Ivana B

Kuva/kansi: Siltala/M-L. Muukka

Keski-ikäinen kirjailija kipuilee estottoman wannabeen (rakenne)kynsissä. Nuori stalkkaaja uhmaa ja uhkaa 30-vuotisen kirjailijauran tehneen minäkertojan identiteetin peruskiviä. Aitous on out, sydänveri ei kiinnosta ketään ja medialle on myytävä seksikäs paketti. Sen Ivana tekeekin. Hän häikäisee ja sädehtii ja kukkii salamavaloissa kuin outo lihansyöjäkasvi; kertojaa hän ivaa armottaa, pistelee ja pilkkaa. Kertoja on vielä purevampi, mutta hänpä puree hampaitaan yhteen ja vaikenee.

Eräässä viimeisimmistä blogimerkinnöistään Ivana B. ilmeisesti kuvailee minua, nimeä mainitsematta. Edustan hänen mielestään lajityyppiä kalpea ja pöhöttynyt sisätilaihminen. Hän käyttää termiä viisi kertaa samassa kirjoituksessa, kuvittelee ilmeisesti keksineensä sen itse. Hän kauhistelee vanhemman polven kirjailijoita jotka eivät hoida ihoa ja hampaita, niin että mainoskuvia on pakko fotoshopata tajuttomasti, ja siitä huolimatta itseensä käpertynyt ja tärkeilevä asenne pukkaa säälittävistä turhakkeista läpi järkyttävällä tavalla. Jäykkyys. Pateettisuus. Eilisyys. (s. 33)

Snellmanin kirjoja on tullut viime vuosina luettua; hän osaa valita aihepiirinsä kiinnostavasti. Ivana B kutkutti väkisinkin. Ehkä siksi että Ivana on bloggaaja? Vaikken kirjailijablogeja pahemmin seuraa, silloin tällöin niihinkin eksyy. Olin utelias näkemään minkälaisen tulkinnan Snellman on esikoiskirjailijablogeista luonut. Vai pitäisikö sanoa prekirjailijoista? Ivana ei itse asiassa Ivanassa kirjoita kirjaa - hän vain luo itsestään kohukirjailijan, ja melkoisen teoksen luokin.

Toinen kiinnostava juttu on tuo kysymys kirjailijan julkisuudesta. Se on mietityttänyt minua aina silloin tällöin, sillä kirjablogeissa on joskus käyty keskustelua aiheesta. Meitä tuntuu olevan kahta ääripäätä. Toisia kirjailijat kiinnostavat ihmisinä kovastikin, ja kirjoille antaa lisämaustetta se, että tietää paljon kirjailijasta. Toiset sanovat suoraan, että eivät juuri haluakaan tietää. Suurin osa lukijoista taitaa olla siltä väliltä. Keskustelua on lukutoukissa herättänyt nimenomaan se, että kirjailijan odotetaan nykyään olevan paljon esillä kirjojensa tiimoilta. Pitääkö kirjailijan olla itsekin myynnissä? Tuote? Vai riittääkö että kirjoittaa kirjan?

En ole tässä keskustelussa kovinkaan puolueeton, sillä taidan asettua melko lähelle tuota jälkimmäistä ääripäätä. Kirjat jees - kirjailijat, öh. Jos tunnen kirjailijan niin hän ei ole ensisijaisesti kirjailija enää... jos en tunne, mitä tekemistä minulla on hänen kanssan? Minun puolestani kirjat voisi vaikka haikara tuoda, mielellään suoraan kotiovelle.

Ennen kirjablogiaikaa ei asiaa tarvinnut miettiä. Olen ollut luonnostani paitsiossa mitä kirjailijatietoon tulee, kun olen tällainen julkkissokea epäsosiaalinen mölkky. En juuri katso telkkaria tai lue naistenlehtiä... enkä ymmärrä miksi minun pitäisi olla kovin kiinnostunut vieraiden ihmisten sisustuksista tai lemmenkriiseistä tai vaatetuksesta tai parhaasta kesäreseptistä. Jaksan kiinnostua kirjoista, mutta fiilikseni esimerkiksi kirjailijoiden blogien suhteen ovat laimeat. Tosin niitä on ilmeisesti monenlaisia. Useissa olen piipahtanut, vain yhtä olen lukenut säännöllisesti... se onkin luonteeltaan jonkinlainen mikropsykologis-elämänkatsomuksellinen pohdiskeluteos.

Hm. Nyt kun mietin tuota, asenteeni on blogien suhteen tismalleen sama kuin kirjojenkin suhteen: pitää olla jokin minua kiinnostava teema, pelkkä (kirjailija)elämänkuvaus ei totisesti vedä, enkä ole kirjojen taustoistakaan kovin utelias. Kun luen kirjaa, haluan lukea sitä itsenäisenä teoksena, en miettien mahtaako kirjailija X tässä nyt käsitellä oman elämänsä niitä-ja-näitä kokemuksia. Kirja saa luvan seistä tukevasti omilla pikku töppöjaloillaan.

Yksi asia on varma: mitä enemmän tiedän kirjailijasta ennen kuin luen hänen kirjojaan, sitä vaikeampi minun on lukea kirjaa kirjana. Ennakkokäsitykset vaikuttavat.

Silti olen kirjamessuilla käynyt kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja, lähinnä tosin sellaisten kirjailijoiden, joiden kirjoja olen lukenut. Jotain kieroa uteliaisuutta kai... Pitää miettiä tätä vielä.

Ehkä olen oikeasti näin nuiva siksi, että julkkikset ovat ylipäänsä minulle harmaata aluetta. Ihmiset näyttävät lehtien kuvissa kaikki samanlaisilta. En tuntisi naamasta nykykirjailijoista varmaan ketään paitsi Jari Tervon ja Tuomas Kyrön ja Sofi Oksasen. Kahdella jälkimmäisellä onkin hienot erityistuntomerkit. Jos joku keppostelija liimaisi leukaansa Kyrön parran ja laittaisi päähänsä oksas-peruukin, tunnistaisin hänet varmuudella Tuomas Oksaseksi.

Palatakseni itse kirjaan - olen niin heikosti perillä Snellmanin oman uran ja elämän kuvioista, että voin lähestyä tätäkin teosta varsin puhtoisin mielin. Ivana B oli jännästi kaksitasoinen lukuelämys. Sen teema voisi olla vanheneminen tai kateus... tai sitten jotain muuta. Minusta Ivana kietoo hienosti yhteen yleisiä ja yksityisiä teemoja. Ilmiöiden tasolla kulttuurin kulutuksen luonteen muuttuminen, kaiken kuviteltavissa olevan tuotteistuminen ja kertakäyttöistyminen ja nopeutuminen ja raaistuminen on tutkiskelun arvoinen asia, ja niin on sukupolvien välinen jännite työelämässäkin. Yksityisellä tasolla kertojaminän ahdistus on hyvää psykologista vääntöä. Kertoja painii tavallaan oman peilikuvansa kanssa; yksi heijastaa 80-lukua, toinen 2010-lukua. Ero on radikaali.

Pidän kirjan klaustrofobisesta tunnelmasta, joka syntyy pienestä henkilökaartista ja kapeasta näkökulmasta. Myös kirjeromaanin muoto on virkistävää vaihtelua ja se oli tehty tyylillä, vain kirjeitä vastaanottavan lyhytterapeutin puhuttelujen toisteisuus välillä särähti vaikkei turhaa ollutkaan. Mutta noin ylipäänsä Snellmanin tekstissä on jotain vaikeasti määriteltävän tyylikästä. Rytmi on kohdallaan. Ja sanat on valittu taiten, niissä on pehmeyttä ja terää. On kuin saisi varpusensulasta viiltohaavan kun tätä lukee.

Henkilöt ovatkin siinä määrin tyyliteltyjä, että heikommalla kielellä Ivana ei varmaan toimisi. Se on itse asiassa niin alleviivaavasti kokeneen sanataiteilijan silkoinen tuotos, että tulee melkein skitsofreninen olo. Kirjailijan, joka kirjoittaa näin, ei pitäisi kokea näin. On kuin Snellman alleviivaisi Ivanan symbolisuutta, sanoisi: älkää lukeko tätä tarinana, edes epärehellisen kertojan tarinana (vaikka tarinahan pitää nykyisin sisällyttää, juustopakettiinkin, ja varsinkin siihen). Minusta Ivana B on kuva, kuva ajasta ja ajassa ihmisestä. Jokainen, joka on matkustanut tänne 50-luvulta päivä kerrallaan, epäilee kai toisinaan kulkeneensa harhaan, eksyneensä johonkin absurdiin rinnakkaisuniversumiin. Miten niistä ajoista on voitu tulla tähän päivään?

Pidin tästä, enemmän kuin odotin, vaikka olen vähän allerginen kirjailijaelämäkirjoille. Hauska ja haikea ja vihainen ja taidokas romaani.

Anja Snellman (2012). Ivana B. Siltala. ISBN 978-952-234-108-2.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Nina Lehtinen Aamulehdessä
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kirsi kirjanurkassaan
Salla lukupäiväkirjassaan
Minna Ilselässä
ja lopuksi Jori Kaiken voi lukea -blogissa, siellä on lisää linkkejä lopussa.

Hurmaava mies

Kuva/kansi: Tammi/Fleur Wilson

Tästä kirjasta voin sanoa suoraan - kannen perusteella en olisi ikimaailmassa nostanut tätä hyllystä. En edes takakantta tarkastellakseni.

Mutta Marian Keyesin Hurmaava mies sattuu olemaan 101 naisten kirjan listallani, joten siristin silmiäni oranssia häikäisyä vastaan ja kannoin lainaustiskille sormenpäistä roikottaen. Eihän kansia sitten enää tarvitse katsella kun kirjaa lukee.

Hurmaava mies oikeasti oli aika hurmaava, kirja siis. Itse hurmuri Paddy on psykopaattisika ja vielä poliitikkokin, mutta kirjan tavalliset kuolevaiset maskuliinit osoittautuivat mukaviksi. Alkulaukauksena tapahtumille on Paddyn yllättävä ilmoitus avioliitosta. Keyes seurailee kolmen naisen - Lolan, Gracen ja Marnien - reaktioita Paddyn kihlaukseen ja ylipäänsä heidän selviytymistään Paddyn aiheuttamista tuhoista. Mies on kuin metsäpalo: Paddyn jälkeen on vain tuhkaa. Uuden elämän versoaminen ottaa aikansa.

Yli 600 sivua psykopaattirentun perään voivottelua olisi ollut sietämätöntä luettavaa, mutta onneksi hurmaava mies itse on lähinnä lämppärinä kirjassa. Päälavalla esiintyvät stylisti Lola, toimittaja Grace ja hänen sisarensa Marnie. Lola menee palasiksi ja päätyy maalle piileksimään. Hänen seikkailunsa Claren piirikunnassa ovatkin Hurmaavan parasta herkkua. Toimittaja Grace yrittää pitää puolensa työrintamalla ja kiinnostuu Paddyn edustaman puolueen valtataisteluista. Ja Marnie... kahden lapsen äiti ei tietenkään ole alkoholisti! Hän juo vain koska haluaa juoda, ja voisi lopettaa koska vain.

Naislauma on mukavan monimuotoinen. Stylisti Lolalle en alkuun meinannut lämmetä lainkaan; itse asiassa koko kirjan ensimmäiset 100 - 150 sivua rämmin epäilyksissä, mutta lopulta juttu alkoi vetää. Ehkä minun vain kesti niin kauan päästä kärryille henkilökaartista, joka on laajanpuoleinen. Mutta kun väki kävi tutummaksi ja juoni alkoi saada absurdimpia käänteitä, Hurmaavan charmi alkoi purra.

Ei tämä nyt mitään maailmankirjallisuutta ollut, mutta hyvää kevyehköä viihdettä kyllä, sellaista jossa ainakin vähän otetaan kantaa perheväkivaltaan ja seksuaalivähemmistöihin ja tasa-arvoon ja sen sellaiseen, sydänsuruista huokailun ja stailauksen välillä. Irlannista saa aina plussaa! Vielä näyte:

"Paddy oli liian hyvännäköinen", Bridie tuumi. 

En taaskaan ottanut uskoakseni. "Liian hyvännäköinenkö? Kuinka se voi olla mahdollista? Sehän sotii jo fysiikan lakeja vastaan. Tai jonkin muun lakeja. Maankäyttölakeja, kenties." 

Entä oliko tuohon sisältynyt loukkaus? "Väitättekö, että hän oli liian hyvännäköinen minulle?" (s. 15)

Hurmaava mies sopinee kesäkirjaksi sellaiselle, joka haluaa hetkeksi upota lievästi feministiseen romantiikkaan. Kyllä tämän parissa viihtyy... kunhan alkuun pääsee. Päähän tosin kannattaa laittaa löysä  pipo.

Marian Keyes (2008). Hurmaava mies. Tammi. Suomentanut Liisa Laaksonen. ISBN978-951-31-4127-1.

Arvioita:
Susa Susan kirjastossa
Marja Kirjan viemää -blogissa
anni.M ytimekkäästi Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Matkijanärhi

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Tim O'Brien

Kas niin: vihdoinkin sain Nälkäpeli-trilogian päätösosan käsiini. Sitkeästi valvoin normaalin nukkumaanmenoaikani ohi ja luin kuin luinkin Matkijanärhen loppuun sunnuntai-iltana.

Matkijanärhessä areenalta jo toistamiseen hengissä selvinnyt Katniss on pelastettu kätkössä piileksivälle Vyöhykkeelle 13, joka puuhaa kovaa vauhtia kapinaa Capitolia vastaan. Katniss on arvokas, sillä matkijanärhenä hän on kapinan symboli ja keulakuva. Ilmiliekkiin leimahtava sota vie Katnissinkin lopulta etulinjaan, vaikka ensin on siedettävä näennäistaistelua kameroiden edessä. Hänen hommanaan on olla historian parhaiten pukeutunut kapinallinen:

[--] Meidän mielestämme voisi olla parasta rakentaa sinut, siis kapinajohtajamme, ikään kuin ulkoa sisäänpäin. Toisin sanoen etsitään kaikkein pysäyttävin Matkijanärhi-tyyli ja muokataan sitten persoonallisuutesi sitä vastaavaksi!" Fulvia sanoo pirteästi. 

"Teillä on jo univormu", Gale sanoo. 

"Kyllä, mutta onko Katniss arpinen ja veren tahraama? Hehkuuko hän kapinan tulta? Kuinka likainen hänestä voidaan tehdä ilman, että se alkaa herättää ihmisissä inhoa? [--] (s. 47)

Tässä viimeisessä osassa trilogia saa arvoisensa huipennuksen sikäli, että asiat viedään tyydyttävään päätökseen asti. Collins ei jätä tarinaa ilmaan: nälkäpeli todellakin pelataan loppuun ja kolmiodraama saa ratkaisun. Romaani on myös trilogian pisimmälle kehitelty sikäli, että Katnissin ja hänen kumppaneidensa psykologiaan kiinnitetään vielä enemmän huomiota kuin aiemmissa osissa. Myös poliittinen valtapeli on tässä entistä suuremmassa roolissa; minulla oli muutama oikean otsanrypistelyn paikka, kun yritin Katnissin naiivin kertojaäänen takaa hahmotella suuren pelin oikeita juonenkäänteitä.

Katnissin viehätysvoima ei ole kulunut loppuun: hän oli Matkijanärhessä yhtä terhakka ja liikuttava kuin aiemmissakin osissa. Nyyhkis.

Rakenteeltaan Matkijanärhi oli, se on kyllä sanottava, minusta epätasaisin trilogian kirjoista. Tapahtumat vyöryivät viimeisellä kolmanneksella hyvää vauhtia, mutta alkupuolella liikuttiin aika hitaasti, Katnissin ollessa enemmän tai vähemmän paitsiossa Vyöhykkeellä 13.

Maanalaisen kapinallisjoukon ja sen strategian kuvaus oli sinänsä kiinnostavaa. Vaikka Nälkäpelin sodan aseistuksessa on vahvasti digielokuvien tehosteleikin fiilistä, on keskuksen ja periferioiden, valtaapitävien ja alistettujen, ikuisesta ongelmasta nousevaa taistelua kuvattu perustasolla ihan uskottavasti.

Loppuhuipennuksen melodramatiikassa jousipyssyineen kieltämättä tuli hetkeksi sellainen eipäs-nyt-liioitella -tuntemus... mutta kai nuortenkirjalle nyt pientä liioittelua voi sallia? Katnissin eettiset dilemmat ovat sellaisia, että toivoisin kovasti niitä nuorten pohtivan pitkin maailmaa. Mikä olisi tällaista seikkailua parempi tapa tarjoilla niitä mietittäväksi? Collins kirjoittaa selkeää ja helppoa tekstiä. Toisinaan jotain alleviivataan hiukan liikaa aikuiseen makuun, mutta mitenkään rasittavaa lukeminen ei ollut.

Pakko vielä lisätä kommentti teemasta, jota jo sivusinkin Nälkäpelistä kirjoittaessani: kuvallisen kerronnan valtaa ja valheellisuutta kuvataan tässä erinomaisen hyvin. Mediapelin merkitys ja sen rakentuminen puretaan niin alastomiksi palasiksi, että vain kaikkein kovakalloisin lukija voi olla vetämättä johtopäätöksiä myös ihan arkielämän medioiden suhteen.  Mutta voipi olla, että teinit ovat jo nyt huomattavasti sofistikoituneempia medianlukijoita kuin meikäläisen kaltaiset vanhat käävät osaavat edes kuvitella. Ehkä kaikki tietävät jo, oikeasti, että tositeevee on käsikirjoitettua, ja vain leikkivät uskovansa siihen?

Älkää ikinä aliarvioiko loistavan stailaajan valtaa, sanoo yksi tribuuteista loppupuolella. Jäin oikein miettimään, onko stailaajille kirjassa annettu suuri merkitys mitä herkullisinta ironiaa, reipasta leikkiä brändäyskeskeisen feikkauskulttuurimme arvoilla? Vai onko se erinomaisen ovelasti laskettua segmentointia kirjailijan taholta? Kukapa tyttö ei haluaisi samaistua sankarittareen, jota kolmen kauneusspesialistin joukkue huoltaa ja ammattistailaaja asustaa - olkoonkin että sankaritar on käsittelyssä asiaankuuluvan vastahakoisesti...

Suzanne Collins (2010). Matkijanärhi. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35830-6.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Kirjavinkit
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Raija Taikakirjaimissa

Nälkäpeli

Kuva: WSOY

Suzanne Collinsin Nälkäpelin myötä palaan 101 spefin helmen listalle, joka on joutunut odottelemaan seikkaillessani milloin milläkin sivupolulla. Ostin Nälkäpelin pokkarina jo pari viikkoa sitten Tampereen akateemisesta. Morre, tämä oli se toinen lahjakorttikirja - kiitos vain!

Nälkäpeli sijoittuu katastrofien jälkeiseen aikaan, jossa nykyiset valtiot ja nykyinen elämänmuoto ovat mennyttä. Jonnekin Appalakkien alueelle nousee uusi valta, Panem. Sen johtava keskus kukistaa kapinoivat provinssinsa ja todistaa mahtiaan vaatimalla jokaiselta vyöhykkeeltä vuosittaisen tribuutin: häviäjien tulee arpoa keskuudestaan kaksi nuorta uhrattavaksi, tyttö ja poika kultakin vyöhykkeeltä.

Uhritoimitusta on kuitenkin huomattavasti modernisoitu sitten Minotauruksen päivien. Nuoret osallistuvat Nälkäpeliin, massiiviseen tositelevisiotapahtumaan. Säännöt ovat yksinkertaiset: 24 kilpailijaa laitetaan areenalle. Yksi tulee ulos. Katsojat keskuksessa lyövät vetoa ja sponsoroivat suosikkejaan, provinsseissa katsotaan katkeran alistuneina. Nälkäpelissä koitokseen lähtee sitkeä Katniss, pienestä pitäen perhettään salametsästyksellä elättänyt epäluuloinen ja sulkeutunut tyttö.

Kirjan perusidea on tuttu. Stephen King on Richard Bachmanina kirjoittaessaan käyttänyt samantyylistä asetelmaa kahdessakin tarinassa; sydäntäsärkevässä The Long Walkissa kilpailijat kävelevät halki mantereen ja The Running Man tekee ihmismetsästyksestä kansallisurheilua. Kingin tarinoissa, kuten Nälkäpelissäkin, väkivaltaisella spektaakkelilla on alistamisen ja voimannäytön sivumaku.

Suzanne Collins on kuitenkin onnistunut luomaan kiinnostavan ja koukuttavan version ikiaikaisesta gladiaattorihuvista. Nuortenkirjamaisuus ei ollut Nälkäpelissä häiritsevää. Vaikka Katniss on kertojana vähän naiivi, etenkin emotionaalisissa asioissa, Collins on jättänyt rivien väliin tulkittavaakin.

Katniss on myös sympaattinen sankaritar, yhtä aikaa itsevarma ja epävarma. Raa'an tilanteen vaatimukset varmistavat, ettei hänestä synny ärsyttävän pyhimysmäistä kuvaa. Kirjan koukuttavuutta lisää, että tapahtumat etenevät hyvänlaista haipakkaa.

Pidin myös kirjan media- ja muoti-ilmiöiden ironisoinnista. Otankin lukunäytteeksi pätkän, jossa Katnissia yritetään valmentaa peliä edeltävään tv-haastatteluun:

"Minulla on ajatus. Yritä esittää nöyrää." 

"Nöyrää", minä toistan. 

"Et voi uskoa, että pieni tyttö Vyöhykkeeltä 12 on pärjännyt näin hyvin. Koko juttu ylittää kaikki kuvitelmasi. Puhu Cinnan vaatteista. Siitä kuinka ystävällisiä ihmiset ovat. Kuinka kaupunki on lyönyt sinut ällikällä. Jos et halua puhua itsestäsi, kehu ainakin yleisöä. Käännä puhe koko ajan siihen. Puhu innostuneesti." 

Seuraavat tunnit ovat yhtä piinaa. Jo alussa käy selväksi, etten osaa intoilla. Kokeilemme nenäkkään roolia, mutta en ole siihen tarpeeksi ylimielinen. Ja kaikesta päätellen olen liian "haavoittuvainen" tempperamenttiseksi. Minä en ole nokkela. Enkä hauska. Enkä seksikäs. Enkä salaperäinen. 

Valmennusistunnon lopussa en ole yhtään mitään. (s. 125)

Kaiken tuon kehumisen jälkeen ei liene epäselvää, että viihdyin hyvin tämän parissa. Collins on ottanut vanhoja stemmoja vallasta ja alistamisesta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, elämästä ja kuolemasta, ja jammaa niistä tarttuvan piisin. Jos listalta saisin tilata, olisin varmaan laittanut sekaan vähän enemmän sitä ekokatastrofia ja pelin ulkopuolista kontekstia, ja himpun verran vähemmän yksioikoisuutta hahmoihin... etenkin Katniss on kovin puhdasotsainen.

Mutta myönnettäköön että tämä on jälkiviisastelua. Lukiessani upposin täysin tarinaan enkä kaivannut mitään. Onneksi kakkososaa sai kirjastosta.

Suzanne Collins (2011, alkuperäinen 2008). Nälkäpeli. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35986-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Helsingin Sanomissa
Kirjavinkit
Marjis Kirjamielellä (täällä myös linkki näytelukuun)
Raija Taikakirjaimissa (lue vain alkuosa - mutta sen voit lukea rauhassa, teksti varoittaa spoilereista.
anni m. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Aamuvirkku yksisarvinen