Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki

Luin äskettäin Orhan Pamukin Valkoisen linnan, koska olin lähdössä Istanbuliin. Sain sitten heti perään vinkin, että oikeastaan kannattaisi Istanbulissa käynnin alla lukea Pamukilta, krhm, se kirja jonka nimi on Istanbul. Duh. Nyt tuli sitten luettua kaksi Pamukin kirjaa lähes peräkanaa.

Linnan kanssa olin vähän epäröivällä mielellä, mutta Istanbul - Muistot ja kaupunki kiehtoi heti. Myönnän että kyse on synergiasta; jos en olisi lukenut tätä kirjaa matkalla Istanbuliin / Istanbulissa / Istanbulista juuri palattuani, se tuskin olisi saanut minua pauloihinsa. Juuri nyt Istanbul kolahti. Kuten myös Istanbul!

Mosaiikki Hagia Sofiassa*

Istanbul ei ole romaani vaan jonkinlainen elämänkerrallis-kaupunkihistoriallinen... verkko. Pamuk pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ennen kaikkea rakastamaansa kaupunkia ja tapaa, jolla sen voi ymmärtää ja tuntea. Hän viipyilee hellämielisen kaihoisasti (ja pitkään) myös Istanbulia menneinä aikoina rakastaneiden ja kuvanneiden kirjailijoiden parissa, heidän jotka jäivät puristuksiin nationalisimin vaatimusten ja oman halunsa väliin. Minulle vieraiden kirjailijoiden sielunmaisemien pohdinta tuntui ensin vähän päälleliimatulta, mutta edetessään kirja alkoi kuroutua kokonaisuudeksi, kuin verkko, jota kudotaan yhtä aikaa joka nurkalta. Silmukat tosin toistuvat kovin toistensa kaltaisina ja paikoin tulee vähän tukahtunut olo. Silti jokin rosoisuus ja säröisyys säilyttää mielenkiinnon. Pamuk sirottelee kauniin sekaan rujoa.

Pamukin Istanbul on perimmältä olemukseltaan surullinen kaupunki. Se on jättänyt taakseen ottomaanien glorian mutta ei ole tavoittanut länsimaista henkeä, jota tasavallan rakentajat tavoittelivat. Rationalismi istuu huonosti ja hankaa taipeista... mutta perinteisiin vaatteisiin ei saa enää pukeutua. Pamukin Istanbul on haikea, ristiriitainen, mustavalkoinen kaupunki, syrjäkujien ja klaustrofobisten korttelien kaupunki.

Näkymä hotellin ikkunasta mustavalkoisena.

Kirjailijan käsittelyssä Istanbulista tulee metafora paitsi Turkin tilanteelle myös yleisemmin muutokselle ja muutoksen jäljille, epävarmalle jalansijalle maailmojen välissä. Pamuk punoo yhteen kaupungin kohtalon ja omansa; Istanbulin suru on tarttunut häneen. Ja miksikäs ei: olemme ympäristömme tuotteita siinä missä geeniemmekin. Pamukille kaunis ja katastrofaalinen Istanbul on ollut hedelmällinen kasvualusta...

Laitakatujen lika ja saasta, avoimien roskapönttöjen kaupunkiin levittämä löyhkä, katujen ja jalkakäytävien loputtomat kuopat, nousut ja laskut, kaikki se epäjärjestys, sotku ja kahakointi, joka tekee Istanbulista Istanbulin, saavat minut tuntemaan, että riittämätön, paha ja puutteellinen onkin kaupungin sijasta oma sieluni. Ikään kuin kaupunki olisi ansaitsemani rangaistus ja minä se joka likaan sitä. Kun raju suru ja murhe tihkuu kaupungista minuun ja minusta kaupunkiin, tuntuu kuin minusta ja kaupungista ei olisi enää mihinkään: olen kaupungin lailla kuollut, henkeä haukkova kalmo, tappioon ja saastaan tuomittu surkimus, aivan kuten kadut ja jalkakäytävät ovat minulle kielineetkin. (s. 424)

Mikään turistiopas Istanbul ei siis totisesti ole. Sinne matkaavan kannattaa pakata mukaan myös jokin perinteisempi lähdeteos, sillä Hagia Sofia, Topkapi, Taksim ja muut vain vilahtavat ohimennen Pamukin keskittyessä toisenlaisiin kohteisiin.

Silti Istanbul kannatti ehdottomasti lukea, etenkin näin, fyysisen Istanbulin yhteydessä. Pamukin tulkinta Istanbulista ohjasi katsettani. Näin kaupungin osittain hänen välityksellään. Vuosikymmenet eivät ole täysin poistaneet surullisuutta, josta Pamuk puhuu. Myös keskeinen ristiriita maailmankuvien välillä on yhä läsnä katukuvassa; sen voi nähdä rikkautena mutta myös tukahdutettuna konfliktina.

Ja silti. Pamukin hehkuva, pohjiaan myöten kirjan sivuille ammennettu rakkaus hänelle niin tärkeään kaupunkiin sai minutkin rakastumaan siihen vähän enemmän kuin muutoin ehkä olisi käynyt. Pamukin Istanbul on ehkä surullinen... mutta se on myös äärimmäisen inhimillinen. Ja kaunis!

Tämä on hyvä kirja niille, joille Istanbul on ajankohtainen tai rakas; muiden kannattaa ehkä lukea Pamukin muuta tuotantoa... Istanbul on tenhoavasti kerrottu ja erikoinen kasvukertomus, mutta sen melankoliset ajatuskuviot ja äärimmäinen paikallisuus eivät ehkä irrallisina innosta.

Orhan Pamuk (2004). Istanbul - Muistot ja kaupunki. Suomentanut Tuula Kojo. Tammi. 951-31-3139-4.

Arvioita:
Kari Kemppainen Kiiltomadossa kuvaa viihdyttäväksi lukuelämykseksi

*Kuvassa oikealla keisarinna Zoe, jonka Kaari Utrion fanit ehkä muistavat Vaskilinnusta!

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pokkari poseeraa parvekkeen lukunurkkauksessa.

Juttelin mökkivierailulla tulevasta työreissustani Turkkiin. Harmittelin, ettei ollut käsillä kirjaa Istanbulista: emäntäni poimi oitis hyllystään Orhan Pamukin Valkoisen linnan.  Taas yksi nobelisti, jonka kirjat ovat minulle täysin vieraita, mutta takakannen kuvaus kiehtova kaksoisolentotarina 1600-luvun Istanbulista houkutteli oitis.

Tarinan alussa nuori kertoja, italialainen oppineenalku, myydään orjaksi istanbulilaiselle kaksoisolennolleen Hocalle, joka haluaa oppia nuoren eurooppalaisen kaikki tiedot. Älykäs Hoca havittelee sulttaanin suosiota mutta myös tietoa ja ymmärrystä. Kaksikon kokeilut ja keskustelut laajenevat, kunnes heidän tutkimuksensa tuntuvat päätyvät ydinkysymykseen, minuuteen ja toiseuteen. Kuka on kuka? Kuka isäntä, kuka orja, kuka turkkilainen, kuka italialainen?

Jollain tavoin identiteetti, tai ehkä minuuden ja sitä kautta myös toiseuden ymmärtäminen, on Linnan ydinkysymys, mutta mitä siihen vastattiin, sitä en totisesti tiedä. Loppu on niin tulkinnallinen, etten ymmärtänyt sitä ollenkaan. Tai voihan olla, että sen kuuluukin olla käsittämätön. Pamukin Linnassa vieras ja tuttu kohtaavat, ja osoittautuvat yhtä arvoituksellisiksi. Ehkä itseymmärrys on se ikuisesti ulottumattomiin jäävä määränpää:

Se seisoi korkean kukkalan laella, sen torneihin, joissa liput liehuivat, osui laskevan auringon vaimea punainen hehku ja se oli valkoinen, puhtaan valkoinen ja kaunis. En tiedä, miksi minusta tuntui että jotakin noin kaunista saattoi nähdä vain unessa. Siinä unessa unennäkijä juoksisi synkän metsän läpi mutkittelevaa tietä pitkin pyrkien kohti tuon kukkulan laella paistavaa kirkasta päivää, tuota norsunluun väristä rakennusta, ikään kuin siellä olisi meneillään loistavat tanssiaiset, joihin hän halusi päästä mukaan; siinä oli onnen mahdollisuus, josta hän ei tahtonut jäädä osattomaksi, mutta vaikka hän odotti saapuvansa minä hetkenä hyvänsä tien toiseen päähän, tie ei koskaan päättynyt. [--] (s. 191-192)

Tai kenties Linna sanoo, että ruoho aina näyttää olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Paitsi että aitaa ei oikeasti ole.

Valkoisen linnan kuvaaminen historialliseksi romaaniksi tekisi sille vääryyttää - tai ehkä paremminkin tekisi lukijalle vääryyttää antamalla vääriä odotuksia. Ruton runtelema Istanbul ja sulttaanin hovi ovat toissijaisia elementtejä Linnassa. Se on enemmän psykodraama kuin seikkailu menneillä ajoilla. Minulle sen keskeinen kaksikko jäi jollain tavalla vieraaksi ja etäiseksi. En useinkaan ymmärtänyt kertojan motiiveja tai toimintaa kovin hyvin. Miksi, sitäkään en tiedä; ehkä kertojan aikakausi on liian kaukainen, ehkä kulttuurierot estävät järkevän tulkinnan, ehkä en vain osannut asettua juuri näiden miesten pääkoppiin.

Linna ei ollut mitenkään erityisen nautinnollinen lukukokemus, mutta jollain oudolla tavalla kiehtova kylläkin. Kesken jättäminen ei käynyt mielessäkään. Kirja sai pitkästä aikaa miettimään näitä minuuden rakennuspalikoita. Missähän se raja omalla kohdallani menisi? Kuinka paljon voi omia rajojaan liudentaa ennen kuin ne ohenevat olemattomiin, ja se jokin oleellinen muuttuu tunnistamattomaksi tai katoaa...

Johdatuksena Istanbuliin Valkoinen linna on kieltämättä heikko esitys. Värikäs kaupunki näyttäytyy siinä pienessä sivuosassa. No, sopivaa sinänsä. Kaupunki taitaa olla sivuosassa myös siellä käydessäni, sikäli tiivis ohjelma on työn puolesta tiedossa. Yritän silti päästä edes vilkaisemaan ulkopuolelta Topkapin palatsia, joka Valkoisessa linnassakin mainitaan: kehyskertomuksen kirjoittaja etsii sen kirjastosta aineistoa todistaakseen tarinan aidoksi.

Jos kulttuurien kohtaamiset ja identiteettikysymykset kiehtovat, tämä voi olla sinun kirjasi. Kovasti tarinan perään olevalle lukijalle tämä ei luultavasti sovi.

Orhan Pamuk (2007, alkuperäinen 1985). Valkoinen linna. Loistopokkarit. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 978-952-459-751-7.

Arvioita:
Kaisa Kirjavinkeissä
Minna Minnan lukemaa -blogissa

Layla

Kuva/kansi: WSOY/Tuula Mäkiä

Laylassa nuori kurdinainen on joutua perheensä surmaamaksi, kun ei häiden jälkeen pystykään tuottamaan puhtoisille lakanoille tuota kallista veritilkkaa, joka kunnian säilyttämiseen vaaditaan. Alkaa monivaiheinen pakomatka, jonka varrella Euroopan kansat saavat useita mahdollisuuksia osoittaa täydellistä eettisen koodiston ja inhimillisen myötätunnon puutetta. Kaikkiin tarjoutuviin tilaisuuksiin käyttäytyä sikamaisesti tartutaan pyhää rationalisointia uhkuen.

Orjaksi pakottaminen on ihan ookoo, kun siihen on hyvät perusteet. Eikä ketään hukuteta jos kaikki mahtuvat veneeseen.

Pakenevaa Laylaa seuraa koston varjo. Sen enempää isä kuin velikään ei voi levätä ennen kuin valkoisen lakanan tahra on verellä pesty suvun kilvestä. Samaan aikaan Helsingissä ex-teekkari Helena pistää pystyyn bordellia kauppatieteen maisteri Armonlahden ohjauksessa. Helena huoraa ansaitakseen takaisin viinaan hukkuneen äitiytensä, Armonlahti koittaa paikata konkurssin jälkiä palvelujen tuotteistuksella. Läheisessä kebab-paikassa filosofian ylioppilas Jaussi tuntee kohtalon kutsuvan suuriin tekoihin. Älyllisesti ylivoimaisen nuoren miehen asia on ryhtyä toimintaan siinä missä muut vain puhkuvat foorumeilla.

Tervo lyö Laylassa niin että läiskähtää, itse asiassa melkein liian kovaa. Tätä kirjoittaessani on olo kuin Guareschin isä Camillolla. Toisella olalla istuu Tervoa fanittava enkeli, toisella poliittisen korrektiuden keskitysleirillä kasvanut pieni piru. Pirun mielestä Tervo antoi kurdien kansasta aika synkeän kuvan. Päätteleeköhän joku kirjasta, että kurdi tarkoittaa joko uhria tai väkivaltaista hullua? Näin tuntuu epäilevän kirjaa ankarasti kritisoiva Husein Muhammed täällä.

Enkeli huomauttaa, että suomalaisistakin saa Laylasta aika erikoisen käsityksen jos niikseen tulee, kauppatieteiden maistereista puhumattakaan. Mutta suomalaisten mollaus onkin Suomessa oikea kansallislaji, eikä kenenkään tiedetä koskaan säälineen kauppatieteiden maistereita.

Enkeli on mielestäni oikeassa. Luulisi lukijan kuin lukijan näkevän, että romaani on romaani on provokaatio... mutta mitenköhän paljon lukemiseeni vaikutti aiempi kokemus Tervon kirjoista? Olisinko pitänyt tästä, jos en olisi tykännyt niin monesta aiemmasta Tervon kirjasta? Olisinko osannut lukea tämän provosoitumatta "vääristä" asioista?

Sillä provosoituahan tästä pitäisi, suuttua siitä miten ihmisiä kohdellaan, ehkä siitäkin miten ihmiset itseään kohtelevat. Joillakin Laylan henkilöistä on kumma käsitystä oikeasta ja väärästä - joillain ei sellaista ole ollenkaan. Jostain syystä Layla ei silti tullut lähelle samalla tavalla kuin Ohrana (jos muihin tervoihin vertaan) tai Parvekejumalat (jos naisten alistamisesta patriarkaalisissa kulttuureissa puhutaan). Ehkä se johtuu siitä, että Laylassa ei ole - Laylaa itseään ja hänen sielunsiskoaan Tamaraa lukuunottamatta - ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea sympatiaa. Heh, kaikki ihmiset tässä kirjassa ovat kamalia tai kamalassa tilanteessa, muutamaa kameoroolin heittävää sivuhenkilöä lukuunottamatta.

Silti kuvittelisin, että tämän on tarkoitus johdattaa meitä tutkiskelemaan sydämiämme. Miettimään ketä käytämme hyväksi, kenet ehkä kuvittelemme omistavamme. Mitä me ostamme ja myymme, mitä alttaria palvomme.

Laylassa on paljon hyvää, sanoo enkeli. Tervomaisella taidolla rakennettu ja sujuva juonikuviointi. Se, että henkilöillä on omat äänensä ja maneerinsa. Vaikeaan aiheeseen tarttuminen. Odottamattomat symmetriat. Rosoisen ärhäkkä sanankäyttö, joka kutsuu oivaltamaan muttei rasita arvoituksellisuudella. Tässä kurdikaksikko ja uusinatsijoukkio ovat päätyneet tappelun jälkeen poliisiasemalle:

Muurisaari komensi klanipäät hiljaisiksi. Hän aikoi selvittää, mitä Turkish Delightissa oli tapahtunut, mutta jos pojat jatkaisivat kurdien kutsumista ählämeiksi, se olisi selvä herjaus ja myöhemmin sakon paikka käräjäoikeudessa. Kostamispuheet kuulostivat laittomilta uhkauksilta. Nekin oli kielletty Suomen laissa. Yhdessä nämä rikokset tietäisivät jo ehdollista vankeutta käräjillä, ja jos tuomari löytäisi aikaisempia pohjia, ehdotontakin istumista oli kuviteltavissa. 

Klanit luulivat saapuneensa suomalaiselle poliisiasemalle selvittämään pahoinpitelyä eivätkä vähemmistövaltuutetun toimistolle tanssimaan terveyssandaaleissa. Heidän mielestään samana päivänä kun suomalainen poliisi nuolee kurdin persettä voidaan sanoa suomalaiselle kielelle ja kulttuurille gudbai. (s. 278-9)

Silti jokin kirjassa harasi vastaan, muistuttaa piru. Ehkä olen vähän tosikko. Ärsyynnyn kun huomaan naureskelevani kunniamurhista kertovan kirjan äärellä. Suomen historialle nauran mielelläni, mutta ilmeisesti naiskauppa ja oikeistoterroristit pelottavat oikeasti. Ehkä pitäisi opetella nauramaan nykyisillekin ongelmille. Naurettaville ajattelutavoille pitäisikin nauraa, kuittaa enkeli.

Haa! sanoo piru, ja vetää esiin Gülistan-kortin. (Enkeli vavahtaa). En kerta kaikkiaan pysty nielemään Laylan äidille kirjassa annettua roolia, joka selvisi vasta melkein lopussa ainakin minulle. Torjuntareaktio oli niin vahva, että piti laittaa kirja sivuun ja jatkaa seuraavana päivänä. Gülistan on minusta kauneusvirhe, sille en voi mitään. Muutenkin loppu oli jotenkin epätyydyttävä, hapero.

Saikohan tästä nyt tarpeeksi realistisen kuvan skitsofrenisista fiiliksistäni? Pidin tästä todella paljon, paitsi että välillä en pitänyt ollenkaan. Nauraa hykersin ja rypistelin kulmiani vuoron perään. Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuinpia kirjoja. En pettynyt! Mutta lopussa olin vähemmän onnellinen kuin puolivälissä.

Laitan muistilistalle Minun sukuni tarinan, joka palasi mieleeni kun kävin lukemassa uudestaan Jorin juttua Laylasta.

Nyt menen vastapainoksi lukemaan loppuun kirjan, jossa naiset ovat rautaa.

Jari Tervo (2011). Layla. WSOY. ISBN 978-951-0-38277-6.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Hannu Waarala Savon Sanomissa
Heli Keskinen Aamulehdessä
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa