Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Linnuntiestä tiesin aloittaessani kaksi asiaa: että se on saanut facessa bloggaajakamuilta käsittämättömän paljon hurmioitunutta huomiota, ja että moni vertaa sitä Harper Leen klassikkoromaaniin Kuin surmaisi satakielen.

Uteloiduin muiden ihasteluista niin, että hommasin tämän kirjastosta ja aloitin. Pääsin sivulle kolkyt-jotain, hyydyin ja panin takaisin pinoon. Lisää hurmioituneita kommentteja somessa. Aloitin uudelleen, pääsin jo yli viidenkymmenen sivun, hyydähdin taas ja panin pois. Lopulta loppiaisen lukumaratonilla pääsin Linnuntien kanssa niin pitkälle, että sen tenho alkoi vähän tuntua. Ja tällä viikolla vihdoin luin loppuun.

Maali!

Tuosta jo saakin hyvin käsityksen siitä, miten nopeasti kirja nappasi minut mukaansa. Juoneen pääseminen kestää ja kestää ja kestää, mutta kun juoni lopulta suvaitsee vähän paljastaa itseään, on se kieltämättä hyvä. Itse asiassa se on niin hyvä, että en viitsi kertoa siitä etukäteen mitään. Sain kivat sävärit, kun ensimmäisen kerran aloin aavistaa, mistä kirjassa on kysymys. En halua pilata samaa iloa keneltäkään.

Asetelmasta voi sanoa sen verran, että Linnuntietä kertoo pienestä Madeleinesta ja hänen perheestään, joka muuttaa alussa Centraliaan, lentäjien koulutuskeskukseen. Perhe sopeutuu uuteen kotiin kameleontin nopeudella, sillä siirtokomennusten armoilla elelevä ilmavoimien väki on tottunut rakentamaan pesää tehokkaasti.

Linnuntietä on erinomainen lapsen ajattelun kuvaus. Madeleinen sisäinen maailma, jossa tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat rennosti, on ainakin minun silmissäni täysin uskottava. Madeleine hapuilee omaa itsenäistä ajatusmaailmaa, tunnistaa ja luokittelee ilmiöitä ympärillään, käsittelee pelkoa, kiukkua, kateutta ja toivoa. Tämän MacDonald kuvaa poikkeuksellisen hyvin.

Madeleine on isin tyttö. Hänen isänsä Jack onkin kirjan toinen keskeinen persoonallisuus. Linnuntietä kertoo tavallaan myös Jackin kasvutarinan. Kirjan kuluessa Jack päätyy tuhoamaan itsestään lapsenomaisen, idealistisen puolen ja kohtaamaan oman heikkoutensa. Hyväntuulinen, romanttinen ja onnellinen poikaviikari, joka kirjan alussa tuo perheensä Centraliaan, kasvaa uudessa paikassa uuteen minään yhtä väkevästi kuin Madeleine. Kumpikin menettää lapsenuskonsa ja joutuu elämään tekojensa seurausten kanssa.

Otankin lainaukseksi kohdan yhdestä kirjan avainkohtauksesta. Tässä Jack puhuu tyttärelleen valinnasta, johon hänen on itsensäkin vaikea yltää.

"Joskus toden puhuminen vaatii sisua. Sitä sinulla on. Ja minäpä sanon sinulle yhden asian, pikku kaveri. Jos sinä joskus joudut pohtimaan, mikä on oikein - sillä kun kasvat isommaksi, huomaat että totuus ei ole aina sitä miltä näyttää - kun huomaat olevasti vaikeassa tilanteessa, kysy itseltäsi: 'Mikä on vaikeinta, mitä voisin nyt tehdä? Mikä vaihtoehto tuntuu kaikkein hankalimmalta?' Ja siitä tunnistat eron totuuden ja kaikenlaisten... selitysten välillä. Totuus on aina se kaikkein vaikein." (s. 591)

Myös aikakautensa ilmapiirin kuvauksena Linnuntietä on onnistunut. Kylmän sodan todellisuus ja menneen maailmansodan traumat elävät sivuilla. Erityisesti kiinnitin huomiota vaimojen maailmaan, joka on näin 2000-luvun Suomesta katsottuna aika kiinnostava. Vaimojen hommaa on auttaa miehiä tekemään työtään. Se onnistuu mm. varmistamalla, ettei mies koskaan näe vaimoaan kammottavissa kotirouvavaatteissa; miehen ei kuulukaan tulla epätavalliseen aikaan kotiin, jottei vaimo tule yllätetyksi siivoustamineissa.

Ymmärrän nyt, miksi Linnuntietä herätti monessa innostunutta ihailua. Se on taidokas ja tunteisiin käyvä romaani, jossa riittää ulottuvuuksia ja moraalisia dilemmoja. Ja jännitystäkin. Olen iloinen, että innostuin itsekin riittävästi lukeakseni tämän; taustapeilistä katsoen näen, että kirja on kaikkiaan erinomainen.

Minulle Linnuntietä oli silti liian pitkä. Vaikka loppu lunastaa alun - eli osapuilleen kaikkia MacDonaldin ympäriinsä sirottelemia Tšehovin aseita käytetään - olisi kirja ollut minulle parempi lukukokemus, jos alku olisi ollut tiiviimpi. Ja ehkä loppukin. 840 sivua on paljon, varsinkin kirjalle, joka nojaa näin vahvasti mielen sisäisiin maisemiin.

Silti. Suosittelen. Pakko myöntää että tykkäsin. Liimaisin kuitenkin ehkä kylkeen varoitustarran: saattaa puuduttaa alkupuolella.

Ann-Marie MacDonald (2004). Linnuntietä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi. 9513130134.

Arvioita:

Karoliina Kirjavassa kammarissa kuvaa kirjaa tunteella.
Lumiomenan Katja rakasti joka sivua.
Salla lukupäiväkirjassaan luki alkukielellä.

L. M. Montgomery: Sininen linna

Lucy M. Montgomeryn Sininen linna on ollut kirjahyllyssäni viime syksystä alkaen. Pongasin kirjan Helsingin kirjamessujen divariosastolla ja olen antanut sen odottaa sopivaa hetkeä. Kun kirjasta on etukäteen lähes sataprosenttisen varma, sen kanssa ei välttämättä ole kiire.

Valkoisen linnan jälkeen Sininen linna oli totta kai väistämätön valinta. Ei sillä että kirjojen asetelmilla tai aiheilla olisi juurikaan yhteistä, mutta olin äkkiä utelias tietämään, onko perimmäinen teema sama.

Sininen linna kertoo konservatiivisen perheen hyvätapaisessa ja kuristavassa otteessa elävästä Valancystä, joka 29 vuotta täytettyään on ilmiselvä vanhapiika ja siksi siis huonompi olento. Haaveellinen ja salaa huumorintajuinen Valancy, joka on tottunut hillitsemään mielensä ja kielensä, saa kuulla olevansa kuolemansairas. Elämä siis on ollut kurjaa ja nyt se vielä loppuu? Valancy päättää lakata miellyttämästä muita ja tehdä vastedes niin kuin hyvältä tuntuu. Asenteen muutos ei jää huomaamatta.

"Minun käsittääkseni hän on tullut kaistapäiseksi", murisi Benjamin setä. "Ja jollei asia ole niin, pitäisi häntä hieman läimäytellä. Niin, läimäytellä."
"Häntä ei voi läimäytellä." Stickles serkku oli hyvin kiihtynyt. "Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotias."
"Onpa siis ainakin yksi etu siitä, että on täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän", sanoi Valancy, jonka korvat olivat kuulleet tämän syrjähuomautuksen. (s. 79)  

Odotin niin monelle rakkaalta kirjalta aika paljon. Onneksi Montgomery on lähes takuuvarma; jos hänen tyylinsä tuntee ja tietää, ei todennäköisesti pety. Samalla on sanottava, että vaikka Sinisessä linnassa käsitellään monia Montgomeryn muista kirjoista jo tuttuja teemoja (esimerkiksi sukuperinteitä ja rakkautta luontoon), on se huumorissaan ja tietyssä hurjuudessaan varsin epäromanttinen romanssi. Asiasta sen kummemmin tietämättä voisin kuvitella kirjan aikoinaan poikenneen jopa radikaalisti rakkausromaanien konventioista.

Paremmin kuin romanssi jää tästä minulle mieleen Valancyn henkilökohtainen kasvutarina. Lähestyvän kuoleman sävähdyttämänä hän voittaa elämän pelkonsa ja kykenee ottamaan oman tilansa ympäristössä, joka ei siihen rohkaise. Naimattomana naisena Valancy on joutunut alistumaan perheensä ja sukunsa oikkuihin; Linnassa hän uskaltaa irrottaa itsensä annetusta kehyksestä. Oleellista on juuri uskaltaminen, rohkeus ottaa vastuu omasta onnestaan. Elämisen ei pitäisi olla pelottavampaa kuin kuolemisen.

Sininen linna on kirjassa Valancyn vanha pakopaikka, mielikuvitusmaailma, jossa hän voi olla toisenlainen ja kokea sen mitä ei elävässä elämässä pääse kokemaan. Jos oikein mutkia oikoo, voisikin ajatella Sinisen linnan sanomaksi, että itse kukin voi löytää oman linnansa jos voittaa pelkonsa ja lähtee etsimään. Tässä näen jonkinlaisen yhtymäkohdan Pamukin Valkoiseen linnaan. Ainakin minun tulkinnassani valkoinen linna edustaa tavoiteltua tavoittamatonta... vaikka Pamukista on kyllä vaikea tietää mikä on mitä. Valancyn sininen linna muodostuu loppujen lopuksi vertauskuvaksi onnesta. Se on enemmän mielentila kuin määränpää; sen voi tavoittaa jos riittää rohkeutta tavoitella. Yhteys Pamukin Linnaan jäi siis minusta ohueksi.

Pidin Sinisestä linnasta kovasti. Jokin osa minusta tosin nutisee, että muurausvaiheessa Valancyn "linna" rakentuu varsin perinteistä arkkitehtuuria mukaillen. Kun päähenkilö on persoonana näinkin raikas, olisi sisäinen telaketjufeministini ehkä suonut hänelle myös älyllisesti tyydyttävän haavemaailman. Rakkautta ja rahaa ja ihailua, kiva. Mutta missä itsenäisyys, missä oma huone? No joo. Nupinani on kohtuutonta ja todistaa vain, että Sininen linna on mainiosti tuore edelleen. Moderneja vaatimuksia ei esitetä pystyynkuolleille kirjoille.

Jos et ole lukenut Montgomerya - jos luet vain yhden - lue tämä.

Lucy Maud Montgomery (1977, alkuperäinen 1926). Sininen linna. Karisto. 951-23-1065-1.


Ar vioita:
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää
Liisa arvioi unohtumattomaksi, vaikkei kirjassa paljon tapahtunutkaan
Sarakin arvosti kapinahenkeä
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää

Anna opettajana

Teki vaihteeksi mieli lukea Anna-sarjaa suomeksi. Arvelin myös, että tätä vasta 2002 suomennettua versiota ei kai sentään ole kehdattu suomenkieliseen painokseen lyhennellä siihen tapaan kuin Pientä runotyttöä aikoinaan... Ainakin kirja tuntui hyvältä näin, kokonaiselta ja uskottavalta.

Anna opettajana ei keskity koulutyöhön niin paljon kuin nimen perusteella luulisi. Hah - alunperin nimi olikin Anne of Windy Poplars. Kirja kuvaa kolmea vuotta kihlauksen ja häiden välillä. Annan rakas opiskelee, joten Anna ottaa paikan rehtorina Summersiden koulussa. Uuteen yhteisöön ja uuteen kouluun asettuminen eivät suju aivan helpolla, sillä Anna saa vastaansa toista rehtoriehdokasta kannattaneen Pringlen klaanin ei-niin-kovin-passiivisen vastarinnan.

(Onko kyseessä jokin kuuluisa perunalastusuku? Tarina ei kerro.)

Anna onnistuu tietenkin voittamaan Pringletkin puolelleen, vaikka ensimmäiset kuukaudet Summersidessa melkein masentavat hänet. Nihkeä työtoveri Katherine tuottaa pidempään päänvaivaa, mutta ilmeisesti ei ole mitään (ketään), jota Anna ei hoitelisi.

Tämän kirjan perusteella Annan elämäntehtävä tuntuu olevan toisten elämään sekaantuminen. Ehkä vaikutelma johtuu siitä, että Annan oma elämän on jonotusvuorossa sulhasen opintojen tähden. Anna mullistaa ihmisten rakkaussuhteet, tuo lohtua surullisten lasten elämään, yhdistää hajonneita perheitä ja syöksee väärään työhön eksyneet uusille urille. Tämä ylenpalttinen altruismi ärsyttäisi minut kuoliaaksi, mutta kuvion (ja Annan hahmona) pelastavat terävä huumori, yleinen hyväntuulisuus ja Annan ajoittaiset epäonnistumiset. Pariin otteeseen Annan avulias huseeraaminen melkein johtaa katastrofiin... mutta ei aivan.

Huumorista - en tiedä onko ero kielessä vai kirjoissa, mutta minusta tämä taisi olla selkeimmin humoristinen tähän mennessä lukemistani annoista. Anna opettajana esittelee kokonaisen liudan hupaisia sivuhahmoja, joiden luonteenpiirteitä on vain hippusen liioiteltu. Vaikkapa Nenä-täti (sellaisena tunnettu, koska hän työntää nenänsä asioihin, jotka eivät hänelle kuulu) tuntuu melkein todelliselta...

"Vai te olette se neiti Shirley, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon. Te ette muistuta laisinkaan sitä neiti Shirleyä, jonka minä taannoin tunsin. Hänellä kun oli niin kauniit silmät. No niin, Sally, pääset sinäkin viimein naimisiin. Nora-parka on sitten ainoa naimaton. Onneksi äitinne pääsi eroon edes viidestä tyttärestä. Kahdeksan vuotta sitten sanoinkin hänelle: 'Jane, luuletko muka joskus saavasi nuo tytöt kunnialla naimisiin?' No, minusta miehistä ei ole muuta kuin haittaa, ja kaikista epävarmoista asioista avioliitto on epävarmin, mutta mitäpä muuta tämä maailma naiselle tarjoaa. Sitä minä yritin äsken Nora-parallekin selittää. 'Sano minun sanoneen, Nora', minä sanoin, 'vanhanpiian elämä ei ole hääppöistä. [--] (s. 115)

Ei, Nenä-täti ei ole sukua, mutta olen joskus tavannut lähestulkoon yhtä lahjakkaita loukkaajia.

Kaikkiaan Anna opettajana oli todella mukavaa luettavaa, vaikkei se suuremmin opettamista käsitellytkään. Annan elämä ei tavallaan etene, mutta hänestä saa tässä kirjassa vihdoin vaikutelman aikuisesta naiseesta. Samalla hänestä myös tulee idealisoidumpi käsitys kuin aiemmissa kirjoissa.

Olisiko Montgomery vuosien mittaan kiintynyt Annaansa entistä enemmän? Tämä Opettajanahan julkaistiin vasta vuonna 1936, selvästi kronologista järjestystä myöhemmin. Eipä silti, ei Montgomery Annasta ihan kiiltokuvaa tee; hänkin kykenee ärtymään. Yleiskuva on silti hyvin positiivinen, lämminhenkinen suorastaan. Annalla on hyvä sydän ja kosolti elämäniloa ja älyä.

Hyvänmielenkirjallisuutta. Prinssi Edwardin saarelle on mukava karata arjen näykkäisyjä.

Lucy M. Montgomery (2002, alkuperäinen 1936). Anna opettajana. WSOY. Suomentanut Paula Herranen. 277 sivua. ISBN 951-0-22555-X.

Arvioita:
Paula Havaste Hesarissa
Laura Lukuisa-blogissa
Sonja Sonjan lukuhetkissä

Aiemmista osista:
Anne of Green Gables
Anne of Avonlea
Anne of the Island (lyhyesti)

The Year We Finally Solved Everything

Kuva: Amazon.com

Seurailen satunnaisesti Big Al's Books and Pals -blogia, joka arvioi jenkkiläisiä sähköisessä muodossa julkaistavia indie-kirjoja. Vähän aikaa sitten osui silmään poikkeuksellisen positiivinen arvio Rudolf Kerkhovenin kirjasta The Year We Finally Solved Everything, joten annoin periksi kiusaukselle ja latasin Kindle-versiona iPadille tämän lyhyehkön matkakertomuksen dystopiasta utopiaan.

The Year kertoo yhteiskunnan romahduksesta talouden syöksykierteeseen. Krhm. Ehkä merkit ovat ilmassa jo nyt?

'Well, what about you?' Mia asks, 'Are you still working in that same place?' 

'Same place. I have a new title, however. No more graphic designer for me. No, no, no: I'm an innovation cultivator.' I fish through my pocket, pull a card from my wallet, and pass it over. 'That must impress you.' 

'You cultivate innovation? Sounds agrarian. You must fertilize with bullshit?' 

'Tons of it.' (loc. 811/4786)

Ei luulisi, että paskapuheesta tulee pulaa, mutta tässä kirjassa ilmeisesti lannoitusvoima loppuu ja imaginaarinen rikkaus katoaa kansainväliseen velkakierteeseen. Mutta The Year kertoo oikeastaan enemmän siitä, miten ihmelääkkeen seireenikutsu houkuttaa vastuuttomuuteen ja pakoon. Jos ikävää todellisuutta voi paeta, eikö niin kannatakin tehdä? Kannattaahan?

Kirjassa pakoreitin tarjoaa Shan Won, salaperäinen saari, jonka asukkailla ei ole mitään ongelmia. Shan Wonista tulee toiviomatkalaisten paratiisi, vastaus kaikkeen. Kirjan kertoja, nuorehko mies, pyrkii sinne itsekin, mutta matka on mutkikas eikä lähteminen ole helppoa. Voiko ihmelääkkeisiin uskoa - ja onko ylipäänsä oikein paeta paikalta, kun katastrofi on ovella?

Dystopiaa on vain pinta; The Year on sävyltään vahvasti vertauskuvallinen. Kerkhoven on itse asiassa vähän turhankin ilmeinen vertauskuviensa kanssa, mutta kysyy niin hyviä kysymyksiä, etten jaksa helppoudesta ärsyyntyä. Ehkä indie-kirjan ei kannata olla liian vaikea? Ovatko Amazonin ekirjaostajat noin yleisesti ottaen profiililtaan erilaisia kuin perinteiset lukutoukat? Huomaan ainakin itse, että ekirja on usein sellainen hätävarakirja - joko niin lyhyt, että sen lukee nopeasti tai sitten niin kevyt, ettei sen keskenolo häiritse.

Kerkhoven edustaa nyt sitä uutta itse itseään kustantavaa Amazon-kirjailijaa, jonka on arveltu muuttavan (kustannus)maailmaa radikaalisti. Asiaa kunnolla ajateltuani hoksasin juuri, että olen lukenut tällaisia omatekoisia ekirjoja useammankin: John Locken Wish List, Konrathin List, Cantrellin Containment ja ilmeisesti myös Delle Jacobsin Loki's Daughters ovat kaikki itsejulkaistuja kirjoja.

Duh. Hullua etten tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta en vain tullut. Näiden ekirjojen ostoprosessi on tismalleen samanlainen kuin kustannettujenkin, eikä aina ole helppoa edes nähdä onko kirja itse julkaistu vai kustantamon. The Year'n tiedoissa Amazonissa mainitaan Bowness Books kustantajana, vaikka Kerkhoven blogissaan kertoo olevansa self-published. Mutta enpä ole tullut kustantajaa sen kummemmin tutkineeksi yllämainittujen kohdalla, mitä nyt vähän The Listin kohdalla. Kirjojen taso ei ole ollut ilmeisen ala-arvoinen, joten asia ei mietityttänyt. Ajatteluni on olla takaperoista: olen kunnolla tiedostanut  omakustannestatuksen vain niiden niiden kirjojen kohdalla, jotka suorastaan huusivat sen huomaamaan. Nämä muut taas - ei suurta kirjallisuutta muttei mitään noloakaan. Eivät kaikki kirjat voi olla sellaisia kuin Kafka rannalla tai Lukija tai Poikani Kevin tai Game of Thrones... jos olisivat, pitäisi lukea vähemmän! Hermosoluni menisivät solmuun silkasta ekstaasista.

Kerkhovenin romaani ei suorastaan jysäyttänyt... mutta ajattelutti ja viihdyttikin. Olisi mennyt täydestä kustantajan julkaisuna. Okei, ammattitaitoinen kustannustoimittaja olisi varmaan neuvonut miettimään uusiksi joitain loppupuolen pitkitettyjä, jankkaavia osuuksia ja etenkin viimeistä kahta sivua, ehkä myös editoinut muutaman tahmean kohdan. But, alas, lif does not imitate literature on jo niin klisee, että toivon kovasti Kerkhovenin tarkoittaneen sen ironiaksi. Mutta juoni kulkee hyvin ja tarjoaa pari jälkikäteen ajatellen hienosti harkittua yllätystä. Ellen olisi äskettäin saanut lievää yliannostusta angstaavista nuorista miehistä, olisin luultavasti pitänyt tästä vielä enemmän.

Rudolf Kerkhoven (2010). The Year We Finally Solved Everything. Bowness Books.

Arvioita:
Big Al's Books and Pals
Red Adept
MotherLode

Anne of Avonlea

Neiti B, tilaustyö

Seikkailut Prince Edwardin saarella jatkuvat. Luin elokuussa Lucy Maud Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäisen osan ja pidin siitä. Ensimmäinen osa loppui Annan päätökseen jäädä Avonleaan opettajaksi ja Marillan tueksi. Näin käykin, mutta toisessa osassa kaksikon elämän mutkistavat huollettavaksi ilmaantuvat kaksoset Davy ja Dora, joista Dora on tylsähkö enkeli ja Davy herttainen ja hurmaava pieni paholainen. Marilla ja Anna kokeilevat kumpainenkin omia kasvatuskonstejaan pikkuhirviöön, mutta monenlaista kommellusta ehtii tapahtua.

Samaan aikaan Anna oppii hiljalleen nauttimaan opettajan arjen pienistä palkinnoista, puuhaa kylän kaunistamiskomiteassa ja auttaa hiipuneen romanssin uuteen alkuun. Kirja on pullollaan lempeää naurua ajan tavoilla ja ajatuksille. Otan esimerkin: kurkistaessaan vieraan talon apukeittiön ikkunasta vanhan kanalan katolta Anna yhtäkkiä vajoaa katon läpi ja jää vyötäisiltään jumiin niille sijoilleen. Suurin huoli ei kuitenkaan ole nolo tilanne sinänsä; enemmän Annaa huolestuttaa ajatus, että hänen epäillään nuuskivan toisten ihmisten apukeittiöitä.

Vaikka useimmat Montgomeryn henkilöistä ovat melkoisia tosikkoja, hänen kirjansa eivät ole ensinkään haudanvakavia. Montgomery ei yllä Austenin salaivaan, mutta hän osaa piikitelläkin. Annan nuoruuden paloa käsitellään sympaattisesti mutta samalla ulkopuolisesti; on kuin Montgomery tunnistaisi Annan liioittelun liioitteluksi ja puistaisi sille hiljaa päätään, ymmärtäen mutta vähän haikeasti.

Ympäristön kauneuden havainnoitsijana ja tulkkina Montgomery on tässä lähes yhtä hyvässä vauhdissa kuin ensimmäisessäkin osassa, joskin Anna ei pääse ihastumaan niin moneen uuteen paikkaan. Anne of Avonlean parasta antia ovatkin minusta Annan koulukokemukset ja hupaisat sivuhenkilöt. Osa on jo edellisestä osasta tuttua sakkia, mutta mukaan mahtuu mahtavia uusia tyyppejä. Mielikuvitusrikas ja superherttainen pikku Paul tuntuu kyllä vähän liian hyvältä ollakseen totta - moista ihmeotusta en saa loihdittua silmieni eteen vaikka kuinka siristelisin - mutta monet muut henkilöt hymyilyttivät aidosti, siksi että samanlaisia persoonia on jokainen joskus tavannut.

Myös Annan opettajakokemuksissa oli paljon kiinnostavaa. Aidosti vanhojen kirjojen kanssa on aina jännä pohtia, muuttuisiko tarina (ja miten) jos sitä kirjoittaisi joku tänä päivänä, historiallisena romaanina. Luulenpa, että esimerkiksi alla olevaan lukunäytteeseen liittyvä pieni tarina saattaisi päättyä toisin modernin kynäilijän käsissä.

"I shall never have a switch in my school, Mr. Harrison. Of course, I shall have to have a pointer, but I shall use it for pointing only." 

"So you mean to strap them instead? Well, I don't know but you're right. A switch stings more at the time but the strap smarts longer, that's a fact. 

"I shall not use anything of the sort. I'm not going to whip my pupils." 

"Bless my soul," exclaimed Mr. Harrison in genuine astonishment, "how do you lay out to keep order then?" ( s. 36/330)

Aloitin tämän lukemisen melko pian ensimmäisen osan perään, mutta tällä kertaa e-kirjan kirous on pätkittänyt lukemista; vaikka iPadilla lukeminen on melkein yhtä kätevää ja mukavaa kuin paperikirjan, käsi jotenkin hakee helpommin sitä vanhaa tuttua painettua sanaa.

Mutta jos olisi ollut hirveä palo tietää mitä tapahtuu seuraavaksi, olisi tämä toki tullut luettua nopeammin. Rehellisyyden nimissä, Anne of Avonlea on minusta myös verkkaisempi ja tapahtumaköyhempi kuin Anne of Green Gables. Tai ei, ei ole reilua sanoa, että Avonlea on tapahtumaköyhä, mutta Annan oma elämäntarina ei oikeastaan etene. Minun tulkintani mukaan Annalle tapahtuu tässä osassa vain kaksi suurempaa asiaa: hän kasvaa opettajan työhön ja sen myötä, ja hän saa pientä realismia avioliittoajatuksiin oppimalla jotain siitä miten romanssit voivat mennä pieleenkin. Kumpikaan ei ole varsinaista draama-ainesta.

Mikään pettymys Anne of Avonlea ei suinkaan ollut, mutta ei vetänyt minusta ihan vertoja muille tähän mennessä lukemilleni Montgomeryn kirjoille. No, kauneushan on paljolti katsojan silmissä - ja usein ajoituksesta kiinni. Mahdollisesti aurinkoinen Prince Edwardin saari sopi paremmin kesään. Aion silti jatkaa Annojen parissa seuraavaa kesää odottelematta!

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1909). Anne of Avonlea. (e-kirja, kustantaja ei tiedossa.)

Arvioita:
Laura Lukuisa-blogissa on lukenut tämän suomeksi
Lumiomenalla pääsi suosikkisarjan suosikkikirjaksi

Anne of Green Gables

Kuva: Neiti B, tilaustyö.

Matka Lucy M. Montgomeryn maailmassa jatkuu. Salla vinkkasi Runotyttöä luettuaan, että Montgomeryn kirjoja on suomennettaessa lyhennelty - törkeä rikos! Joten Anna-sarjaan päätin tutustua alkukielisinä versioina.

OTT: Taas oli iLelulle käyttöä. Kirjastoni kautta englanninkielisen Annan hankkiminen olisi vaatinut aikaa ja vaivaa, mutta kappas: olen ladannut itselleni jo joskus tammikuussa apsin*, johon kuuluu pääsy tuhansiin e-kirjoihin. Enimmäkseen valikoima sisältää vanhoja opuksia, joista en ole koskaan kuullutkaan, mutta joukossa on myös mukavasti Verneä ja Wellsiä, Austenia ja Wildea, Lovecraftia ja Fitzgeraldia, enemmän Shakespearea kuin ehdin lukea tilastollisen elinajanodotteen puitteissa ja niin edelleen. (Yllärilahja sille, joka arvaa mikä on ohjelman eniten ladattu kirja. Vinkki: vanha kirja, joka kiinnostaisi suurta yleisöä? Myös niitä jotka muuten lukevat vähän?)

Varsinainen asia oli tämä: nettikokoelmaan kuuluu myös 13 Montgomeryn kirjaa. Runotyttö-sarjaa ei näy, mutta parilla näpäytyksellä sain näppeihini Anna-sarjan kuusi ensimmäistä osaa. E-kirjoilla on puolensa...

Anne of Green Gables kuvaa Annan ensimmäisiä vuosia St. Edwardsin saarella. Käytän suomenkieliseen keskusteluun vakiintunutta Annaa, vaikka kirjassa seikkailee tietenkin Anne, spelled with an E. Hän on saapuessaan vahinkolapsi erikoisella tavalla: orpokodista lähetetään reippaan pojan asemesta hento, puhetta pulppuava, punatukkainen tyttö. Innosta ja onnesta pakahtumaisillaan olevaa lasta on vastassa ujo vanhapoika Matthew, joka pitää Green Gablesin tilaa sisarensa Marillan kanssa. Ei varmaan spoilaa kirjaa kenellekään jos kerron, että Anna saa pienen jännittämisen jälkeen jäädä, vaikkei poika olekaan. Montgomery kuvaa hänen kasvuaan tytöstä nuoreksi naiseksi huumorin kyllästämällä hellyydellä. Kirjan päättyessä Anna on koulunsa käynyt ja uudenlaisen elämän kynnyksellä.

Marigoldin ja Runotytön jäljiltä osasin odottaa rakkautta hehkuvaa kuvausta St. Edwardsin saaren luonnosta ja teräviä sosiaalisia oivalluksia. Mrs. Rachel was one of those delightful and popular people who pride themselves on speaking their mind, napautetaan epäkohteliaasta naisesta. Ja there is nothing more aggravating than a man who won't talk back, tuumii Marilla veljestään.

Mutta sankarittaressa ja henkilöissä on eroa. Anna ei oikeastaan muistuta Emilia paljonkaan, ellei lukuun oteta orpoutta ja nykymaailmasta katsottuna suorastaan luonnotonta tottelevaisuutta. Anna on selvästi sydämellisempi, nöyrempi ja hassumpi ja vilkkaampi.

Äh, nyt puhun pötyä. Kaikilla kolmella Montgomeryn nuorella tytöllä on ohittamaton yhteinen piirre: mielikuvitus. Anna ei tosin kehittele näkymättömiä ystäviä - hänellä on kirjassa ihan lihaa ja verta oleva sydänystävä - mutta Emilian ja Marigoldin tapaan myös Anna elää pää pilvissä. Hänellä tämä taipumus on oikeastaan vielä hallitsevampi kuin esimerkiksi Emilialla, joka kanavoi haaveksimisensa kirjoittamiseen. Hmm... englanniksi sanoisin daydreaming, mutten oikein osaa kääntää sitä.

Annaan minun oli ehkä helpompi tutustua ja kiintyäkin kuin Emiliaan tai Marigoldiin. Mietin mistä se voisi johtua, ja tulin siihen tulokseen, että ero on Matthew'ssa ja Marillassa, Annan kasvattivanhemmissa. Montgomery kuvaa Annaa paljolti myös Marillan näkökulmasta, mikä tekee hänestä minulle helpommin lähestyttävän. Siinä missä Emilia ja Marigold kohdataan suoremmin, Annaan johdattelevat sympaattisten henkilöiden tulkinnat. Marillan puritaaninen ote kasvatustyöhön piilottelee hellää sydäntä; hänen katseensa kautta kuka vain rakastaisi Annaa!

October was a beautiful month at Green Gables, when the birches in the hollow turned as golden as sunshine and the maples behind the orchard were royal crimson and the wild cherry trees along the lane put on the loveliest shades of dark red and bronzy green, while the fields sunned themselves in aftermaths. 

Anne reveled in the world of color about her. 

"Oh, Marilla," she exclaimed one Saturday morning, coming dancing in with her arms full of gorgeous boughs, "I'm so glad I live in a world where there are Octobers. It would be terrible if we just skipped from September to November, wouldn't it? Look at these maple branches. Don't they give you a thrill--several thrills? I'm going to decorate my room with them.

 "Messy things," said Marilla, whose aesthetic sense was not noticeably developed. (140/357)

Nuoren Annan hienostuneisuudessa, estetiikan tajussa, huikeassa sanavarastossa ja yleisessä hyvyydessä on jotain, mikä tuntuu vähän epäuskottavalta Annan kasvuvuosien olosuhteisiin nähden. Annan asemessa olisin itse ollut yhdentoista ikäisenä epäluuloinen, tietämätön, katkera ja pelokas. No, ehkä tiedonhaluinen mieli onnistuu oppimaan ilman koulua tai rohkaisuakin, ja onhan genetiikalla väliä mitä persoonallisuuteen tulee. Ehkei uskottavuus muutenkaan ole se oleellinen pointti, tässäkään kirjassa...

Kaikkiaan Anne of Green Gables oli minusta suoraviivaisempi ja jotenkin lämpimämpi tytön kasvukertomus kuin kaksi edellistä Montgomeryani. Juonellisesti tässä ei ole hurrattavaa, mutta eipä kai tällaisessa nilkkasukista-niskanutturaan tarinassa voikaan olla.

En ole vielä valmis julistamaan kantaani Suureen Kysymykseen: Emilia vai Anna? Ensin pitää lukea loputkin, sillä varmaan molempiin tulee aikuisuuden myötä syvyyttä. Nyt eläydyin enemmän Marillaan kuin Annaan.

Poimin Annesta vielä yhden asian, joka tuntui erityisen läheiseltä juuri nyt. Montgomery sanoo tässä kirjassa useamman kuin yhden henkilön suulla, että lapsen läsnäolo arjessa on siunaus. Siitä ammentaa iloa ja kasvua itselleenkin. Ja niin se on. Nyyh. Neidit muuttavat kotoa tällä viikolla, joten tämä osui kuin täsmäpommi. Suorastaan vetistelin kun eläydyin Marillan tunnelmiin Annan lähtiessä kaupunkiin kouluun.

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1908). Anne of Green Gables. (ekirja, kustantaja ei tiedossa.)

Arvioita:

Sallan lukupäiväkirjassa

Tähän koosteeseen on poimittu aikalaiskritiikeistä paloja.

Suomenkielistä versiota ovat lukeneet mm.

Laura Lukuisa-blogista

Raisa Kirjaurakka-blogista

*Uussanastoa. Tarkoittaa Applen virtuaalikaupasta saatavilla olevaa mac-ohjelmaa (application, app). Täällä kotona ainakin kuuluu jo yleiskieleen :D

Pieni runotyttö

Pieni runotyttö on Emilia, yhdentoista ikäisenä orvoksi jäävä tyttö, joka on kasvanut eristyksissä isänsä kanssa. Emilialla on vilkas mielikuvitus ja palava rakkaus sanoihin. Isän kuoltua Emilia joutuu äitinsä sukulaisten hoiviin. Suorasanainen ja tunteissaan vahva tyttönen herättää jäyhissä sukulaisissa lähinnä vastenmielisyyttä ensi silmäyksellä, joten Emiliasta vedetään arpaa: häviäjä joutuu ottamaan hänet talouteensa. Heikoista lähtökohdasta huolimatta Emilia kotiutuu pian Uuden Kuun kartanoon ja oppii rakastamaan sitä. Jäykkä Elizabeth-täti lämpenee Emilialle hitaasti, mutta onneksi Laura-täti ja Jimmy-eno avaavat sylinsä ja Emilian vanha ystävä Tuulen Tyttö leikkii myös uuden kodin puutarhan puissa.

Ensimmäinen lukemani Montgomeryn kirja oli Marigoldin lumottu maailma. On mahdotonta olla vertailematta sitä ja Runotyttöä keskenään: yhtäläisyyksiä on paljon. Luonnolla on elävä ja puhuva sielu; Marigoldin ja Emilian ystävyyssuhteissa on raisuja toisinajattelijoita, lämpimiä sydämiä ja kitkeriä pettymyksiä; sukujen asemassa ja tyylissä on tärkätyn pellavan, pitsiliinojen ja luumusäilykkeen sävy. Yksi tapaus molemmissa kirjoissa on piirulleen sama: kummankin kartanon raudanlujiin perinteisiin kuuluu kakkutarjoilu vieraille, kumpikin tyttönen pelastaa suvun kunnian leipomalla hädän tullen äkkiä kakun vieraille.

OTT: tuo kakkujuttu on niitä kirjojen pieniä sivujuonteita, joista voisi vaikka vannoa, että ne perustuvat johonkin kirjailijan omaan kokemukseen. Olen esimerkiksi varma, että Stephen King on joskus nähnyt hämärässä peuran metsässä; sellainen kohtaus näet löytyy kolmesta tai neljästä kirjasta. Toisaalta John Irving tuskin on kovin montaa karhua kohdannut, vaikka niitä hänen tuotannossaan vilisee... Tiedä häntä sitten. Hauskaa kuitenkin spekuloida.

Emilia ei ole ihan Marigoldin asteella mitä yleiseen kiltteyteen ja herttaisuuteen tulee; tulevassa kirjailijassa on sopivasti pippuria ja suolaa. Hän tuntuu terävämmältä kuin Marigold ja itsenäisemmältä. Välillä hän on armoton ja julmakin mieltymyksissään ja mielipiteissään. Isän arvot ja ajatukset on omaksuttu, eivätkä ne aina sovi uuden kodin kuvioihin. Kokonaisuudessaan Pieni runotyttö on silti vanhaa kunnon perinteistä maailmankuvaa pullollaan. Tottelevaisuus, naisen kotiorjuus ja Jumalan kunnioitus ovat korkeassa kurssissa. Silti lukiessa ei tule ummehtunut tai tunkkainen olo. Vanhassa kirjassa saa ollakin vanha tunnelma, ja Montgomeryn teksti on raikasta ja ihmistä ymmärtävää.

Mietin tätä lukiessani esikuvien ja rohkaisun merkitystä nuorelle ihmiselle. Tavatessani kummitätiäni viime viikolla hän näet mainitsi äitini olleen hänelle tärkeä roolimalli tietyissä asioissa. Se painui mieleen: vau, äidilläni oli elämää ennen minua! Järki tietää, sydän ei usko... Koska teema oli ajatuksissani, pohdin roolimalleja ja niiden puutetta myös Pienen runotytön kanssa. Runotytössä ei ole kovinkaan paljon varsinaista juonta - se on klassista kasvukertomusta - joten ihmiskuvaus on keskiössä. Vaikka Emilialla ei oikeastaan ole vielä tässä roolimalleja, ihmiset ovat hänelle tärkeitä paljolti sen kautta, miten he suhtautuvat hänen kirjoittamiseensa, mitä siihen antavat. Vaikka yhteisöön kuuluminen (Murrayn suku, kaveripiiri) on sekin merkityksellistä, avain Emilian sydämeen tuntuu olevan hänen kirjoittamisensa ymmärtäminen ja tukeminen. Sen rinnalla kalpenee kaikki. Emilia on runotyttö joka solullaan.

Runotytön viehätys nuorille kirjatoukkatytöille saattaa tulla osittain siitä, että se on hyvää kuvausta kirjoittamisesta, kirjoittamisen pakosta. Kukapa ahmimisikäinen kirjojen rakastaja ei olisi joskus, hetken, haaveillut kirjoittavansa itsekin? No, ehkä eivät ihan kaikki, mutta monet varmaan. Emilialla on sekä halua olla kirjailija että kirjoittamisen pakko. Kirjoittaminen on sen verran raakaa työtä, että jonkinlainen kirjoittamisen pakko kai ajaa kirjailijoita ja runoilijoita työssään. Emilian tunteita puretaan tässä hyvin: tuskaa (kun joutuu toteamaan ennen helmenä hohtaneen tekstin sittenkin kehnoksi) ja iloa (kun löytää juuri oikean sanan sanoinkuvaamattomalle). Emilia ei vain voi olla kirjoittamatta, ja sen joutuu tiukkahuulinen Elizabeth-tätikin lopulta hyväksymään. Heh, tuli mieleeni, tämän kirjan voisi melkein ottaa Paulan Kirjallista elämää -haasteeseen!

Emilia käyttää kirjoittamista myös patoutuneiden tunteiden purkamiseen, jonkinlaisena itsehoitona. Toisin kuin me 80-luvun teinit, hän ei kirjoita päiväkirjaa vaan kirjeitä kuolleelle isälleen. Osa tarinasta tarjotaankin lukijalle kirjeiden kautta. Näin kertoo Emilia koulusta rakkaalle vainajalleen:

Tällä viikolla meillä oli koulussa tutkinto. Minä läpäisin hyvin kaikissa muissa aineissa paitsi laskennossa. Neiti Brownell selitti kysymykset, mutta minä sepitin niin ahkerasti mielessäni erästä kertomusta, etten ehtinyt kuunnella, ja sitten sain huonon numeron. Kertomuksen nimi on 'Magde MacPhersonin salaisuus'. Minä ostan neljä arkkia kirjoituspaperia munarahoillani ja ompelen niistä kirjan ja kirjoitan sen kertomuksen siihen. Munarahoillani saan tehdä mitä tahdon. Kun kasvan isoksi, rupean ehkä kirjoittamaan romaanejakin. Mutta kun Elisabeth-täti ei anna minun lukea romaaneja, niin mistä minä tiedän, kuinka niitä pitää kirjoittaa? (s. 193).

Sekä Marigold että Runotyttö ovat kai periaatteessa tyttökirjoja, mutta minusta ne eivät oikeastaan tunnu samalla tavalla 'nuortenkirjoilta' kuin moni muu kirja, jossa on nuori päähenkilö. Vaikka Emilia on välillä naivi, Runotyttö ei sitä ole.

Luen loputkin näistä, mutta saatan ensin tutustua myös Vihervaaran Annaan.

Lucy M. Montgomery (1971, alkuperäinen 1923). Pieni runotyttö. WSOY. I. K. Inhan uudistettu suomennos. ISBN 951-0-04381-8.

Arvioita:
Raisa Kirjaurakka-blogissa
Kirsimaria Illuusioita-blogissa
Saraseeni Saraseenin maailmassa
Sallan lukupäiväkirjassa on luettu englanninkielistä versiota. Huh, jutusta selviää että Runotyttöä on suomennettaessa lyhyennelty. Huijausta! Nyt kyllä siirryn englanninkielisiin versioihin.

Marigoldin lumottu maailma

Olen tainnut tunnustaakin, että Montgomery, monen kirjatoukkatytön suosikkikirjailja, on minulle tähän asti ollut tuntematon suuruus. Jotenkin on Montgomery jäänyt väliin, vaikka ahmimisikäisenä luin osapuilleen kaiken mitä kirjastosta löysin. Oli liian kiire Neiti Etsivien kanssa, tai sitten runontyttökirja ei vain istunut imagoon. Kuka tietää - varhaisteinimuistojen luotettavuus alkaa olla sitä luokkaa etten enää ole varma itsekään!

Aikomus oli aloittaa Montgomeryyn tutustuminen Pienestä runotytöstä, joka on 101 naisten kirjan listallani, mutta totta kai Saran upean paketin saatuani oli pakko lukea ensimmäiseksi yksi niistä. (Voitin näet tämän komean kirjan Saran arpajaisissa, ja samassa paketissa oli vielä kaksi muutakin: Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, joka kertoo Montgomeryn elämästä ja sankarittarista, sekä Montgomeryn oma Sara - Tarinatyttö.)

Aloitin melkein huolissani; olisipas kurja huomata, etten tykkää pätkääkään Montgomerystä, josta minulla on ollut vähän hempeä käsitys. Onneksi ei käynyt niin onnettomasti!

Sanoisin, että kirja on sitä mitä odotinkin: kaunista ja hyvin tehtyä nostalgiaa. 1900-luvun alusta on on otettu hyvä ja valoisa otos, suodatettu se eheän ja mielikuvitusrikkaan lapsen katseen läpi, ja lopputulos on kaikin puolin miellyttävä lukukokemus. En tiedä olisiko 13-vuotias Booksy nauttinut Prinssi Edwardin saaren seepiansävyistä, mutta nyt pidin kirjasta kovasti. Vanhemmiten osaa myös lukea paremmin rivien välistä. Montgomerylla on herkkää silmää ympäristön ja ihmisten kauneudelle, mutta myös pientä pilkettä silmäkulmassa; vaikka hän ei naura hahmoilleen, tekstissä on viljaltaan sellaista elämänmyönteistä huumoria, joka tekee muuten (kieltämättä) hempeästi tarinasta mukavaa luettavaa.

Marigoldin lumottu maailma seuraa pienen tytön kasvua nuoreksi tytöksi. Marigoldin lahja on vilkas mielikuvitus. Hänen paras ystävänsä on muille näkymätön Sylvia, jonka kanssa Marigold jakaa salaisimmatkin haaveensa ja leikkii parhaat leikkinsä. Marigold kasvaa talossa, jota hallitsevat voimakastahtoiset isoäidit kahdessa polvessa. Leskeksi jäänyt äiti on liian lempeä olento sanoakseen vastaan miehensä suvulle, jonka perinteet määrittävät elämäntavan pienentä piirrettä myöten.

Marigoldin sydämellisyys ja avoimuus tekevät hänestä viehättävän sankarittaren, joka kolttosiinkin yltyessään kuuntelee omaatuntoaan. Lesleyn sukukartanon ilmapiiri on tavattoman kutsuva. Voisinpa viettää iltapäivän nauttien teetä ja kakkua puutarhassa, jutustella hetkisen Lucifer-kissan kanssa, kuulla Marigoldin nauravan Sylvian jutuille Kuusikukkulalla...

Onneksi Marigold ei ole puhdasta hunajaa eikä lumottu maakaan pelkkä kiiltokuva. Myös häijyjä tunteita ja erehdyksiä mahtuu mausteeksi mukaan. Marigold ei ole Pollyannan kaltainen positiivisuuden lähettiläs, onpahan vain mukava ja herkkätuntoinen tyttö, joka katsoo maailmaa omalta kantiltaan. Ihan kivutta ei kukaan kuitenkaan kasva, ei edes Cloud of Spruce -kartanossa.

Entä pelko - oliko hän koskaan tuntenut sitä? Hänen varhaisimpia muistojaan oli se, kun hänet oli suljettu hämärään olohuoneeseen, koska hän oli pudottanut hillovanukastaan nuoren isoäidin parhaalle pöytäliinalle. Hän ei voinut ymmärtää, miten sellainen mitätön vanukaspala saattoikin levitä niin laajalle. Mutta olohuoneeseen hän joutui - kauheaan huoneeseen, jota raidoittivat outoina häälyvät valot ja varjot. Ja kun hän käpertyi ovea vasten hämärässä, hän näki jotakin kamalaa. Elämänsä loppuun asti Marigold uskoi, että niin todella tapahtui. Kaikki tuolit näyttivät yhtäkkiä alkavan tanssia pöydän ympäri ison, hevosenjouhilla täytetyn keinutuolin johdolla. Ja joka kerran kun keinutuoli kopisi hänen ohitseen, se kumarsi hänelle kuahean liioitellun kohteliaasti. Marigold kiljui niin villisti, että hänet haettiin pois - inhoten, koska hän ei kyennyt kestämään niin vähäistä rangaistusta. (s. 59)

Ymmärrän tämän luettuani paremmin, miksi Montgomeryllä on ihailijoita. Kuvaus ja tunnelma ovat niin vahvoja, että kasvukertomus riittää hyvin sisällöksi. Teksti ei tunnu sillä tavalla yksinkertaistetulta kuin joissain nuortenkirjoissa. Marigoldin maailmaan on minusta helppo eläytyä. Kun nyt kirjan jälkeen ravistelen itseäni usvaiselta niityltä takaisin tänne nyky-Suomeen, huomaan että kirjasta heräsi myös kaikenlaisia historialliseen ja sosiaaliseen perspektiiviin liittyviä ajatuksia. Montgomeryn kuvaama yhteisö on eräänlainen kupla... Mutta ehkäpä palaan tuohon teemaan myöhemmin, luettuani Pienen runotytön. Piti kipaista se päivällä kirjastosta. Ripaus hempeyttä ei ole pahitteeksi.

Mutta nyt on painuttava pakkaamaan, parin päivän minireissu tiedossa. Epäilemättä Neidit selviäisivät emännöinnistä heikommin kuin Marigold vastaavasta tulikokeesta - mutta pidetään peukkuja ettei yllätysvieraita ilmaannu!

Lucy Maud Montgomery (2009). Marigoldin lumottu maailma. Helsinki jne: Minerva-kustannus. Suomentanut Sisko Ylimartimo.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Teresita Insinöörin kirjahyllyssä
Leena Lumi
Lumiomena
Salla on lukenut saman englanniksi