Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Kuva/kansi: CrimeTime/Lasse Rantanen

En viitsi enää valittaa työn paljoudesta täällä*... Mutta elämä on kieltämättä ollut mukavasti täyteläistä viime aikoina. Jokusen kirjan olen silti lukenut ja yksi kerrallaan ne epäilemättä tipahtelevat tänne blogiinkin.

Olen blogiaikana lukenut koko Seppo Jokisen Koskis-sarjan ja edelleen jaksaa kiinnostaa. Onnistuneen varaustaktiikan avulla sain tällä kertaa uutuuden pikavauhtia kirjastosta. Syökää tomua, hitaat! Ei vaiskaan, terkkuja jonottajille että hyvää kannattaa odottaa.

Minä haaveilen lukumaratonista, Koskisella on perinteisempi käsillä. Mustissa sydämissä Koskinen on pitkästä aikaa ulkomailla, tällä kertaa Australiassa. Tamperelainen poliisiporukka on lähtenyt maratonille toiselle puolelle maailmaa. Yllättäen kesken kisan tulee tyhjästä avunpyyntö selvällä suomella. Leppoisan lomailun asemesta Koskinen päätyy selvittämään visaista katoamistapausta apunaan naiskonstaapeli Anni (joka muuten juoksi joukon miehet kumoon). Samalla Koskinen tutustuu australiansuomalaisten yhteisöön, jossa kaveria ei jätetä, ei ainakaan kuivin suin, ja herkempiä yksilöitä suojellaan ylenmääräiseltä tietämisen tuskalta. Koto-Suomessa Ulla selvittää ahdistavaa pahoinpitelyä ja kipuilee vähän muutenkin.

Jokisen dekkareissa yhdistyy mukavasti tietynlainen rehti arkirealismi reippaaseen dekkarimeininkiin ilman liiallista angstia. Tällä kertaa itse tarinassa ei ole mielestäni ihan samaa vääntöä kuin Vihan suvussa tai Räätälöidyssä ratkaisussa, mutta Australian eksoottiset maisemat ja kielenvivahteet korvaavat mahdollisen vajeen runsain mitoin. Kerronta on mutkatonta ja ainakin minun makuuni tarpeeksi vauhdikasta.

Otankin loppuun liikunnallisen lainauksen, johon samaistun täysillä. Älkää käsittäkö väärin! En todellakaan ole maratoonari. Kymppi on pisin matka, jonka Luoja viisaudessaan on tarkoittanut minut juoksemaan. Viidentoista kilometrin kohdalla tuntuu jo osapuilleen tältä:

[--] Jokainen ruumiinkolkka, jalat kädet ja kaikki, huusi tuskaa, keskeytä hyvä mies, heitä pyyhe kehään, mieti miten ihanaa on lopettaa siihen, rojahtaa maahan makaamaan, sulkea silmät ja vähät välittää enää mistään, maalista tai mitalista, kunniasta tai kaverien kehuista. Yllytyshulluhan sinä olet aina ollut, tiedät sen itsekin, eikö olisi jo aika oppia. Ja muutenkin hullu. Mieti, mitä silläkin rahalla olisit tehnyt, minkä tähän matkaan uhrasit. Tuskaan ja vaivaan. Pähkähullu mies! 

Ja aivan huomaamatta hokema muuttui uudeksi hengitysrytmiksi: pitkällä sisäänvedolla pallea täyteen - pää-ähkä - ja sitten nopeasti ilmat ulos - hullu. Lantionkiertokin löysi saman svengin ja kulku eteni kuin kytkentähäiriöisellä robotilla. Pää-hkä - hullu. Pää-ähkä - hullu. (s. 11)

Ei voi mitään. Sakari Koskinen, tuo Tampereen susikoski, on sympaattista seuraa. Jo nyt tekisi mieli seuraavaa Koskista, sen verran kutkuttava tilanne jäi vielä lopussa päälle.

Seppo Jokinen (2014). Mustat sydämet. CrimeTime 978-952-289-136.

Arvioita:
Anna-Maria Lukemattomia kirjoja -blogista piti Sydämiä kahta edellistä vetävämpänä.
Keijo Kettunen Hesarissa selostaa asetelmaa perusteellisemmin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista nostaisi Koskis-saagan ykköseksi.

*Pomoni on poikkeuksellisen komea, älykäs ja karismaattinen mies. Lisäksi on ilmennyt, että hänellä on hyvä maku: hän lukee tätä blogia silloin tällöin. 

Lars Kepler: Nukkumatti

Kuva/kannen kuva: Tammi/Love Lannér.

Näitä Keplerin parivaljakon kirjoja on nyt tullut kolme luettua, ja täytyy myöntää että tykkään. Kirja kirjalta enemmän. Välillä on vähän fiilis kuin tv-jännärin käsistä lukisi, mutta eihän se huono juttu ole? Jos tapahtumia piisaa? Nukkumatti ainakin on melkoinen toimintapakkaus, eikä onneksi ihan niin verinen kuin Hypnotisoija.

Nukkumatin alussa kolmetoista vuotta aiemmin kadonnut Mikael löydetään elävänä. Hänen murhaajanaan pidetty Jurek on melkoinen mörkö, oikea pahan sarjamurhaajan perikuva. Mutta Jurek istuu eristyksessä psykiatrisessa sairaalassa. Jossain on siis apuri. Joona Linna, Keplerin suomalaistaustainen sankari, joka alkujaan otti Jurekin kiinni, tarttuu taas tapaukseen. Avukseen hän saa Sagan, joka soluttautuu suljetulle osastolle.

Enempää en viitsi juonesta sanoa, koska on ilman muuta hauskempaa upota siihen ilman ennakkotietoja. Minusta tämä oli mainiota sarjamurhaviihdettä. Uskottavuudesta ei kannata sanoa mitään, sillä juoni on järjetön - onneksi. Luojan kiitos mokomat psykopaatit ovat tosielämässä harvinaisempia kuin fiktiossa. Tarina on myös taitavasti toteutettu. Ainakaan lukiessani en huomannut aukon aukkoa, mikä voi johtua siitäkin, että koukutuin pahasti ja luin koko opuksen kauhealla kiireellä.

Henkilöt ovat edelleen aika liioiteltuja, mutta joukossa on monta inhottavalla tavalla kiinnostavaa tyyppiä. Ja Kepler saa mielikuvituksen liikkeelle mestarin lailla. Grh. Enpä haluaisi joutua psykiatriseen sairaalaan tämän luettuani. Sekä potilaat että henkilökunta ovat Nukkumatissa aika pelottavia.

- Hyi helvetti, Anders kuiskaa. 

Jurek valuu makuulle, sätkii holtittomasti jaloillaa, puree kieleensä, pärskii rinnalle verta ja jää lopulta makaamaan huohottaen selälleen. 

- Mitä me teemme, jos hän kuolee? 

- Tuhkaamme hänet, Brolin vastaa. (s.13)

Suosittelen rankoista jännäreistä tykkääville. Tosin... Jos saa helposti painajaisia, ei ehkä kannata Nukkumattiin tutustua.

Lars Kepler (2012). Nukkumatti. Tammi. Suomentanut Anu Koivunen. 978-951-31-7270-1.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista toivoo jatkoa Linnan seikkailuille
Kirjavinkkien Irjan Nukkumatti vei kauemmas unesta
Anu Jos vaikka lukisi -blogista löysi Uhrilampaiden tuntua

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kuva/kansi: Teos/Hannu Mänttäri

Auringon ydin tuli lukumaratonin ansioista luettua niin kuin hyvä (riittävän lyhyt!) romaani pitää lukeakin: kertaistumalta. Sinisalon uusin on tietty itsestäänselvästi lukulistalla, mutta samalla mielessäni epäilin, olisiko Ydin minun juttuni. Vaihtoehtoishistorioista en nimittäin yleensä perusta.

Tässä tapauksessa ratkaisu kuitenkin tuntuu perustellulta ja toimivalta.

Ydin tapahtuu meidän aikanamme mutta toisenlaisessa Suomessa, sellaisessa, jossa jo puukkojunkkarien aikaan on ymmärretty tehdä yhteiskuntavakautta edistäviä ratkaisuja. Kunnon miehekkäille miehille on varattu oikeus omaan suostuvaiseen naiseen, koska miehillä on luontainen ja pakonomainen, järjen kontrollin ulottumattomissa oleva sukupuolivietti. Tämän luonnonvoiman kesyttämisen varmistaakseen on Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ryhtynyt valikoimaan lisääntymään sopivat (nais)yksilöt ja ennen kaikkea alkanut vahvasti suosia oikeanlaista käyttäytymistä. Vääränlainen fenotyyppi johtaa ulkopuolelle sulkemiseen, epäkelvoksi luokittelemiseen ja sterilisaatioon. Emansipoitumisen asemesta on koettu domestikoituminen.

Eikä siinä vielä kaikki. Kansanterveyttä vaaliakseen on valtio myös pitänyt voimassa kieltolain ja bannannut alkoholin lisäksi muutkin mielihyvää tuottavat aineet: nikotiinin, kofeiinin ja viimein myös chilin, jolla päähenkilöt Vanna ja Jare käyvät salakauppaa. Itsekin kapsaisiinia käyttävä Vanna käy Ytimessä taistelua syövyttävää masennusta ja loputtomia itsesyytöksiä vastaan; pikkusisko Mannan muisto ei jätä häntä rauhaan. Ainoa apu on kapsaisiinin kirkas tunne.

[--] Upea, räjähtävä tuska lyö taas suuhuni kuin joku olisi juuri iskenyt hampaani sisään moukarilla. 

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kaunan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. [--] Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä. (s. 133)

Olen pitänyt kaikista lukemistani Sinisalon kirjoista, joistain enemmän, toisista vähemmän. Auringon ydin on melko erilainen kuin tähänastinen lempparini Linnunaivot, mutta Ydin tuntuu ainakin näin lyhyen miettimisen jälkeen vähintään yhtä hyvältä lukukokemukselta. Se ei ole yhtä arvoituksellinen kuin Linnunaivot, mutta oivaltamista riittää jonkun verran, hahmot ovat riittävän ristiriitaisia ollakseen mielenkiintoisia ja tekstikin on passelisti väliin runollista ja väliin sujuvan huomaamatonta. Erikoinen ympäristö on toteutettu hyvin ja nimikkeistön nätti niiaus H. G. Wellsin suuntaan miellytti.

Tarina myös liikkuu mukavassa rytmissä. Yksi omaleimaisen maailman hankaluuksia on, että lukijalle pitäisi kertoa riittävästi ympäristöstä, mutta pitkälliset infodumpit tekevät helposti kirjasta tahmean ja puuduttavan. Sinisalo osaa sirotella infodumpit sopivasti. Spekulaatioon on myös helpompi mennä mukaan, kun siitä ei yritetäkään tehdä osaa "meidän" todellisuuttamme; tässä tapauksessa uhkakuvan sijoittaminen reilusti kuvitteellisen puolelle tekee siitä oikeastaan pelottavamman. Kuten yksi kirjan hahmoista toteaa,

[--] Moni saattaisi elää aivan tyytyväisenä ilman autoa, tai ymmärtäisi hyvin, että sen hankkiminen vaatii ponnistuksia ja joistakin muista asioista tinkimistä. Mutta jos riittävän ponteva ryhmä iskoistaisi jatkuvasti muiden päähän ajatusta, että ilman autoa eläminen on mahdotonta, että autottomuus on ihmisoikeusloukkas - kuinka moni siinä tilanteessa kieltäytyisi valtion jakamista ilmaisista autoista?" (s. 262)

Auringon ydin kertoo, että kaikkein addiktiivisen huume on oikeastaan valta. Jep. Noh, vaarallisin ainakin. Käyttäjälle ja ympäristölle. Mutta ei chilikään mitään nössöjen kamaa ole. Suosittelen Ydintä lämmöllä kaikille spefiä sietäville... ja nopean ja kuuman ruoan ystäville lisäksi tätä katkarapukastiketta, tuplachilikastikkeella.

Johanna Sinisalo (2013). Auringon ydin. Teos. 978-951-851-552-7.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarista viittaa Taivaslauluun ja Orjattareen osuvassa arviossaan, mutta myös spoilaa hieman enemmän kuin itse arviolta toivoisin.
Hannu Kirjavinkeistä sanoo reippaasti Sinisalon toistaiseksi parhaaksi
Taika Kirjasfäärissä päättää juttunsa osuvasti "Bravo!"
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista napsautti viisi tähteä.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Kuva / kansi: Like / Mika Perkiökangas

Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat oli ilmestyessään niin suuri tapaus, että eipä käynyt mielessäkään lukea sitä heti. Kun kirjaa lukevat yhtäkkiä kaikki, minusta alkaa paradoksaalisesti tuntua siltä, että tuota en nyt ainaskaan lue. Jep. Juuri niin järjetöntä kuin miltä kuulostaakin. Vastaranta, täältä tullaan, terveisin Kiiski.

Vakavammin: Oksanen ei ole aivan lempikirjailijoitani, vaikka taitaakin olla Suomen suurin ja suosituin ja takuulla tyylikkäin. Olen kyllä lukenut Puhdistuksen ja Stalinin lehmän peräti kahdesti, enkä voi kirkkain silmin laadusta valittaa. Silti viihdyn yleensä paremmin esimerkiksi Sirpa Kähkösen helpommin lähestyttävän tai Kaari Utrion hersyvän historiallisuuden kanssa.

Nyt kun olen sopivasti rakentanut dramatiikkaa taustaksi, voin tunnustaa, että pidin Kyyhkysistä paljon enemmän kuin oli tarkoitukseni. Paljon enemmän. Oksanen ei vain päästä lukijaansa mitenkään helpolla. Juonen polkuja peittää särmikkäästi rönsyilevä kuvauksen aluskasvillisuus. Ajasta toiseen hyppiminen on välistä raivostuttavaa. Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa...

Ja kuinka sieltä noustaankaan! Jollain käsittämättömällä tavalla Oksanen saa rakennettua niin viiltävän psykologisen tulkinnan Juuditista ja etenkin Edgarista, että sen jälkeen tuntuisi kiittämättömältä kitistä mistään.

Kyyhkyset kertoo yhden avioliiton tarinan Viron vaikeilta vuosilta. Liitto ei ole alkujaankaan hääppöinen. Miehittäjien aallot pyyhkivät maan ja pariskunnan yli idästä länteen, lännestä itään ja taas takaisin. Kun vesi laskee, ei miehestä ja vaimosta ole paljoa jäljellä. Rinnalla piirtyvät esiin myös muiden kohtalot: vastarintaa tekevän Rolandin, menetetyn Rosalien, tuhoon tuomitun Hertzin, nälkäisen Evelinin.

Ydinparin keskinäinen suhde ja kirjan rikas historiallisuus eivät sinänsä riittäisi tekemään tästä (minulle) hienoa kirjaa. En oikein ole varma mikä Kyyhkysten juju on - tai mitä kaikkia jujua siinä oikein piileekin - mutta minun nahkani alle se pääsi ihmisen muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvauksella.

Kyyhkysissä ihmiset keksivät itsensä uudestaan, ja taas uudestaan, luovat identiteetin yltään ja omaksuvat uuden. Jossain muutosten takana on silti sama ydin. On kuin muuttuminen tislaisi esiin sen olennaisen ihmisestä, siitä miten kukin osaa rakastaa. Se, mitä jää jäljelle, ei ole kaunista, mutta se maistuu traagisen todelta. (Grh. Edgar on kyllä yksi mieleenpainuvimpia hahmoja ikinä.)

Ja samaa tekevät yhteiskunnat, keksivät itseään uusiksi vuodesta toiseen, valinta kerrallaan. Historiankin voimme aina löytää uudelleen, tulkita toiseksi ja sitten toisintaa.

Haluaisin antaa kunnollisen käsityksen tekstin voimasta ja (ylenpalttisesta) runsaudesta, joten otan oikein pitkän näytteen... Huomio, spoilausherkät: jättäkää pätkä väliin jos ette halua tietää kuka makaa kenen kanssa!


**** SPOILAAVA PALA TULOSSA****

Kas tässä, näyte rakkaudesta:

[--] Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja tuo kaikki tapahtui ihmisten ilmoilla. Kaikki näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. [--] (s. 196) 

**** SPOILAAVA PALA LOPPUU****

Tuo kaikki laulaa ja sykkii ja soi.

Minulle Kyyhkysten teksti on turhankin rehevää. Myönnän myös, etten nyt jaksanut nähdä sen kanssa ihan niin paljon vaivaa kuin vaikkapa Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla aikoinaan. Mutta ehkä sillä ei ole väliä:  joudun nimittäin lukemaan Kyyhkyset uudestaankin, se on jo nyt selvää. Minulla jäi yhtä ja toista hampaankoloon tämän kirjan kanssa. Itse asiassa heti sen lopetettuani käännyin takaisin ja luin uudestaan ensimmäiset luvut, ne jotka jäivät hämäriksi kun aloitin.

Jep, tämä on pakko lukea uudestaankin. Luulen, että koen tekstin toisin, kun ei enää tarvitse miettiä mitä tapahtuu ja kenelle.

Kyyhkysistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin moniulotteinen se on. Epäilemättä siitä kirjoitetaan vielä tutkielma tai kuusi. Minunkin piti tovi miettiä mitä siitä sanoisin, koska Kyyhkyset on niitä kirjoja, joiden lukukokemus tuntuu muuttuvan päässäni sitä mukaa kun se etääntyy. Kun suljin kirjan loppuun päästyäni, tunnelmani olivat lähinnä haaleat, mutta parin päivän kuluttua huomasin, että olin miettinyt kirjaa moneen kertaan jälkikäteen, ja että oikeastaan pidinkin siitä aika paljon.

Nyt kun lähes viikko on ehtinyt mennä, kirja on jo kivunnut lukuvuoteni huippuihin. Vielä pari päivää niin jaan Oksaselle mitalin... paras siis lopettaa Kyyhkysten pohtiminen pikapuoliin tai joudun pyytämään nimikirjoitusta tai jotain muuta noloa.

Tämä kummallinen jälkivaikutus johtunee siitä, että kirjan ymmärtäminen ei ollut ihan helppoa; lukiessani vain kahlasin tunnelmassa ja äimistelin ihmisluontoa. Juonen ja hahmojen saumattoman yhteispelin oivalsin vasta jälkikäteen. Maailmansotia ja miehityksiä ja mielivaltaa... ja silti hahmojen elämäntiessä on kyse heidän valinnoistaan yhtä paljon kuin olosuhteistaan. Luonne on kohtalo? Huh. Kaipa me kaikki taaperramme täällä kehdosta hautaa juuri keksiäksemme keitä olemme.

Kirjaa, joka aiheuttaa tällaisia filosofisia puuskahduksia, ei ehkä voi varauksetta suositella ihmisille, joita ei tunne. Minun kannatti tämä lukea. Luen uudestaankin. Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukeminen olisi rankka harrastus.

Mutta tuo on turhaa spekulointia: Kun kyyhkyset katosivat on poikkeuksellinen kirja. Kyllä kannatti kohkata.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Like. 978-952-01-0781-9.

Arvioita:

Kaisa Kurikka Turun Sanomissa oli vaikutettu
Ohoh, Helena Miettiselle Savon Sanomissa tuli myös Hämäläinen mieleen
Minna Ilselässä arveli, että varmaan joku on kirjasta pitänytkin, hih...
Salla luki vasta äskettäin ja piti

(Anteeksi te kaikki muut ihanat bloggaajat, joita minä laiskuri en linkitä. Lähden tästä vielä lueskelemaan oikein olan takaa juttujanne, nyt kun uskallan niin tehdä.) 

Paul Auster: The Book of Illusions

Kuva: Faber and Faber

Sain The Book of Illusionsin pokkarina lahjaksi kaverilta, ilmeisesti kehuttuani liiaksi Murakamia... sillä evästyksenä kerrottiin, että Auster saa vielä Nobelin. Jassoo. Annoin sitten uteliaisuuttani herran kiilata lukujonossa. Sitä paitsi, pokkari oli kätevä ottaa matkalle mukaan.

Austerista on puhuttu paljon kirjablogeissa viime vuosina. Olen oikeastaan yllättynyt, etten ole aiemmin sortunut hänen kirjojaan lukemaan. Taidan olla niin genreisti, että kaikki mikä kuuluu kategoriaan "general fiction" on automaattisesti vähän epäilyttävää. Aika usein löydänkin jotain urputettavaa ns. yleiskirjallisuudesta, varsinkin käännetystä sellaisesta. Äkkiä ajateltuna vain Shriver ja Waters tulevat mieleen selkeinä poikkeuksina.

Ja nyt, Paul Auster. Tartuin The Book of Illusionsiin varsin haalein odotuksin. Murakamin veroinen? Pah! Ei voi olla.

Eikä olekaan. Tai oikeammin, tyyli on niin erilainen, että vertailu on mieletön. Mutta erinomainen kirja The Book on, vetävä ja vaikuttava. Ja kaunis. Ja sisälsi houkuttelevia intertekstuaalisia koukkuja. Tykkäsin täysillä!

The Book kertoo perheensä lento-onnettomuudessa menettäneestä kirjallisuuden professorista. David Zimmer tarttuu masennuksen kanssa kamppaillessaan mykän elokuvan unohdetun tähden tarinaan. Ohjaaja ja näyttelijä Hector Mann teki vain kaksitoista elokuvaa, juuri ennen kuin ääni muutti Hollywoodin ikiajoiksi. David jäljittää koomikon elokuvat ja kirjoittaa niistä... ja lopulta vuosikymmenien hautaama mysteeri herää henkiin ja muuttaa Davidinkin elämän.

On vaikea sanoa tarkalleen, mikä Austerin kirjassa viehätti. Juoni on pätevää työtä muttei käsittämättömän hieno kuitenkaan. Kerronta toimi hyvin. Ajattelin lentokoneessa lukea vain pätkän, mutta tarina vei mukanaan. Myös henkilöissä on kieltämättä jotain keskivertoa hienompaa. Kertoja-David ehkä tuntuu vähän liioitellulta hahmolta, mutta hän onkin ainoa, jonka Auster piirtää selkein vedoin. Muut kohdataan sellaisina kuin ihmiset yleensä kohdataan, osittain kuvitteellisina, vajavaisesti ymmärrettyinä, uskottavina.

Austerin kieli on huoliteltua ja rikasta. Kas tässä kuvataan asuntoa:

[--] It had no charm or character, no lovingly wrought details to delude one into thinking it could ever become a home. It was a hospital for the living dead, a way station for the mentally afflicted, and to inhabit those blank, depersonalized interiors was to understand that the world was an illusion that had to be reinvented every day. [--] (s. 57)

Eniten pidin The Bookissa kai siitä, että se on yhtä aikaa viihdyttävä ja ajatteluttava. Kirja on tosiaan illuusioiden kirja: se kuvaa elämän harhaista luonnetta hallitusti ja kiehtovasti. Se synnyttää ymmärryksen illuusion.

Elokuva on Austerin tulkinnassa elämän taidetta. Elokuvan tekijä valitsee kuvakulmansa, rajaa tarkastelunsa ja suuntaa valonsa, päättää mitä kamera meille näyttää kun istumme teatterin hämärässä. Ohjaajan katse määrittää meidän katseemme, valo luomiin varjoihin tallentuu tulkittu totuus. Samoinhan me muokkaamme elämämme totuuksia itse kukin, rakentamalla illuusion kokonaisuudesta, vaikka jokainen on oman kuvakulmansa vanki. Näemme mitä haluamme nähdä, sen mitä kykenemme oman historiamme ja persoonallisuutemme linssin läpi näkemään. Jokainen kohtaamamme ihminen on osin oma luomuksemme.

Lohdullista ja kamalaa. Kamalan totta. Ajatus ei ole uusi, mutta Auster teki siitä tuoreen. The Book taisi olla juuri sopivasti filosofista minulle tähän hetkeen, eikä kumminkaan mitenkään vaikeaa luettavaa. Ja rakkaustarina oli sydäntäsärkevän kaunis, siitä saa ekstrapisteitä!

Heh, nyt kun luen tuon uudestaan... Tulipas ilmaistua dramaattisesti asiat. Ei voi mitään. Ainakin alkukielellä tämä oli minusta harvinaisen hyvä kirja.

Paul Auster (2011, alkuperäinen 2002). The Book of Illusions. Faber and Faber. 978-0-571-27653-0.

Arvioita suomennetusta versiosta:
Hannu Marttila Hesarissa
Jenni K-Blogissa

The Year We Finally Solved Everything

Kuva: Amazon.com

Seurailen satunnaisesti Big Al's Books and Pals -blogia, joka arvioi jenkkiläisiä sähköisessä muodossa julkaistavia indie-kirjoja. Vähän aikaa sitten osui silmään poikkeuksellisen positiivinen arvio Rudolf Kerkhovenin kirjasta The Year We Finally Solved Everything, joten annoin periksi kiusaukselle ja latasin Kindle-versiona iPadille tämän lyhyehkön matkakertomuksen dystopiasta utopiaan.

The Year kertoo yhteiskunnan romahduksesta talouden syöksykierteeseen. Krhm. Ehkä merkit ovat ilmassa jo nyt?

'Well, what about you?' Mia asks, 'Are you still working in that same place?' 

'Same place. I have a new title, however. No more graphic designer for me. No, no, no: I'm an innovation cultivator.' I fish through my pocket, pull a card from my wallet, and pass it over. 'That must impress you.' 

'You cultivate innovation? Sounds agrarian. You must fertilize with bullshit?' 

'Tons of it.' (loc. 811/4786)

Ei luulisi, että paskapuheesta tulee pulaa, mutta tässä kirjassa ilmeisesti lannoitusvoima loppuu ja imaginaarinen rikkaus katoaa kansainväliseen velkakierteeseen. Mutta The Year kertoo oikeastaan enemmän siitä, miten ihmelääkkeen seireenikutsu houkuttaa vastuuttomuuteen ja pakoon. Jos ikävää todellisuutta voi paeta, eikö niin kannatakin tehdä? Kannattaahan?

Kirjassa pakoreitin tarjoaa Shan Won, salaperäinen saari, jonka asukkailla ei ole mitään ongelmia. Shan Wonista tulee toiviomatkalaisten paratiisi, vastaus kaikkeen. Kirjan kertoja, nuorehko mies, pyrkii sinne itsekin, mutta matka on mutkikas eikä lähteminen ole helppoa. Voiko ihmelääkkeisiin uskoa - ja onko ylipäänsä oikein paeta paikalta, kun katastrofi on ovella?

Dystopiaa on vain pinta; The Year on sävyltään vahvasti vertauskuvallinen. Kerkhoven on itse asiassa vähän turhankin ilmeinen vertauskuviensa kanssa, mutta kysyy niin hyviä kysymyksiä, etten jaksa helppoudesta ärsyyntyä. Ehkä indie-kirjan ei kannata olla liian vaikea? Ovatko Amazonin ekirjaostajat noin yleisesti ottaen profiililtaan erilaisia kuin perinteiset lukutoukat? Huomaan ainakin itse, että ekirja on usein sellainen hätävarakirja - joko niin lyhyt, että sen lukee nopeasti tai sitten niin kevyt, ettei sen keskenolo häiritse.

Kerkhoven edustaa nyt sitä uutta itse itseään kustantavaa Amazon-kirjailijaa, jonka on arveltu muuttavan (kustannus)maailmaa radikaalisti. Asiaa kunnolla ajateltuani hoksasin juuri, että olen lukenut tällaisia omatekoisia ekirjoja useammankin: John Locken Wish List, Konrathin List, Cantrellin Containment ja ilmeisesti myös Delle Jacobsin Loki's Daughters ovat kaikki itsejulkaistuja kirjoja.

Duh. Hullua etten tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta en vain tullut. Näiden ekirjojen ostoprosessi on tismalleen samanlainen kuin kustannettujenkin, eikä aina ole helppoa edes nähdä onko kirja itse julkaistu vai kustantamon. The Year'n tiedoissa Amazonissa mainitaan Bowness Books kustantajana, vaikka Kerkhoven blogissaan kertoo olevansa self-published. Mutta enpä ole tullut kustantajaa sen kummemmin tutkineeksi yllämainittujen kohdalla, mitä nyt vähän The Listin kohdalla. Kirjojen taso ei ole ollut ilmeisen ala-arvoinen, joten asia ei mietityttänyt. Ajatteluni on olla takaperoista: olen kunnolla tiedostanut  omakustannestatuksen vain niiden niiden kirjojen kohdalla, jotka suorastaan huusivat sen huomaamaan. Nämä muut taas - ei suurta kirjallisuutta muttei mitään noloakaan. Eivät kaikki kirjat voi olla sellaisia kuin Kafka rannalla tai Lukija tai Poikani Kevin tai Game of Thrones... jos olisivat, pitäisi lukea vähemmän! Hermosoluni menisivät solmuun silkasta ekstaasista.

Kerkhovenin romaani ei suorastaan jysäyttänyt... mutta ajattelutti ja viihdyttikin. Olisi mennyt täydestä kustantajan julkaisuna. Okei, ammattitaitoinen kustannustoimittaja olisi varmaan neuvonut miettimään uusiksi joitain loppupuolen pitkitettyjä, jankkaavia osuuksia ja etenkin viimeistä kahta sivua, ehkä myös editoinut muutaman tahmean kohdan. But, alas, lif does not imitate literature on jo niin klisee, että toivon kovasti Kerkhovenin tarkoittaneen sen ironiaksi. Mutta juoni kulkee hyvin ja tarjoaa pari jälkikäteen ajatellen hienosti harkittua yllätystä. Ellen olisi äskettäin saanut lievää yliannostusta angstaavista nuorista miehistä, olisin luultavasti pitänyt tästä vielä enemmän.

Rudolf Kerkhoven (2010). The Year We Finally Solved Everything. Bowness Books.

Arvioita:
Big Al's Books and Pals
Red Adept
MotherLode

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kansi: Minerva/Taitto Jenny Taskinen

Huh, tämä teksti on hiihtolomalta, mutta jäi kirjaruuhkassa odottamaan vuoroaan. Jostain blogista luin tammikuussa tästä kirjasta niin houkuttulevan kuvauksen (Susan varmaan?), että piti laittaa kirjastolta varaukseen. Kuoleman kanssa ei kujeilla on jotain dekkarin ja trillerin välimailta. Juonta ei kannata ennakkoon kuvata, mutta houkutteleva - kammottava - alkuasetelma on pakko paljastaa.

Michael on menossa naimisiin. Hänen iänikuisiin käytännön jekkuihinsa kyllästyneet kaverinsa näkevät tilaisuutensa tulleen, ja luvassa on kaikkien aikojen polttaripila. Michael haudataan ruumisarkussa metsään mukanaan pornolehti, viskipullo ja radiopuhelin, jonka välityksellä kamut voivat kiusoitella elävältä kuopattua sulhasmiestä. Heiveröinen ilmaletku antaa sentään happea, mutta ahtaanpaikankammolta ei pelasta mikään, kun muutaman tunnin kepponen venyy... ja venyy... Polttarijoukkue onkin ajanut kohtalokkaan kolarin. Tietääkö kukaan muu, missä Michael on? Ja jos tietää, kertooko?

Sulhasen kummallista katoamista selvittää rikosylikomisario Grace. Tapaus ei jätä Gracea rauhaan, sillä jokin kokonaiskuvassa ei täsmää. Tapaus myös liippaa henkilökohtaisesti läheltä, sillä Gracen oma vaimo on kadonnut jälkiä jättämättä vuosia sitten. Grace on sikäli erikoinen poliisi, että hän turvautuu sumeilematta myös yliluonnollista apua tarjoaviin konsultteihin, vaikkei heistä olekaan ollut apua vaimon jäljittämisessä. Mutta tuleeko mikään apua ajoissa Michaelille - kas siinä kirjan imu piilee.

Kirjallisista ansioista ei ehkä kannata suuremmin vaahdota, mutta vetävää dekkarihömppää kaikilla perushöysteillä on tarjolla. Kuviot kääntyvät tyydyttävästi oman akselinsa ympäri pari kertaa, kiinnostus pysyy yllä. Ideaa on sen verran, että juttu kantaa - vaikka itsekseni ajattelin, että kirja olisi voinut olla enemmän edukseen neljänneksen lyhyempänä.  Ihmiset jäävät pohjimmiltaan ohuiksi, joten vähän niukempi kerronta olisi pelittänyt.

Sellainen tuntuma Kuolemasta tuli, että tämä voisi olla uuden sarjan pilottijakson romaanimuotoon tehty käsikirjoitus; jotain poliisisarjamaista on sivuhenkilöiden, tilojen ja tilanteiden kuvailussa. Lisäksi kirjoittaja selvästi rakentaa pohjia jollekin laajemmalle. Kustantamon sivuilta ilmeneekin, että Peter James on myös käsikirjoittaja. Ja saman komisarion tutkimuksia on tulossa lisää.

Ettei kuva vääristyisi, pitänee lisätä että paikka paikoin teksti on myös oikeasti tehokasta, nimittäin silloin kun James asettuu arkussaan kituvan Michaelin housuihin. En kärsi tietääkseni mistään laatikkofobiasta, mutta tämän luettuani annan - jos mahdollista - vielä epätodennäköisemmin ängetä itseäni mihinkään suljettavaan rasiaan, lokeroon tai arkkuun. Grhh. Saatan välttää hissejäkin varmuuden vuoksi.

Kielestä ja henkilökuvista tarkoille tämä kirja ei välttämättä sovi; hutilointia huomaa vaikkei kauhean kriittinen lukija olisikaan. Henkilö on yhdessä kohdassa luonteeltaan täsmällinen, seuraavassa luvussa hänen työhuoneensa pursuaa sekalaisia kasoja ja niin pois päin. Tämän vielä annan iloisesti anteeksi, eihän kyse ollut johtolangasta... Mutta kovin on suoraan englannista käännetty, ja joku jossain on ollut pahan kerran huolimaton mitä tulee nimistön johdonmukaisuuteen. Päähenkilö on niin sekavasti Roy ja Grace, että heikompaa alkaa huimata. Eikö kirjailijaparoilla ole enää kustannustoimittajia tämmöisiä vahtaamassa?

Tässä istuksii kotonaan möksöttämässä herra nimeltä Roy Grace:

Kirjahyllyssä oli pitkä rivi paranormaaleista ilmiöistä kertovia kirjoja. Roy otti niiden joukosta yhden lempikirjoistaan, Colin Wilsonin Ovi tuntemattomaan ja nojasi taaksepäin tuolissaan. Hän selasi kirjaa välinpitämättömästi viskiä siemaillen eikä pystynyt keskittymään kuin muutamaan kappaleeseen kerralla.

Se halvatun puolustusasianajaja oli esiintynyt oikeudessa ylimielisesti ja saanut hänen hermostumaan. Ja nyt mies kummitteli Royn mielessä. Richard saakelin Charwell. Teennäinen, pöyhkeilevä paskiainen. Ja mikä pahempaa, Grace tiesi, että mies oli päihittänyt hänet oveluudessa. Tappio kirpaisi.

Roy otti taas kaukosäätimen ja haki tekstitelevisiosta uutissivun. (s. 58)

Yhtä kaikki, juoni oli vauhdikas ja voisin lukea seuraavankin (ilmestyy suomeksi huhtikuussa). Mutta ihan pakottavaksi tarve ei noussut, sen verran kovassa sarjassa James brittidekkaristina kisaa. Ruth Rendell, P.D.James, Minette Walters - klassikoista puhumattakaan. Mitä yliluonnollis-sävytteiseen mysteeriin tulee, kiinnostavuuspisteet veisi ilman muuta Phil Rickman Merrily Watkins -kirjoillaan... mutta niitä ei käsittääkseni ole suomennettu.

Peter James (2010. alkuperäinen 2005). Kuoleman kanssa ei kujeilla. Helsinki: Minerva. Suomentanut Leena Mäntylä.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Leena Lumi
Elegia Mainoskatko-blogissa

Harjukaupungin salakäytävät

Tykkäsin kovasti Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjasta. Se tuli kai ostettua jostain conista - en enää muista. Kun seuraamissani kirjablogeissa kehuttiin Jääskeläisen uutta (mm. Marjis, Amma ja Miina Supinen tykkäsivät), laitoin varauksen sisään kirjastoon. Sain sen jo viikko tai pari sitten, mutta olen antanut odottaa - muistan että Lumikko piti lukea kerralla ja keskittyen, joten odottelin sopivaa hetkeä ja mielentilaa.

Odotukset olivat kovat, mutta kyllä Harjukaupungin salakäytävät ne lunasti. Se oli haastava ja ärsyttävä mutta samalla siloisen pehmeä lukukokemus. Tykkään kuin hullu puurosta Jääskeläisen tavasta ujuttaa arkiseen kummallista, siivu kerrallaan, varkain. Juuri tuollaista elämä on... outoa ja ihmeellistä, vaikkei sitä aina huomaa. Olliin ihmisenä en oikein osannut eläytyä, vaikka hänen oivalluksensa tuntuivat monesti omilta.

Oli myös mielenkiintoista nähdä ensimmäisen kerran naamakirjaa käsiteltävän ”kunnolla” kirjassa. Se on elämänmuotomme ilmiönä aidosti kiehtova: moniulotteinen ja vähän pelottavakin, ja Harjukaupungin tarinassa sillä on mielenkiintoinen rooli, se on toden ja tarun ja tehtävänkin väline.

Teksti on taiten tehtyä, asetelmallista mutta ei teennäistä. Kun se osaa, sen osaa!

Pian tuo ihminen heräisi ja pitäisi selviönä sitä että Suomisen perheen elämä jatkuisi muuttumattomana talossa, jossa he olivat eläneet vuosia ja eläisivät jatkossakin, kunnes kuolema heidät lopulta erottaisi. Nainen katsoisi Ollia, mutta näkisi vain joskus muodostamansa muuttumattoman kuvan, sanoisi samat arkiset asiat kuin aina ennenkin, ja hän tietysti vastaisi omilla, yhtä yllätyksettömillä repliikeillään. Molemmat suorittaisivat tutut tehtävänsä ja palaisivat sitten illalla tähän samaan sänkyyn nukkumaan ja odottamaan seuraavaa aamua
Ajatus kauhistutti Ollia, joka juuri nyt retkotti irrallaan omasta elämästään, tuntematta sitä osaksi itseään. Oli kuin jokin mielen osa olisi puutunut yön aikana. (s. 82) 

Kirjan kyberulottuvuudesta en suuremmin innostunut, vaikka tietysti piti käydä lukemassa vaihtoehtoinen loppu *jupisee itsekseen*. Sain rouge-painoksen ja tykkäsin enemmän blancista. 

Jossain vaiheessa voisi lukea uudestaan Lumikon. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2010). Harjukaupungin salakäytävät. Jyväskylä: Atena. 

Virallisia arvioita löytyi paljon, tässä Hesarilta (Toni Jerrman) ja Savon Sanomilta (Teppo Kulmala)