J.K.Rowling: Paikka vapaana

Kuva/kansi: Otava/Mario J. Pulice

Paikka vapaana on J.K. "Potter" Rowlingin avaus vähemmän fantastisten romaanien alalla. Romaani tarttui mukaani Seinäjoen hiljaisiksi jääneiden kirjamessujen antikvaaripuolelta. Uhmasin kirjaston kirjojen syyttävää pinoa ja tartuin hetken mielijohteesta tähän. Kansi tuntui lupaavan jotain yksinkertaista ja mahdollisesti humoristista… toisaalta muistelin kyllä blogijutuista saaneeni vähän toisenlaisen kuvan.

Itse nyt Paikan luettuani olen vähän ymmälläni: ei tämä ollut oikein lintu eikä kala. Viihteeksi se tuntuu liian raa'alta, huumoriksi liian surulliselta, jännitykseksi tai romanssiksi liian inhorealistiselta. Ehkä Paikka on ennen kaikkea yhteisön kuvaus, yhteiskuntakritiikkiä, tarina englantilaisesta pikkukaupungista nykyaikana. Kontrasti Agatha Christien dekkarien siistiin idylliin on melkoinen. Osalla Paikan ihmisistä onkin vahva kaipuu menneeseen aikaan tai ainakin vakaa aikomus estää maailman muuttuminen omassa valtapiirissä.

"Minä olen pagfordilainen", hän tapasi kehuskella kesäturisteille, "paljasjalkainen ja pesunkestävä." Tällä kliseeksi naamioidulla toteamuksella hän lausui itselleen suuren kohteliaisuuden. Hän oli syntynyt Pagfordissa ja kuolisi siellä, eikä hän ollut milloinkaan haaveillut muuttavansa sieltä pois. Hän ei kaivannut suurempaa maisemanvaihdosta kuin koki seuratessaan, miten vuodenajat muuttivat kaupunkia ympäröivän metsän ja sen läpi virtaavan joen ilmettä, ja nähdessään, miten tori kukoisti keväällä ja tuikki jouluna." (s. 70)

Paikka vapaana alkaa raflaavasti yhden miehen äkkikuolemalla. Viikatemiehen jäljiltä Pagfordin valtuustossa onkin äkkiä vapaa paikka, jota havittelevat niin vainajan politiikan puolustajat ja vastustajat kuin itsekkäät opportunistitkin. Poliittista peliä keskeisemmäksi nousevat silti ihmissuhteet. Rowling kutoo Pagfordista tiiviin verkon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki liittyy kaikkeen. Silti hahmot ovat kovin yksin ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa kanssa; moni pariskunta puhuu toistensa ohi. Aikuisten tutkan katveessa liikkuvat kouluikäiset nuoret, joiden on pinnisteltävä oman identiteettinsä eteen muiden ehdoilla. Nuorten maailmasta nousevat Paikan tummimmat ja kiinnostavimmat sävyt.

Rowling osaa kirjoittaa tarinaa. Mielenkiinto säilyy ja kiinnostavia tyyppejä riittää.  Moni kuuluisa kirjailja kärsii mammuttitaudista, mutta Rowlingilla oireet ovat vielä lievät. Vaikka sivuja oli yli viisisataa, ei tarina tuntunut pitkitetyltä. Viimeistä kolmannesta olisi ehkä voinut vähän karsia, sillä rytmi jotenkin alkoi heittelehtiä loppua kohti. Juoni kyllä onnistui yllättämään moneen kertaan, siitä täytyy antaa täydet pisteet Rowlingille. Hän myös hallitsee suvereenisti laajan henkilögallerian ja pystyy pitämään sen vivahteikkaana.

Samaan hengenvetoon on pakko palata jutun alkuun ja todeta, että tyylilaji jäi tosiaan minulle hämäräksi ja se jotenkin teki lukukokemuksesta vaikeasti hahmotettavan. Pikkukaupungin elämän oudot synergiat - jotka jossain toisessa miljöössä olisivat olleet törkeää sattumakortin ylipelaamista! - ja hahmojen koomiset piirteet antoivat Paikalle (anteeksi) paikka paikoin humoristisen sävyn. Mutta enimmäkseen kirjan ihmiset tuntuivat onnettomilta ja… noh, pieniltä.  Pienisieluisilta ja itsekeskeisiltä niin ajatuksissa kuin teoissakin. Englantilainen pikkukaupunki ei Paikassa vaikuta erityisen viehättävältä asuinympäristöltä. Taidan jatkossakin tutkailla sitä vain telkkarin kautta.

Kirjan loppu ei huvittanut minua tippaakaan. Spoilaamatta en voi siitä muuta sanoa kuin että kovasti jäi mietityttämään mitä kirjailija halusi sillä sanoa. Analyyttisesti ajatellen sen voisi tulkita yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi, tai sitten juonellisen umpisolmun avaamiseksi Aleksanteri Suuren mallia mukaillen… joka tapauksessa se teki minut surulliseksi, vaikka aika kylmäverinen tyyppi olenkin.

Jeh. Siitä saan loppulauseen. Paikka vapaana on hauska romaani, jonka jälkeen olin apealla mielellä.

J. K. Rowling (2012). Paikka vapaana. Otava. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 978-951-1-26954-0.

Arvioita:
Amman lukuhetkessä Paikka saa hehkutusta
Nenä kirjassa -blogin Norkku löytää lastensuojeluyhteyden Potter-sarjaan
Suvi Ahola Hesarissa luokittelee: peribrittiläinen tapakomedia tuotuna 2000-luvulle

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Kuva: Myllylahden sivuilta

Pimeimmät tunnit tipahti yllärinä postilaatikkooni, joten ilman vetävää kansikuvaa se olisi varmaan päätynyt ehkä-joskus -pinooni epämääräiseksi ajaksi. Mutta kannesta saa vaikutelman sopivasti synkänkamalasta jännäristä ja takatekstissä lupaillaan sähköpostistalkkausta. Aihe kiinnostaa, joten kävin käsiksi.

Alussa päähenkilö Salla, yksinhuoltaja ja ensiapupolin vuorotyöläinen, saa outoja sähköpostiviestejä. Lähettäjä on tuntematon ja viestit näyttävät tulevan menneisyydestä, ajalta, jolloin Sallan oma elämä oli juuri suistumassa raiteiltaan. Onko Salla satunnaisen hullun verkkoterrorin kohde - vai yrittääkö joku sanoa jotain juuri Sallalle? Jotain henkilökohtaista kenties?

Kesti tovin ennen kuin pääsin kunnolla mukaan, sillä Sallan sisäinen maailma on sopivasti sen verran sekaisin, ettei hänen näkökulmastaan kerrottu tarina aukea heti. Meno yltyy nopeasti vauhdikkaaksi, ja yllättyä saa moneen kertaan. Pimeimmät tunnit oli jonkinlaisessa hurjuudessaan kiinnostava tarina. Juoni ei seurannut ihan tavallisimpia tallattuja polkuja, eikä Sallakaan ole siloiteltu kiiltokuvanainen. Esimerkiksi Hilkka Ravilon kirjoissa olen pitänyt henkilöiden rosoisuudesta; Kähkösen Sallassa on jotain samaa, itsekeskeisemmässä, lyhytjänteisemmässä ja hauraammassa muodossa tosin. Siinä missä Ravilon naiset kärsivät lähinnä ympäristönsä tähden, tässä ajetaan sisäisille salakareille. Sukupolvien välinen ero kenties.

Fania minusta ei silti tullut. Vaikka tykkään tarinavetoisuudesta, on kielelläkin väliä. Kähkösen tyyli ei ollut makuuni. Siinä on jotain… käännösmäistä? Otan näytteeksi palan, jossa Salla selaa netissä digilehtiä:

Sallan pohdiskelun pysäytti yksi etusivuista ja sen alareunassa häämöttävä pieni rakeinen otsikko. Lehti oli ilmestynyt sähköpostiviestin päiväystä pari päivää myöhemmin. Tietenkin, Salla hymähti. Uutisethan olivat aina vähintään edelliseltä päivältä, ainakin paperiversioissa. Salla tarkensi katsettaan ja vei kasvojaan lähemmäs näyttöä. Nopeasti uteliaisuus voitti ja hän suurensi näkymän. (s. 31)

Rytmi ja sanavalinnat eivät minulle toimineet; sen paremmin en osaa selittää, mikä tässä hiersi.

Kirja oli nopea lukea, ja ajattelin unohtaa sen saman tien - mutta se jäikin yllättäen pyörimään päässä. Olivatko henkilöt psykologisesti mahdollisia, oliko tapahtumissa mieltä, voisiko noin käydä? Voisiko noin tehdä? En viitsi spoilata kirjaa pohtimalla näitä tässä enempää, mutta loppulaskelmani on osapuilleen fifty-sixty… osa käänteistä ei millään mahdu arkijärkeni ja -kokemukseni piiriin. Toisaalta, olen viime vuosina vähän kerrassaan oppinut, että ihmiset pystyvät kaikenlaiseen, myös sellaiseen, mitä minun on vaikea kanssaolennoistani uskoa. Ja että yhteensattumiakin tapahtuu.

En tiedä. Jotain kiehtovaa Pimeimmissä tunneissa joka tapauksessa oli, vaikkei se tekstinä innostanutkaan. Jos Tuntien teemat - anonyymi sähköpostivaino, itsepetos, muisti, äitiys - kiinnostavat, kannattaa harkita.

Mika Kähkönen (2013). Pimeimmät tunnit. Myllylahti. 978-952-202-453-4.

Arvioita:
Rauha Kejonen Savon Sanomissa löysi menoa ja meinikiä
Tuija Kirjavinkeistä olisi kaivannut tiukempaa toimitustyötä

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto

En nyt malta olla naputtelematta pikaisia hajatelmiani näistä kirjoista täältä junasta käsin, vaikka harmikseni huomaan Bloggerin syöneen valitsemani sitaatit... Ilmeisesti ei kannattaisi siirtyä kesken jutun koneelta iPadille. Ainakaan tallentamatta luonnosta. Mobiilibloggauksen saloja, osa 1a.

Uusin Stephen King on minulle must. Kunnon addiktina koen käsientärinää ja mahanväänteitä jos odotettu opus ei putkahdakaan postiluukusta ennustettuna päivänä... ja kaikki muut kirjat saavat kiltisti väistää tieltä. Viime viikolla saapui vihdoin Doctor Sleep. Se piti lukea h-e-t-i. Ja tietenkin perään Hohto uudestaan.

Varsin koukuttava oli tämä uusinkin King! Doctor Sleep palaa vanhan suosikkini Hohdon hahmoihin ja tapahtumiin, mutta on kuitenkin täysin itsenäinen ja minusta myös tyylillisesti erilainen kirja. Hohdon pieni Danny on nyt kasvanut aikuiseksi, mutta traumaattiset kokemukset Overlook-hotellissa ovat jättäneet jälkensä. Kirjan alussa Dan ryömii alkoholistina kohti oman henkilökohtaisen ojansa pohjaa. Samaan aikaan syntyy Abra-vauva, lapsi, joka hohtaa kirkkaana kuin majakka. Kumpaakin odottaa kohtaaminen oudon ikinomadien heimon kanssa. True-yhteisön väki on sekin vähän yliluonnollista porukkaa, yliluonnollista sillä ikävämmällä tavalla.

Doctorissa meno on vaihtelevasti rytmittynyttä ja paikoin väsynyttä, mutta tarina kantaa hyvin ja Danin kamppailu omien paholaistensa kanssa toimii. Perinnöllisyyden ja verenperinnöstä irti kamppailemisen tematiikka on aika vahvasti esillä, kuten toki myös Kingin tuotannon keskeinen teema, hyvän ja pahan välillä valitseminen. Jotkut saavat tilaisuuden valita tekonsa ja niiden kautta kohtalonsa - toisille ei sitä mahdollisuutta edes suoda. Ja mihin rajan vetää? Selvää on, että verenhimoisten ihmispetojen kidutusmurhan uhriksi joutuva lapsi ei ole vikapää kuolemaansa... Mutta missä määrin on pienenä särjetty sielu syyllinen myöhempiin pahoihin tekoihin?

Minusta Kingin viesti on, että sisimpänsä pahalle voi panna kampoihin. Tai ainakin on syytä yrittää. Vastuuta ei voi vierittää taaksepäin määräänsä enempää.

Vaikka nautin Doctorista täysin siemauksin, joudun suupielet lurputtaen myöntämään, että Hohto oli ja on edelleen se vahvempi lukukokemus. Hohdossa erityisen vaikuttavaa on Jack Torrancen, Dannyn isän, pään sisään pääseminen. Etenkin nyt kirjaa uudelleen lukiessani olin aika vaikuttunut siitä miten vahvasti ja tehokkaasti King kuvaa Jackin ajautumista harhoihin, hänen todellisuudentajunsa asteittaista haalistumista. Doctor Sleepissä ei 'pahisten' tunne-elämä tullut samalla tavalla iholle; emotionaalinen pääpaino on Danin sovituksessa ja Abran kasvukertomuksessa. Edes Danin työ saattokodissa, jossa hän auttaa kuolevia löytämään tien rajan yli, ei onnistunut värisyttämään suuntaan eikä toiseen. Kuoleman läheisyyden tunnistava kissa oli kiinnostava yksityiskohta, joskin jo ennestään mediasta tuttu.

Muistelin näitä lukiessani miten nuokuin opiskeluvuosina aamuluennoilla puoliunessa luettuani yötä myöten jotain Kingin tiiliskiveä. Onneksi olen jo oppinut uskomaan, että kirjat eivät haihdu yön aikana, vaikka vähän jäisikin kesken. Yleensä. (Pieni riski tietysti on.)

Doctor Sleep ei unettanut ensinkään, mutta minusta Hohto on kirkkaasti parempi. Henkilöt ovat jotenkin... väkevämpiä. Jos on pakko lukea vain toinen, valitse vanhempi.

Stephen King (2013). Doctor Sleep. Hodder & Stoughton.
Stephen king (1985, alkuperäinen1977). Hohto. WSOY. Suomentanut Pentti Ylimursu.

Arvioita:

Ei kykene. Nope. Yritän nyt ensimmäistä kertaa julkaista jotain käyttämällä iPadin blogger-sovellusta. Eikä se ilmeisesti usko linkkeihin. Saa nähdä onko kuvakaan oikeasti kuva vai sellainen kysymysmerkkisyherö, jolla puuttuvat kuvat korvataan.... Huoh.

Mutta ei se mitään. Olen päättänyt suhtautua tähän tekniseen sähläykseeni nyt rennosti. Niinhän se on aina uutta kieltä opetellessa: kannattaa vaan puhua vaikka kaikkia nyansseja ei hallitsekaan.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Lukupiirimme valitsi tammikuun kirjaksi J. D. Salingerin klassikon Sieppari ruispellossa, joka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka pitkään. Mm. Neiti A on painavin sanankääntein kehottanut tutustumaan opukseen, viimeksi joulunpyhinä.

Taivas tietää koska olisin saanut aikaiseksi ilman lukupiiriä; monen muun innostuksesta huolimatta ennakkoasenteeni oli lähinnä nuiva. Tiesin karkeasti ottaen mistä kirjassa on kysymys, koska a) lukiossa panivat lukemaan siitä katkelman, b) se on intertekstuaalisesti syöpynyt kirjalliseen kulttuuriin eli sen tuntee vaikkei olisikaan lukenut ja c) kirjasta on ilmestynyt kiitettävästi kiinnostavia blogijuttuja. Mieleen tulevat erityisesti Amman eläväinen tyyli-iloittelu, Liisan flashmobattu juttu ja Sallan käännösvertailu.

Periaatteessa olisi siis pitänyt tarttua tähän innostuksella, mutta minussa taitaa piillä pieni epäjohdonmukainen vastarannankiiski. Epäilen aina automaattisesti jumalattoman suosittuja kirjoja ja etenkin klassikoita, vaikka monet minulle rakkaimmista kirjoista, tämä etunenässä, ovat niitä...

Joka tapauksessa Siepparin aihe, nuoren miehen juoneton vaeltelu, on itsessään epäilyttävä. Noin yleisesti ottaen tykkään toiminnallisemmista romaaneista. Etuoikeutettujen nuorten miesten murheet harvoin liikuttavat minua. Sisäoppilaitoksesta ulos heitetty kaitakasvoinen lusmupoju viettää muutaman päämäärättömän sähläpäivän New Yorkissa? Voiko siitä oikeasti tykätä?

Voi. Niin vain kävi, että Holden Caulfieldin monologista tuli tammikuuni  kohokohta. Sen psykologinen osuvuus vietteli vastentahtoisenkin. Ensinnäkin Holdenin havainnot häntä ympäröivistä ihmisistä ovat äärimmäisen tarkkanäköisiä, väliin julmiakin. Toiseksi, se miten Holden itse on tunteidensa vietävissä, oli loistavasti kuvattu. Juuri noinhan me ihmiset elämme, etenkin nuorina: tunteiden vuoristoradalla. Yhdessä hetkessä ilo kuplii ja innostus valtaa, toisessa kaikki on turhaa ja pielessä. Jotenkin Holdenin tunteiden virtaava, pyörteilevä tila toimi minulle älyttömän hyvin; harvoin löytyy kirjasta niin selkeänä henkilön tunnetilan dynamiikka, se miten ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja tunteet ajatuksiin.

Syntyy vaikutelma autenttisesta ihmisestä, vaikka asetelma sinänsä on (minun todellisuudestani katsottuna) keinotekoinen ja vieras. Kuitenkin tunnistan jotain Holdenin kokemuksesta. Hän on New Yorkissa ajelehtiessaan poikkeuksellisen irrallisessa tilassa, kuin laiva ilman määräsatamaa tai edes ankkuria. Mikään ei kiinnitä häntä niin sanotun normaalin elämän rytmeihin tai suuntiin; tarjolla olevat polut ovat isän ja ympäristön ulkoapäin tarjoamia, eivätkä herätä Holdenin kiinnostusta.

Pidin myös kovasti siitä miten Salinger tuo esiin Holdenin ja hänen sisarensa välisen tunnesiteen. Jäin oikein miettimään kumpi on tärkeämpää: se että Holden rakastaa Phoebea vai se että Phoepe rakastaa Holdenia? Vai pitäisikö loppu nähdä kannanottona aikuistumiseen, vastuunottamiseen?

Ei siitä enempää: en todellakaan tahdo spoilata kirjaa keneltäkään. Lukekaa ihmeessä jos ei ole jo tuttu!

Eipä silti, ei tämä kaikkien mieleen ole. Lukupiirimme ei ollut mitenkään yksimielisesti fanikerhoa kokoamassa. Moni oli vaikuttunut, mutta osalle ajankuva ja päähenkilön persoona olivat vastenmielisiä, joku vierasti nuorta miestä kertojana, joitain ärsytti kieli.

Niin - kielestä ja käännöksistä. Kuten kuvasta näkyy, minulla oli molemmat käsillä. Olen saanut aikoinaan Schroderuksen käännöksen bloggaajakamulta, ja lukupiiristä otin Saarikosken version, ajatellen että ehkä ehtisin lukea molemmat. (Hah!) Aloitin Saarikoskella mutta hyydähdin melkein heti. Jo parinkymmenen sivun jälkeen kävi ilmeiseksi, että en tule pitämään kirjasta... sillä sen lukeminen vanhahtavalla slangilla tuntui rasittavan työläältä. Vaikka olen itsekin fiilispilkuttaja ja potkiskelen iloisesti ilmaisun tiellä lojuvia kielioppisääntöjä sivuun aina tarvittaessa, en tahdo millään jaksaa kirjalliseen muotoon puettua puhekieltä. Tykkään yhteensopivista taivutuksista ja jotkut parhaista ystävistäni ovat possessiivisuffikseja. Niin se vain on.

Voipi olla, että joudun vielä lukemaan sen alkukielisenkin... Lukukokemuksena tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota kääntäjän tekemään työhön.*

Kas tässä ote Schoderuksen käännöksestä:

[--] Siinä ei koskaan tiedä, haluaako ne tosiaan että lopetat vai onko ne vain helvetin peloissaan vai käskeekö ne lopettamaan vain siksi, että jos se tapahtuukin, syy on sinun eikä niiden. Minä kuitenkin aina lopetan. Ongelma on siinä, että alan sääliä niitä. Useimmat tytöt on niin tyhmiäkin. Kun niiden kanssa suutelee vähän aikaa, sen ihan näkee, kun niiden järki haihtuu. Kun tyttö käy tosi intohimoiseksi, sillä ei ole tippaakaan järkeä päässään. En tiedä. Ne käskee lopettamaan, eli minä lopetan. Minua kaduttaa aina kun olen saattanut ne kotiin, mutta niin siinä kumminkin aina käy. (s. 128)

Vertailun vuoksi Saarikosken versiota:

[--] Kun niitä on lääppinny vähän aikaa niin ne menee ihan sekasin. Otetaan joku tyttö, kun sitä on ruvennu tosissaan himottamaan niin se on sit ihan dorka. Mä en tiedä. Ne sanoo että lopeta ja mä lopetan. Mä aina toivon etten mä olisi lopettannu, kun mä tuun himaan, mutta aina mä vaan lopetan. (s. 92)

Ymmärrän miksi joku pitää tuota jälkimmäistä maukkaampana ja autenttisempana, mutta minulle lukeminen oli kuin kutisevassa villapaidassa hikoilua. Joten dumppasin Saarikosken ja siirryin Schroderukseen. Kyllä kannatti. Uusi käännös tekee minusta kirjasta helpommin lähestyttävän. Itse uskon, että Siepparin nostaa klassikoksi sen psykologinen ajattomuus eikä niinkään sen aikalaissuosio rajoja rikkovana romaanina (tai rajoja rikkovana käännöksenä). Jos konventioiden romuttaminen olisi Siepparin suurin ansio, sen voisi jo unohtaa 2000-luvulla; nämä näkökulmat ja tämä kielenkäyttö on nyt jo nähty. Ja nähty. Ja...

Minusta uusi käännös antaa huomion keskittyä sinne minne se kuuluu. Se raaputtaa Siepparista parasta ennen -päiväyksen. Ei tarvitse käyttää energiaa kielen ihmettelyyn. Voi keskittyä ihastelemaan  laumastaan eksyneen nuoren nisäkkään älyllistä ja emotionaalista luurankoa. Se on enemmän kuin tarpeeksi tekemään Siepparista hienon kirjan. Hervottoman kirjan.

J. D. Salinger (2004, alkuperäinen 1951). Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. Tammi. 951-31-2744-3.

Arvioita:
Sanna Luettua -blogissa ei innostunut
Ida 100 kirjaa -blogissa epäilee Holdenia häiriöiseksi
Olivian Kuukauden klassikkona maistui yhä
Ibdrahim Luen, mutta en kirjoita -blogista ei löytänytkään baseballia

*Käännöskirjallisuuden parhaimmistoa kartoittava Blogistanian Globalia -kisa muuten ratkesi tänään - onnea voittajalle! Tulokset löytyvät Karoliinan blogista. Käyhän kurkkaamassa, ja ota lukuvinkeistä vaarin.

Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts

Kuva/kansi: WSOY/Martti Ruokonen

Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts on ollut muistilistallani jo hyvän tovin, lisätiedolla vasta rankan tarpeeseen. Hdcanis antoi näet tästä kirjoittaessaan ymmärtää, ettei kyse ole kevyestä lepolukemisesta. Eikä olekaan. Takakannen mukaan Miss Lonelyhearts on "katkeraa komediaa", mutta minusta painostus on vahvasti "katkerassa" ja "komediaa" on korkeintaan sipaisu siellä täällä.

Itse asiassa aloitin Miss Lonelyheartsin jo kahdesti aikaisemmin, mutta jouduin palauttamaan sen lepäävien pinoon, koska kurkkua alkoi kuristaa ja päätä alkoi särkeä. Vasta kolmannella kerralla sain niin hyvän vauhdin, että pääsin loppuun asti.

Joistain kirjoista tietää järjellä, että ne ovat hyviä. Eikä niistä silti pidä. Miss Lonelyhearts on minulle sellainen kirja. Se oli oikeasti rankka, vähintään yhtä rankka kuin Arto Salmisen kirjat. Mutta siinä missä Arto Salminen on onnistunut hykerryttämään ja hämmästyttämään ja ihastuttamaan, Westin hahmot herättivät minussa inhoa ja sääliä ja puistatusta. Sain jonkinlaisen pikamasennuksen. Miss Lonelyheartsin kanssa tuntui osapuilleen tältä: Ihmiset ovat surkeita kuvottavia otuksia. Minäkin olen ihminen. Olen siis surkea kuvottava otus.

Tietysti ymmärrän, että teho todistaa kirjailijan taidokkuudesta. Moni romaani toki havahduttaa pohtimaan ihmisen raadollisuutta ja elämän yleistä kurjuutta, mutta harva onnistuu olemaan ensin yhtä aikaa täysin absurdi ja täysin tosi, niin tosi että se masentaa. Nathanael West kirjoittaa erittäin hyvin; hän onnistuu päättömilläkin tapahtumilla välittämään vahvan aitouden tunteen. Tulee mieleen hyvä oopperaesitys, tyylitelty mutta vaikuttava. Teksti myös vilisee hienoja ilmauksia. Esimerkiksi jäisen rasvaisuuden tunne taisi jäädä pysyvästi muistilokeroihini. Otetaanpa näyte:

Miss Lonelyheartsilla oli samanlainen tunne kuin hänellä oli ollut vuosia aikaisemmin kun hän oli astunut vahingossa sammakonpoikasen päälle. Sen esiin pursuavat sisälmykset olivat täyttäneet hänet säälillä, mutta sen kärsimysten muututtua todellisiksi hänen aisteilleen hänen säälinsä oli vaihtunut raivoksi ja hän oli survonut sammakkoa kunnes se oli kuollut. (s. 42)

Tähän loppuun sopii lyhyt juoniselostus, sillä juuri tuosta kirjassa on paljolti kysymys. Miss Lonelyhearts on toimittaja, joka pitää lehdessä neuvontapalstaa. Ihmisten kurjuus pursuaa hänen päälleen sietämättämän surullisten kirjeiden kautta. Kärsimys muuttuu hänelle liian todelliseksi, ja hän horjuu sammakon survomisen ja silittelyn välillä. Ristiriitaisia tunteitaan hän purkaa naisiin, viskiin ja satunnaiseen messiaanisuuteen.

Miss Lonelyhearts oli minulle kuin ketjukolari moottoritiellä. Tietää ettei pitäisi katsoa mutta huomaa silti tuijottavansa kuin hypnotisoituna. En pitänyt tästä kirjasta mutta tuskin unohdan sitä ihan pian.

Nathanael West (2011, alkuperäinen 1933). Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts. WSOY. Suomentanut Antero Tiusanen. 978-951-0-36289-1.

Arvioita:
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Kirjasammosta löytyi arvio vuodelta 1967

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Hilkka Ravilon ja Arto Salmisen lasken blogiaikani Suuriin Löytöihin. Kumpikin kirjailja oli minulle ennestään tuntematon, kumpikin löytyi blogeista, ja kumpaankin olen tykästynyt niin perusteellisesti, että jokikinen kirja on pakko lukea. Arto Salmisen kuusi lyhyttä romaania menivät jo (huoh), mutta Ravilolta en ole vielä ihan kaikkea lukenut.

Nyt lista lyheni yhdellä. Älä itke äitini on ollut pahan päivän varalta odottamassa jo pitkän tovin. Tänä vuonna ilmestynyt Nimeltään Eerika pääsi kiilaamaan sen edelle. Mutta nyt on lukupiirimme valinnut tammikuun kirjaksi ensimmäisen Raviloni, Yö yllä viljan, ja sen uudelleen lukemista odotellessani alkoi Älä itke vetää puoleensa.

Älä itke äitini on, kuten kaikki Ravilot, jotain romaanin ja dekkarin väliltä. Rikoksilla on Ravilon tarinoissa keskeinen osa, mutta enemmän kuin arvoituksen ratkaisemisesta on kyse ihmismielen pimeän puolen luotaamisesta. Älä itke on psykologinen tutkielma nöyryytyksestä ja vallasta ja seksistä, mutta myös siitä, miten lapsuus ja nuoruus muovaavat aikuisuutta. Terävimmät piikit taitavat sojottaa yhteiskunnan suuntaan; Ravilo suomii armotta lastensuojelujärjestelmää, joka ennemmin hylkää lapsen kuin joustaa normeistaan. Myös ajatuksettoman kulutuskulttuurin kritiikki osuu ja uppoaa.

Kirjan päähenkilö on Lauri, kolmekymppinen komistus, jolla on kaksi kykyä: hän ompelee uniikkivaatteita ja rakastelee tarmolla vanhempien naisten kanssa. Lapsuuden laitoskierre ei ole kummempaan antanut eväitä, mutta tarvitseeko enempää osatakaan, kun naisten rakkaudenkipeys on ehtymätön luonnonvara?

Kirjan alussa Lauri näkee kadulla yhden entisistään. Satunnainen kohtaaminen johtaa rikokseen, jota piilotellessaan Lauri päätyy uusiin ympyröihin: entisen pornotähden Miriamin ja rahaa naineen kauppaneuvoksetar Annan kummallisen suhteen kolmanneksi kärjeksi.

Naisten ongelma oli, ettei miehiä ollut. Tavallisten naisten oli jaettava miehet osapäivämiehiin, iltapäivämiehiin, viikonloppumiehiin; vain varakkaalla naisella oli mahdollisuus kokopäivämieheen ja sen Miriam oli saanut, Lauri ei vain voinut paljastaa tarvitsevansa Miriamia enemmän kuin Miriam Lauria. (s. 97)

Älä itke äitini on taas kerran tarina siitä, että elämä on kaikkea muuta kuin reilua. Mutta Ravilon kirjoissa kurjuuteen ei jäädä vellomaan. Elämä on ehkä tunkio... mutta se on toimintaa kuhiseva elävä tunkio, jossa jokainen ötökkä parhaansa mukaan pysyttelee hengissä. Ja joskus paistaa aurinkokin, jollekulle. Enimmäkseen ei.

Ravilon teksti on raakaa muttei itsetarkoituksellisesti sen enempää rumaa kuin runollistakaan. Rankkuus tulee sisällöistä. Tässä on taas kerran katsottu alitajuisiin kaivoihin, kauas kauniiden sivistyspinnoitteiden alle. En kutsuisi tätä kirjaa inhorealistiseksi, koska juonessa on liiaksi epätodennäköisiä elementtejä; silti rujossa kuvauksessa on tarkkanäköisyyttä, joka tekee tarinasta todentuntuista inhimillisellä tasolla.

Ihan Ravilon kärkikolmikkoon Älä itke ei mielestäni yllä; Yö yllä viljan, Kylmät kädet ja Mesimarjani ovat minusta jotenkin eheämpiä kokonaisuuksia. Älä itke on juonellisesti ehkä liian mutkikas mennäkseen yhtä suoraan luihin ja ytimiin?

Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että tätä minun ei tarvitse palauttaa kirjastoon... kun vielä saisin Yön jostain ostettua. Parhaat kirjat mahtuvat pieneenkin hyllyyn!

Hilkka Ravilo (1999). Älä itke äitini. Atena. 951-796-167-7.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva/kannen kuva: WSOY/Markus Pyörälä

Jätän raportoimatta kirjamessut, sillä ahkerammat bloggaajakamut ovat jo tehneet perusteellista työtä messuihmeitä kuvatessaan. Minun osaltani riittäköön, että hillitsin itseni mestarillisesti eli ostin vähemmän kirjoja kuin viime vuonna - ja että oli aivan mahtavaa tavata taas muita kirjanystäviä. Kiitos seurasta, ihanaiset!

Junassa luin mennen tullen Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta. Kirja kertoo Adolf Hitleriä ihannoivan kolmen hengen Veljeskunnan pyrkimyksistä valloittaa maailma. Ruoppaaja Jaakko Muttilaisen kansallissosialistinen projekti alkaa Porvoon kunnallispolitiikasta. Tarkoitus on pyyhkäistä vaaleissa valtuustoon turvallisuusteemalla. Tukevasti johtajan takana seisoo aateveli, poliisikonstaapeli Parviainen, läpeensä sinivalkoinen mies. Älyllistä loistoa Veljeskunnan johtoon säteilee alkoholisoitunut agronomi Hildén, jonka nettitutkimukset paljastavat, ettei Hitlerin kuolemaa ole virallisessa historiantutkimuksessa raportoitu todennmukaisesti.

Kun kolmikko on kotikonnuilla pienessä pinteentapaisessa, tuntuu hyvältä idealta lähteä vetovoimaisen pyhäinjäännöksen perään. Hitlerin luut siivittäisivät takuuvarmasti aatteen uuteen nousuun! Mutta mitä mahtavat tuumia Muttilaisen ja Hildénin vaimot suunnittelmasta? Tai Elisa-huora, jonka kanta-asiakasjärjestelmään Muttilainen on tullut pantilla sitoutuneeksi?

Takakannessa Kylkiluuta luonnehditaan törkeäksi seikkailusatiiriksi ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä. Hmm.... Satiiriksi tämän kyllä tunnustan, mutten ole ihan varma osuuko Suhonen oikeaan maaliin. Suhosen ääriliike on äärimmäisen epäsuosittua populismia, sen harrastajat jonkinlaisia harhaisia hölmöjä, joiden surkeaa retkeä seuraa lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä tuntien. Piti varmaan nauraa Veljeskunnalle, mutta jotenkin en osannut. Heil Hitler, meil Muttilainen? Öh. Poliittisena satiirina Kylkiluu jäi selkeästi kakkoseksi vaikkapa Jussi Lähteen esikoiselle, jota leimasi jonkinlainen pelottava uskottavuus.

Naiskuvasta en viitsi urputtaa. Olisihan kohtuutonta, jos näiden miesten rinnalla olisi syvällinen ja moniulotteinen naiskaarti. Ylipäänsä henkilöiden hauskuus meni jotenkin minulta ohi.

Ongelma saattaa olla siinä, että en vain ole kohderyhmää. Suhosen valitsema tyylilaji nimittäin hiersi pahasti. Nokkelaahan teksti on, mutta myös (minulle) tylsällä tavalla roisia. Kaikkia sanoja saa toki käyttää - vaikkapa Arto Salmisella olen rajustakin kielestä tykännyt - kunhan sillä on jokin funktio. Kylkiluussa en saanut ideasti kiinni. Ruumiinosien paraati tympi ja tuntui eltaantuneelta.

Kaipa minä olen sievistelijä sitten. Yksi kamu vertasi Kylkiluuta Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan. En osaa sanoa kun en ole lukenut. Enkä taida lukeakaan, vaikka Diktaattorin verkkokirjakaupassa ystävällisesti luvataan kirjan ostajalle kesäinen kortonki kaupan päälle.

Sopivasti Kylkiluun kieltä ilmentävää sitaattia en viitsi tähän ottaa... poimin mieluummin positiviisen esimerkin siitä hauskemmasta puolesta.

[--] Toissakesän huippuhelteiden aikaan Muttilainen oli sukeltanut eräälle ylilääkärille kuudesta metristä kylmälaukun, jonka sisällä oli kolme tölkkiä olutta, paketti porsaankyljyksiä ja chihuahua. 

- Kuinka helvetissä se on joutunut sinne? 

- Ette halua tietää. (s. 123)

Chihuahuasta pidin, ja Suhosen monesta muustakin hassusta heitosta. Ylipäänsä juonen reipas kohtuuttomuus kaikkine absurdeine elementteineen miellytti jotenkin, vaikka tiivistämisen varaa olisi selkeästi ollut.

Ihan hyvä että joudun välillä poistumaan mukavuusalueeltani minäkin. Tämä on Pienessä esikoiskirjakerhossa kivaa: tulee kokeiltua kaikenlaista.

Heh, nyt en tiedä miten lopettaisin tämän juttuni, sillä en totisesti tiedä kenelle uskaltaisin Hitlerin kylkiluuta lämpimästi suositella! Neuvoisinkin uteliaita painumaan kirjastoon tai kirjakauppaan, ja lukemaan vaikkapa sivut 20 - 24. Näillä koordinaateilla löytyy yksi Kylkiluun terävimmistä kohtauksista ja samalla hyvä pikatesti potentiaaliselle lukijalle. Puoluejohtaja Muttilainen siinä visioi rajatarkastusten parempaa doktriinia... Jos kuvaus ei houkuta esiin vinoa hymyä, kannattaa vielä harkita.

Pete Suhonen (2012). Hitlerin kylkiluu. WSOY. 978-951-0-39308-6.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa tykkää henkilöistä (ja spoilaa)
Henna Hemulin kirjahyllyssä tykkää (ja spoilaa)
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa epäröi (ja spoilaa)
(Mikä oli todistettava: juoni ei vissiin ollut keskeistä tässä kirjassa.)

Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Kuva: Like

Aion Yritän panostaa lähiviikot kotimaisiin kirjoihin ja Pienen esikoiskirjakerhon paketteihin. Etenkin jälkimmäisten kanssa olen pahasti ajastani jäljessä, kiitos parin huonon lukukuukauden, ja nyt Helsingin kirjamessut jo lähestyvät. Pakko ryhdistäytyä. Saan kirjailijoiden kuuntelemisesta niin paljon enemmän irti jos olen heidän teoksiaan lukenut... vaikka onhan messuilla toki mahdollista bongata lukemattomiakin kirjoja.

(Ilman muuta pitää käydä ostamassa ainakin blogikamu Karoliinan esikoinen! Messuilla saan varmaan pummittua siihen aidon ja alkuperäisen nimmarin. Pitääkin tutkia löytyykö ohjelmasta myös toinen nettituttu esikoiskirjailija, Vera Vala. Varmaan löytyy, Gummerus on markkinoinut kirjaa kiitettävästi. Pakkohan sekin on lukea.)

Kumpikaan virtuaalituttavistani ei ole osunut PEKK:n listoille, joten ennen messuja luen nyt näitä muita esikoisia.

Marco Kososen Ravintola Loppu on kustantajan kuvauksen mukaan kaurismäkeläinen. Kaurismäen elokuvat tulivat minullekin kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta mieleen - tavallaan. Lopun kuvastossa ja hahmoissa on jotain Kaurismäen estetiikasta tuttua, mutta sävy on minusta aika erilainen. Siinä missä Kaurismäen väki on usein ahdistunutta, sulkeutunutta ja kauniisti vähän vereslihalla, Kososen hahmoja leimaa jonkinlainen anti-angst. Heidän pyrkimyksensä ovat puolihuolimattomia, kevyitä ja helposti tuoppiin upotettavissa. Myytinmurtaja Adam Savagea* mukaillen, rappio on aina vaihtoehto.

Loppu kertoo yli kolmikymppisestä miehestä, joka suhtautuu elämään suorastaan hysteerisen huolettomasti. Työ menee alta ja kämppä samoin, mutta Adam tarttuu hetkeen ja vaeltelee kaupungin katuja poimien suuntansa satunnaisotannalla. Päämäärätön kulku johtaa Loppuun, ravintolaan, jonka tunnelma vangitsee Adamin jo ensimmäisenä iltana. Kummalliset kanta-asiakkaat jaksavat kiinnostaa. Ravintolasta tulee Adaminkin elämän keskipiste; sen outo tenho vetää hänet kurimukseensa.

Jääkö kaunis, älykäs ja suostuvainen nainenkin toiseksi Lopun tasaisen kutsuvalle humalalle? Ja pysyykö Adam ravintolassa siksi, että hän haluaa... vai siksi että ravintola ei päästä häntä pois?

Pientä kauhu(fantasia)elementtiä löytyy, mutta genren kirjaksi Loppua ei voi luokitella. Ehkä tämä on jonkinlainen juopon kronikka, tai juurettoman kansan julistus, tai ehkä elämän estetiikan ylistys... Tai kenties se on omanlaisensa kasvukertomus. En tiedä. Saattoi hyvin jäädä jokin syvempi kerros täysin tajuamatta; juonesta en saanut kovin paljon irti.

Minut Ravintola Loppu jätti kaikkiaan vähän kylmäksi, ehkä siksi että juopottelujutut usein jättävät. Saatoin muutenkin olla tälle väärä lukija. En itse ole eläissäni kyennyt jättäytymään hetken vietäväksi, joten päähenkilön ja kapakan kantajoukon laissez-faire -meininki on ulottumattomissani. Kahden lapsen keski-ikäistynyt äiti ei osaa eläytyä näin rentoon menoon! Minusta carpe diem sopii mattobrandiksi, ei elämänohjeeksi; kapinoinkin vain vakain tuumin ja harkiten.

Filosofisesta vastahangasta huolimatta viihdyin kirjan kanssa kohtuullisesti. Ravintola Lopun tunnelmassa oli tiettyä tyyliä... ja kanta-asiakkailla välillä hyviä juttuja. Pidin jalkapallon estetisoinnista ja säveltäjä Ofanovin oppositiopaasauksesta.

Teksti on helppolukuista ja toi jopa ajoittain mieleen Reijo Mäen Vares-kirjat. Ehkä Lopun kulttuurityöläiset eriasteisine alkoholiongelmineen assosioituivat Mäen lyhytprosaisti Luusalmeen.

Lauantai-illan uusi tuttavuus oli möykkäävä kuvanveistäjä Pentti Möyhönen. Hän oli luolamiesmäisesti löntystelevä kookas hahmo, jonka keskijakaukselle puolitettu pitkä ja pesemätön tukka liehui hänen heilutellessaan välillä päätään täysin holtittomasti. Toisinaan näitä pakkoliikkeenomaisia päänheilautuksia säesti mylvähdys jonka hän päästi ilmoille suuresta ja harvahampaisesta suustaan. Möyhönen ei perustanut pukeutumisesta vaan tuntui suosivan löysiä ja yksinkertaisia vaatteita, joiden käytännöllisyys meni tyylin edelle. Hänen silmänsä muljahtelivat kuopissaan ja jäivät välillä mielipuolisesti tuijottamaan eteensä. (s. 66-67)

Marco Kosonen (2012). Ravintola Loppu. Like. 978-952-01-0784-0.


P.S. Lykkään usein PEKK:n jäsenkirjeen lukemista kirjan jälkeisiin hetkiin, sillä muuten kirjailijan intro vaikuttaa lukufiiliksiin. Tässä tapauksessa olisi kannattanut ensin lukea kirje, sillä siinä annettiin käytännöllinen vinkki; Spotifysta löytyy kirjalle soundtrack, soittolista, johon on koottu kirjan musiikki. Miksikäs ei! Jos ei ole Spotify-tiliä, voi luntata biisilistan kirjan lopusta ja kuunnella muuten vaan. Soundit lisäävät ilman muuta tunnelmaa.

Itse otin vähän vahinkoa takaisin ja naputtelin tämän juttuni Billie Holidayta ja David Bowie'a kuunnellen...


Arvioita:
Tuija Salonen Kiiltomadossa
Eija Komu Savon Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

*"Failure is always an option."

Koko kadun kasvatti

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen

Maeve Binchyn Koko kadun kasvatti on kertomus irlantilaisyhteisöstä, joka huolehtii joukolla alkoholisti-Noelin ja hänen tyttärensä Frankien pärjäämisestä. Frankien kuolemansairas äiti ei kestä synnytystä, ja Noelista, joka ei muutamaa viikkoa aikaisemmin vauvasta tiennytkään, tulee yllättäen yksinhuoltajaisä. Mutta St Jarlath's Crescentin yhteisö ei anna varpusenkaan pudota, pikkuisesta Frankiesta puhumattakaan. Varovaisuuteen onkin syytä. Tiukkahuulinen sosiaalityöntekijä Moira on päättänyt järjestää Frankien elämästä normaalimman perheidyllin. Hän vaanii joka kulman takana.

Kasvatin ystävyyssinfonian kapellimesterina häärii Noelin amerikanserkku Emily, jonka vastustamaton, ystävällinen ja järkevä tarmo pitää asiat liikkeessä. Kukkalaatikoita, pyhimysten patsaita, uusia ravintoloita, sydänpoliklinikka ja pubeja. Ja paljon, paljon hyvyyttä, jonka avulla selvitään elämän ahdistavista käänteistä.

Okei - luulen että nyt yllätän teidät. Minä nimittäin tykkäsin tästä, ainakin näin äänikirjana. Piti oikein erikseen kirjoittaa tästä, koska näin valoisaa kirjaa en ole vähään aikaan lukenut. Kaikki kuolemantapauksetkin suorastaan kääriytyivät vaaleanpunaisenkukertavaan rihmastoon Kasvatissa ja alkoivat hehkua himmeää valoa. Jokaista pahiksia alkoi ennemmin tai myöhemmin sääliä, koska selvästikin he olivat jollain tavalla onnettomia.

Kieli oli kieltämättä paikoin aika tönkköä, mutta niitä Nora Robertsin äänikirjassa kestämättömiä adjektiivikliseitä tässä ei ollut rasitteeksi asti. Juoni oli vähän pöljä mutta ei tylsä. Tykkäsin levy levyltä henkilöistä enemmän. Syytän Erjan Mantoa, jonka luenta oli erinomainen. Syytän myös olosuhteita: väsyneenä on mukava solahtaa tällaisen hempeän hömpäntapaisen virtaan.

Sitä tämä oli, kyläyhteisöhömppää kaupunkimiljöössä. Vai kuuluuko hömpässä aina olla yksi suuri rakkaustarina? Tässä se suuri rakkaustarina oli kyllä miehen ja hänen vauvansa välinen...

Helppoa ja lämminhenkistä viidettä.

Maeve Binchy (2011). Koko kadun kasvatti. WSOY:n äänikirja. Suomentanut Eva Siikarla. Lukija Erja Manto. ISBN 978-951-0-38290-5.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Carmelita Kirjava hylly -blogissa

Prole

Kuva: Like

Tykkäsin sekä Posliinista että Puumasta, joten Marja Björkin uusinkin kiinnosti. Prolen aihe tuntuu siksikin ajankohtaiselta, että olen vähitellen alkanut kyseenalaistaa lapsenuskoani suomalaisen yhteiskunnan luokattomuuteen. Mm. Arto Salminen ja Hilkka Ravilo ovat tätä asiaa meikäläiselle kaunokirjallisesta rautalangasta vääntäneet. Talkoissa huhkivat niinikään Katriina Järvinen ja Laura Kolbe hyvinvointiyhteiskunnassa Luokkaretkeillessään, miksei myös Nousiaisen Metsäjätti, joka Prolen tehdaspaikkakunnasta väkisinkin tulee mieleen. Luokka käsitteenä ei edelleenkään täysin vakuuta... mutta myönnän sentään nykyään, ettei se ihan asiatonkaan ole, ei (edes) tässä maassa, ei tänään eikä varsinkaan eilen. Edistystä.

Oli kyllä tarkoitus vähän aikaa vältellä näitä kotimaisia uutuuksia... ja pöh. En viitsi seisottaa uutuuskirjaa hyllyssäni vain saadakseni hautomisaikaa epämääräisille itse-epäilyille, joita äskettäinen vastuukeskustelu nosti. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä hölmömmältä alkoi tuntua. Isoja ihmisiä kaikki, kirjailijat ja lukijat. Eiköhän me tässä pärjätä?

Prolessa Björk käy käsiksi vähemmän kypsiin ihmisiin. Aikuisimmin Prolen perhetarinassa käyttäytyy tukikeppiä itsetunnolleen miehistä hakevan äidin esikoistytär. Tyttö kasvaa työväen ja porvarien välisessä railossa, sopimattoman äidin sopimattomana lapsena. Äiti jahtaa miehiä ja tekee pikkuveljiä, isän tilalle otetaan uusi ja nuorempi, entiset veljet lähtevät Ruotsiin, äiti pyöräyttää uuden... Tyttö ei löydä turvaa kuin kolosen kerrallaan. Juostessa on hetken hyvä, isäpuolen äidin luona turva. Sitten on taas kohdattava pilkka, väkivalta, loputon kotityö ja väsyneenä tehtävä vielä läksyt.

Aikuisuus on ainoa todellinen pakopaikka, ja siihen on ponnistettava: erilaiseen aikuisuuteen jossain muualla. Kun sinne pääsee, onkin jo joku toinen. Erakko ja maratoonari, varakas ja varautunut, ylä- ja ulkopuolella entisestä. Sitkeä. Piikikäs. Mutta sopuun itsensä kanssa pääsee vasta kun on sinut taustansa kanssa, erottaa itsensä muista.

Häpesin Raimo Oinosta, häpesin äidin uutta elämää, kun hän itse oli kuin pikkuveljiä ei olisi ollutkaan vaikka kaikki tiesivät, että oli. Olisin halunnut olla niin kuin muut. Muita oli monenlaisia: hienoja Lieksan keskustan serkkuja, entisiä maalaisia meidänluokkalaisia Kylänlahdesta ja eri yhteislyseota käyviä pankakoskelaisia, jotka olivat tosin pankakoskelaisia, mutta heillä oli pitkä englanti niin kuin kaupungeissa oli. (s. 23)

Jos vertaan aiempiin Björkin kirjoihin, tämä oli sekä helpompi että raskaampi kuin nuo edeltäjänsä. Raskaaksi Prolen teki tietty henkilökohtainen tunnistaminen - tämä historia on joiltain osin surullisen tuttua - mutta helpommaksi se, että tekstin sävyt eivät kumminkaan tulleet yhtä vahvasti silmille. Minusta tässä ei ollut Puuman ronskiutta eikä Posliinin vaivihkaisempaa kipeyttä. Prolen tuskassa ei ole mitään kätkettyä tai vaivihkaista. Kipu on katkeraa, avointa, selvin sanoin auki kirjoitettua. Hävittäisin itsestäni kaiken, mikä voisi paljastaa, mistä olin kotoisin.

Hieno psykologisen historian kuvaus, sellainen joka tuntuu heti todelta. Samalla tämä oli tekstinä jotenkin otteeltaan rennompi, välillä jopa turhan rento... mutta pienen toisteisuuden panee helposti minä-kertojan iän piikkiin. Jäin myös miettimään äidin tarinaa, sitä joka tässä jää kertomatta. Mikä on aikoinaan nitistänyt hänet niin, ettei hän osaa olla huolenpitäjä vaan riekkuu ihailua etsimässä? Sitä ei Prole kerro, eikä sillä tavallaan ole väliäkään: mikään selitys ei olisi oikeutus kumminkaan.

Kertoo muuten jotain tarinan imusta, että en tajunnut kaivata päähenkilön nimeä ennen kuin aloin kirjoittaa tätä juttua. Tyttö oli niin itsestäänselvästi siinä, minä... Vau. Piti sitten ottaa kirja uudestaan kauniiseen kouraan ja lehteillä taaksepäin, että olisiko siellä kumminkin ollut jokin muukin nimi kuin tyttö, likka, riesa, pikkuhuora, porvarin kakara... Ei tainnut olla.

Rakennetta vähän harmittelin sikäli, että olisi ollut kiva lukea enemmän tytön aikuis(tumis)vaiheista. Nyt lapsuus ja nuoruus on kuvattu terävästi, mutta yliopistovuodet ja esimerkiksi taloudellinen itsenäistyminen kuitataan hyvin vähällä. Valintakysymys, totta kai, ei kai jokaisessa kirjassa voi kaikkea kertoa. Prole on tarina siitä miten trauma syntyy ja miten siitä selvitään; siitä, mitä pitää antaa anteeksi ja lopulta myös siitä, miten se tehdään.

Pitää löytää syy irrottaa itsensä menneestä. Syy, rohkeutta, sydäntä.

Tykkäsin! Sopii vähän rankemmista perhetarinoista ja varsinkin tehdaspaikkakuntien elämästä noin 1970-luvulla kiinnostuneille.

Ehkä kaikille, jotka haluavat miettiä, miten antaisivat anteeksi sen anteeksiantamattoman.

Marja Björk (2012). Prole. Like. ISBN 978-952-01-0755-0.

Arvioita:
Ville Hänninen Aamulehdessä
Eija Komu Savon Sanomissa
Sirpa Koskinen Kansan Uutisissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Irja Kirjavinkeissä

Lumen syli

Kuva/kansi: Atena (On muuten paljon raikkaampi ja valkoisempi livenä!)

Hups, uusi Pienen esikoiskirjakerhon kirjapaketti ehti tulla ennen kuin luin tämän Grönroosin Lumen sylin. Pitää ryhdistäytyä.

Mistä viivästys? Rehellisesti sanottuna: olen vähän jo tympääntynyt lukemaan lasten näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja. Tuntuu kuin niitä olisi mahtunut aika monta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Lapsi kertojana ei tietenkään ole huono ratkaisu, jos siten saa parhaiten sanottua sen mitä haluaa sanoa, mutta minun kohdallani Lumen syli lähti tässä suhteessa takamatkalta. Lapsikertoja ei itsessään enää minua innosta vaan paremminkin vieraannuttaa, vaikka moni kirjoittaja (esimerkiksi Franzén ja Jalonen) onnistuukin loistavasti.

Lumen syli ei tosin ole kokonaan lapsen vinkkelistä kirjoitettu. Kertojina vuorottelevat pieni Helmi, jonka maailma ei ole mikään suojaava simpukankuori, ja Kaarina, nuori opettajatar ensimmäisessä työpaikassaan. Helmin yksinhuoltajaäiti Elsa tekee kahta työtä ja haaveilee vielä toisenlaisestakin naisenelämästä. Helmin paras ystävä Mirjami kuolee. Kukaan ei ehdi kuunnella Helmiä, ei halata, ei huomata, ei kukaan paitsi joskus isoveli Pena, oman aikansa syrjäytyjä.

Kaarinalla-opettajallakin on omat kasvukipunsa. Edes hän ei huomaa, miten tärkeä olisi Helmille. Onneksi on Mirjami. Hän on kuolleenakin paras leikkitoveri.

Helmiä tulee kirjan mittaan sääli. Grönroos onnistuu välittämään jotain koskettavaa yksinäisen lapsen tuntemuksista ja peloista. Silti en kunnolla tempautunut mukaan. Kaarinan ja Helmin sävyissä ei ole minun makuuni riittävästi eroa ja Helmi tuntuu aivan liian kypsältä ikäisekseen. En vain saa päähäni, että ekaluokkalainen minäkertoja kuvailee unelmointiaan näin, ei vaikka hän kuinka monipuolistaisi sanavarastoaan Ankkalinnassa:

Sukseni luistavat, hiihto on huimaa. Iltaisin minut tuudittaa uneen koirien kumea haukku. Yöllä tuuli kasaa lunta, aamulla isot kinokset lepäävät teltan ympärillä. Jatkan matkaa. Lopulta löydän uuden vitilumen seudun. Maata halkovat vain minun suksieni jäljet, ei kenenkään muun. Karttaan kirjoitetaan Helmin maa, itse löytämä ja ikioma. 

En päässyt perille. Eksyin. Katosin. Löydyin, mutta aikaa oli kulunut liian paljon. Olisinpa ollut perhosentoukka, talviunille jäänyt, kesällä herännyt. (s. 71)

Kaunista tekstiä. Grönroos kirjoittaa sujuvasti ja hyvin ja selkeästi... mutta minusta tällainen kauneus olisi kyllä toiminut paremmin kolmannessa persoonassa kuin Helmin minä-muodossa kertomana. Ei tässä kai sellaista realismia tavoiteltukaan kuin alussa mainitsemissani esimerkeissä. Silti lukemistani hiersi koko ajan ristiriita Helmin ikäiselleen mainiosti sopivien oivallusten ja ymmärryksen kanssa (se miten Helmi näkee perheensä, se miten hän toimii on kaikki täysin uskottavaa) ja hänen ihmelapsi-ilmaisunsa välillä.

60-luvun yksinhuoltajaperheen arki kaikkine yksityiskohtineen tuli tosiaan hienosti kuvatuksi kaikkine raadollisine piirteineen. Esimerkiksi kauppias oli hieno yksityiskohta. Pidin myös siitä, miten äidin perimmäinen välinpitämyys tuotiin esille, hienovaraisesti suodattaen. Helmin äiti on tässä kirjassa sitä ihmistyyppiä, joka oikeastaan kunnolla tunnistettiin vasta myöhemmin, mutta epäilemättä oli olemassa jo 60-luvulla: itsekeskeinen ja itsekin iästään huolimatta keskenkasvuinen vanhempi, jolle perhe on enemmän riippakivi kuin voimavara. Kuitenkaan hän ei ole paha, vain itselleen väärässä tilanteessa.

Juonellisesti Lumen syli alkaa vahvasti ja loppuu vahvasti, mutta välissä on paljon sellaista, joka jää irtonaiseksi ja tuntui lukiessa jopa puuduttavalta. Koulumaailmasta 60-luvulla oli tosin mukava saada nämäkin vilaukset; peilasin tätä mielessäni usein Jalosen Poikakirjaan. Silti melkein herpaannuin väillä.

Mutta lopun rankkuus pelastaa silmissäni paljon. Viimeiset 60 - 70 sivua piti suorastaan laukata. Loppu ikään kuin jämäköitti tarinaa jälkikäteen. Piti oikein pohtia, että hetkinen, olikos tuo nyt reilua. Mutta kyllä, Grönroos on sijoitellut matkan varrelle kohtuullisen määrän vihjeitä odotuksia luomaan. Jotkin ratkaisut tuntuvat mietittynäkin vähän irrallisilta, mutta kokonaisuus koheni kummasti silmissäni, ja muidenkin henkilöiden kuin Helmin psykologiassa alkoi olla mielenkiintoa.

Ilman hyvää loppua olisin kuitannut tämän keskinkertaiseksi. Nyt sanoisin että keskinkertaista parempi esikoinen kumminkin, ja varmasti sellainen kirja, josta moni pitää minua enemmän. Hih, no kun noita arvioita tuossa alla vilkaisee - tosiaankin moni piti enemmän!

Kirjan lukeneille vinkki: siitä keskustellaan häpeämättömästi spoilaavassa ja kaikki teoriat pöllyttävässä Juonittelua-blogissa! Suoraan lumen syliin pääsee uppoamaan tästä.

Satu Grönroos (2012). Lumen syli. Atena. 311 sivua. ISBN 978-951-796-811-9.

Arvioita:
Sirpa Pääkkönen Hesarissa
Marjaana Roponen Aamulehdessä
Jaakko Kirjantila-blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Katja Lumiomena-blogissa
Leena Lumi

Virva Seljan yksityisasia

Kuva on WSOY:n uuden painoksen kansi - minulla on vanha painos ilman mitään kuvia...

Olen kirjablogin aloitettuani huomannut miten jumalattoman huonosti oikeastaan tunnen kirjailijoita. Kirjailijoita on vaan liikaa - tai sitten olen vaan poikkeuksellisen hyvä unohtamaan. (Uudenvuodenlupaukseni oli, että kitisen vähemmän. Niinpä en sano, että minulla on huono muisti. Minulla on loistava muisti, joka valikoi huolella säilytettävät asiat.)

Mutta oikeastaan piti puhua Rauha S. Virtasesta. Blogistanian keskusteluista olen päätellyt, että Virtanen nyt ainakin olisi pitänyt tuntea ja hänen tuotantonsa lukea jo ajat sitten. Esimerkiksi Sara tituleeraa Virtasta suomalaisen tyttökirjallisuuden äidiksi. Ups. Minun ihkaensimmäiseni oli kuitenkin nettilukupiirin valintana vasta viime heinäkuussa luettu Ruusunen, ja nyt luin viikonloppuna 101 naisten kirjan listaltani löytyvän Virva Seljan yksityisasian.

Valikoiva muistini oli editoinut pois tiedon, että Virva Seljan yksityisasia kuuluu osana Seljan tytöistä kertovaan sarjaan, mutta uuskeksin tämän faktan kirjaa lukiessani. Vaikka romaani oli ymmärrettävä itsenäisenäkin teoksena ja rakenne on ihan toimiva, aistii lukija alusta lähtien, että kyseessä on osatarina, ei kokonaisuus. Yksityisasia kertoo Seljan uusperheen elämästä vaiheessa, jossa Virva on 16-vuotias. Neljä tytärtä, isän uusi vaimo, tuoreet kaksospojat... teini-iän ihanuutta ja kamaluutta seepiansävyissä. Virvan yksityisasia on ystävyys polion rampauttaman pojan kanssa. Virvan ja nuoren Jussin ihastumiset ovat 2000-luvun perspektiivistä katsottuna ihastuttavan viattomia; viattomia ovat myös kirjassa kuvatut avioliitto-ongelmat ja uusperhekipuilut.

Suurin ilo tämän kirjan kohdalla oli juuri nostalgisuudessa. Yksityisasiassa kokoonnutaan vieraisille katsomaan televisiota ja kuunnellaan maaotteluita radiovastaanottimesta ja kerätään kasveja kasvioon - hunajaista! Myös esineenä oma kirjayksilöni on erinomaisen nostalginen. Ostin sen taannoin antikka.netin kautta. Omistuskirjoituksessa toivotetaan Pirjolle hyvää joulua 1969 (!!!) ja lehtien välistä löytyi ihka-aito äidinkielen koe, ilmiasusta päätellen samalta vuodelta. Näytin sitä Neideille todisteena verbien taivutuksen massiivisesta jatkuvuudesta. Varmaan jo muinaiset kreikkalaiset...  OTT. Nostalgiahengessä valitsenkin seuraavan lukunäytteen:

"Minä olen koko kesän hoitanut vauvoja Rean kanssa ja meillä on ollut niin hauskaa. Minusta on ollut paljon hyötyä, Virvahan on vain juossut koko ajan missä lie. Rea olisi ollut pulassa ilman minua. Ja nyt kun Margarita on tullut, en minä muka kelpaa enää mihinkään." Ja Dodo nielaisi pari kertaa kurkkuun pyrkiviä kyyneliä ja kumosi likaämpäriin juuri silppuamansa persiljan, joka oli aiottu kalakeiton pinnalle. 

"Voi pemputti", pääsi häneltä katkerasti. [--] (s. 44)

Muistatteko vielä, kun keittiössä oli likaämpäri eikä biojäteastia?

Mutta kirjaan palatakseni: nostalgia tässä eittämättä rokkasi. Muilta osin Yksityisasia oli stand-alone -teoksena aika peruskiltti perhekeskeinen perusnuortenkirja sen kummempaa kommervenkkiä, ja perhekin käy nykypäivänä perusperheestä. Melkein. Ruususessa oli enemmän särmää (ehkä siksi että se keskittyi pienempään joukkoon). Virvan yksityisyyden ja oman alueen kaipuu oli mielenkiintoisesti tuotu esiin, ja Virtanen muutenkin osoittaa erittäin terävää psykologista silmää perheenjäsenten välejä käsitellessään. Pidin myös siitä, että tämä ei ollut sellainen joka suuntaan räjähtelevä juoni-ihme, jollaisia nuorten(kin) kirjat usein ovat; tämä on elämänkokoista tarinaa.

Silti kokonaisuus oli minun silmiini suhteellisen haaleaa teinidraamaa. Toki Virtanen on kirjoittanut tämän tietyn aikakauden perspektiivistä ja sen ajan arvoja heijastellen, joten tiettyä moralisointia voi odottaakin. Mutta kovin, kovin lutherilaista meininki on.

Eipä silti, viimeisin lukemani nuortenkirja taisi olla Huotarisen noin 200 astetta rankempi Valoa Valoa Valoa... ehkä en ollut sopivassa vireessä Yksityisasialle. Ja varmaan se olisi toiminut paremmin, jos olisin aloittanut sarjan alusta, vuonna 1955 ilmestyneestä Seljan tytöt -romaanista, aloittaen. Useimmissa sarjoissa kirjat saavat huiman lisäarvon sarjan tuottamassa tuttuuden tunteesta.

Tuli juuri mieleeni ajatus: jos Yksityisasia sanoo vuonna 2012 minulla jotain vuoden 1960 maailmasta, mitä sanoo Valoa tästä maailmastamme lukijoille vuonna 2062?

Rauha S. Virtanen (1966, alkuperäinen 1960). Virva Seljan yksityisasia. Werner Södeström Osakeyhtiö.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan
Johanna Just a little bit -blogissa

Saattaja

Kuva/kansi: Atena/Jussi S. Karjalainen

Hihhei, nyt saa vähän hehkuttaa! Olen odotellut Mia Vänskän Saattajaa aihepiiriin hyvin sopivalla kauhunsekaisella jännityksellä. Ennakkomarkkinoinnissa on näet väläytelty, että tässä sitä on Kauhun Kuninkaan Stephen Kingin kotimainen vastine. Pakko siis saada Saattaja: rakastan Kingin kieroutuneen kummallisia ja koukuttavia kirjoja, eikä kotimaisia kauhukirjailijoita ole ruuhkaksi asti.

Samalla on takaraivossa piillyt epäilys. Voiko Suomeen ylipäätään sijoittaa kauhua?  Kunnollista yliluonnollista kauhua? Voiko mikään aave uskottavasti materialisoitua tänne muumimukien, järkevän denimin ja vähärasvaisen ruoan keskelle? Eikö olekin luultavampaa, että kotimainen kauhukirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa ennen ensimmäistäkään adrenaliinipiikkiä - ja lukemisesta tulee tuskaista myötähäpeää? En lue paljon kauhua, lähestulkoon pelkästään Kingin itsensä kirjoja. Vähempi kuin hyvä ei riitä: pitää olla kiinnostavia ihmisiä ja purevia yksityiskohtia.

Huoleni oli turha. Vänskä onnistuu hyvin. Okei, Saattaja on pullollaan genren tyypillisiä klis - äsh, intertekstuaalisia viitteitä, mutta se ei haitannut ensinkään. Niitä tällaiselta odottaakin. Saattaja on tyylikäs kotoperäinen variaatio kummitteluteemasta. Nam.

Kirjan keskeinen hahmo on vanhaan kotikaupunkiinsa palaava eronnut Lilja. Sattumoisin hänen entinen lapsuudenkotinsa nykyiset asukkaat haluavat kiireellä muuttaa pois, ja Lilja pääsee palaamaan osittain remontoituun rintamamiestaloon. Lapsuuden muistot virkoavat Liljan ympärillä... ja niin virkoaa jokin muukin.

(iiks!)

Kauhuelementtien ohella kirjassa ehditään käsitellä perheväkivaltaa, äidin ja tyttären suhdetta, seurustelua, syyllisyyttä ja kotiinpaluuta; montaa kiinnostavaa teemaa siis sivutaan. Henkilöistä ja kielestä ehkä puuttuu se viimeisen päälle hiottu vivahteikkuus, johon King yltää, mutta ehdottomasti silti kehumisen arvoinen depyytti. Tunnelma käy tyydyttävän hyytäväksi.

Saattajan jälkeen voi sanoa, että osataan sitä täälläkin kummitella. Suositellaan lajityypin ystäville siis! Mutta... jos sinulla on kellari, älä lue Saattajaa siellä.

Melkein unohdin innoissani lukunäytteen, mutta ei se mitään. Tästä on näemmä pidempi pätkä luettavissa kustantajan sivuilla, täällä.

Mia Vänskä (2011). Saattaja. Atena. ISBN 978-951-796-764-8.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella-blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Simpauttaja

Huovisen Kylän koirien jälkeen kehuin hyvää äänikirjalukijaa, ja Salla mainitsi saman kaverin lukeneen myös Turusen Simpauttajan.  Ja kun muutenkin oli Simpauttajan (ja Heikki Turusen!) kokoinen aukko kirjallisessa sivistyksessä, etsin tätä... ja siellähän se odotti minua kirjastossa kuin tilauksesta.

Simpauttajan kanssa on kestänyt todella pitkään. Kuuntelen äänikirjoja levyltä lähinnä matkalla töihin ja takaisin. Simpauttaja osoittautui sellaiseksi kirjaksi, jonka kanssa pitää olla oikeassa mielentilassa. Liian paljon muita ajatuksia päässä ja - puf! Saario luki mutta minä en kuunnellut. Monta kertaa jouduin vain sulkemaan toosan ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Varsinkin ensimmäisen parin levyn kanssa kesti. Mutta loppujen lopuksi pääsin kirjaan sisään ja kykenin rauhoittumaan siihen.

Simpauttaja on tarina elämänmenosta maaseutukylässä 70-luvulla, eikä siinä kovin paljon tapahdu; kirjan vahvuus on hiljalleen kehittyvä ymmärrys tilanteesta ja ihmisistä. Esiin piirtyvät Imppa, kiukkupussi-isää naapuritilan kesärengiksi pakeneva nuori mies; Jomppa, juoppona kenkää saanut journalisti; Juuli, verevä ja lapseton emäntä; Kuuno, hänen "tasaiseksi eläjäksi" mainittu miehensä sekä Pirtamon Jouko, Impan työnantaja. Tärkeimpänä tietenkin Simpauttaja itse, melkoinen ketku mieheksi.

Simpauttajassa oli minusta hienovireinen tunnelma ja vahva paikallisuuden tunne. Siitä välittyi hyvin sellainen pienen paikan asujien juurevuus. Jokainen oja ja pajukko on tuttu, jokainen ihminen kuuluu maisemaan ja verkostoon. Simpauttajassa painiskellaan 70-luvun murroksessa, ajassa jossa sähkötön mökki alkaa tuntua ahtaalta ja kaupungit kutsuvat. Simpauttaja on oireellisesti mies, joka ei kuulu kylään. Muukalainen herättelee muidenkin piilevän levottomuuden. Hänestä ei tiedetä kuka hän on ja mistä tulee, tai mitä hän seuraavaksi saa päähänsä. Simpauttaja rikkoo kaavaa.

Sinänsä positiivinen kirjakokemus, vaikkakin odotettua haastavampi. En oikein osaa sanoa pidinkö tästä - toisaalta kyllä ja toisaalta en. Pielisen rannan kylän arki ei herätä nostalgisia fiiliksiä. En edes Turusen tyylikkäällä kuvauksella innostu kännikokemusten kirjallisesta dokumentoinnista, vaikka kieltämättä Hemmon kotitalon tulipalossa oli tiettyä suurellista hilpeyttä.

Kuitenkin Simpauttajassa oli jotain kiehtovaa. Pienestä tulee suurta kun siihen oikein tuijottaa, ja jotenkin Turunen teki arkisista hetkistä elämää suurempia. Silti minulla jäi vähän sellainen maku, että tarina ei ollut oikein tasapainossa - esimerkiksi Impan ja Marketan suhdetta rakennettiin niin perusteellisesti, että sen loppuratkaisulle olisi odottanut enemmän käsittelyä. *häpeää vähän tässä kohtaa* Olen tainnut ennenkin tunnustaa häpeällisen mieltymyksen kunnon draamakaariin...

Äänikirja oli alkutakkuilusta huolimatta minulle hyvä vaihtoehto Simpauttajan kanssa. Kieli, joka oli kirjan vahvuus, pääsi oikeuksiinsa luettuna. Sain varmasti murretekstistä enemmän irti näin. Jotain jäi silti hampaankoloon, tunne että pätkittäin autossa kuunneltuna menetin jotain. Täytyy muutaman vuoden kuluttua harkita tämän lukemista uudestaan, josko sen sitten näkisi paremmin kokonaisuutena.

Heikki Turunen (2010, alkuperäinen 1973). Simpauttaja. Lukija Esa Saario.

Muuan S.Brunou on arvioinut Simpauttajan Etelä-Saimaassa, joten tietenkin linkitän siihen!

Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto

Ihan totta, täytyy lopettaa tämä spontaani kirjojen poiminta kirjastosta. Tämän kirjan otin, koska takakansi näytti lupaavan ironista tulkintaa selviytymisestä sosiaalitukijärjestelmän ja käsistä karanneen projektihelvetin kanssa.

Kyllä tässä lähinnä vedetään punkkua kimppakämpällä, härnätään ilmeisesti loputtoman seksinnälkäisiä sosionomeja ja eletään fattan rahoilla. Kun krapulalta ehditään, podetaan masennusta ja uskonnolliseen kotikasvatukseen liittyviä traumoja.

Myönnetään, peruslähtökohta on tosi; ei Suomessa henkisesti sairastuvaa nuorta fiksusti auteta. Mutta eipä asioita sekään paranna, että tehdään alan työntekijöistä pellejä ja masennuksesta kärsivistä opiskelijoista löhöäviä lutkuja.

Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto ei jäänyt kesken, joten kai se oli minusta vähemmän ärsyttävä kuin Salmelan 27 (joka jäi). Vähältä piti kyllä. Odottelin koko ajan, että jokin ovela tarkoitus löytyisi kaiken taustalta (ei löytynyt). Mutta toisaalta, teksti ei varsinaisesti vaatinut syventymään.

Lissun laskujen mukaan meidän määrärahamme ei voinut millään riittää jatkuvaan juhlimiseen (missä se oli tietysti ihan oikeassa). Mihin Netta Lissun saarnaan täysin vittuuntuneena ja aikalailla humaltuneena pamautti vastaan:

- Mä kävin myymässä persettä Itiksen parkkihallissa.

Mikä sai Lissun kirkumaan täyttä kurkkua ja lähettämään meidät huoneisiimme. Aikuisten primitiivireaktio lasten suhteen näyttää olevan sama kuin mitä on käytetty niitä itseään kasvatettaessa, ja Lissulla oli juuri silloin sekä huono päivä itsellään, että keinot vähissä meidän kanssamme. Melkein kävi sitä sääliksi.

Minä menin suosiolla, sillä sain kaapattua Lissun huomaamatta mukaani toisen vastakorkatuista perhekossuista, josta otin siivuja pitkin iltaa käyden autiossa keittiössä välillä hakemassa vettä lantringiksi, ja välillä tietenkin vessassa, kunnes nukahdin. Lissu oli jäänyt sohvalle vahtimaan, mikä oli minusta aika lapsellinen juttu. (s. 54)

Olisi ollut kiva kehua; omakustanne kysyy pokkaa. Mutta aika lapselliselta jutulta maistui.

Matti Koski (2010). Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto. Omakustanne.

Kirjoittajan oma taustoitus kirjasta löytyy täältä.
EDIT: Tämä on saatava ilmaisena e-kirjana (tai ainakin pdf:nä tekijän sivuilta täältä.

Tumman veden päällä

Peter Franzénin Tumman veden päällä on ollut esillä blogeissa syksyn mittaan ja vähän kiinnostanutkin aiheen takia. Lopullisesti se nousi lukulistalle Jorin kehuilla. Välipäivinä sain opuksen kirjastosta ja pienen vihjauksen, että muitakin on jonossa; kirjastossa on ilmeisesti huomattu, että olen perustanut lainauksillani haarakonttorin tänne kotiin. Kävin siis kirjaan käsiksi jo nyt, vaikka jokin kevyempi olisi ehkä sopinut töihinpaluun tunnelmia tasapainottamaan.

Tumman veden päällä oli monessa mielessä todella hyvä romaani todella vaikeasta asiasta. Franzén onnistuu melkein sataprosenttisen uskottavasti rakentamaan lapsen näkökulman kirjaan. Lyhyehköt muistot, välähdykset, joista romaani koostuu, ovat tässä onnistunut ratkaisu. Teksti on juuri sellaista tarkkaa mutta heikosti tiedostavaa ja yhdistävää havainnointia, joka tuntuu aidolta esikouluikäiselle. Oma minä on jo, mutta sen reflektointiin ei pieni vielä ihan yllä. Pidin kovasti varsinkin Papan ja Mummon hahmoista kertoja-Peterin silmin nähtynä.

Takakannessa kirja on "kasvukuvaus". Minusta paino on enemmän kuvauksella kuin kasvulla. Päähenkilön kypsyminen ei tullut minulle ilmeiseksi. Sen sijaan tunnelma kirjassa oli uskomattoman vahva. Olen lähes samaa ikäluokkaa kuin kirjailija, ja lapsuusmuistot suorastaan ryöpsähtivät mieleen. Naapurin penskojen paremmat sukset, mummolan tummunut sauna, villavanttuut ja emalimukit. Franzén tyytyy kuvailemaan kuten lapsi kuvailisi, ei arvota eikä tulkitse. Muuten aikamatka ei onnistuisikaan.

Pappa kapuaa lauteilta alas näppärästi niin kuin ei tuntisi uuvuttavaa kuumuutta ollenkaan ja alkaa sekoittaa minulle sopivaa vettä tummenneella itse tehdyllä rautakauhalla. Minä käännän vähän jakkaraani ja istahdan selkä pappaan päin. Hiukseni pestään, korvat, niska, kainalot, selkä, kikkeli, takapuoli, jalat.

"Kyllä nyt tullee puhasta, ko oikein natisee", pappa sanoo ja pyyhkii loputkin saippuat selästäni ja kaataa puhdasta, sopivan lämpöistä vettä päälleni. Parempaa kuin suihkussa! Pappa avaa minulle oven pukuhuoneeseen, josta tulvahtaa viileä ilma ja raikas, puhtaiden vaatteiden tuoksu. Pappa kopauttaa muutaman kerran rautakauhalla lämpöpatteriin, jotta mummo tietää tulla hakemaan minut takaisin yläkertaan. (s. 26-27)    

Tumman veden hypnoottinen kupla särkyi minulla vasta ihan lopussa. Muutamassa kohdassa vähän jo kipristeli aikaisemminkin, mutta vasta lopussa sorruttiin pahemmin: ekaluokkalainen ei ajattele niin kuin Peter toiseksi viimeisessä luvussa. Ehkä tarkoitus oli osoittaa tunnetilojen selvemmällä verbalisoinnilla Peterin kasvaneen, mutta... nyt ei mennyt läpi. Myös häpeän puuttumista mietin. Odottaisin Peterin olevan salailevampi, mutta toisaalta, isät näyttävät naapurustossa olevan aika arvaamattomia olentoja yleisemminkin.

Voi olla, että olen suotta rakkikoirana pienten puutteiden kimpussa, koska kalikka muuten kolahti niin kohdalleen. Auts. Mutta totta puhuen isoin miinus minulle oli pliisu lopetus. Lapsikertojan näkökulma juuri ja juuri kai oikeuttaa sen. Kun koko matka on kuljettu lapsen virran mukana, on ehkä turha vaatia selkeää päätöspistettä.

Onneksi oli sentään lopetus. Jep, olen rahvaanomaisen kiintynyt selkeisiin kaariin ja/tai kunnon lopetuksiin. Elämä ehkä vain jatkuu, mutta sillä ei olekaan käsikirjoittajaa. Romaanikirjailija voisi päätyä vähän dramaattisempaankin ratkaisuun. Nämä liudentuneet loput - joskus totaalinen lopetuksen puuttuminen - ovat sellainen meemi, jonka näkisin mielelläni menevän joskus muodista.    

Luulen, etten pitäisi tästä kirjasta yhtä paljon toisella lukemisella. Nyt tunnelma ja yksityiskohdat vetivät, mutta toisto söisi tehon. Silti tämä on erittäin hyvä kirja, pienine puutteineenkin. Esikoiskirjaksi huima esitys. Voikohan Pieneltä Esikoiskirjakerholta voi odottaa tällaisia? Rima taisi juuri nousta.

Peter Franzén (2010). Tumman veden päällä. Helsinki: Tammi.

Antti Majander Hesarissa tykkäsi kirjasta. Putte Wilhelmssonin arvionti Turun Sanomissa taas on paikoin aika raaka - ja hups, hänen mielestään häpeä on yksi romaanin emotionaalisista kiinnekohdista. Hyvä että selvisi nyt minullekin *irvikissan virnettä hämärässä*.  Useiden blogistanilaisten arvioihin löytyvät hyvin linkit Jorin marraskuisesta postauksesta, joten ohjaan tätä kautta niihin; lisäksi Susa bloggasi tästä viime viikolla.