Kesäkuun kuulumiset

Kesäkuu on hyvä kuu! Vaikka loma pääsi alkamaan vähän tipottain, nyt kuukauden lopussa ollaan ihan aallonharjalla. Työstressi on ehtinyt haihtua. Edessä on vielä ihana neljän viikon rento kausi. Golfia ja kirjoja, sään ja kunnon mukaan.

Lisäksi onni on suosinut arpajaisissa huikeasti: Saran kirjoista sain uskottamattoman Montgomery-paketin ja Juuri tällaista lähettää suklaata. Täydellinen yhdistelmä siis... Kiitos kamut!

Blogitekstejä on kertynyt kesäkuulta 18, eli vähän olen laiskistunut mitä kirjoittamiseen tulee. Lukeminen ei ole vähentynyt. Kaikkiaan on tullut luettua 32 kirjaa, joista englanniksi vain neljä. Huh, täydellinen muutos viime vuoteen verrattuna. Äänikirjoja on listalla vain yksi, sitäkin parempi Saatana saapuu Moskovaan, ja sarjakuvia kolme. Romantikkaosastolla on asioitu ahkerasti!

Kesäkuun kohokohta oli silti Spefin helmet -listan valmistuminen. Listaa oli hauska tehdä! Ja vielä hauskempaa on jahdata puuttuvia kirjoja, kyllä nämä on vaan kaikki luettava... Muutama listan kirja odottelee jo vuoroaan ja lisää on tulossa.

Kesäkuun masentavin homma on imurointi. Tasan kerran vuodessa ajattelen, että minulla on liikaa kirjoja: silloin kun jokainen hyllymetri on imuroitava. Neiti A on töissä, mutta Neiti B apunani olen jo kolmena päivänä nostellut, pyyhkinyt imuroinut ja järjestellyt kirjoja. Vain "muutamaa" on pitänyt "vähän" lehteillä... tällä tahdilla hommaan palaa vielä päivätolkulla, joten pitää kait laittaa rokki soimaan, hihat heilumaan, ja lopettaa selailu.

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (1993). Uhritulet. Kesäkuun alkupäivinä luin tämän, pienimuotoisessa Utrio-putkessa. Turkulainen Judit Mikhof menettää isänsä rutolle, tulee naitetuksi vanhalle porvarille ja joutuu vitaliaanien ryöstämäksi. Erittäin hyvää luettavaa, samaa sukua kuin Utrion muut 80-90 -lukujen taitteessa kirjoittamat romaanit. Kepeähköllä otteella rankoistakin kohtaloista. Romantiikkaa sävyttää lievä ironia.

Kaari Utrio (1989). Vendela. Kituliaan sitkeän kaniikin sukulaistyttö Vendela on oppinut parantajan taidot, mutta päätyy sukulaistensa nurkkiin ja väkisin naitettavaksi. Ritari Hartman Garse, joka saattelee neitoa matkalla Turusta Viipuriin, ei ymmärrä etuaan ennen kuin on melkein liian myöhäistä... Tästä kirjoitti äskettäin Morre.

Kaari Utrio (1988). Isabella. Perijättären tarina kertoo, ettei rikkaus totisesti merkitse rauhaisaa elämää levottomassa Itämaassa. Hankalien vaiheiden jälkeen Isabellakin päätyy oikeille käsivarsille. Kurkkaa tarkempaa tietoa Sallan jutusta.

Agatha Christie (1971). Ikiyö. Lukupiiri innosti kaivamaan esille tämän äitini SAPO-kokoelmasta löytyvän pokkarin. Ei lemppareitani; minusta Christie on parhaimmillaan silloin kun hän väsää perinteistä whoddunnit-juttua. Etenkin jos etsivänä puuhaa lempeän armoton neiti Marple!

Dupuy & Berberian (2010). Jeanin elämää: Teoria yksinäisistä ihmisistä. Kokeilen kaikenlaista kirjastosta löytyvää sarjakuvaa. Tämä ei oikein iskenyt, ehkä sininen sävy ei vain sopinut vaaleanpunaiseen lomatunnelmaan.

Matti Yrjänä Joensuu (2010). Harjunpää ja rautahuone. Vakuuttava kirja. Aloitin tämän jo helmikuussa mutta laitoin odottamaan;  Joensuun synkkyys vaatii minulla vastapainoksi valoa. Harjunpää-romaanit ovat hemmetin hyviä, mutta ne ovat myös täynnä ahdistusta. Monet kirjat ovat... mutta Joensuu tekee synkän poikkeuksellisen synkästi. Tätä luettiin äskettäin Kirjanurkkauksessa - minä tosin tykkäsin enemmän :-)

George R.R. Martin (2011, alkuperäinen 1996). A Game of Thrones. Nähtyäni joitain episodeja tv-sarjasta teki kovasti mieleni katsoa koko sarja, heti. Kun se ei käynyt päinsä, investoin englanninkieliseen versioon aiemmin luetusta Valtaistuinpelistä ja syvennyin siihen. Edelleen hyvä!

Pauli Juuti (toim.) (2002). Ethosta etsimässä: Puheenvuoroja johtamisen ja yrittämisen etiikasta. Luin tämän vähän epätasaisen esseekokoelman pienellä pakolla. Osa artikkeleista onnistui kiinnostamaan, osaan en tainnut syventyä kunnolla.

Elizabeth Gaskell (1850-luvulla) Curious, if True: Strange Tales. Kiinnostuin Gaskellista Cranfordin jälkeen, ja noukin sähköisenä iPadille joitain hänen teoksiaan. Matkalla Tukholmaan nautiskelin siis näitä. Novellikokoelma  oli tosiaan lievästi fantastiseen viittaava, mutta ei, siksi tai siitä huolimatta, ihan yhtä viehättävä kuin Cranford. Jatkan Gaskelliin tutustumista matkalukemisina... North and South saattaisi olla seuraavana vuorossa.

Marc-Antoine Mathieu (2011). Jumala itse. Jumala ilmaantuu maan päälle, mikä aiheuttaa lievän metafyysisen nyrjähdyksen. Mutta onneksi kulttuurillamme on tällaisiin ongelmiin mekanismit olemassa: haastetaan Jumala oikeuteen. Mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuva. Taidokas, kestää (vaatii?) useammakin lukukerran. Visuaalisesta ilmeestä sain viileän, melkein kylmän fiiliksen; tämä on älyn teos enemmän kuin ei tunteen. Lue Hannan juttu tästä!

Jude Deveraux (2007). Herttuatar. Tässä romanttisessa seikkailussa amerikkalainen Claire on kihlannut skottilaisen McArran herttuan. Tutustuminen synkän sukukartanon outoihin asukkeihin ja siellä piileksivään seikkailija Trevelyaniin saa Clairen vielä miettimään uudemman kerran. Minkälainen hinta kannattaa maksaa herttuattaren arvosta?

Jude Deveraux (1995). Ylämaan enkeli. Montogomeryjen veljessarjasta vaimonsa löytää tässä osassa Miles, maankuulu naistenmies. Chatworthyjen linnassa miehiä pelkäämään oppinut Elizabeth onkin poikkeuksellisen kova vastus hurmuri-Milesille.

Jude Deveraux (1995). Ylämaan laulu. Myös Raine Montgomery löytää vaimon: tällä kertaa kyse ei olekaan aatelisneidosta vaan lakimiehen tyttärestä. Laulajatar ja muusikko Alyxandria pakenee kostonhimoista lordia metsässä piileskelevän Rainen leiriin.

Nyt täytyy pitää Deveraux-tauko, taisin saada yliannostuksen... Kun romanttisen kirjan kohdalla huomaa miettivänsä onko jokin uskottavaa, pitää vaihtaa lajia!

Kesken jätetyt:

Tässä kuussa valinnat ovat osuneet hyvin kohdilleen; yksikään kirja ei ole palautunut lukemattomana kirjastoon tai tullut täysin hylätyksi. Muutama on kyllä ollut jo pidempään "tauolla"... mutta ei niitä ole hylätty, odottavat vain oikeaa fiilistä.

Kuukauden hakusana on:

eroon roikkumahasta

Olen aivan varma, ettei tästä blogista löytynyt apua. (Sääli!)

Harjunpää ja pahan pappi

Olen nyt syksyn ajan totutellut päivittäiseen eestaas-ajamiseen ja kuunnellut matkalla äänikirjoja. Dan Brownin Kadonneen symbolin jälkeen yritin löytää parempaa kuunneltavaa. Kotikirjastossa ei äänikirjoja pilvin pimein ole, enkä oikein osannut ottaa lyriikkaa aamuruuhkaseuraksi. Varmaan päädyin Pahan pappiin, koska elokuva on ollut puheena syksyn mittaan. Ilman muuta se oli huima parannus Symboliin verrattuna. Joensuun teksti on joskus vähän turhankin kuvallista, mutta ehdottomasti sen vaihtelevuus miellyttää korvaa enemmän kuin Brownin toistuvat kliseet. 

Ulkomuistista muutama Joensuun ilmaus: ääni on rispaantunutta teräsvaijeria, Mikko myyrystää kyljelleen sängyssä. Joensuun lauseissa on tekstuuria, niitä tunnustelee kielellään jälkeenpäinkin.

Silti rikoin tämän kirjan kohdalla ensimmäisen kerran omatekoista blogisääntöäni, jonka mukaan postaukset tehdään järjestyksessä. Harjunpää ja pahan pappi on pöyrinyt autostereoissa äänikirjana poikkeuksellisen pitkään. Välillä meni useampi päivä niin että vaiensin vehkeet ja kuuntelin vain moottorin hurinaa. Perjantaina se loppui, mutta en saanut heti itsestäni irti tekstiä Pahan papista.

Jokin tämän kirjan kanssa on tihkaissut koko ajan. Päätin lopulta, että se on liian tummaa tekstiä näin pimeään aikaan.  

Pahan papissa Joensuun aiemmista romaaneista tuttu Timo Harjunpää joutuu etsimään pääkaupungin maanalaista verkostoa asuttavaa maahista, metrolle uhraavaa mielipuolta. Tarina on synkeä ja ahdistava. Sekä arkinen ihmissuhteiden kauhu että maahisen suorastaan goottilaisen koristeellinen kammottavuus piirretään tarkasti esiin. Hyvä, kevyt olo ei ole Harjunpäällä juuri koskaan, eikä kyllä lukijallakaan. Onerva on sivussa tässä romaanissa, tilaa on tehty hulivili-Piipposelle.

En muista olivatko aiemmat Harjunpäät ihan näin synkkiä. Saattaa olla, että itse olin kevytmielisempi. Sen muistan, että niihin yleensä liittyi tietty turhautumisen tunne, Joensuuhan ei juuri hemmottele lukijoitaan dekkareiden perinteisellä loppukatharsiksella, jossa pahat saavat palkkansa. Muistelen myös, että Harjunpää-tarinoihin oli helppo imeytyä mukaan, vaikka yksityiskohtaisuus arjen kuvauksessa välillä ärsyttikin. 

En muista, että olisin erityisesti ahdistunut Harjunpään aiemmista tapauksista, vaikka niissäkin rankkoja elementtejä riittänyt. Pahan papista tuli vähän väsähtänyt ja ahdistunut olo, sellainen tunne että onnellisia loppuja ei ole. Olen iloinen, etten enää asu Helsingissä Sörkan kulmilla. Nyt pälyilisin hyvin hermostuneesti ympärilleni jokaisella metromatkalla. *käy lukitsemassa ovensa*

Silti en voi sanoa, että Harjunpää ja pahan pappi on mielestäni huono kirja. Se on taiten tehty ja uskottava, ja ihmiskuvaukseltaan monta kertaa vaikkapa syksyn mittaan luettuja Arne Dahlin romaaneja väkevämpi. Vahvaa tavaraa. Silti, se oli ehkä väärä kirja juuri minulle, juuri nyt. Odotan kyllä innolla Rautahuonetta, mutta taidan jättää sen suosiolla kevääseen.

Ilmassa pitää olla toivoa, kun tarttuu Harjunpäähän. 

Matti Yrjänä Joensuu (2010, alkuperäinen 2003). Harjunpää ja pahan pappi. Otavan äänikirja. Lukija Riku J. Korhonen.

Sallakin on lukenut kirjan tänä vuonna, ja Antti Majanderin arvio Hesarista vuosien takaa löytyy vielä.