Jo Baker: Longbournin talossa

Kuva: Tammi

Pongasin kirjablogeista taas vähän erilaisen version rakkaasta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Onhan näitä jo nähty: viime vuosina on tullut luettua esimerkiksi sama tarina Darcyn näkökulmasta ja dekkarimuotoinen kertomus Elizabethin ja Darcyn avioliiton myöhemmistä vaiheista. Jo Bakerin idea on kuitenkin jotain ihan muuta. Nyt Bennetin perheen elämää tarkastellaankin palvelusväen näkökulmasta... paitsi että palvelusväen näkökulmasta kyse on tietenkin heidän omasta elämästään. Pieninkin piikanen on oman tarinansa päähenkilö.

Vaikka Longbournin talossa käyttää Austenin miljöötä ja tarinaa kehyksenään, se on oikeastaan aika itsenäinen historiallinen romaani. Päähenkilöitä ovat palvelustyttö Sarah ja uusi miespalvelija James, joiden välillä pian kipinöi. Ylpeydestä tuttu rouva Hill saa aivan uusia ulottuvuuksia. Bennetin tytärten naimapuuhat ovat nekin toki tärkeitä - riippuuhan palveluskunnan kohtalo Longbournin tulevasta isännästä ja emännästä.

[-- ] Kaikki olivat kokoontuneet ulkoportaille ottamaan vastaan miestä, joka olisi tulevaisuudessa heidän isäntänsä, jos he vain saisivat hänet ymmärtämään sen välttämättömyyden. Sarah oli kuvitellut herra Collinsin niin jyrkäksi ja vaativaksi, että hänen oli vaikea sovittaa kuvitelmaansa siihen pehmeään, pulskan näköiseen mieheen, joka laskeutui alas vuokravaunuista, kumarteli kömpelösti Bennetin perheelle, sitten herra ja rouva Hillille, Sarahille, Jamesille ja jopa Pollylle, joka toljotti häntä suu selällään. 

Sarah pukkasi Pollya kylkeen. "Niiaa. Ja suu kiinni." (s. 132)

Austen-fanille Longbournin talossa ossa raikas lisä muttei mitenkään välttämätön luettava. Minua se huvitti ja viihdytti, yhtä turhantuntuista jaksoa lukuunottamatta.

Olen usein ajatellut kiitollisuudella sitä tosiasiaa, että elän hyvinvointivaltion ja kodinkoneiden aikaa; Longbourn muistuttaa konkreettisesti elämän tosiasioista noina mukamas-niin-romanttisina päivinä. Austen itse ottaa purevasti kantaa hyväosaisten elämän absurdeihin ja ahtaisiin lakeihin, mutta Baker levittää tarkasteltavaksi sen vielä kurjemman puolen, jota varakkaampien ei liene ollut noina aikoina lupa edes ääneen pohtia. Bennetin siskosten hillitty käyskentely puutarhassa edellytti sitä, että muut nuoret naiset raatoivat aamusta iltaan kovassa työssä. Torpparien jälkeläinen pussaa pesutornia tämän luettuaan.

Kielellisesti Longbourn ei hätkäytä suuntaan eikä toiseen. Suomennos on pätevän oloinen ja kelpaa hyvin Kersti Juvan uuden Ylpeys-suomennoksen rinnalle. Vain makea "sienikakku" särähti... oletettavasti kyseessä oli sponge cake eli eräänlainen kuivakakku.

Bakerin lähtökohdat Austenin kierrätykselle ovat paremmat kuin useimpien yrittäjien. Alkuperäinen teos kertoo niin vähän palveluskunnasta, että tilaa jää mielikuvituksellisillekin ratkaisuille. Osa ratkaisuista on ehkä vähän, noh, mielikuvituksellisia, mutta kokonaisuutena ottaen Baker pysyttelee mukavasti kohtuuden rajoissa.  Kirjasta saa myös vaikutelman, että Baker on oikeasti ottanut selvää Austenin ajan palvelusväen mitoituksista ja mahdollisuuksista.

Pitääpä perehtyä Bakerin muuhun tuotantoon. Näin pätevää kierrätyskirjallisuutta aikaansaava kirjailija on toisenkin vilkaisun arvoinen. Kummitusjuttu The Telling näytti äkkiseltään kiinnostavalta.


Jo Baker (2014). Longbournin talossa. Suomentanut Helene Bützow. Tammi.978-951-31-7642-6.

Arvioita:
Hanna Kirjainten virrassa -blogista piti mutta taisi tympääntyä samaan harharetkeen kuin minäkin...
Vinttikamarin Ahmulle tämä oli positiivinen yllätys
Tuulevi piti sotaulottuvuudesta

Vieras kartanossa

Kuva/kansi: Tammi/Tuija Kuusela

Tämän kirjan ehtivä lukea osapuilleen "kaikki" ennen minua, enimmäkseen ehkä siksi, että vahveroin pitkään luenko ensinkään. Mutta kirjaston palautettujen hylly suorastaan tyrkytti tätä, ja Globalia-kisan listani näyttää toistaiseksi niin laihalta, että tuntui tarpeelliselta edes yrittää lukea tuoreita käännöskirjoja.

Kannatti kyllä. Vieras kartanossa on hyvin erilainen kuin ainoa aiemmin lukemani Waters eli viktoriaaniseen aikaan sijoittuva erikoinen Affinity. (Olen tainnut joskus väittää lukeneeni Fingersmithin, mutta ei, nimimuisti vain on pettänyt; hyllystä löytyvä Affinity on Vieraan ainoa edeltäjä.)

Vaikka kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä, Vieraan tunnelma kieltämättä tuo mieleen Affinityn, jonka muistan hämmentävästi kiehtovana kirjana, jonka tapahtumista jää arvoituksellinen olo. Mitä tapahtui? Miksi? Kirjaan jää koukkuun, mutta henkilöissä ja juonessa on tulkinnallisuutta, joka jättää lukijalle vähän epävarman olon. Vieraassa epävarmuuden korvaa runsain mitoin Watersin lumoava rappeutuvan kartanon ja brittiläisen luokkayhteisön kuvaus. Kummitusjutuksi kirja on liian raskas eikä tarpeeksi karmiva... mutta sen sosiaalisessa kuvauksessa hienovireistä loistokkuutta.

En tarkoita loistokkuudella luokkarajoissa rypemistä vaan paremminkin luokkatietoisuuden läpitunkeman sosiaalisen eämän välittämistä sekä rajat luokkarajat huomioimalla että niitä rikkomalla. Kertoja tohtori Faraday elää taustansa ja asemansa ristiriidan aiheuttamassa välitilassa; hänet kartano viettelee tarjoamalla näkymän juuriaan myöten itsestään varman yläluokan elämään. Mutta samaan aikaan kun Faraday tuntee vetoa ja inhoa kartanon elämäntapaan ja kaikkeen mitä se symboloi, kartanon oma väki kohtaa mahdottomaksi muuttuvan yhtälön. Sodanjälkeinen uusi Englanti ei kartanonherroja kaipaa. Maat on myytävä, huoneet suljettava, sähkön säästämiseksi käytettävä kynttilöitä. Niiden lepattavassa valossa liikkuu jokin vieras...

Kauhuksi en tätä osaa luokitella, goottilaisesta fiiliksestä ja kummittelusta huolimatta. Mielenmaisemat ja sosiaalinen murros ovat jotenkin hallitsevampia. Otetaanpa lukunäytteeksi kohta, jossa luokkayhtälö on erityisen paljaasti näkyvillä. Kas tässä Faraday ja kartanon neiti puhuvat Faradaylle etäisesti sukua olevan rakennusmiehen kanssa:

[--] mies otti lakin päästään puhuessaan Carolinen kanssa - vaikka minua hän katsoi syrjäkarein ja nyökkäsi jotenkin kankeasti kun lähdimme jatkamaan matkaa. Tiesin, että vielä näinkin pitkän ajan kuluttua miehen oli vaikea sanoa minua "tohtoriksi", mutta ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi puhutellut minua etunimeltä tai "herraksi". 

Sanoin niin luontevasti kuin pystyin: "Näkemiin, Tom." Caroline sanoi vilpittömän lämpimästi: "Nähdään taas, Pritchett. Oli mukava jutella. Olen iloinen siitä, että pojille kuuluu niin hyvää." 

Toivoin yhtäkkiä, että Carolinella ei olisi ollut naurettavaa hattuaan - en tiedä miksi. (s. 297)

Tuo etunimi/sukunimi/titteli-vekslaus: vau. Olkoonkin, että luettuani viime vuonna muutaman kirjan suomalaisista yhteiskuntaluokista olen herkistynyt niitä tarkkailemaan - ja että melkeinpä luulen moisista oireita toisinaan näkeväni - tuollaiseen hienostuneeseen luokkatutkaan tarvitaan ihan eri tason kerroksellisuutta kuin meiltä päin löytyy.

Vieras on suppean piirin psykodraama, jonka kertoja on melkeinpä epämiellyttävä mies. Sen viehätysvoimaisin hahmo on Hundreds Hallin kartano - eikä kartanokaan varsinaisesti pursuile iloa. Kuitenkin tykkäsin tästä kirjasta, enkä missään vaiheessa ärtynyt Watersin viipyilevään kuvailuun. Watersilla on taito kuljettaa tarinaa niin, että sivuja kääntää edelleen mielikseen, vaikka tapahtumat eivät laukkaakaan. Arvostus ansaitsee myös hänen kykynsä saada yhden kertojan tarina tarjoamaan myös muita tulkintoja. Vaikka Hundreds ja sen väki kohdataan Faradayn kautta, lukija suorastaan kutsutaan miettimään muitakin näkökulmia.

Sain Vieraan loppuun eilen illalla. Yli yön nukuttuani pidän siitä vielä vähän enemmän. Oikein hyvä lukuromaani, taidokas muttei teennäinen, mutkikas muttei käsittämätön. Ja hei - siinä on kartano ja kartanossa kummitus. Ehkä.

Sarah Waters (2011). Vieras kartanossa. Tammi. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 978-951-31-5396-0.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Penjami Maailmankirjoissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa
Ja bonuksena kirjan jo lukeneille Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelu

Siintää Sargassomeri

Tämä kirja päätyi lukulistalleni vähän poikkeuksellista reittiä. Luin jonkin aikaa sitten Päivi Alasalmen Vainolan, jossa päähenkilö väsää, sikäli kun kartanokauhuilta malttaa, väikkäriä Jean Rhysistä. Vainolasta selvisi, että yksi Rhysin teoksista, Siintää Sargassomeri, kertoo Jane Eyren rakkaan herra Rochesterin ensimmäisestä avioliitosta.

Miten tuota voisi vastustaa, varsinkin kun Alasalmi sai Rhysin kuulostamaan kovin kiehtovalta kirjailijalta? Kesti kuitenkin hetken ennen kuin muistin kaivella tätä kirjastosta, ja kaukolainailuksi meni - mutta tulihan se sieltä ja nyt on luettukin.

Sargassomeri on todellakin ensimmäisen rouva Rochersterin elämäntarina. Antoinette on Länsi-intian kuumien öiden lapsi, kreolityttö jolla on aurinko ruumiissaan. Hän elää kulttuurin murroksen aikaa, päiviä jolloin vapautuneet orjat ja köyhtyvät plantaasinomistajat etsivät paikkojaan oudoksi ja kiihkeäksi käyneessä maassa. Äiti sortuu epäonnisen elämänsä paineisiin ja Antoinette - hänet naitetaan rahalla nuorelle englantilaiselle, jonkinlaisena alkeellisena eläketurvana. Rakkaudeton liitto ei ole täysin vailla intohimoa, mutta mihin se kenelläkin kohdistuu, ei aivan auennut minulle. Selvää on, ettei pidättyväinen Rochester osaa tai halua vastata sisässä liekissä piehtaroivan Antoinetten haasteeseen. Mutta onko Antoinette alunperinkin tuomittu hulluuteen? Vai ajaako fyysisen halun haastama Rochester hänet siihen?

Tämä kirja oli vähän haastava luettava - sellainen jonka jälkeen miettii tajusiko ollenkaan mistä on kysymys. Rhysin teksti on kuin jäävuori, yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla. Nyt kun asiaa ajattelen, en ole edes varma oliko Antoinetten seksuaalisuus se varsinainen ongelma, vai lohkesiko puolisoiden väliin kulttuurierojen kuilu...

Saattaa olla niinkin, että Rhys haki tässä jotain samantapaista järjen ja tunteen vastakohtaa kuin Hesse kirjassa Narkissos ja Kultasuu, vähemmän selväpiirteisesti vain. Rochester tuntuu taistelevan eroottista ja intuitiivista puoltaan vastaan, mutta tuntee samalla selvästi syyllisyyttä rahan motivoimasta naimakaupasta; Antoinette taas ehkä etsii turvaa ehdottomasta rakkaudesta, sellaisesta jota ei kuitenkaan pystyisi vastaanottamaan. Onko Antoinette se tuomittava (naisellinen) eksoottinen lihallisuus, jota ei voi rakastaa menettämättä omaa rationaalista (miehistä) itsekontrolliaan ja siten englantilaista identiteettiään? Vai ylpeyskö on Rochesterin ongelma? Loppupeleissä kumpikin kai sotii lähinnä omien riivaajiensa kanssa.

En tosiaan tiedä. Taidan tulkita tätä nyt kuin musteläikkätestiä. Järki ei riitä selittämään, joten heijastelen hämmennyksissäni kirjaan mitä vain irtoteemoja. Ehkä tämä kirja pitäisi tuntea.

Mutta tiedän että Rochester on tämän kirjan jälkeen tuhannesti kiinnostavampi hahmo kuin ennen! Rhys onnistuu tekemään hänestä mutkikkaan ja ristiriitaisen henkilön, ihan uudella tavalla mehukkaan. Brontën Rochester on (minun mielestäni) aika epätodellinen mies, kenties siksi että hänet nähdään Janen katseen kautta.

Näin puhuu Rhysin Rochester:

Pilkkaa loppuun asti, Paholainen. Luuletko etten tiedä? Hän janoaa ketä tahansa - ei juuri minua... 

Hän laskee mustat hiuksensa hajalleen ja nauraa ja suostuttelee ja imartelee. (Hullu tyttö. Hän ei välitä ketä hän rakastaa.) Hän voihkii ja itkee ja antautuu niin kuin ei yksikään tervejärkinen nainen antautuisi - eikä voisi antautua. Eikä voisi. Sitten hän makaa niin hiljaa, hiljaa kuin tämä pilvinen päivä. Mielipuoli, joka tietää aina, milloin on sopiva hetki. Mutta ei koskaan ota siitä vaarin. 

Kunnes hän on juonut itsensä niin syvälle, pitänyt peliään niin kauan, että alhaisimmatkin kohauttavat olkapäitään ja pilkkaavat häntä. Ja minun täytyy tietää se - minun? Ei, minulla on paremmat keinot. (s. 177)

Hmm, voisi tietysti miettiä myös mitä Antoinetten hahmo 'sanoo' Jane Eyren hahmosta. Pitäisi kyllä sitä ennen lukea Kotiopettajattaren romaani uudelleen.

(Oikeudenmukaisuus pakottaa lisäämään, ettei Sargassomeri mikään "prequel" ole. Ei tarvitse lukea Kotiopettajattarta nauttiakseen tästä kirjasta tai päinvastoin, vaikka uskonkin, että kirjat rikastuttavat toisiaan.)

Kielellisesti Sargassonmeri on kiehtovaa ja kerronnallisesti aavistuksen haastavaa luettavaa. Sargassomeressä on vahvasti visuaalista, tuoksua ja lämpöä uhkuvaa kuvausta, jonka takana on Paavo Lehtosen laatiman esipuheen mukaan sekä vuoropuhelua Brontën tekstin kanssa että vertauskuvallista merkitystä. Voipi olla! Näin normilukijana itse ajattelin, että teksti on kyllä poikkeuksellisen väkevää, suorastaan verevää, eksotiikassaan. Kerronta sen sijaan eteni minusta hieman hankalasti. Kertojan ja tilanteiden vaihtuminen ei ollut aina ihan riittävästi rautalangasta väännettyä.

Mahdollisesti tämä on niitä kirjoja, joiden kuuluukin jäädä hieman mysteereiksi. Mutta silti istuisin mielelläni kuuntelemassa jonkun asiantuntijan luennon tästä...

Jean Rhys (1968). Siintää Sargassomeri. WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa
Sara Saran kirjoissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa