut; tykkäsin silloin ja tykkään edelleen. Minusta Grishman on kovan luokan tarinankertoja, vaikka pitkään teoslistaan mahtuu hutejakin. Löysin netistä nimimerkillä "Lady insane" kirjoitetun arvion, joka tiivistää teemat hyvin: raiskaus, kosto, rasismi.

Kalle Päätalo (1986, alkuperäinen 1962). Selkosen kansaa. Kirjastosta. Koillismaa-sarjan kakkososassa tutut henkilöt ovat muutaman vuoden vanhempia ja elämä Sammalvuon perheessä asteen pari helpompaa. Selkosen kansassa rakenne on jotenkin löysempi kuin Koillismaassa ja lukeminen menee ajoittain puuduttavaksi, mutta toisinaan irrallisilta tuntuvat kohtaukset maalailevat kuitenkin mukavan inhimillisesti kuvaa elämisestä ja olemisesta. Päätalon tekstissä on tiettyä äkkiväärää avoimuutta, etenkin hänen kuvatessaan ujon ja samalla kiivaan Kauko Sammalvuon tunteita. Muutenkin henkilöihin tuntuu kiintyvän. Kun kirjan lopussa itänaapuri kolkuttaa Selkosen kansan ovia, ei voi olla vähän huolestumatta. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Ei muuta kuin takaisin kirjastoon. Kari Hirvasnoro Kansan Uutisissa luonnehtii epätasaiseksi.

Jeffrey Deaver (1996). Tikapuita pitkin taivaaseen. Kirjastosta. Deaverilta olen fanittanut Lincoln Rhyme -kirjoja, eikä muita ole kai tullut luettuakaan. Tikapuut osui kirjastossa harhailevan katseeni tielle ja tulin sen takakannen perusteella napanneeksi. Kyseessä on puhdasverinen panttivankidraama, jonka keskushahmoiksi nousevat FBI:n neuvottelija (keski-ikäinen leski-Arthur), panttivangiksi otettu Melanie (nuori ja kuuro opettaja) sekä tietysti pääpahis Handy (vankikarkuri ja psykopaatti parhaasta päästä). Juoni on mutkikas mutta napakka: hyviksillä, pahiksilla ja uhreilla on kaikilla omassa leirissään monenlaisia agendoja. Pientä ekstraa kirjalle antoi kuurojen maailman käsittely, joka ainakin näin kuulevan silmin (?) vaikutti uskottavalta. Arvioita en löytänyt mutta Kirjasampo tarjoaa esittelytekstin. #lukuhaaste

LongPlayn singlet Ammutaanhan kirahvejakin (Mikko Numminen), Kittilä (Antti Järvi) ja Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin (Juha Kauppinen) tuli myös luettua. Kaikki jaksoivat kiinnostaa alusta loppuun, vaikka Kittilä ehkä herätti eniten tunteita kun aihepiiri on eniten tuttu. Kauppiselle erityispeukutus siitä, että Talvivaaran katastrofin tekninen sisältö selostettiiin maallikkokielellä. #lukuhaaste

Ahmad Khalid Tawfiq (2013, alkuperäinen 2009). Utopia. Kirjastosta. Tämä raaka egyptiläinen dystopia tuo mieleeni kaksi asiaa: Kellopeliappelsiinin ja vanhan faabelin sammakosta ja skorpionista. Jos yhden täysin vapaan illan asemesta viimeiseltä kahdelta viikolta olisi löytynyt kaksi, olisin kirjoittanut tästä kirjasta kunnon jutun; se olisi ansainnut sen. Utopiassa eristäytynyt eliitin yhteisö elää kurjistuneen alaluokan ylä- ja ulkopuolella. Sen tarkoituksettomuuteen syntyneet lapset kasvavat dekadenteiksi nautiskelijoiksi, joille oman ryhmän ulkopuoliset, toiset, eivät oikeastaan ole ihmisiä. Väkivalta vähäosaisia kohtaan on vain yksi elämys muiden joukossa; jotain rankkaa täytyy päästä tekemään että tuntisi edes jotain. Eikö miehuus olekin eläin, joka tarvitsee kunnon ravintoa, urheilua ja auringonvaloa? Rankka, raaka ja kauhistuttavalla tavalla helppolukuinen kirja, jossa on pientä itämaisen suullisen kerronnan sivumakua. Ahmulle Vinttikamarista tämä oli fiiliksenlatistaja, Mikko Kirjavinkeissä kuvaa vauhdikkaaksi. #lukuhaaste

Philippa Gregory (2014). The King's Curse. E-kirja, itse ostin. Gregory jatkaa tässä Valkoisen prinsessan saagaa pienellä sivuloikalla: nyt päähenkilönä on kuuluisan Clarencen herttuan (jep, se kaveri joka teloitettiin viinitynnyriin hukuttamalla) tytär, Salisburyn kreivitär Margaret Pole. Margaret on aiemmissa Tudor-lukemistoissani ollut lähinnä traagisesti kuoleva sivuhahmo, mutta yllätyin Cursesta positiivisesti. Sukujuuristaan hyvin tietoinen Margaret tarkkailee Tudor-dynastian kiehtovaa alkutaivalta kunnianhimon ja pelon välillä horjuen. Tosin, koska Margaret on välillä epäsuosiossa ja kaukana hovista, hän on välillä muiden tarjoamien tietomurujen varassa ja kerronnassa on suvantoja. Gregory on kuitenkin onnistunut ekstrapoloimaan hänen henkilöhahmoonsa tiettyä loogisuutta. Muutama tylsästi toistuva elementti vähän häiritsi, mutta kaikkiaan tykkäsin. Erityisen kiinnostavilta tuntuvat aikalaisnäkökulmaa tavoittelevat spekulaatiot Henrik VIII:n perillisistä. Nykypäivän näkökulmasta on helppo unohtaa Richmondin herttua, kuninkaan äpäräpoika, koska tiedämme hänen kuolleen nuorena - mutta aikalaisten oli pakko ottaa hänet huomioon laskelmissaan. Elisabeth Fremantle Daily Expressistä moittii hänkin romaanin rytmiä mutta liikuttui lopussa. #lukuhaaste

Mike Carey, Peter Gross & Co. The Unwritten 1-7. Sarjakuvaa. Itse ostin. Palasin pitkästä aikaa The Unwrittenin maailmaan tilattuani tuossa taannoin kolme osaa lisää. Lukeminen piti kuitenkin aloittaa alusta (tietysti) eikä näitä malta kahlata pikakelauksella. Kirjoitan koostejutun kokonaisuudesta kunhan pääsen pinoni pohjalle... Lukekaa sillä välin vaikka Sallan juttu osasta The Wound. Tähän hätään sanon itse vaan että edelleen vau. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tykkään. The Unwritten käsittelee kepeästi ja taiten todellisuuden luonnetta. En ehkä menisi niin pitkälle kuin tekijät (itse uskon, että Tinkerbell-efekti toimii vain lähietäisyydellä), mutta olen samaa mieltä The Unwrittenin kanssa tästä: todellisuus on pohjimmiltaan keksittyä. Ainakin se on, jossa minä asun. #lukuhaaste

***

Sain Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta päätäsärkevän L niin kuin limerikki -haasteen, joka on lähtöisen Opuscololta. Säännöt menevät näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen, usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Jätän kohdan 5 sikseen, koska määräaika taisi loppua eilen. En kuitenkaan säästä teitä runosuoleni tuotokselta - hah, ei toivoakaan! Kas tässä:

Seinäjoki on kotini, muutin mä juuri
(nimi on kumma, "väylä" ja "muuri"?)
Vaan hienointa täällä
on säällä kuin säällä
helppo arki, ei Aallon arkkitehtuuri

(Argh. Kyllä ei pitäisi meikäläisen runoilla. Eikä laulaa.)

***

Siinä se! Mutta miten kävi #lukuhaasteen? Jos en pahemmin seonnut laskuissani, ehdin lukea syyskuun aikana 7 kirjaa, 7 sarjakuvaa, 3 LongPlayn singleä ja lisäksi 2 novellia Ruumiittomista.  Se tekee 19€, minkä pyöristän tasan kahteenkymppiin... ja korotan sitä vielä kympillä sen kunniaksi, että posti toi eilen ilmaisen sisäänpääsyn Helsingin kirjamessuille. Naps, siitä lähti 30 aapista menemään näiden ohjeiden mukaisesti! Yllytän lämpimästi toimimaan samoin.

Olkoon lukutaidosta saajilleen yhtä paljon iloa kuin minulle.

Tästä saankin näppärän aasinsillan kirjamessuasioihin, sillä haluan jo ennakkoon vähän fiilistellä - mahtavaa päästä taas joukolla kirjoja fanittamaan! Toivottavasti nähdään siellä. Kirja kädessä, totta kai.

Kuolemaa lokakuussa

Lokakuun koosteeni sopii loistavasti näin vainajien muistopäivälle, sillä se on kuolemaa täynnä. Olen suorastaan kahlannut veressä Rooman historiaa ja dekkareita lukiessani. Kuukauden aloittanut Kingin kauhupläjäys menee sekin samaan settiin. Toki poikkeuksiakin löytyy: Hirvisaaren Me, Keisarinna, Hiltusen Iso kertovat elävien ongelmista. Ja tietenkin rakkaat Asterixit! Niissä ehkä tapellaan ja upotetaan laivoja ja jäädään hiidenkivien alle… mutta kukaan ei kuole.

Dekkareihin liittyi myös kuun ainoa kirjallinen tapahtumani. Kirjamessuille en tänä vuonna päässyt, mutta Vera Vala vieraili Kauhavan kirjastossa ennen messuja paikallisia lukijoitaan tapaamassa, joten sinne painuin minäkin. Mainio tilaisuus! Veran tarinointi Italiasta ja kirjoittamisesta oli niin viihdyttävää, että kukaan ei meinannut malttaa lähteä kotiin. Kuvaa oli tosin vaikea ottaa, sillä Vera elehtii niin nopeasti, että hidas harrastelija kamerakännyköineen on pulassa… Onneksi yksi otos lähes onnistui.

Kuukauden paras kirja oli kai fanitytölle väkisinkin Doctor Sleep. Ei voi mitään, uusi King on uusi King ja sillä siisti. Toisena nostona otan esiin Mari Jungstedtin dekkarikolmikon, joka oli positiivinen ylläri. Nyt aion lukea kaikki Jungstedtin dekkarit. Hyvä että löytyi uusi innostava sarja. Seppo Jokisen kanssa olenkin nyt osapuilleen sujut, enää viimeisintä Koskista jonottelen kirjastosta.

Kolmannen kunniamaininnan saakoon Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola, joka on… no, se on Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola. Elämme ironisia aikoja ja Dagsson osaa sanoa sen omintakeisesti.

Luettu ja blogattu:

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto
Steven Saylor: Roma ja Empire
Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna
Walldén, van der Steen & Nykänen: Mikä moka!
Asterixit
Pekka Hiltunen: Iso

Luettu muttei blogattu:

Jussi Adler-Olsen (2013, alkuperäinen 2009). Redemption. Itse ostin. Tanskalainen dekkaristi kirjoittaa puoliksi hupailevaa, puoliksi groteskia rikostarinaa, jossa poliisien eksentrisyys on melkein keskeisempi elementti kuin rikos itse. Mutta hattu päästä, Adler-Olsonin sarjamurhaaja on poikkeuksellisen älykäs ja pelottava tapaus, uskottavasti vinksahtaneella tavalla, ja uskonnollisia yhteisöjä tarkastellaan kiinnostavasti joskin aika negatiivisesti. Tekstissä jotenkin kuultaa, että se on käännetty englanniksi… tätä kirjailijaa olisi luultavasti ollut kivempi lukea vaikkapa hyvänä suomennoksena. All the books I can read -blogissa tämä sai yhdeksän pistettä kymmenestä.

Mari Jungstedt:
(2013, alkuperäinen 2004). Meren hiljaisuudessa.
(2008, alkuperäinen 2005). Saaren varjoissa.
(2009, alkuperäinen 2006). Muurien kätköissä.
Löysin työpaikan kirjankierrätyskasasta pari Jungstedtin dekkaria ja luin yhden matkalla Italiaan. Onneksi huomasin, että löytämäni pokkariyksilöt eivät olleet sarjassa peräkkäin; toinen jäi siis odottamaan vuoroaan ja jatkoin kirjaston aarteilla. Meren hiljaisuudessa on masentavan todentuntuinen tarina nuoren tytön hyväksikäytöstä, Saaren varjoissa tehdään arkeologisia kaivauksia ja sivutaan muinaisuskontoja, Muurien kätköissä tutkailee taidemaailman nurjaa puolta ja miesten välisiä irtosuhteita. Mainioita Gotlanti-dekkareita kaikki, jatkan ilman muuta tämän sarjan kanssa. Sopivan helppoa ja nopeaa luettavaa. Jungstedtin dekkarit kannattaa minusta lukea järjestyksessä, sillä vaikka rikokset ovat erillisiä, päähenkilöiden yksityiselämässä on selvää draaman kaarta. Harmittaisi päästä liian aikaisin perille vaikkapa Johanneksen ja Emman suhteiden kehityksestä! Myös Susaa Jungstedtin sarja innosti.

John Grisham (2012). The Racketeer. Kaveri lainasi. The Racketeer on hyvää perusgrishamia. Lähinnä rangaistavaan typeryyteen syyllistynyt lakimies istuu pitkää tuomiota liittovaltion vankilassa ja tarjoaa FBI:lle diiliä: hänellä on avaimet käteen ratkaisu kuumaan murhatutkimukseen, vastineeksi tarvitsee vain päästää mies häkistä. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän pimeitä nurkkia koluava trilleri on toimivaa vuoristorataluettavaa. Tapahtumissa riittää jännittämistä, vaikka päähenkilöön ei kummoista tunnesidettä synny. The Racketeer ei yllä ihan Grishamin huippujen tasolle, ja loppu on suoraan sanottuna Hollywood-meininkiä... mutta kyllä tällä Frankfurtista Bologneen lensi.  The New York Timesin Janet Maslin tuumii, että tämä nimenomaan ei ole tyypillistä Grishamia vaan vähän parempaa.

Lee Child (2012). A Wanted Man. Itse ostin. Jack Reacher on taas tien päällä, viimeisimmän seikkailunsa jäljiltä vähän kolhiintuneena mutta edelleen pystyssä päin. Hän pummaa itselleen peukalokyydin, joka osoittautuu mutkaksi matkalla. Vihollisen ja liittolaisen osassa tällä kertaa ärhäkästi asiallinen FBI-agentti Julia Sorenson. Reacherin ja Sorensonin välille ei synny mitään kipinää, joten kirja jää siltä osin tylsäksi, ja lopun puolisotilaallinen rynnäkkö oli sekin aavistuksen puuduttava. Mutta lakoninen dialogi ja huolella punottu juoni toimivat Childin tavalliseen tapaan. Sivuja kääntää huomaamattaan. Mysterious reviews arvioi keskitason Reacheriksi.

Eeva Tenhunen (2013, alkuperäinen 1980). Viimeinen pari. E-kirja, itse ostin. Elisan tarjoukset ovat purreet, edullisia dekkareita on tullut hamstrattua virtuaaliseen kirjahyllyyn. Lukeminen kestää joskus kauankin, kun näitä tulee luettua paloittain lähinnä kassajonoissa… mutta luettua niitä vain tulee. Viimeisessä parissa kirjailija Liisa palaa nuoruutensa rippileirikylään ja sotkeutuu komeaan psykologiin. Viimeinen pari oli toistaiseksi ehkä heikoin kokemukseni Tenhusen dekkarien parissa. Rippileirimiljöö ei innostunut (ehkä siksi etten itse ole koskaan rippileireillyt) ja Liisan koheltaminen jätti tällä kertaa kylmäksi. Ja arvasin murhaajan - se on aina huono merkki!

Tuomas Vimma (2011). Raksa. Äänikirja, kirjastosta. Olenpas iloinen, etten lukenut tätä ennen asuntokauppojani. Olisin halvaantunut kauhusta ja jättänyt remppakohteen sikseen. Tunnen itseni nyt hyvin, hyvin onnekkaaksi, kun asiat osapuilleen onnistuivat. Raksan juoni ei ole kummoinen, eikä henkilöhahmoissa ole paljon päätä tai häntää, mutta projektipäällikkönä työskentelevän Samin sisäpiiriläisnäkemykset rakennusalasta ja ronskein vedoin piirretty kuvaus superpomo Danikasta viihdyttivät silti mainiosti. Kerronnan reipas liioittelu yhdistettynä pelottavan uskottavalta kuulostavaan raksatietouteen  toimivat minulle. Myös jatko-osa Ruutukymppi tulee varmaan luettua. Siinä Sami ja Danika epäilemättä kuolevat maksakirroosiin tai keuhkosyöpään, sillä viinaa ja tupakkaa Raksalla palaa kuin remontoijalla rahaa… ja se on paljon se! Minulle Raksa toimi mainiosti äänikirjana, sillä Vimman tyyliin kuuluu sanoilla leikittely, josta lukija Jukka Peltola osaa ottaa sopivan eleettömästi ilon irti. Norkkukin tykkäsi.

Veikko Huovinen (1989, alkuperäinen 1970). Lampaansyöjät.  Äänikirja, kirjastosta. Oikeastaan oli aikomukseni lainata Havukka-ahon ajattelija, mutta siitä oli varauksia... joten lainasinkin Lampaansyöjät. Nykynaisen näkökulmasta tämä kahden lampaita kaappailevan äijänkäppänän veijaritarina on epäilemättä äärimmäisen seksististä shaibaa, mutta rehellisesti: tykkäsin älyttömästi. Huovisen kielenkäyttö on niin rikasta ja raikasta, että Paasilinna tuntuu kalpealta kopiolta. Jotain paasilinnamaista itse tarinassa oli, mutta ainakin äänikirjana Huovinen vei nyt pisteet 6-0. Ja lukijana Kauko Helavirta. Ah! Tässä Sallan kommentit kirjasta.

Hugleikur Dagsson (2011). Perimmäinen pohjola. Kirjastosta. Tämä sarjakuva jättää minut osapuilleen sanattomaksi. Dagssonin piirrostyyli on äärimmäisen pelkistettyä mutta jotenkin se silti toimii… Tämän albumin kanssa vuoron perään nauratti ja tuli haikea olo. Pohjola on albumin mittainen tarina, joten Saako tälle edes nauraa? -tyylistä vitsikimaraa ei kannata odottaa. Hykertelemään kyllä pääsee, ja hymyilemään vinosti. Tarina on kauniilla tavalla kaamea ja sopii pimeään vuodenaikaan kuin urut kirkkoon. Jos Dagssonista voi jotain päätellä, islantilaiset ovat ihanasti vinksahtaneita. Kirsi suosittelee, että lopun infopaketti islantilaisista taruista kannattaa lukea ensin. Toisaalta, voi tehdä niin kuin minä ja lukea ensin sarjakuvan, sitten infopaketin ja sitten uudestaan sarjakuvan. Dagssonin kuvablogi täällä. (Huom, käynti omalla vastuulla.)

Lisäksi luin Mika Kähkösen romaanin Pimeimmät tunnit, joka saanee lähipäivänä oman juttunsa. Onnistuin myös hankkimaan Huuto.netin kautta Asterix-pinostani puuttuneen Obelixin kaleerin, ja se piti tietenkin lukea heti.

Toivottelen kaikille mukavaa marraskuuta. Sää on ehkä vähän masentava… mutta toisaalta, sitä mukavampi käpertyä kirjan kanssa sohvan nurkkaan!