J. Pekka Mäkelä: Alshain

Kuva: Like

Luin Finnconin yhteydessä J. Pekka Mäkelän uusimman. Alas palaa vuonna 2006 julkaistun Alshainin maisemiin. Se osui ja upposin niin hyvin, että piti kaivaa kiireesti esiin hyllyssäni piileksivä Alshain ja lukea se uudestaan. Tässä välissä tosin eksyin muutaman muun kirjan pariin... mutta nyt sain uusintakierrokseni Alshainin planeetalla loppuun.

Alas osoitti, että Alshainin juonenkäänteet olivat minulta tehokkaasti unohtuneet. Kirjan mittaan ne palasivat vähitellen mieleen. Näkökulmahenkilön vaihtuessa aina huomasin hetken päästä hämärästi aavistavani, miten kenellekin käy. Tietty tuttuus ei kuitenkaan ollut pahasta; Alas oli tuoreena mielessä, joten sain ekstrahupia pongaillessani tarinoiden yhtymäkohtia.

Alshainin planeetta kiertää hiljalleen kuolevaa aurinkoa. Entinen jääplaneetta on aurinkonsa kuumentuessa muuttunut meren maailmaksi. Ihmiselle asuttavaa aluetta on vain vähän, mutta tulokkaat ovat tehneet olonsa niin mukavaksi kuin voivat. Planeetan biosfääri ei maan kasveja kelpuuta, ja merta Alshainin asukkaat karttavat. Rannalla oleskelusta näyttävät nauttivan vain Maasta muuttaneet, ennen kuin oppivat tavoille.

Kertoja vaihtuu kirjan mittaan. Leon on lähtenyt onnettoman avioliiton jälkeen etsimään uutta elämää uudelta planeetalta, jonka valtauskonto on horjumaton usko markkinatalouteen. Vieras ympäristö hiertää, mutta vähitellen hän tottuu ja oppii ja tutustuu, jättää omankin jälkensä hiekkaan. Vera tuskailee ylitsepääsemättömässä tunneansassa, vammautuneen kihlatun tragedian rikkomana. Vanha Lang lähtee etsimään mereltä jotain, tietämättä itsekään oikein mitä; kenties kadonnutta nuoruuttaan. Turvallisuuspalvelun Eer Oejang etsii syyllisiä kollegoidensa murhaan ja kohtaa menneisyytensä. Nuori Kaishe opiskelee merentutkimusta vedenalaisella asemalla.

Ihmisten polut kohtaavat, risteävät, eroavat uudelleen ja kohtaavat taas. Elämät ja kuolemat osuvat toisiinsa. Taustalla soi meren loputon ääni, jossa jotkut kuulevat jotain enemmänkin.

Mäkelä on koonnut näissä kahdessa kirjassa älykkään palapelin, jonka kanssa riittää askarreltavaa. Mitään emotionaalista sähköiskua Alshain ei minulle antanut, mutta pidin kovasti sen tarina-arkkitehtuurista. Kaikki liittyy kaikkeen, tai ainakin melkein. Sekä Alshain että Alas viihdyttävät, vaikka juonen ns. suuri arvoitus selviää kummasta vain, sillä kertojaratkaisu säilyttää arvoituksellisuuden tunnun ja tunnelman.

On myös kiinnostavaa nähdä hahmot yksi kerrallaan uusista näkökulmista: Leon on sisältä sekä erilainen että samanlainen kuin Veran näkökulmasta ja niin edelleen. Vierautta ei ole vain lajien kohtaamisessa.

[--] Minä olen omalla pienelläni tavallani nyt osa sitä ulkopuolista uhkaa. Minua voidaan käyttää hyväksi. Avullani voidaan todistaa, miten vaarallisia toisenlaiset ovat. Vaikka en ole kovinkaan toisenlainen olemukseltani enkä ajattelultani. Mutta eihän täällä toisenlaisempiakaan ole. Heidän on siis käytettävä minua. (s. 58)

Alas ja Alshain toimivat hienosti yhteen. Jos lukee yhden, kannattaa lukea toinenkin.

Nyt ei auta kuin odottaa seuraavaa osaa.

J. Pekka Mäkelä (2006). Alshain. Like. 952-471-709-3.

Arvioita:
Tiina Raevaara Kiiltomadossa meinasi turtua Leonin sisäisiin monologeihin.
Mikko Kirjavinkeistä pitää kerrontaratkaisusta.
Shimo Routakodossa sai tästä parhaat sense-of-wonderit sitten Kvanttivarkaan.
Bonuksena linkki kirjailijan Alshain-sivulle.

J. Pekka Mäkelä: Alas

Kuva: Like

Finncon 2013, vuoden suurin ja kaunein spefihäppening, oli viikonloppuna Kaapelitehtaalla. Jos missasit tänä vuonna, yritä ensi vuonna uudestaan (Jyväskylässä), sillä Finnconeissa on poikkeuksetta hyvää ohjelmaa, erinomaista seuraa ja joku omituisempi kuin sinä.

Sitä paitsi, shoppailumahdollisuudet ovat loistavat. Tällä kertaa ylitin (vai alitin?) itseni ja palasin vain kolmen uuden kirjan kanssa... jonkun sortin ennätys tämäkin. Huoh. Perusteellisempia conibriiffejä löytyy vaikkapa Taikakirjaimista tai Morren maailmasta; ensikertalaisten kokemuksia kuvaavat Linnea ja Salla.

Menomatkalla luin junassa J. Pekka Mäkelän uusimman Alas, joka jatkaa vuonna 2006 ilmestyneen Alshainin maisemissa. Mäkelä on itseoikeutetusti Suomen ykkösrivin scifistejä. Itse olin ennen tätä uusinta lukenut herran tuotannosta vain Alshainin ja 391:n, joka pääsi myös 101 spefin helmen listalle.

Mielikuvani Alshainista ovat ehtineet vuosien mittaan hämärtyä sen verran, että en muistanut siitä yksityiskohtien tasolla juuri muuta kuin elottoman pinnan ja jonkun Leon-nimisen kaverin. Ja sen että puu oli kallista. Palasin siis planeetalle varsin tuorein silmin.

Tämä uudempi visiitti osoittautuikin tapahtumarikkaaksi.

Alas kuvaa eri henkilöiden näkökulmasta avaruushissin romahdusta. Avaruushissi, jos joku onneton ei tätä tiedä, on eräänlainen kiertoradalle ulottuva kaapelikimppu. Moisen kapineen hajoaminen vaatii melkoista vääntöä ja aiheuttaa vastaavasti melkoisen määrän harmia. Kirjan mittaan pääsee vähän kerrassaan selville hajoamisen seurauksista ja syistä. Välissä ehtii myös kiinnostua perinpohjaisesti henkilöistä. Kyyniseen tapaani hämmästelin tosin, että miten ihmeessä niin monta henkilökohtaisin sitein toisiinsa kytkeytyvää ihmistä suinkin onnistuu hankkiutumaan hissitorniin juuri kriittisenä päivänä. Mutta - ja tämä on tärkeä pointti - hämmästelin sitä vasta jälkikäteen, koska lukiessa tarina vei mennessään.

Harvoin olen päässyt niin nopeasti Seinäjoelta Helsinkiin. Junan vauhti oli joko suorastaan intergalaktinen, tai sitten Mäkelä piti yllä hyvää haipakkaa, sillä en käytännössä huomannut matkaa ollenkaan. Kaikkiaan innostuin sen verran, että minun pitää nyt lukea Alshain uudestaan, seuraavaa samalle planeetalle sijoittuvaa romaania odotellessa. Mäkelän mukaan Alshainiin on näet suunnitteilla viiden itsenäisen romaanin sarja.

Otetaanpa tekstinäyte. Tässä hissituristeja opastava Mafalda, juuri ennen kuin tiedät-kyllä-mitä, kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa:

- Se näyttää joka kerta uudelta, sanon käsikirjoituksen ohi ja mietin, että tänään horisontti näyttää toisenlaiselta kuin aikaisemmilla kerroilla. Siinä on jotain... väärin. 

Se on väärässä asennossa. Väärässä kulmassa. 

Takaamme, hissiaulasta, kuuluu ryminää. Kaikki heilahtaa, ja lattia kallistuu. Lattia kallistuu lisää. Ryhmäläisiltä pääsee pieniä äännähdyksiä. Ei huutoja, mutta... 

- Vaikka ilmanpaine täällä stratosfäärissä on vain kymmenesosa siitä mitä maanpinnalla, jatkan [--] (s. 18)

Mäkelän teksti on ylipäänsä aika suoraviivaista; kielellä ei pahemmin koukeroida tai keikaroida. Minulle tyyli passaa, sillä se jättää tilaa mielikuvitukselle, henkilöille ja tarinalle. Tunnelmoinnista tykkääville adjektiiveja on ehkä liian niukasti, mutta toimivaa tarinaa ja fiksun vähäeleisesti rakennettua miljöötä arvostavalle Alas kyllä sopii.

Ainoa pieni mutinani liittyy loppuun, jossa Wolfam heittäytyy saarnaamaan noin sivun verran. Annettakoon se hänelle anteeksi; kaverihan on vielä kovin nuori ja saanut sitä paitsi kummallisen kasvatuksen. Pieni messiaaninen puuskahdus ei rassannut pahemmin, varsinkaan kun loppu muuten sisälsi ovelan kierteen.

Mukaansatempaava ja sopivasti älykäs scifiromaani, joka oli ilo lukea yhdeltä istumalta.

(Ai niin - tapasin kirjailijan itsensä Finnconissa. Vaikutti sympaattiselta kaverilta. Arvatkaa sanoinko tämän kaiken hänelle? En. Sopersin jotain epämääräistä tyyliin "luin kirjasi, oli hyvä kirja" ja tuijottelin varpaitani. Oikeasti, minun pitäisi pysyä kaukana kirjailijoista ja keskittyä heidän tuotoksiinsa.)

J. Pekka Mäkelä (2013). Alas. Like. 978-952-01-0948-6.

Arvioita:
No en nyt löydä kun tämä juuri ilmestyi. Mutta kirjailjan blogi on täällä.

P.S. MAINOS!!!! Huomasitteko hienon lisäbannerin tuossa sivussa? Se on Emilien käsialaa. En ole aiemmin innostunut näistä maratooneista mutta Blogistanian yhteinen kesämaraton oli niin koukuttava idea, että pakkohan se on... Ylihuomenna eli keskiviikkona 10.7 starttaa siis Booksyn ihkaensimmäinen lukumaratoni kello 10.00. 24h kirjan hurmaa!

Vuorokauden mittaan on tiedossa (poikkeuksellisen lyhytsanaisia) päivityksiä ja Facebook/twitter-häiriköintiä. Käykäähän peukuttamassa kamut, sillä olen hermostuksesta solmussa jo valmiiksi. Kirjat eivät lopu, mutta entä ruoka? Jaksavatko heikot sormet käännellä sivuja? Kestävätkö istuinpehmusteet?