Joulukuun kirjapaketti ja (uuden) vuoden ajatuksia

Tämän talvisempaa ei irronnut.

Tässä nyt yhdessä paketissa joulukuun kooste ja koko vuoden yhteenveto. Joululomasta tuli huomattavasti suunniteltua sosiaalisempi, joten lukemiset jäivät vähiin, mutta enpä osaa tuota pokkana harmitella, niin mukavaa on ollut. Okei, no lukumaratonin siirtyminen vähän kirveli, mutta ei hätää - onhan tässä vielä yksi pitkä viikonloppu edessä.

Joulukuun mieleenpainuvin lukukokemus taitaa olla Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Sahlbergin Herodes on kenties hienompi ja kypsempi kirja, mutta Sielut jää varmaankin vahvemmin kummittelemaan. Kuukauden ylläri oli Neideiltä joululahjaksi saamani Guy Delislen A User's Guide to Neglectful Parenting, jonka terävät oivallukset hihityttivät. Kuukauden comebackin teki Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat; se piti lukea uudestaan, koska kävin katsomassa Kansallisteatterin version.

Luettu ja blogattu:

Asko Sahlberg: Herodes
J. K. Rowling: Paikka vapaana
Camilla Läckberg: Majakanvartija ja Enkelintekijä
Pete Suhonen: Valkoinen joulu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Luettu muttei blogattu:

Kristiina Vuori (2013). Siipirikko. Äänikirja, kirjastosta. Vuoren esikoinen ei ollut hullumpi avaus minusta, joten nähdessäni tämän hänen toisen romaaninsa tarjolla äänikirjana, otin epäröimättä kopin. Siipirikko on tarina Karjalaan orjaksi joutuvasta Seljasta ja hänen vaiheistaan. Rehellisesti - en oikein innostunut tästä kirjasta. Kuuntelin loppuun kun tulin aloittaneeksi, mutta en pitänyt Seljan persoonasta enkä osannut uskoa juoneen… Vuori on minusta vahvimmillaan miljöön hallinnassa, mutta kokonaisuus tökki. Olisi saattanut menetellä luettuna - kuunneltuna ei tällainen romantiikka minulle pelitä. Sallan näkemys oli positiivisempi.

Kaari Utrio (1989). Vendela. Itse ostin. Siipirikon jälkeen teki mieli lukea Utrion keskiaikakirjoja, joten tartuin tähän äskettäin käytettynä löytämääni vanhaan tuttuun. Vaatimaton Vendela rakastuu komeaan ritari Hartmaniin, joka ei ymmärrä minkälaisen aarteen voisi saada. Romantiikkaa ja miekkamittelöitä mestarin otteella. Lunttaan blogista, että olen viimeksi lukenut tämän kesäkuussa 2011.

Anna Jansson (2011). Unissakävelijä. Elisa äänikirja, itse ostin. Nyt talvisaikaan on tullut juostua vähän enemmän yksin ja juoksumatolla, ja siinä puuhassa äänikirja on välttämätön apu. Unissakävelijä on osa Janssonin Maria Wern -sarjaa ja alkaa raflaavasti pahoinpitelyllä, johon Maria yrittää puuttua ja joutuu itsekin uhriksi. Mutta kun Gotlannissa ollaan, totta kai ruumiita tulee useita ja murhat ovat mitä mielikuvituksellisimpia. Tässäkin dekkarissa esiintyy inhokkikliseeni eli poliisin työ- ja yksityiselämän yhdistyminen... ei siitä sen enempää, tulin jo Läckbergistä kirjoittaessani aiheesta rutkuttaneeksi. Irja Kirjavinkeissä laittaa tämän sarjan kärkipäähän.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Kamulta lainassa/sain lahjaksi. Luin Kyyhkyset maaliskuussa, ja jo silloin tiesin, että haluan vielä lukea sen uudestaan. Nyt kävin joulukuun alussa katsomassa Kansallisteatterin version tarinasta ja kävin heti sen jälkeen käsiksi myös kirjaan, jota olen lukenut pätkittäin siitä asti. Toisella lukemisella ja etenkin näytelmän nähtyäni kirja tuntui paljon helpommin avautuvalta. Vaikka Hesarin kielteinen arvio esityksestä ei ole ihan tuulesta temmattu, ei näytelmä mikään teatterin mätäpaise ollut... ja näytelmän jälkeen kirja näyttäytyi uudessa valossa. Itse asiassa nyt toisella lukemalla vertailu teatteriversioon vähän hallitsi lukemista. Mutta ei se mitään, voin lukea tämän myöhemmin vielä kolmannenkin kerran; jouluna sain näet vielä lahjaksi oman kappaleen opusta.

Guy Delisle (2013). A User's Guide to Neglectful Parenting. Lahja tyttäriltä. Päätin tulkita tämän lahjan positiivisesti, sillä jo kotoa muuttaneilla nuorilla naisilla ei voi olla mitään pelättävää tai odotettavaa, vaikka oppaan vinkeistä ottaisinkin vaarin. Delisle nimittäin keskittyy huomattavasti nuorempien lasten kasvattamiseen hajamielisellä, ironisella ja hilpeän rehellisellä tavalla. Suositan kaikille Delislen faneille! Hänen vähäeleinen mutta vivahteikas tyylinsä pelaa loistavasti tässä(kin) aihepiirissä. Maijakin luki tämän äskettäin.

Vuoden saldo ja uutta putkeen

Vuonna 2013 luin 121 kirjaa ja viitisenkymmentä sarjakuvaa. Tavallaan se on paljon... mutta verrattuna vuoden 2012 (230 kirjaa) tai 2011 (noin 300 kirjaa) lukemiin, olen lässähtänyt kuin hätäinen kohokas.  Luojan kiitos lukutoukkailu ei ole numeroin mitattava laji tai masentuisin! Mutta eipä tässä lukumääristä ole kyse. Onneksi kirjat sinänsä maittavat yhtä hyvin kuin ennenkin, aikaa vain on ollut vähemmän käytettävissä.

Kirjoista on vaikea nostaa yhtä (tai kuutta) yli muiden, mutta lukemisen suunnista huomaan kirjalistaa silmätessäni, että tänä vuonna on tullut luettua aika paljon dekkareita. Myös matkailu on ohjannut lukemisia. Etenkin Italiassa käytyäni innostuin lukemaan Roomaan liittyviä kirjoja, mikä puolestaan johti Waltari-putkeen. Hämmästyneenä huomaan, että spefiä olen lukenut aika vähän edellisvuosiin verrattuna. Höh. Kirjavuoteni tapahtumahuippu oli nimittäin ilman muuta Finncon, jossa tapasin mm. J. Pekka Mäkelän ja Vesa Sisätön.

Yksi kamuni kysäisi äskettäin uudenvuodenlupauksista. Että aionko.

Väitin että en, mutta taidan kumminkin. Lupaan etten aloita yhtään runokirjaa tai novellikokoelmaa. Ne penteleet tahtovat jäädä minulta kesken. Kun viikonloppuna pidän lukumaratonini, luen loppuun nyt kesken olevat... ja sitten menen vuodeksi kokoelmalakkoon.* Kun ei siedätys tunnu tehoavan, kokeilen nyt vieroitusta allergiaoireitteni hoitoon.

Noin muuten lupaan vain jatkaa samaan malliin: lukea mitä milloinkin, missäkin, mitenkin.

Lumista ja tuiskuista tammikuuta ja onnellista uutta vuotta!


*Poikkeuksena tietenkin Osuuskumman raapalepalvelu, jonka koeversiosta olen nauttinut täysin siemauksin. 

Hektinen heinäkuu

Lähikuvaa Finnconin scifikirppikseltä.

Heinäkuu on ollut yhtä hilpeää hulinaa. Oikein ihmettelen itseäni: miten paljon sitä pitää ohjelmaa olla? Olen tehnyt lomastani karusellin. Kirjaharrasteluakin ehti kertyä kiitettävästi, sillä osallistuin Kuopion bloggaajatapaamiseen, kävin katsomassa Kiasmassa Päin näköä! -näyttelyä, tutustuin Kansalliskirjastossa Kirjavaan keskiaikaan ja nautin pari päivää Finnconista Tampereella.

Kovassa lomasykkeessä on lukeminenkin ollut vähän huikentelevaista... en näemmä keskity kovin hyvin ja kevyempää kamaa on kertynyt listoille. Mutta ei se mitään. Hirveitä pettymyksiä ei ole joukossa ollut, vain enemmän tai vähemmän hyviä. Parhaan yllättäjän palkinnon saa heinäkuulta Watsonin Before I Go to Sleep, joka oli tismalleen niin hyvä kuin olin toivonutkin. Punahilkka taisi tehdä pysyvimmän vaikutuksen.

Luettu ja blogattu:

Märta Tikkanen: Punahilkka
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat
Reetta Nieminen: Minna Canth: Kirjailija ja kauppias
Lois McMaster Bujold: Komarr, A Civil Campaign
Marko Kilpi: Kadotetut
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Seppo Jokinen: Hukan enkelit
Liz Williams: Aavekauppiaan tytär
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Suvi Ahola: Jos jättäisit minut

Luettu muttei blogattu:

Sirpa Kähkönen (2009) Neidonkenkä. Kähkösen Kuopio-sarja on ollut vähän kerrassaan luettavana, ja nyt tuli sysäys lukea tämä viimeisin ilmestynyt romaani, sillä kirjabloggaajien Kuopio-miitissä kierreltiin Kähkösen kirjojen tapahtumapaikoilla ja - jippii - seuraava osa, Hietakehto, on ilmestymässä tänä vuonna. Neidonkenkä on yhden päivän romaani ja sijoittuu kesäkuuhun 1942. Anna on esillä varsin vähän, mutta Juho Tiihonen ja Charlotta sitäkin enemmän. Uutena henkilönä näyttäytyy Marieke, natsien journalisti, joka tutustuu pohjoiseen liittolaismaahan. Tunnelma on tiivis ja kerronta hyvin kähkösmäistä. Vain muutaman kerran lipsahtaa ylisentimentaaliseksi, mutta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Ja hei - vihdoinkin, kerrankin! - minäkin tajusin osittain sen symbolisen tason; kätketyn metsän siimeksessä käyvät henkilöt yksi kerrallaan ammentamassa vettä syvistä lähteistä... Vahvasti psykologinen historiallinen romaani, tyylitelty ja tyylikäs. Koko sarjaa voi suositella. Kurkkaa Lumiomenan arvio täältä

Peter James (2011, alkuperäinen 2006) Kuolema katsoo kohti. Luin viime vuonna (?) yhden Peter Jamesin dekkarin, jonka klaustrofobisesta tunnelmasta tykkäsin. Jo silloin oli mielessä, että ylikomisario Roy Gracen tutkimuksiin varmaan tulee palattua vielä, ja nyt sattui mukavasti kaksi seuraavaa osaa käsille kirjastosta. Kuolema katsoo kohti kertoo virtuaalisen pervoyhteisön tarpeita palvelevan rikollisjengin raaoista teoista. Gracella on pientä romanssinalkua meneillään. Hyvä perusdekkari, etenkin uhkailujen kohteeksi joutuneen Brycen perheen ahdingossa oli vipuvoimaa. Järjellä ja tunteella -blogin Susakin on lukenut tämän.

Peter James (2011, alkuperäinen 2007). Kuolema ei riitä. Kolmas Roy Grace -dekkarini. Tässä seikkailussa kummastellaan murhaajaa, joka jättää uhriensa kasvoille kaasunaamarin. Tavallaan pidin tämän kirjan mutkikkaasta juonesta, mutta tavallaan se myös hajoitti lukemista, koska välillä oli aidosti hankala ymmärtää mitä tapahtui. Ja - mitenköhän tämän spoilaamatta sanoisi? - koska olin juuri lukenut myös Diane Setterfieldin kirjan Kolmastoista kertomus, juonielementtien samankaltaisuus huvitti ja ärsytti. Oikeasti - onko kaksosista tullut jo vähän klisee? Ja miksi ihmeessä kaikkien kaksosten kuvitellaan olevat identtisiä? Lisään vielä, että noin sivun 400 paikkeilla kuvittelin keksineeni mistä on kysymys, ja James onnistui silti pyöräyttämään kaiken vielä kerran ympäri. Siitä pisteet, vaikka ratkaisun uskottavuus onkin niin ja näin. Tämän - ja muutkin Peter Jamesit - on lukenut Leena Lumi.

Seppo Jokinen (2002). Piripolkka. Rakas komisario Koskinen, taas kerran, ja oikein mukavasti juuri niissä maisemissa, joissa liikuskelin heinäkuussa itsekin. Jopa Sori on nyt nähtynä, tosin vain ulkoa. Rikokset ovat surullisesti nuorten huumeidenkäyttöön liittyviä, mutta tarina kulkee napakasti ja Koskisen yksityiselämä on sopivasti koomista. Tykkään, edelleen. Hesarin arviossa moititaan luonnottomasta kielestä, mutta ei ainakaan minua vaivannut lukiessani.

Barbara Demick (2011, pokkari 2012). Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Guy Delislen Pjongjangin tähden on mieleni jo pitkään tehnyt lukea tämä Pohjois-Korean arkea käsittelevä kirja. Tekijä on amerikkalainen toimittaja, joka haastatteli rajan yli päässeitä loikkareita vuosikausia, ja kertoo tässä heidän tarinoitaan. Tärkeä, hyvä, kiinnostava aihe, ammattimainen toteutus. Hyvä reportaasikirja, esimerkiksi äskettäin lukemaani Putin-elämäkertaa vakuuttavampi. Omat tunnelmat ovat hyvin kaksijakoiset Suljetun maan jäljiltä. Olen iloinen, että tiedän enemmän, mutta samalla on paha olla. Taannoin oli puhetta blogeissakin siitä, että luemme historian verilöylyistä ja kauhistelemme niitä joukolla... jonkinlaisen true crime -tirkistelyn fiilis siinä on. Mutta mitäs se on kun lukee todellisesta, nykyisestä katastrofista, eikä ole mitään mitä asialle voi tehdä? Sosiaalipornoa? Äh. Joka tapauksessa seuraan ainakin entistä tarkemmin uutisointia Koreoiden suunnalta. Koko tilanne - mennyt, nykyinen ja luultavasti tulevakin - on absurdi ja kammottava yhtä aikaa. Suljetun maan on lukenut moni, linkitän nyt tähän Jorin arvion ja bonuksena vielä Lumiomenan. 

S. J. Watson (2011). Before I Go to Sleep. Tätä esikoistrilleriä on tainnut jo yksi ja toinen hehkuttaa, eikä syyttä ollenkaan. Jo lähtöasetelma on mieleenpainuva: kertoja on Christine, nainen, joka unohtaa joka yö menneisyytensä, aina uudestaan. Kirja kuvaa Christinen löytöretkeä omaan historiaansa ja nykyisyyteensä. Kuka hän on - ja miksi hän oikeastaan menettää muistinsa jatkuvasti? Keneen hän voi luottaa? Hyytävän hyvä jännäri: ovela idea ja tehokas toteutus. Oikea trilleriherkku. Tämä vakuutti (suomeksi) myös Kirjavinkkien Mikon.

Guy Delisle (2012). Jerusalem. Delislen sarjakuvista olen tykännyt kaikista tähän mennessä, eikä Jerusalem ole poikkeus. Mainio, mainio sarjakuva! Tyyli on tuttua, yksinkertaista mutta naiivilla tavalla yksityiskohtaista. Sanottava on enimmäkseen viivojen välissä ja viesti selkeän inhimillinen. Jotain uuttakin opin Israelin ja Palestiinan kysymyksestä tämän myötä. (Sellainen kapinallinen ajatus kävi parissa kohdassa mielessä, että joitain paloja olisi voinut jättää pois. Delisle on minusta Burma Chroniclesissa ja Jerusalemissa ihan pienen pikkuriikkisen sortunut omaan napaan tuijottamiseen, ylielämäkertomiseen. Mutta ei paljon.) Suurin osa kirjasta toimii loistavasti. Poliittinen ja inhimillinen syvyyspommi. Esimerkiksi kuvissa, joissa Delisle istuksii rantapäivästä nauttimassa kaverinsa ja lapsilauman kanssa pommituskoneita katsellen, on iskua. Kokonaisuus on hieno; tämä on ehdottomasti sellainen sarjakuva, jonka haluisin omaan hyllyyn, sillä tämä kestää useammankin lukukerran. Jos jostain löydän Pjongjangin kohtuuhintaan, nappaan senkin oitis.

Lisäksi ehdin lukea Anu Holopaisen Matkalaiset ja Maria Turtschaninoffin Arran, mutta yritän ehtiä kirjoittelemaan niistä ensi kuussa. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinat ovat yhä vaiheessa, viimeinen osa on vielä kuuntelematta.

Kesken on edelleen - tai ehkä taas - kahdeksan tai yhdeksän muutakin kirjaa. Tutkiskelin nyt kuun vaihteessa sydäntäni ja yhden päätin lopullisesti hylätä.

Kesken jäi:

Dag Solstadin Romaani 1987. Halusin tutustua Solstadin kirjoihin, koska kuulemani mukaan Solstad ja Frode Grytten -niminen kirjailja ovat kuvanneet Oddaa, norjalaista pientä kaupunkia, jossa taannoin kävin. Olin utelias lukemaan oddalaisesta teollisuusyhteisöstä... mutta 1987 ei oikeastaan kerro siitä. En päässyt ihan niin pitkälle, että voisin varmasti sanoa mistä se kertoo, mutta sivuun 57 mennessä tarina on keskittynyt enimmäkseen toimittajanalun pyrkimyksiin ymmärtää suhdettaan paikallisliigan jalkapallojoukkueen menestykseen (tai sen puutteeseen), ja kaikella on jonkinlainen syvempi ulottuvuus... Teksti on sujuvaa ja vetävää ja klaustrofobisella tavalla hauskaa. Paikan ja tilanteen kuvaus on minusta sellaista hienosti rivien välistä paistavaa kerrontaa.

En vain yhtään onnistu kiinnostumaan, kun teema tuntuu kiertyvän enemmän ja enemmän nuoren miehen päänsisäisen maailman suuntaan. Ei, elämä on liian lyhyt... tämä on luultavasti hyvä kirja, mutta ei minun kirjani.

Ai niin - myös Murakamin Norwegian Wood lähti pitkälle tauolla. En oikein päässyt sen kanssa alkuun ilman että googlailin koko ajan musiikkivideoita. Kafka rannalla oli niin hieno, etten halunnut väkisin lukea tätä Murakamia; haluan pitää Kafkan maun muistissa ja ihastua seuraavaankiin. Lainasin Woodin sijaan tilalle Sputnikin, joka oli vapaana kirjastossa.

Kuukauden hakusana:

Hauskoja hakusanoja on riittänyt tällekin kuulle. Tykkäsin esimerkiksi seuraavista: pellavan loukutin, keltainen muovilautanen ja lyttynenäinen ihminen. Kutkuttava on myös hakusanayhdistelmä doris lessing, tomaattikeitto. Onkohan nobelistilla jokin erityisen hyvä resepti... vai onko tuo novellin nimi? Jotenkin tomaattikeitto ei tunnu riittävän tukevalta romaanin aiheeksi.

Kuukauden harhaisin haku koski kuitenkin kirjaa, jota en taatusti ole lukenut:

opel vectran korjauskirja

Hih, varmasti on hyvä ja käytännöllinen opus.


EDIT: linkit lisätty

Elämää elokuussa

Elokuisessa kesässä on jo pientä haikeutta ja illoissa kätkevää hämärää. Syksyn kiireet syöksähtävät päälle. Erityisen elokuista on omenasadon kanssa puuhastelu, ainoa trendikäs kotoilumuotoni. Purkitetaan, pakastetaan; vaniljalla, kanellilla, ilman mausteita; tietää piirakoita ja kastikkeita pitkin vuotta. Elokuussa on puolensa!

Tiesittekö muuten että omenoita kuoriessakin voi lukea? Jos ei lue kirjaston kirjaa?

Elokuussa tuli luettua 29 kirjaa ja neljä sarjakuvaa. Kirjoista kuusi on e-kirjoja ja yksi äänikirja. Kaunokirjallisuudesta 20/25 on naisten kirjoittamaa. Huh, heinäkuun akkamaisella linjalla on näemmä jatkettu. Jos tämä jatkuu senkin jälkeen, kun 101 naisten kirjan lista on luettu, joudun varmaan ottamaan kiintiöt käyttöön.

Luettu muttei blogattu:

Thea Atkinson (2010) Anomaly. Ensimmäinen poiminta Big Al's books & pals -blogista, joka keskittyy indie- & e-kirjoihin. Anomaly on jonkinlainen ystävyys- ja kasvukertomus, jossa päähenkilön vaikeasti hahmotettava sukupuoli-identiteetti (ja lopulta sen sivuuttaminen) saa paljon tilaa. Päähenkilö J on väliin mies ja väliin nainen, ainakin korviensa välissä. Ei ollut minun kirjani; luin loppuu, mutta tuskin tartun tämän perusteella muihin Atkinsonin teoksiin.

Jeff Vandermeer (2011) Secret lives. Tämän hankin, koska se tuli tarjolle niin erikoisella tavalla. Nämä sosiaalisen median ilmiöt ovat kiinnostavia... Italialainen e-kirjakustantamo 40k tarjosi tätä twitterissä ilmaiseksi yhdessä Mike Resnickin Keepsakesin kanssa, ja pyysi vastineeksi, että kirja arvioidaan Amazonissa. (Kannattaa muuten kurkata 40k:n saittia jos kustannusalan uudet ilmiöt kiinnostavat, jännä firma.) Koska Vandermeeriin on iät ajat pitänyt tutustua, tartuin tarjoukseen.


Secret lives itse on erikoinen kokoelma enimmäkseen hyvin lyhyitä tarinoita ihmisten salaisista elämistä. Enkä tarkoita nyt mitään salkkarityylin salaisuuksia, vaan jotain huomattavasti kummallisempaa. Maagista realismia tämä varmaan oli. Välillä kiehtova, välillä vähemmän - kuten kokoelmat usein. Enimmäkseen tykkäsin. On hyvä muistaa, ettei kukaan meistä ole vain sitä mitä päälle näkyy...

Johanna Sinisalo (2003) Sankarit. Sinisalo siirtyi heti ensimmäisen luetun romaanin jälkeen lue-koko-tuotanto -listalleni. Sankarit Kirja on eräänlainen Kalevalan moderni toisinto ja samalla kommentti nykyisestä elämänmuodostamme. Kalevala-teemoja oli hauska bongailla. Toisaalta, kokonaisuus ehkä kärsi siitä, että edettiin kovasti kansalliseepoksen ehdoilla. Mutta rakastin hulvatonta tunnelmaa ja ihmistyyppejä. Myös Sinisalon vaivattomasti vaihteleva tyyli ja kielellinen napakkuus miellyttävät. Ihan Päivänlaskun veroinen lukukokemus Sankarit ei minulle ollut, mutta kaikkiaan pidin kirjasta. Linnunaivot vai Enkelten verta seuraavaksi?

Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä The Company -sarjan osasta, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. Sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendozaa ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun The Company -kirjan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä osassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.

Sirpa Kähkönen (1998). Mustat morsiamet. Kähköstä on pitänyt lukea jo pitkään, niin houkuttelevia juttuja on blogeissa ollut. En kuitenkaan halunnut aloittaa 101 naisten kirjan listalta löytyvästä Jään ja tulen keväästä vaan etsin käsiini sarjan ensimmäisen. Murteen ja kaunokirjallisen tyylin vaihteluun kesti hetken tottua, mutta totuttuani tykkäsin kovasti. Lapsuuskesät Kuopiossa palasivat mieleen murretta mutustellessa, ja tarinasta tuli mieleen pikkulikkana piikomaan pantu isomummoni, ja Leena Landerin Käsky... Hyvä ja ehyt kirja, elävänoloista historiaa.

Suzanne Collins (2010) Nälkäpeli: Vihan liekit (trilogian toinen osa). Oi voi, tätä piti lukea yötä myöten. Olen ihan koukussa nuorten sarjaan - noloa? Ja kolmatta osaa joutuu jonottamaan kirjastosta... Vihan liekeissä parikin keskeistä juonikuviota kalskahti himpun falskilta, mutta eipä haitannut menoa; kerronta on niin vauhdikasta ja Katniss niin liikkis, etten jaksa kitistä pienistä. Tämän osan kohdalla mieleeni alkoi nousta myös kaikenlaisia yhtymäkohtia nykymaailmaan. Mahdolliset opetukset on haudattu sen verran näppärästi tiukan toiminnan ja traagisen romantiikan alle, ettei niillä ole kitkerää sivumakua. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa teineille ja vähän vanhemmillekin.

Timo Mäkelä (2008). Minun elämäni. Hesarista tutun vanhan herran mietelmät saivat uutta ulottuvuutta kokoelmana. Tykkään. Timo Mäkelää on tarkoitus kaukolainaillakin; ainakin se Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri on pakko saada hyppysiin.

Guy Delisle (2010, alkuperäinen 2000). Shenzhen. Ehdin jo aiemmin hehkuttaa Delisle täällä ja täällä. Samat kehut pätevät! Erinomaisen kiinnostavaa ja mietityttävää sarjakuvaa, ilman yletöntä saarnaamisen makua. Pari Kiinaan liittyvää kirjaa olisi odottamassa, tämä liikauttaa niitä jonossa eteenpäin.

Kesken jäi:

Päivi Alasalmi (1995). Sudenhetki. Olenko maininnut, että novellikokoelmat tekevät usein tiukkaa? Tämä teki liian tiukkaa. Kokoelman aloittava reilu satasivuinen nimikertomus ei auennut ollenkaan. Aika pitkälle lukea tuhnustin ihan periaatteesta (Alasalmen romaanit ovat olleet niin sairaan hyviä minusta), mutta ei siitä tullut mitään. Huomasin että tekee mieli tiskata sen sijaan että lukisi vielä pari sivua. Luovutin.

Kuukauden hakusana:

Harhaisimman hakusanan kanssa sai taas pähkiä. Hervottomia juttuja tuli toki oikeaan osoitteeseen, täällähän niitä. Lopeta tyttömäinen käyttäytyminen saattoi olla bloginpitäjälle osoitettu kehotus, ehkä sitä ei voi laskea mukaan.

Mutta ehdottomasti väärästä paikasta etsittiin tietoa sanoilla

mitä pidetään oikeaoppisesti kiltin alla

Tämä on siisti blogi, en todellakaan kerro!

Burma chronicles

Kirjatoukankoloa pyyhkii sarjakuva-aalto; olen aloittanut määrätietoisen kirjastonväsytystyön saadakseni hankintalistalle aikuisten sarjakuvat, ja äskeisellä Lontoon reissulla ostin kirjakaupasta vain kaksi (2) kirjaa, sarjakuvia molemmat. (Lentokenttätarjouksia paluumatkalla ei lasketa.)

Toinen ostoksistani on Guy Delislen Burma Chronicles. Hullaannuin vähän aikaa sitten Delislen albumiin Pjongjang, enkä tietenkään voinut vastustaa tätä hienoa kovakantista opusta. Ja mitä hittoja - kun on juuri posauttanut menemään ziljoona puntaa nuorison vaateostoksiin, ei viitisentoista puntaa laatukirjasta edes kirpaise. Painojälki on tarkkaa ja tekee oikeutta Delislen yksinkertaiselle viivoille.

Valitettavasti kuvaustekniikkani on liian avutonta; en saa aikaiseksi siedettävää valokuvaa sisällöstä. Joudutte tyytymään jutun alussa olevaan kuvaan Burmasta lekottelemassa suomalaisessa kevätauringossa.

Burma on Delislen diktatuureja käsittelevistä sarjakuvakirjoista viimeisin. Se on ilmestynyt alkukielellä 2007 ja käännetty ensimmäisen kerran englanniksi 2008. Ostamani painos on vuodelta 2009. Ilmeisesti sarjakuvakirjallisuudella on kuningaskunnassa kysyntää, sillä kustantajaksi ilmoitetun Jonathan Capen taustalla on Random House. 

Burma (niille jotka eivät hyväksy nykyistä hallintoa) tai mahdollisesti Myanmar (niille jotka hyväksyvät hallinnon antamat ohjeet) on niitä hiljaisia katastrofeja, jotka eivät suomalaisia juuri päivittäisellä tasolla hetkauta. Useimmat meistä ehkä muistavat että burmalainen oppositiopoliitikko sai rauhanpalkinnon ja vietti vuosikausia kotiarestissa - mutta eipä tule arjessa juuri mietittyä, että silläkin maailmankulmalla eletään yhä sensuurin ja pakkovallan arkea.

Toisin kuin Pjongjang, Burma ei ole yhtenäinen ja tiivis tarina tietystä ajanjaksosta. Delisle vietti Burmassa noin vuoden vaimonsa työn vuoksi, hoitaen pariskunnan poikaa ja tehden omia piirrostöitään. Kirja koostuu enimmäkseen kolmen-neljän sivun kuvauksista, joita sitoo yhteen Burmaan sopeutuminen ja siellä toimiminen. Yhdessä jaksossa Delisle huomaa asuvansa lähellä arestissa olevan Aung San Suu Kyin kotia ja toteaa kadun suljetuksi. Poliisi ei päästä kävelemään edes hänen talonsa ohi. Hetken Delisle jo näkee itsensä järjestämässä sitkeää yhden miehen protestia.

Delisle ei jätä käyttämättä montaakaan tilaisuutta tölväistä valtaapitäviä. Mutta hän tekee sen tyylillä ja  antaa lukijallekin tilaa omiin oivalluksiin. Mikä parasta, hän sivaltaa tasapuolisesti myös länsimaista tekopyhyyttä, mukaanlukien omaansa. Legendaarinen protestikin jää pitämättä, sen sijaan Delisle kylvettää taaperoaan. Näinhän siinä käy.

Burma ei ole, kenties rakenteensa takia, yhtä hengästyttävä kuin Pjongjang. Silti se on hervottoman hauska, melkeinpä elegantti. Jos kirja olisi suorasanainen julistus demokratian puolesta, se tuskin viehättäisi yhtä paljon. Mutta Delislen eleettömät kuvat uivat liiveihin. Ei uskoisi että on helppoa samaistua Burmassa asuvaan kanadalaismieheen... mutta näemmä on.

Nyt Delislen diktatuuritriosta puuttuu minulta enää Shenzhen, joka itse asiassa ilmestyi ensimmäisenä. Sekä Shenzhen että Pjongjang perustuvat Delislen kokemuksiin animaatiotuotannosta. Jatkoa tuskin tulee; en voi kuvitella että mikään diktatuuri enää myöntäisi viisumia sen enempää Delislelle kuin hänen vaimolleenkaan! Hmm, hetkinen, Wikipedia väittää, että kaveri olisi oleskellut vuoden verran Jerusalemissa vaimonsa kanssa 2009. Ehkä on toivoa jonkinlaisesta matkakirjasta. Ranskankielisen blogin tekstit vuodelta 2010 näyttäisivät viittaavaan siihen suuntaan. En tosin osaa ranskaa... *käyttää telepaattisia taitojaan*

Kunhan ensin saan Jeskasen Perkeleen käsiini (kaukolainajonossa ollaan), alan kysellä kirjastoltani seuraavaksi tuota Shenzeniä. Sitä odotellessa, jos haluat vilkaista joitain kuvia Burmasta, kannattaa käväistä Delislen saitilla täällä. Delisle esittelee siellä osan valokuvista, joiden pohjalta on ruutujaan piirtänyt.

Guy Delisle (2009). Burma Chronicles. London: Jonathan Cape.

Arvioita:
Rory McLean The Guardianissa
Van Jensen ComicMixissa
Suomenkielisen version on lukenut Heikki Jokinen Hesarista

Pjongjang

Olen iät ja ajat suunnitellut paluuta sarjakuvienkin pariin, vuosien tauon jälkeen, mutta aina vain on lykkääntynyt. Suomalainen Perkele, jota ovat lukeneet Marjis, Erja ja  Salla, oli sitten viimeinen pisara. Se on pakko saada. Päätin aloittaa kirjastonväsytyskampanjan, jolla saadaan aikuisten sarjakuvia meidän kirjastoon. (Tämä ei ole kirjastolakkoni rikkomista - tämähän on kansalaisaktivismia.) Muutoin ihastuttavassa kotikirjastossani on näet aikuisten sarjakuvia noin yksi (1) hyllymetri, jota en edes löytänyt ennen kuin kerran kysyin sen perään. Siitäkin metristä huomattavan osuuden vievät erilaiset kuvitetut raamattuversiot.

Ajattelin kokeilla väsyttämistä. Tästä lähtien pyydän vähintään kaksi kertaa kuussa jotakin aikuisten sarjakuvaa.

Perkelettä en saanut, se täytyy tilata kaukolainaan naapurikunnasta. Mutta tutkin antaumuksella sen yhden metrin, ja lainasin Guy Delislen sarjakuvakirjan Pjongjang. (Edelleen kansalaisaktivisimia. Täytyyhän niitä aikuisten sarjakuvia lainatakin, että innostuisivat hankkimaan!) Pjongjangissa Delisle kuvaa kokemuksiaan Pohjois-Koreassa, johon hän matkusti ranskalaisen animaatiostudion työkeikalle. Absurdit hetket suljetussa maassa on kuvattu terävästi mutta inhimillisesti; kirja ei tee pilaa pohjoiskorealaisista, se paljastaa järjestelmän. Samalla piirtyy esiin kuva siitä mikä diktatuurin mahdollistaa: muun maailman hiljainen hyväksyntä sietämättömälle.

Tässä kohtaa kokemattomuuteni sarjakuvien lukijana ja niistä keskustelijana alkaa paistaa läpi. En tiedä mitä sanoa kuvatakseni elämystä. Vau? Ei tunnu riittävältä. Olin ihan myyty tästä. Piti nauraa ja purra huulta. Yksinkertainen harmaa väriskaala ja liikkumattomuuden tuntu kuvissa istuvat aiheeseen loistavasti. Silti ruuduissa on elämää ja dynamiikkaa, Delislen kokemuksiin voi eläytyä. Kokonaisuus on mykistävä, osittain siksi että se on tosi.

Upeimpia olivat kohdat, joissa kuvataan liikkumista loputtomissa betonikolosseissa, autiolla moottoritiellä ja Pjongjangin pelottavan määrätietoisilla kaduilla. Käytävät hukkuvat hämärään sähkönsäästön tähden. Pohjois-Koreassa ei synny vammaisia joten heitä ei myöskään näe. Vain suuren johtajan patsaat on valaistu. Metro on palatsi, mutta kukaan ei väitä nähneensä enemmän kuin kaksi asemaa.

En onnistunut omin voimin ottamaan vaikuttavimmista tummanpuhuvista aukeamista siedettäviä kuvia. Hyvä. Teille jää enemmän löydettävää. Koska tämä kannattaa ehdottomasti lukea.

Guy Delisle (2009). Pjongjang. Helsinki: WSOY

Arvioita:
Hannu Sarala Pohjolan Sanomissa
Tero Mielonen Kvaakissa
Kimmo Rantanen Turun Sanomissa
Aamuvirkku yksisarvinen

Tekijän kotisivut löytyvät muuten täältä.