Hilary Mantel: A Place of Greater Safety

Tykkäsin Mantelin kahdesta Cromwell-romaanista kovasti ja odotan trilogian kolmatta osaa kuolanoro suupielessä valuen. Olenkin ollut poikkeuksellisen hyvässä seurassa tykkäämiseni kanssa, sillä Syytettyjen sali ja Susipalatsi ovat kumpikin saaneet Man Booker -palkinnot. Palkinnoilla on lukijoiden kannalta sellainen hyvä puoli, että kirjailijan vanhemmistakin aikaansaannoksista on nyt innostuttu tuottamaan uusia pokkaripainoksia. Löysin Intiassa ollessani kirjakaupasta jo vuonna 1992 julkaistun A Place of Greater Safetyn, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.

Tai perutetaanpas, ehkä Place ei kerro niinkään Ranskan vallankumouksesta vaan kolmesta vallankumouksellisesta. Danton, Camille Desmoulins ja Robespierre nousivat varsin vaatimattomista lähtökohdista tasavallan huipulle ja päätyivät kaikki oman luomuksensa uhriksi. Vallankumous, kuten tunnettua, syö lapsensa. Mantel kuvaa näiden kolmen elämänkulun lapsuudesta vuoteen 1794, jolloin tasavallan terrori ylti huippuunsa. Nuoruusvuosien suhteen Mantel joutuu nojaamaan paljolti omaan mielikuvitukseensa. Herroistahan tuli julkisuuden henkilöitä - ja siten historiallisten dokumenttien kohteita - vasta vallankumouksen myötä. Julkisen toiminnan ajalta onkin sitten dokumenttia vaikka kuinka, ja Mantel on tehnyt läksynsä. Romaanin henkilöiden historialliset esikuvat ovat usein äänessä itse, omin sanoin.

Place oli, Tudor-hoviin sijoittuviin kirjoihin verrattuna, minulle hiukkasen raskasta luettavaa. Ymmärrän oikeastaan vasta nyt miksi joku on pitänyt niitä rasittavina... Hyvähän Tudor-maanikon on ollut kun tuntee osapuilleen koko porukan ennestään! Ranskan vallankumoukseen olen tutustunut vain satunnaisesti. Kun nyt jouduin itse vieraammalle alueelle, huomasin, että Mantelin kirjoissahan on järjettömän paljon porukkaa ja mutkikas poliittinen tausta. Eikä Mantel tingi tippaakaan sisäisen elämän kuvauksesta. Hän ei myöskään selittele kovin usein. Lukija saa olla varpaillaan.

Etenkin dialogi oli minusta henkeäsalpaavan hyvää. Tulee mieleen West Wing (jos tällainen vertaus sallitaan). Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön.

Erityisen kiehtovaa on tässä kirjassa henkilöiden kehittyminen tarinan mittaan. Yksikään heistä ei ole vuonna 1794 sama kuin vuonna 1789, ja muutos tapahtuu luonnollisesti kuin elämä itse. Kaikki kolme miestä ovat jollain tavalla epämiellyttäviä ja useimmiten onnettomia hahmoja, eivätkä heidän naisensakaan juuri kirmaile onnellisina kukkakedoilla, mutta Mantelin jäljiltä heihin suhtautuu myötätuntoisesti jokaikiseen, jopa terrorin ylipappiin Robespierreen.*

Ennen kaikkea, heihin uskoo. Ei ole ihan helppoa kirjoittaa historiallisista henkilöistä uskottavia persoonia, varsinkaan tällaisista kiistellyistä tyypeistä, jotka ovat lähestulkoon luoneet omat arkkityyppinsä.

Uskottavuuden salaisuuden täytyy olla minuuden käsittelyssä. Mantel todellakin saa talutettua lukijan henkilöiden sisälle. Elämä on tarina, jota kerromme itse itsellemme, vaihtelevissa olosuhteissa. Kun ihminen muuttaa kertomustaan tai tilannetta, hän muuttaa itseään. Sisältä päin katsoen jatkumo silti säilyy; oma tarina on aina tosi. Syyllisyyden käsittely onkin minusta yksi Placen vahvoja teemoja, syyllisyyden ja itsesuojeluvaiston ja idealismin.

Harva osaa tuoda kirjan sivuille niin vahvasti ihmisen minuuden ja olosuhteiden vuorovaikutuksen niin kuin Mantel. Krmh, totta kai olosuhteetkin ovat tässä tapauksessa aika näyttävät... mutta Place ei mitenkään mässäile veriteoilla. Fokus on paremminkin niiden herättämissä reaktioissa.

Hm. Kun luen tuota kirjoittamaani, huomaan antaneeni sellaisen vaikutelman, että Mantel kirjoittaa jonkinlaista poliittis-filosofista kryptografiaa. Ei ollut tarkoitus. A Place of Greater Safety on myös riipaiseva romanssi, poliittinen trilleri, ja älykäs historiallinen romaani**... ja siitä voi nauttia uppoamatta kyökkipsykologian suohon.

Otetaan näyte siitä romanssipuolesta. Kas näin pohdiskelee Lucile, yksi Mantelin kiehtovista naisista.

[--] Quite coldly, she puts herself to the question, and the question is this: what if anything happened to Camille? What if - not to put too fine a point on it - someone assassinated him? (God knows, if she were an assassin, she'd be tempted). Of course, she has asked herself this before, since '89 it has been her preoccupation; but now she is more obsessed with him, not less. Nothing had prepared her for this; the received wisdom about a love-match was that, after a year's delirium, the emotions settle down. Nobody had even hinted to her that you could go on falling in love and falling in love, till you felt quite ill with it, spiritually sick and depleted, as if you were losing your essence day by day. [--] (s. 573)

Näytteestä huomaa hyvin yhden Mantelin tekstille luonteenomaisen piirteen, preesensin käytön. Se toimii yllättävän hyvin; tuo lukijan lähelle sellaista mikä on jo kaukaista.

(Ai niin. Lupasin joskus esitellä uusia lukunurkkiani kunhan remonttini valmistuu. Place poseeraa kuvassa parvekkeen sohvalla. Sateisella säällä siellä on mukava kääriytyä villahuopaan ja nauttia basilikan tuoksusta. Kasviparka on juuri nyt niin vähälehtinen, että en pakottanut sitä kuvaan... mutta tarkkasilmäinen näkee taustalla könöttävät golf-mailat. Kipeä olkapää on pitänyt poissa kentiltä tämän kesän, nyyhk.)

A Place of Greater Safety sopinee a) Ranskan vallankumouksen faneille b) Mantelin faneille c) tiiliskivistä tykkääville ja d) niille jotka tykkäävät siitä kun ihmiskuvaus ottaa rinnuksista kiinni ja tulee iholle. Minuun upposi hyvin.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 1992). A Place of Greater Safety. Fourth Estate. 978-0-00-725055-4.

Arvioita:
The New York Timesin Olivier Bernier enimmäkseen tykkäsi mutta dissaa dialogia.
Joan Smith The Independentissä luonnehtii vallankumoukselliseksi saippuaoopperaksi.
Jenny Q Let them read books -blogista piti parempana kuin Susipalatsi.

* Robespierrestä tulee vastustamattomasti mieleen sitaatti Dorothy L. Sayersilta: The first thing a principle does is kill somebody.
**Tämä jakomielisyys ehkä selittää pituuden. Lähes 900 sivua siihen kai tarvitaan, kun kirjoittaa yhtä aikaa montaa kirjaa.

Theodore Boone

Vihoviimeinen Lontoon reissun kirja: tämän jälkeen olen sujut. Ostin Theodore Boonen kuin mikäkin tarjousten metsästäjä, siksi että sen sai samaan hintaan The Red Queenin kanssa lentokentältä. Aina ei voi onnistua. Itse asiassa olin sen verran pettynyt, etten viitsi edes laittaa kirjasta tähän kuvaa. Ihailkaa sen sijaan tuota lentokentän hauskaa sushi-ravintolaa! Hölmöön valintaan oli tosin jonkinlaisia perusteita. Osa Grishamin romaaneista on ollut minusta aidosti hyvää trilleri- ja/tai viihdeluettavaa. Erityismaininnan ansaitsevat The Runaway Jury ja The Rainmaker, jotka olen lukenut kahteenkin kertaan symppisten päähenkilöiden ja hyvän juonen tähden.

Valitettavasti Theodore Boone ei ole paini ollenkaan samassa sarjassa; jos olisin edes vähän fiksumpi ja tarkempi, olisin takakannen kuvauksesta tajunnut, että tämä on aika lapsellinen nuorten romaani. Päähenkilö on näet kolmentoista vanha lakimiesperheen vesa, joka hänkin haaveilee samasta urasta. Kuvittelin jotenkin, että tässä toisinnetaan Pelikaanimuistion kuviota (lakimies auttaa lasta pulassa), mutta eikä mitä: tässä lapsi tosiaan on lakimies itse.

Pikkuvanha Theodore kaveeraa tuomareiden kanssa ja pitää jo vastaanottoa kavereilleen, auttaen luokkatoverin vanhempien konkurssiasioissa ja rankkurin käsiin joutuneen koiran pelastamisessa.

Theo and Hallie walked through the small swinging gate to the only table. Theo showed her where to sit. He remained standing, just like a real lawyer.

"Proceed," Judge Yeck said, obviously enjoying he moment and realizing that young Theo Boone was working hard to impress his very cute client. The judge smiled as he remembered Theo's first appearance in his courtroom. He had been one frightened boy as he frantically worked to rescue a runaway mutt, one that he took home and named Judge.

"Well, Your Honor," Theo began properly. "Rocky is a miniature schnauzer registered to Mr. Walter Kershaw, who is out of town on business. His wife, Dr. Phyllis Kershaw, is a pediatrician and could not be here. My client is their daughter, Hallie, who is in the eight grade with me at the middle school." Theo sort of waved at Hallie, who was terrified but also confident that Theo knew what he was doing.

Judge Yeck smiled down at Hallie. Then he said, "I see this is the second offense." (s. 151)

Lopulta tulee tapaus, josta Theodore ei enää selviä, sillä hän saa käsiinsä uutta todistusaineistoa sensaatiomaisesta murhajutusta. Kirjan suuri moraalinen dilemma onkin, pitäisikö Theodoren paljastaa lähteensä (joka joutuu pulaan) vai antaa murhaajan päästä kuin koira veräjästä.

Hohhoijaa. Joudun oikeasti miettimään tämän kirjan hyviä puolia. Sanotaan siis, että Theodore on nopeasti luettu eikä keskenjättäminen siksi pahemmin houkuta. Loppuratkaisu tosin on niin pliisu että itkettää.

Mutta on Theodorella yksi aidosti kiinnostava piirre. Siinä käydyt lakimieskeskustelut näet demonstroivat suorastaan pelottavan hyvin, miten vähän oikeudenmukaisuudella ja lainkäytöllä on tekemistä keskenään ainakaan amerikkalaisessa oikeusjärjestelmässä. Kaikessa on kyse ennakkotapauksista ja hierarkiasta. Polvenkorkuisesta lakitoimistossa elänyt Theodore tiedostaa sen selvästi oikein hyvin itsekin. Mutta se ei häntä haittaa, sillä hän haluaa olla osa yhteiskunnan kaikkiin toimintoihin ulottuvaa lakimiesvaltaa, hyvisten puolella tietenkin.

Melkein käy mielessä, onko Grishamilla ollut vähän pilkettä silmäkulmassa tätä kirjoittaessaan. On vaikea uskoa, että hän olisi vahingossa kirjoittanut kirjan, jossa keskeiseksi ongelmaksi niin selkesäti asettuu lakimiehen selviytyminen ehjin nahoin ammattieettisesti hankalasta paikasta, oikeuden toteutumisen asemesta. Tätä voisi, jos on salaliittoteorioihin taipuvainen, melkein pitää kierona protestina. Tai sitten kala ei huomaa vettä ja tämä on ihan vakavalla mielellä kirjoitettu.

John Grisham (2011). Theodore Boone. London: Hodder & Stoughton.

Arvioita:
York Press
John Grace, Guardian
Irish Independent

Identity crisis

Taisin mainita aiemmin, että minulla on elämäni toinen e-kirja kesken. Nyt se on luettu loppuun. Ajelimme musikaaliin Tampereelle, ja käytin matka-ajan e-kirjoihin. Automatkalla pimeillä teillä itsevalaiseva kirja on ihan oikeasti hyvä juttu...

Identity crisis tuli ostettua puolivahingossa Kimble Store -testinä. Valinta tuli tehtyä osittain hinnan perusteella. Tämä on tekijänsä esikoinen, alkujaan julkaistu vuonna 2004, ja sen sai Amazonista sähköisenä alle kolmen dollarin.

Crisis on melko perinteinen perusdekkari ilman mitään erityistä viehätystä; siksi se on jäänyt pitkäksi aikaa kesken. Alun perin murhia on yksi, ja niihin tuntuu liittyvän identiteettivarkauksia. Identiteettivarkauksien käsittely olikin kirjan mielenkiintoisimpia puolia - toisen identiteetin vieminen on minusta sellainen uuden vuosituhannen rikos, josta ei ole vielä kovin paljon kirjoitettu.

Kertoja on Sam McRae, sinkku naispuolinen asianajaja, joka on perustanut oman toimiston eikä erityisemmin tunnu onnistuvan miessuhteissaan. Lukiessani mietin, että Sam muistuttaa Sue Graftonin Kinsey Millhonea - osapuilleen samalla tavalla kuin meikäläisen lumilautailu muistuttaa Peetu Piiroisen suorituksia. Samoilla vehkeillä ollaan liikkeellä ja alamäkeen mennään - ja siihen se yhdenmukaisuus sitten loppuukin. Kinseyssä on särmää ja persoonallisuuttakin, Sam ei jaksa kiinnostaa. Teksti on sinänsä sujuvaa ja rakenne konstailematon.

The house had an odd, thrown-together look - a stucco exterior with a Spanish tile roof, a kind of Tudor design around the windows, and a front porch, columned southern style and flanked with overgrown hydrangea and roses. If an average person lived there, the place would be ugly. Since the owner had dough, it qualified as unique and eclectic. (location 1883)

Juoni ei ollut surkea, mutta ei erityisen kehuttavakaan, dekkariksi. Identity crisis on rakennettu pitkälti tuollaiselle amerikkalaisen rikossarjan peruskaavalle. Nykyään niitä ei tule juuri katsottua, mutta C.S.I.:n vanhana veteraanina veikkasin pari keskeistä käännettä oikein.  

Ei tullut polttavaa tarvetta etsiä lisää. 

Ja koska matka oli pitkä niin latasin mukaan yhden Kingin novellin (en taida siitä erikseen kirjoittaa, vaikka tulikin jo luettua), yhden kotimaisen klassikon ja yhden ulkomaisen melko-klassikon... Edellisestä kuulette varmaan pian, mutta jälkimmäisen kanssa voi kestää. 1580 e-sivua! E-kirjoja tulee toistaiseksi luettua lähinnä matkoilla, joten voi mennä jonkin aikaa ennen kuin siitä raportoidaan täällä. 

(Loppuun urputusta: yllättävän huonosti on löytynyt sähköisenä etsimiäni kirjoja... Kindle-kirjan saa kyllä heti, mutta mitä se auttaa jos saatavilla ei ole sitä mitä haluan? Klassikoita kyllä löytyy kiitettävästi ja best-sellereitä, mutta niitä kirjoja ja kirjailijoita, joita olen erikseen etsinyt sähköisenä, ei ollenkaan. Jotenkin olin kuvitellut että kindle-versiona löytyy osapuilleen kaikki 2000-luvulla julkaistu englanninkielinen. Hah. Hah.)

Debbi Mack (2009). Identity Crises. Kindle edition.

Mielen häiriöitä

Minette Waltersin psykologisesti painottuvien dekkareiden lukeminen jatkuu... Aiemmin tänä vuonna on käsitelty Kuvanveistäjä, Ruumis jääkellarissa ja Umpikuja. Nyt olen nautiskellut vuonna 2005 suomennetun Mielen häiriöitä. Tässä kirjassa Walters palaa Kuvanveistäjän teemoihin, sillä kyseessä on menneisyydessä tapahtuneen murhan selvittäminen.

Mielen häiriöissä surmatyö on tehty yli 30 vuotta sitten - ja mikä parasta, murhaaja on jo tuomittu ja kuollut vankilassa. Oikeudenkäyttöä tutkiva professori ottaa kuitenkin kirjassaan tapauksen esille esimerkiksi todennäköisestä oikeusmurhasta, ja saa yhteydenoton paikalliselta asukkaalta, joka on jo pitkään omista syistään epäillyt virhettä. Tapauksen selvittely johtaa kaksikon myös muiden paikallishistoriaan kätkeytyvien kummallisten tapausten jäljille; murhan lisäksi selvitellään kadonneen teinitytön kohtaloa ja kaukaisena kesänä tapahtunutta joukkoraiskausta. Tapahtumia 30 vuotta aiemmin todistaneet joutuvatkin miettimään nyt mennyttään nykyisyyden valossa.

Kuten muissakin lukemissani Waltersin kirjoissa, huvi on paljolti ihmisissä ja heidän välisessään dynamiikassa. Mielen häiriöiden epäsuhtainen taistelupari ja tärkeimmät sivuhenkilöt muodostavat kiinnostava kokonaisuuden. Professori Jonathanin ja kaupunginvaltuutettu Georgen yhteistyön ja suhteen edistymistä on kiinnostava seurata; niin perusteellisten antipatioiden vallassa se lähtee liikkeelle. Kirjan parasta antia ovatkin dialogit, joiden kautta pääsee seuraamaan, miten ihmiset tulkitsevat toisiaan - oikein ja väärin.

"Syntipukki on ehkä väärä nimitys. Piiskauspoika olisi ehkä sopivampi. Edellisen selkään sälytettiin juutalaisten synnit ja ajettiin erämaahan, jälkimmäistä piiskattiin toisen virheiden takia. Kummassakin tapauksessa syyllinen selvisi rangaistuksetta. Hyvin kiero idea."

"Mutta vanha." Jonathan veti toisen tuolin itselleen. "Jeesus kuoli ristillä ottaakseen maailman synnit harteilleen. Vai olenko käsittänyt väärin?"

Georgea hymyilytti. "Tiedätte että ette ole", hän sanoi ja levitti lautasliinansa. "Mutta on eria asia jos Jumalan poika vapauttaa maailman syynnistä kuin jos sitä vaaditaan joltain vuohiparalta." Hän otti Jonathanin lautasen ja kauhoi sille lammaspataa. "Tässä taas yksi eläinuhri", hän laski leikkiä ojentaessaan lautasen. (s. 82)

Viattomien rankaiseminen tai ainakin viattomien kärsiminen näyttää olevan yksi Waltersin kantavista teemoista; kaikissa neljässä nyt lukemassani kirjassa nostetaan esille syyttömien joutuminen kärsimään syyllisten puolesta. Tuomion voi antaa oikeusistuin tai yhteisö; näyttää siltä että joku sen langettaa aina. Ellei todellista syyllistä löydy, on viattoman kärsittävä. Sama lainalaisuus näyttää pätevän niin yksittäisten rikosten kuin kokonaisten etnisten ryhmien kohdalla.

Kuten Umpikujassakin, Walters käyttää tarinan kuljettamiseen osin dokumentteja: otteita kirjasta, lehtijuttuja, poliisin kuulustelupöytäkirjoja sekä henkilöiden toisilleen lähettämiä kirjeitä ja sähköposteja. Tässä tapauksessa tekniikka toimii hyvin; lukija pääsee henkilöiden kanssa tulkitsemaan tietoja ja muodostamaan oman mielipiteensä. Mielen häiriöissä menee kuitenkin aikansa ennen kuin tarinaan pääsee sisälle. Ensimmäiset sata sivua vasta lämmitellään - mutta kun tarina alkaa vetää, se pitää hyvin otteessaan, vaikkei kyseessä mikään hiuksia nostattava mysteeri olekaan.

Minette Walters (2005). Mielen häiriöitä. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Jukka Petäjä yhdistää Hesarissa Mielen häiriöiden tutkimukset Bodom-järven murhien jälkipyykkiin. Blogeissa kirjaa on lukenut ainakin Kuutar.