Marko Hautala: Unikoira

Kuva/kansi: Tammi/Saku Heinänen

Hautalan Unikoira tuli luettua loppuun jo ajat sitten, mutta siitä kirjoittaminen on jäänyt kun a) en tänä kevään ehdi yhtään mitään muutakaan ja b) en oikein tiedä mitä sanoa.

Sanonpa edes jotain.

Taisin kaikkiaan tykätä enemmän Hautalan uudemmasta. Unikoiran juoni on jokseenkin sekava ja rytmikin oli epätasainen. Välillä olin aivan uuvahtanut koko juttuun. Ihmisiäkään en  oikein ymmärtänyt paitsi väläyksittäin. Päähenkilö Joonas on itsestään vieraantunut mies, jonka elämän ilottomuus maistuu paperinkarvaalta.

Mutta paperi tekee syviä haavoja.

Vaikken varsinaisesti tykännyt Unikoirasta, se oli vahva lukukokemus. Unikoira synnytti voimakkaita ja pakottavia mielikuvia, jotka kirjaimellisesti seurasivat uniin. (Jep, se koira.)

Tutut paikat (heh, Hongkong ja Vaasa!) toki vaikuttavat, mutta kyllä Hautalan osaamisella taitaa olla isompi osa. Myös kulttuuritausta ehkä vaikuttaa? Olen Unikoiran jälkeen lohtulukenut pari tuttua Kingin tiiliskiveä, ja Hautalan kirjoihin kun niitä peilaan, King voittaa kuusi-nolla mitä tulee ihmisten kiinnostavuuteen, mutta Hautala vie pelin karmivuusakselilla.

Kingin lukeminen on kuin katsoisi oikein kunnon Spielberg-tuotantoa: tehokas kyllä mutta massaakin on aika tavalla ja pieni sliipattu sivumaku tuntuu. Hautalan lukeminen taas... käsivarakuvausta ja kotikutoinen kuvauspaikka, ja silti aidosti karmivaa.

Itse asiassa tulee mieleen se yksi ja ainoa kauhuelokuva, jonka jälkeen en oikeasti meinannut uskaltaa mennä nukkumaan: The Blair Witch Project.

Unikoiran ovat lukeneet mm. Kirsi ja Morre.

Marko Hautala (2012). Unikoira. Tammi. 978-951-31-6853-7.

The Unwritten - osat 1 - 9

Sain taannoin pienoisen ostoshepulin ja täydensin hyllyäni hankkimalla puuttuneet osat The Unwritten -sarjakuvaa. Aiemmin olen sarjasta kirjoittanut täällä ja täällä. Kun uusia osia saa, on vanhat pakko lukea alle, joten luin sitten koko setin alusta loppuun.

Salla on kirjoittanut omassa blogissaan niin hienot jutut tästä sarjasta, etten ryhdy perinpohjaisiin esittelyihin. Linkitän suoraan lähteelle: menkää ja tutustukaa! Minulla on oikeastaan varsin vähän lisättävää itse sarjakuvien suhteen. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt juttua kirjoittamasta.

Ensin lyhyesti The Unwrittenin sisällöstä. Tarinan keskeinen hahmo on Tom Taylor, kirjallisen alter egonsa varjossa varttunut mies. Tomin isä kirjoitti miljoonien palvoman kirjasarjan, jonka päähenkilö (Tommy Taylor) on vaarallisia vihollisia vastaan taisteleva velhopoika. Yleisö on sadun pauloissa, eikä erota tarinaa (Tommya) todesta (Tomista).

Mutta The Unwritten ei (juurikaan) sisällä lapsuuden traumoja vatvovaa psykodraamaa. Niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässä on kyse hyvän ja pahan kamppailusta. Tommy Taylorin legenda on osa taistelua, jossa kamppaillaan (mahdollisesti kollektiivisen) tajunnan herruudesta. Joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä pyrkii kaikessa hiljaisuudessa ohjailemaan tarinoiden massiivista voimaa: asettamaan agendan ihmiskunnan mielikuvitukselle. Tom (tai Tommy?) on tahtomattaankin osa tätä kamppailua.

Ja niin edelleen. Matkassa on monia mutkia - eikä se ole vielä päättynyt! - mutta The Unwrittenin kyydissä pitkästäkin tripistä todella nauttii. Visuaalinen ilme on vaihteleva, rytmikäs, haastava... Jos Industrial Light & Magic tekisi sarjakuvia, arvelisin heidän osallistuneen efektien suunnitteluun. Mutta ei, Mike Cary ja Peter Gross vain tekevät laadukasta työtä. Kerronta on toimivaa ja vivahteikasta.

The Unwritten on loistoviihdettä.  Mikään ei estä nauttimasta siitä puhtaasti hyvänä, älykkäästi toteutettuna seikkailuna, jonka intertekstuaalisuus on vailla vertaa. En osaa kuvitella sarjakuvaa, joka sopisi paremmin kirjallisuuden ystävälle!* Totta puhuakseni, näitä lukiessani en juuri mieti syntyjä syviä.

Mutta on tällä sarjalla toinenkin puolensa. The Unwritten on tarina tarinoista ja tarinoiden voimasta. Filosofoin tästä jo ykkösosan kohdalla mutta en näemmä tarpeeksi, koska asia on taas jäytänyt mieltäni sarjaa luettuani.

Minua kiehtoo tavattomasti pari The Unwritteniin sisäänrakennettua ajatusta: että me ihmiset olemme oikeastaan kuvitteellisia (enemmän tai vähemmän), ja että kuvitelmilla on käytännön vaikutusta todellisuuteen.

Kun sanon, että olemme kuvitteellisia, en tarkoita julistautua solipsistiksi. Olet sinäkin varmaan olemassa. Olemme kaikki tasa-arvoisesti tarinakimppuja! Osan stooreista kerromme itse itsellemme, osan rakennamme muiden reaktioista itseemme, osan poimimme muilta ja omaksumme osaksi minuuttamme, osan tuotamme tyydyttääksemme muiden odotukset. Jokainen on toivottavasti oman tarinansa sankari ja toisten tarinoissa jotain muuta.

Miksi tämä on tärkeää? Ehkä siksi, että meillä on kovasti taipumusta pyrkiä levittämään omaa versiotamme toistenkin tarinoista, useinkaan huomaamatta, että leimaamalla ryhmän leimaamme myös yksilöitä. "Maahanmuuttajat ovat..." ja "pohjalaiset ovat..." ja "poliitikot ne vasta ovatkin!"

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: meillä on valtaa toistemme identiteetteihin. Ei ehkä niin konkreettisesti kuin The Unwrittenissa mutta silti... Jokainen meistä voi vaikuttaa muiden käsitykseen itsestään. Läheisimpiemme minuuteen vaikutamme eniten, mutta tuntemattomiinkin kykenemme vaikuttamaan. Kollektiivisesti voimme tehdä pahaa jälkeä. Tai paljon hyvää, tietty.

Siitä pääsenkin toiseen kiehtovaan ja pelottavaan asiaan, nimittäin siihen miten kuvitelmat vaikuttavat todellisuuteen. Tarkoitan nyt kuvitelmalla lähinnä sepitettä tässä yhteydessä. En (ihan) usko, että voisin piirtää liidulla katuun portaat ja laskeutua sitten niitä pitkin manan maille, kuten The Unwrittenissä tehdään, en vaikka kaikki maailman keijuihin uskovat lapset taputtaisivat käsiään.

Mutta uskon sataprosenttisesti siihen, että oikeanlaisella tarinalla saisi joukon ihmisiä kaivamaan katuun syvän, syvän kuopan. Ajatelkaa 30-lukua. Tai jos siitä on liian kauan, niitä nuoria ihmisiä, jotka nyt lähtevät Isiksen riveihin.

Päätänkin tämän luritukseni Hyvään Päätökseen. Yritän jatkossa useammin olla omassa tarinassani sellainen hienotunteinen sankaritar, joka varoo sanojaan ja miettii miten muihin vaikuttaa. Kohdistukoon kritiikkini aina asiaan, ei ihmiseen. Nih.

Kannatti siis lukea The Unwritten. Se ehkä teki minusta pikkupikkuriikkisen paremman ihmisen. Tarinan voimalla. MOT.

Mike Carey & Peter Gross & co. (2010-2014). The Unwritten. Vertigo Comics.

1. Tommy Taylor and the Bogus Identity
2. Inside Man
3. Dead Man's Knock
4. Leviathan
5. On to Genesis
6. Tommy Taylor and the War of Words
7. The Wound
8. Orpheus in the Underworld
9. Fables 
10. Tulossa lokakuussa!

*Jane Austen -fanina tosin nieleksin hetken kohdatessani Bennettin neidit osassa Orpheus in the Underworld...

Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus

Kuva: Haamu.

Kaikki pidempään blogia seuranneet tietävät, että olen melkoinen novellirasisti - harjoitan jatkuvasti lukuvalinnoissani aivan perusteetonta lyhyen fiktion syrjintää. En osaa sille muuta selitystä keksiä, kuin että lukutilaisuuden tullen tykkään yleensä uppoutua vähän perusteellisemmin. Mutta ei voi mitään, osa kirjallisuudesta näyttää väkisinkin tulevan pieninä annospaloina. Niin kuin nyt tämä Hotelli Ikuisuus, tuore kauhukokoelma.

Salainen osasyy novellien vieromiseen saattaa olla, että novellikokoelmista on himputin vaikea sanoa mitään järkevää. Loppulauseeksi kokonaisuudesta tulee aina, että osasta tykkäsin enemmän ja osasta vähemmän.

Niin on nytkin. Karkeasti kolmannes novelleista kutkutti oikein tosissaan, toinen kolmannes oli hyviä ja loput jättivät kylmäksi. Mutta kun mieleen jäävät ne kirpaisevat tarinat, kokonaisuus on selkeästi plussan puolella.

Henkiökohtaiseksi lempparikseni nousi Henry Ahon rehellisen raaka Pientä laittoa vaille. Kuvat jäivät päähän. Myös Mytty ja Konejätti osuivat kohdalleen. Ylipäätään Ahon vähän ronskimpi tyyli taisi olla enemmän makuuni, nyt kun jälkikäteen selaan kirjaa. Otetaankin lainaus Aholta:

[--] Huokaisin ja menin ovelle. Vanha mies poltti piippua. Hän katseli minua eikä sanonut mitään.
En sanonut minäkään.
Pidin hänestä heti.
Kutsuin miehen sisään.
(s. 73, Pientä laittoa vaille)

Hotelli Ikuisuus on siinä mielessä jännä novellikokoelma, että tarinat liittyvät toisiinsa - tavallaan. Osittain. Ala-Huissin ja Ahon novellit vuorottelevat ja ikään kuin keskustelevat. Yksi tarina on kulmasta kiinni edellisessä. Se teki kokonaisuudesta pikkuisen enemmän kuin osiensa summan, vaikka päätöspistettä tarjoileva niminovelli Hotelli Ikuisuus tuntui hivenen päälleliimatulta. Samantapaisia ajatuksia herätti muuten keväällä lukemani Sari Pöyliön Pölynimurikauppias, josta siitäkin tykkäsin. Ehkä alan jättää novellikokoelmista varmuuden vuoksi aina viimeisen väliin?

Harhapolulta takaisin asiaan. Piti sanomani, että kerrankin olisin tämän kirjan kohdalla halunnut tietää vähän enemmän kirjan syntyprosessista. Usein toimittajan alkusanat ovat kirjassa vain turha hidaste ennen kuin lihaan pääsee kiinni, mutta tämän kokoelman suhteen uteloiduin kovastikin.

Oliko tämä jonkinlainen kirjallinen kaksintaistelu? Ovatko mustiin pukeutuneet ratsastajat laukanneet yössä Ala-Huissin ja Ahon välillä kuljettaen silkkinauhalla sidottuja haastenovelleja? "Tässä! Jatkapas tätä tarinaa jos osaat!" Vai istuvatko kirjoittajat jossain kadonneiden ovien takana kuiskimassa tarinoita toisilleen? Ikuisuudessa yöt ovat pitkiä... Ja jukeboxissa on kaikki Mikko Alatalon kappaleet.

(Ehkä en haluakaan tietää.)

Tuoreita kotimaisia kauhutarinoita siis. Pimeitä kuiluja, outoja hajua. Kylmiä väreitä kaipaavalle.

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho (2014). Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita. Haamu. 978-952-68007-5-2.

Arvioita:
Kirjakaapin kummitusta kammotti.
Jahas, googelointi kertoi sitten jotain kirjoitusprosessistakin.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kuva: Gummerus

Varoitus heti alkuun - juttuni Taivaslaulusta sisältää spoilereita. Jos haluat juonesi puhtaana, lue tämä vasta jälkikäteen.

Olen lämmennyt Taivaslaulun koko idealle aika hitaasti. Uskonnolliset yhteisöt eivät ole ihan ominta aluettani...  enkä hirveän suurella innolla tartu myöskään raskautta ja vauva-aikaa ruotiviin kirjoihin. Vauvat OVAT ihania, kyllä joo ja tottakai, mutta kaksosten kanssa ihanuus oli vahvasti nääntymyksellä maustettua. Pienet ihmeeni nukkuivat vuoroissa. Kaikista Neitien kanssa viettämistäni upeista ajoista unohtaisin mieluimmin ensimmäiset seitsemän kuukautta. Ja olen siinä jo melkein onnistunut.

(Tiesittekö että pitkäaikaista univajetta on käytetty sotavankien kuulusteluun? Ja että se voi aiheuttaa psykoosin?)

No, äitiyteni vuonna nolla minulla oli tapana lohduttautua ajattelemalla, että huonomminkin voisi mennä. Jos nimittäin olisi jo yksi taapero valmiina ja sitten saisi kaksoset.

Taivaslaulussa käy vähän siihen malliin paitsi enemmän.

Vilja ja Aleksi ovat syvästi uskonnollisia kumpainenkin ja kuuluvat lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Nuori pari saa ensimmäisen vauvansa ennen kuin vuottakaan on häistä kulunut, ja kolme lisää seuraa tiiviissä tahdissa. Vilja ei ehdi hengähtää, hädin tuskin hengittää. Kaksosraskaus on viimeinen pisara. Hän haluaa tehdä niin kuin on oikeaksi opetettu ja oikeaksi kokee, ottaa vastaan jokaisen Jumalan lähettämän lahjan, mutta miten? Kun ruumis ei jaksaisi ja sielua särkee väsymyksestä; kun oma minuus on hukkumassa kohinaan; kun riittämättömyys nöyryyttää jo neljän lapsen kanssa?

Kuten sanottu, Taivaslaulun idea ei alkuunsa innostanut, mutta kirjablogeissa kirjoitettiin siitä varsin innostuneeseen sävyyn nimenomaan äitiyden uupumuksen runollisena kuvauksena. Alkoihan se väkisinkin kiinnostaa. Kun Taivaslaulu vielä nappasi äskettäin Blogistanian Finlandian, odotukset olivat jo kohtuullisen korkealla kun vihdoin sain tämän kirjastosta näppeihini.

Näin pitkän johdannon jälkeen soisin osaavani sanoa jotain järisyttävää ja uutta tästä kirjasta. Enpä taida osata.

Taivaslaulu on kirjoitettu rehellisen runollisesti; sen kieli on hallitusti valloilleen päästettyä arjen runonlaulantaa, sukua kansanlauluille, joita teksti välillä lainaa. Rauhala punoo Viljan mielikuviin visuaalisia ja vaikuttavia kiinnikkeitä luontoon. Luonnosta kumpuava teksti itsessään muodostaa jännitteen aiheensa kanssa. Nämä sanat ovat luonnollisia, nämä sanat ovat kauniita - tämä elämä on luonnollista, tämä elämä on kestämätöntä.

Vaikka Taivaslaulu pursuaa pienten lasten äidin iloa ja ahdistusta, ei se ole pelkästään äitiyden kirja. Se on myös kaunis tarina rakastavasta perheyhteydestä. Aleksi tosin kuvataan vahvemmin hänen Viljaa kohtaan tunteman rakkautensa kuin isyyden kautta, mutta kirjasta syntyy silti vahva vaikutelma jaetusta vanhemmuudesta, yhteisestä unelmasta elää hyvää elämää.

Niin - se hyvä elämä. En oikein osaa sanoa mitään lestadiolaisesta elämäntavasta tai uskosta. Se on minulle suljettu kirja; en tavoita sitä eläytymällä enkä järjelläkään. Taivaslaulu sai kuitenkin minut oivaltamaan yhden asian: uskonnollisessa yhteisössä voi tosiaan olla kysymys yhteisöllisestä minuudesta. Kenties yhteisön ja sen arvojen varjeleminen todellakin on silloin niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse edes miettiä. Jollain tavalla tuo ajatus tekee esimerkiksi Aleksin isän käsitettävämmäksi.

Myös Vilja on tätä kautta paremmin minun käsitettävissäni. Viljan vahva usko muuntaa väsymyksen synniksi. Vilja miettii miksi hän on niin heikko ja etsii vikaa sisältään. Aleksi kyseenalaistaa ulkoisia normeja.

Viimeiseksi sitaatti. Valitsin tämän, vaikkei se kirjan tyypillisimpiä kohtauksia olekaan, koska pidin siitä.

Kaikkein vahvin on nainen joka juoksee. Valitsee itse reittinsä, antaa auringon paistaa ja sateen sataa kasvoilleen. Minä juoksen lauhassa talvi-illassa ja lenkkarini liiskaavat sohjoa asfalttiin. Keltainen jättikuu kellottaa kenollaan kuusten lumisissa latvoissa. Jäätyneet pihlajanmarjat vilistävät tien reunalla, puut suhahtavat sivuitseni ja tutut talot lipuvat hiljaa piiloon takaviistoon. Tuolla tulee vastaan silta. Silta on merkki. Sitä ylittäessäni ohitan itseni ja kaiken. (s. 116)

Taivaslaulu on hieno kirja. Se sai minut muistamaan, että kukaan meistä ei valitse vanhempiaan, ei sitä ominta yhteisöä, jonka normeihin kasvamme.  Ja että vauvan nauru on maailman onnellisin ääni.

Pauliina Rauhala (2013). Taivaslaulu. Gummerus. 978-951-20-9128-7.

Arvioita:
Näitä on niin paljon.... mutta linkitän nyt kolme. Kirsin juttu kuvaa vahvasti hänen lukukokemustaan; Sallan tuore kirjoitus on viiltävän analyyttinen; Paula kiittelee ja linkittää moneen muuhun.

Lumen syli

Kuva/kansi: Atena (On muuten paljon raikkaampi ja valkoisempi livenä!)

Hups, uusi Pienen esikoiskirjakerhon kirjapaketti ehti tulla ennen kuin luin tämän Grönroosin Lumen sylin. Pitää ryhdistäytyä.

Mistä viivästys? Rehellisesti sanottuna: olen vähän jo tympääntynyt lukemaan lasten näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja. Tuntuu kuin niitä olisi mahtunut aika monta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Lapsi kertojana ei tietenkään ole huono ratkaisu, jos siten saa parhaiten sanottua sen mitä haluaa sanoa, mutta minun kohdallani Lumen syli lähti tässä suhteessa takamatkalta. Lapsikertoja ei itsessään enää minua innosta vaan paremminkin vieraannuttaa, vaikka moni kirjoittaja (esimerkiksi Franzén ja Jalonen) onnistuukin loistavasti.

Lumen syli ei tosin ole kokonaan lapsen vinkkelistä kirjoitettu. Kertojina vuorottelevat pieni Helmi, jonka maailma ei ole mikään suojaava simpukankuori, ja Kaarina, nuori opettajatar ensimmäisessä työpaikassaan. Helmin yksinhuoltajaäiti Elsa tekee kahta työtä ja haaveilee vielä toisenlaisestakin naisenelämästä. Helmin paras ystävä Mirjami kuolee. Kukaan ei ehdi kuunnella Helmiä, ei halata, ei huomata, ei kukaan paitsi joskus isoveli Pena, oman aikansa syrjäytyjä.

Kaarinalla-opettajallakin on omat kasvukipunsa. Edes hän ei huomaa, miten tärkeä olisi Helmille. Onneksi on Mirjami. Hän on kuolleenakin paras leikkitoveri.

Helmiä tulee kirjan mittaan sääli. Grönroos onnistuu välittämään jotain koskettavaa yksinäisen lapsen tuntemuksista ja peloista. Silti en kunnolla tempautunut mukaan. Kaarinan ja Helmin sävyissä ei ole minun makuuni riittävästi eroa ja Helmi tuntuu aivan liian kypsältä ikäisekseen. En vain saa päähäni, että ekaluokkalainen minäkertoja kuvailee unelmointiaan näin, ei vaikka hän kuinka monipuolistaisi sanavarastoaan Ankkalinnassa:

Sukseni luistavat, hiihto on huimaa. Iltaisin minut tuudittaa uneen koirien kumea haukku. Yöllä tuuli kasaa lunta, aamulla isot kinokset lepäävät teltan ympärillä. Jatkan matkaa. Lopulta löydän uuden vitilumen seudun. Maata halkovat vain minun suksieni jäljet, ei kenenkään muun. Karttaan kirjoitetaan Helmin maa, itse löytämä ja ikioma. 

En päässyt perille. Eksyin. Katosin. Löydyin, mutta aikaa oli kulunut liian paljon. Olisinpa ollut perhosentoukka, talviunille jäänyt, kesällä herännyt. (s. 71)

Kaunista tekstiä. Grönroos kirjoittaa sujuvasti ja hyvin ja selkeästi... mutta minusta tällainen kauneus olisi kyllä toiminut paremmin kolmannessa persoonassa kuin Helmin minä-muodossa kertomana. Ei tässä kai sellaista realismia tavoiteltukaan kuin alussa mainitsemissani esimerkeissä. Silti lukemistani hiersi koko ajan ristiriita Helmin ikäiselleen mainiosti sopivien oivallusten ja ymmärryksen kanssa (se miten Helmi näkee perheensä, se miten hän toimii on kaikki täysin uskottavaa) ja hänen ihmelapsi-ilmaisunsa välillä.

60-luvun yksinhuoltajaperheen arki kaikkine yksityiskohtineen tuli tosiaan hienosti kuvatuksi kaikkine raadollisine piirteineen. Esimerkiksi kauppias oli hieno yksityiskohta. Pidin myös siitä, miten äidin perimmäinen välinpitämyys tuotiin esille, hienovaraisesti suodattaen. Helmin äiti on tässä kirjassa sitä ihmistyyppiä, joka oikeastaan kunnolla tunnistettiin vasta myöhemmin, mutta epäilemättä oli olemassa jo 60-luvulla: itsekeskeinen ja itsekin iästään huolimatta keskenkasvuinen vanhempi, jolle perhe on enemmän riippakivi kuin voimavara. Kuitenkaan hän ei ole paha, vain itselleen väärässä tilanteessa.

Juonellisesti Lumen syli alkaa vahvasti ja loppuu vahvasti, mutta välissä on paljon sellaista, joka jää irtonaiseksi ja tuntui lukiessa jopa puuduttavalta. Koulumaailmasta 60-luvulla oli tosin mukava saada nämäkin vilaukset; peilasin tätä mielessäni usein Jalosen Poikakirjaan. Silti melkein herpaannuin väillä.

Mutta lopun rankkuus pelastaa silmissäni paljon. Viimeiset 60 - 70 sivua piti suorastaan laukata. Loppu ikään kuin jämäköitti tarinaa jälkikäteen. Piti oikein pohtia, että hetkinen, olikos tuo nyt reilua. Mutta kyllä, Grönroos on sijoitellut matkan varrelle kohtuullisen määrän vihjeitä odotuksia luomaan. Jotkin ratkaisut tuntuvat mietittynäkin vähän irrallisilta, mutta kokonaisuus koheni kummasti silmissäni, ja muidenkin henkilöiden kuin Helmin psykologiassa alkoi olla mielenkiintoa.

Ilman hyvää loppua olisin kuitannut tämän keskinkertaiseksi. Nyt sanoisin että keskinkertaista parempi esikoinen kumminkin, ja varmasti sellainen kirja, josta moni pitää minua enemmän. Hih, no kun noita arvioita tuossa alla vilkaisee - tosiaankin moni piti enemmän!

Kirjan lukeneille vinkki: siitä keskustellaan häpeämättömästi spoilaavassa ja kaikki teoriat pöllyttävässä Juonittelua-blogissa! Suoraan lumen syliin pääsee uppoamaan tästä.

Satu Grönroos (2012). Lumen syli. Atena. 311 sivua. ISBN 978-951-796-811-9.

Arvioita:
Sirpa Pääkkönen Hesarissa
Marjaana Roponen Aamulehdessä
Jaakko Kirjantila-blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Katja Lumiomena-blogissa
Leena Lumi

Katariina

Kansi: Satu Ketola

Tämän kirjan ei edes pitänyt kuulua lukulistalleni, mutta Hannan juttu Kirjainten virrassa käänsi pääni. Ihan hyvä, sillä Katariina oli kyllä lukemisen arvoinen, vaikkei aiheensa puolesta ihan normilukemistoani olekaan.

Katariina on taidolla rakennettu, oikea origami kirjaksi, teräviä taitoksia ja himmeää hohdetta. Se on itseensä taittuva tarina, joka kertoo perheestä ja perheen puutteesta, lapsuudesta ja lapsuuden puutteesta. Erikoinen, kiehtova - ja onneksi myös nopealukuinen, sillä tätä olisi ollut kenkkua jättää kesken. Katariinan haluaa ymmärtää, purkaa laskokset auki.

Minulle Katariina oli kirja siitä, miten vaikeaa voi olla lapsi tai nuori, mutta myös siitä miten vaikeaa on olla vanhempi ja siitä miten rakastamme vääriä asioita ja vääriä ihmisiä, eksymme vääriin paikkoihin. Katariina ja Margareetta, pienet kuningattaret, asuttavat maailmaa, jossa vakaita astumapintoja ei ole.

"Kuinka moni noista oikeasti ajattelee?" hän kysyy, "noista tuolla alhaalla?" 

"Aika harva", ehdotan. 

"Ei kukaan. Ne ovat kaikki pelkkää rekvisiittaa. Ne ovat siellä, jotta me tuntisimme itsemme yksinäisiksi. Sopivalla tavalla." 

Katson rekvisiittaa kaukana alhaalla, kävelevää ja juoksevaa rekvisiittaa ja rekvisiittaa, joka kompastelee, pyöräilee tai horjuu. Pissaa puunrunkoa vasten, jos sattuu olemaan koira. Rääkäisee ja lennähtää puun oksalle, jos on lintu. Kuinka aidolta kaikki näyttääkään. Ääniefektit kantautuvat ylös vaimeina: huuto, nauru, lasten kiljunta. 

"Äänet ovat aika hiljaisella", sanon. (s. 11)

Pahnahinen, tästä kirjasta on todella vaikea sanoa yhtään mitään myrkyttämättä muiden lukukokemusta! Joistain kirjoista ei kuulukaan tietää kovin paljon etukäteen. Katariina on yksi niistä.

Ettei nyt ihan hehkutuksen puolelle menisi, tunnustan että tekninen ja tunnelmallinen taidokkuus vähän veivät terää eläytymiseltä, paradoksaalista kyllä. Katariinassa satuttavimmatkin kohtalot jäivät aavistuksen kaukaisiksi. No, yhtä lukuunottamatta. Jarek kolahti. Ehkä en ensimmäisen jakson jälkeen vain uskaltanut enää heittäytyä henkilöiden matkaan. Rasi-Koskinen haastaa lukijansa piilosille; koskaan ei tiedä kuka on mitä, milloin.

Luulisin emotionaalisen etäisyyden syntyvän kerrontateknisistä ratkaisuista. Paperinhieno asetelma ei salli sellaista jatkuvuutta, joka saisi minut oikein tosissaan eläytymään - eikä taivu selkeään katharsikseen lopussakaan. Kieli sen sijaan on minusta hallitusti kaunista ja selkeää, vain harvassa kohdassa sanailu lyö aavistuksen yli.

Peesaan Hannaa: poikkeuksellisen hieno romaani. On tosiaan kumma jos tämä ei keiku esikoiskilpailujen finalistilistoilla.

Marisha Rasi-Koskinen (2011). Katariina. Avain. ISBN 978-951-692-871-8.

Arvoita:
Terhi Hannula Turun Sanomissa
Lumiomena
Jenni K-blogissa

Anne of Green Gables

Kuva: Neiti B, tilaustyö.

Matka Lucy M. Montgomeryn maailmassa jatkuu. Salla vinkkasi Runotyttöä luettuaan, että Montgomeryn kirjoja on suomennettaessa lyhennelty - törkeä rikos! Joten Anna-sarjaan päätin tutustua alkukielisinä versioina.

OTT: Taas oli iLelulle käyttöä. Kirjastoni kautta englanninkielisen Annan hankkiminen olisi vaatinut aikaa ja vaivaa, mutta kappas: olen ladannut itselleni jo joskus tammikuussa apsin*, johon kuuluu pääsy tuhansiin e-kirjoihin. Enimmäkseen valikoima sisältää vanhoja opuksia, joista en ole koskaan kuullutkaan, mutta joukossa on myös mukavasti Verneä ja Wellsiä, Austenia ja Wildea, Lovecraftia ja Fitzgeraldia, enemmän Shakespearea kuin ehdin lukea tilastollisen elinajanodotteen puitteissa ja niin edelleen. (Yllärilahja sille, joka arvaa mikä on ohjelman eniten ladattu kirja. Vinkki: vanha kirja, joka kiinnostaisi suurta yleisöä? Myös niitä jotka muuten lukevat vähän?)

Varsinainen asia oli tämä: nettikokoelmaan kuuluu myös 13 Montgomeryn kirjaa. Runotyttö-sarjaa ei näy, mutta parilla näpäytyksellä sain näppeihini Anna-sarjan kuusi ensimmäistä osaa. E-kirjoilla on puolensa...

Anne of Green Gables kuvaa Annan ensimmäisiä vuosia St. Edwardsin saarella. Käytän suomenkieliseen keskusteluun vakiintunutta Annaa, vaikka kirjassa seikkailee tietenkin Anne, spelled with an E. Hän on saapuessaan vahinkolapsi erikoisella tavalla: orpokodista lähetetään reippaan pojan asemesta hento, puhetta pulppuava, punatukkainen tyttö. Innosta ja onnesta pakahtumaisillaan olevaa lasta on vastassa ujo vanhapoika Matthew, joka pitää Green Gablesin tilaa sisarensa Marillan kanssa. Ei varmaan spoilaa kirjaa kenellekään jos kerron, että Anna saa pienen jännittämisen jälkeen jäädä, vaikkei poika olekaan. Montgomery kuvaa hänen kasvuaan tytöstä nuoreksi naiseksi huumorin kyllästämällä hellyydellä. Kirjan päättyessä Anna on koulunsa käynyt ja uudenlaisen elämän kynnyksellä.

Marigoldin ja Runotytön jäljiltä osasin odottaa rakkautta hehkuvaa kuvausta St. Edwardsin saaren luonnosta ja teräviä sosiaalisia oivalluksia. Mrs. Rachel was one of those delightful and popular people who pride themselves on speaking their mind, napautetaan epäkohteliaasta naisesta. Ja there is nothing more aggravating than a man who won't talk back, tuumii Marilla veljestään.

Mutta sankarittaressa ja henkilöissä on eroa. Anna ei oikeastaan muistuta Emilia paljonkaan, ellei lukuun oteta orpoutta ja nykymaailmasta katsottuna suorastaan luonnotonta tottelevaisuutta. Anna on selvästi sydämellisempi, nöyrempi ja hassumpi ja vilkkaampi.

Äh, nyt puhun pötyä. Kaikilla kolmella Montgomeryn nuorella tytöllä on ohittamaton yhteinen piirre: mielikuvitus. Anna ei tosin kehittele näkymättömiä ystäviä - hänellä on kirjassa ihan lihaa ja verta oleva sydänystävä - mutta Emilian ja Marigoldin tapaan myös Anna elää pää pilvissä. Hänellä tämä taipumus on oikeastaan vielä hallitsevampi kuin esimerkiksi Emilialla, joka kanavoi haaveksimisensa kirjoittamiseen. Hmm... englanniksi sanoisin daydreaming, mutten oikein osaa kääntää sitä.

Annaan minun oli ehkä helpompi tutustua ja kiintyäkin kuin Emiliaan tai Marigoldiin. Mietin mistä se voisi johtua, ja tulin siihen tulokseen, että ero on Matthew'ssa ja Marillassa, Annan kasvattivanhemmissa. Montgomery kuvaa Annaa paljolti myös Marillan näkökulmasta, mikä tekee hänestä minulle helpommin lähestyttävän. Siinä missä Emilia ja Marigold kohdataan suoremmin, Annaan johdattelevat sympaattisten henkilöiden tulkinnat. Marillan puritaaninen ote kasvatustyöhön piilottelee hellää sydäntä; hänen katseensa kautta kuka vain rakastaisi Annaa!

October was a beautiful month at Green Gables, when the birches in the hollow turned as golden as sunshine and the maples behind the orchard were royal crimson and the wild cherry trees along the lane put on the loveliest shades of dark red and bronzy green, while the fields sunned themselves in aftermaths. 

Anne reveled in the world of color about her. 

"Oh, Marilla," she exclaimed one Saturday morning, coming dancing in with her arms full of gorgeous boughs, "I'm so glad I live in a world where there are Octobers. It would be terrible if we just skipped from September to November, wouldn't it? Look at these maple branches. Don't they give you a thrill--several thrills? I'm going to decorate my room with them.

 "Messy things," said Marilla, whose aesthetic sense was not noticeably developed. (140/357)

Nuoren Annan hienostuneisuudessa, estetiikan tajussa, huikeassa sanavarastossa ja yleisessä hyvyydessä on jotain, mikä tuntuu vähän epäuskottavalta Annan kasvuvuosien olosuhteisiin nähden. Annan asemessa olisin itse ollut yhdentoista ikäisenä epäluuloinen, tietämätön, katkera ja pelokas. No, ehkä tiedonhaluinen mieli onnistuu oppimaan ilman koulua tai rohkaisuakin, ja onhan genetiikalla väliä mitä persoonallisuuteen tulee. Ehkei uskottavuus muutenkaan ole se oleellinen pointti, tässäkään kirjassa...

Kaikkiaan Anne of Green Gables oli minusta suoraviivaisempi ja jotenkin lämpimämpi tytön kasvukertomus kuin kaksi edellistä Montgomeryani. Juonellisesti tässä ei ole hurrattavaa, mutta eipä kai tällaisessa nilkkasukista-niskanutturaan tarinassa voikaan olla.

En ole vielä valmis julistamaan kantaani Suureen Kysymykseen: Emilia vai Anna? Ensin pitää lukea loputkin, sillä varmaan molempiin tulee aikuisuuden myötä syvyyttä. Nyt eläydyin enemmän Marillaan kuin Annaan.

Poimin Annesta vielä yhden asian, joka tuntui erityisen läheiseltä juuri nyt. Montgomery sanoo tässä kirjassa useamman kuin yhden henkilön suulla, että lapsen läsnäolo arjessa on siunaus. Siitä ammentaa iloa ja kasvua itselleenkin. Ja niin se on. Nyyh. Neidit muuttavat kotoa tällä viikolla, joten tämä osui kuin täsmäpommi. Suorastaan vetistelin kun eläydyin Marillan tunnelmiin Annan lähtiessä kaupunkiin kouluun.

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1908). Anne of Green Gables. (ekirja, kustantaja ei tiedossa.)

Arvioita:

Sallan lukupäiväkirjassa

Tähän koosteeseen on poimittu aikalaiskritiikeistä paloja.

Suomenkielistä versiota ovat lukeneet mm.

Laura Lukuisa-blogista

Raisa Kirjaurakka-blogista

*Uussanastoa. Tarkoittaa Applen virtuaalikaupasta saatavilla olevaa mac-ohjelmaa (application, app). Täällä kotona ainakin kuuluu jo yleiskieleen :D

Marigoldin lumottu maailma

Olen tainnut tunnustaakin, että Montgomery, monen kirjatoukkatytön suosikkikirjailja, on minulle tähän asti ollut tuntematon suuruus. Jotenkin on Montgomery jäänyt väliin, vaikka ahmimisikäisenä luin osapuilleen kaiken mitä kirjastosta löysin. Oli liian kiire Neiti Etsivien kanssa, tai sitten runontyttökirja ei vain istunut imagoon. Kuka tietää - varhaisteinimuistojen luotettavuus alkaa olla sitä luokkaa etten enää ole varma itsekään!

Aikomus oli aloittaa Montgomeryyn tutustuminen Pienestä runotytöstä, joka on 101 naisten kirjan listallani, mutta totta kai Saran upean paketin saatuani oli pakko lukea ensimmäiseksi yksi niistä. (Voitin näet tämän komean kirjan Saran arpajaisissa, ja samassa paketissa oli vielä kaksi muutakin: Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, joka kertoo Montgomeryn elämästä ja sankarittarista, sekä Montgomeryn oma Sara - Tarinatyttö.)

Aloitin melkein huolissani; olisipas kurja huomata, etten tykkää pätkääkään Montgomerystä, josta minulla on ollut vähän hempeä käsitys. Onneksi ei käynyt niin onnettomasti!

Sanoisin, että kirja on sitä mitä odotinkin: kaunista ja hyvin tehtyä nostalgiaa. 1900-luvun alusta on on otettu hyvä ja valoisa otos, suodatettu se eheän ja mielikuvitusrikkaan lapsen katseen läpi, ja lopputulos on kaikin puolin miellyttävä lukukokemus. En tiedä olisiko 13-vuotias Booksy nauttinut Prinssi Edwardin saaren seepiansävyistä, mutta nyt pidin kirjasta kovasti. Vanhemmiten osaa myös lukea paremmin rivien välistä. Montgomerylla on herkkää silmää ympäristön ja ihmisten kauneudelle, mutta myös pientä pilkettä silmäkulmassa; vaikka hän ei naura hahmoilleen, tekstissä on viljaltaan sellaista elämänmyönteistä huumoria, joka tekee muuten (kieltämättä) hempeästi tarinasta mukavaa luettavaa.

Marigoldin lumottu maailma seuraa pienen tytön kasvua nuoreksi tytöksi. Marigoldin lahja on vilkas mielikuvitus. Hänen paras ystävänsä on muille näkymätön Sylvia, jonka kanssa Marigold jakaa salaisimmatkin haaveensa ja leikkii parhaat leikkinsä. Marigold kasvaa talossa, jota hallitsevat voimakastahtoiset isoäidit kahdessa polvessa. Leskeksi jäänyt äiti on liian lempeä olento sanoakseen vastaan miehensä suvulle, jonka perinteet määrittävät elämäntavan pienentä piirrettä myöten.

Marigoldin sydämellisyys ja avoimuus tekevät hänestä viehättävän sankarittaren, joka kolttosiinkin yltyessään kuuntelee omaatuntoaan. Lesleyn sukukartanon ilmapiiri on tavattoman kutsuva. Voisinpa viettää iltapäivän nauttien teetä ja kakkua puutarhassa, jutustella hetkisen Lucifer-kissan kanssa, kuulla Marigoldin nauravan Sylvian jutuille Kuusikukkulalla...

Onneksi Marigold ei ole puhdasta hunajaa eikä lumottu maakaan pelkkä kiiltokuva. Myös häijyjä tunteita ja erehdyksiä mahtuu mausteeksi mukaan. Marigold ei ole Pollyannan kaltainen positiivisuuden lähettiläs, onpahan vain mukava ja herkkätuntoinen tyttö, joka katsoo maailmaa omalta kantiltaan. Ihan kivutta ei kukaan kuitenkaan kasva, ei edes Cloud of Spruce -kartanossa.

Entä pelko - oliko hän koskaan tuntenut sitä? Hänen varhaisimpia muistojaan oli se, kun hänet oli suljettu hämärään olohuoneeseen, koska hän oli pudottanut hillovanukastaan nuoren isoäidin parhaalle pöytäliinalle. Hän ei voinut ymmärtää, miten sellainen mitätön vanukaspala saattoikin levitä niin laajalle. Mutta olohuoneeseen hän joutui - kauheaan huoneeseen, jota raidoittivat outoina häälyvät valot ja varjot. Ja kun hän käpertyi ovea vasten hämärässä, hän näki jotakin kamalaa. Elämänsä loppuun asti Marigold uskoi, että niin todella tapahtui. Kaikki tuolit näyttivät yhtäkkiä alkavan tanssia pöydän ympäri ison, hevosenjouhilla täytetyn keinutuolin johdolla. Ja joka kerran kun keinutuoli kopisi hänen ohitseen, se kumarsi hänelle kuahean liioitellun kohteliaasti. Marigold kiljui niin villisti, että hänet haettiin pois - inhoten, koska hän ei kyennyt kestämään niin vähäistä rangaistusta. (s. 59)

Ymmärrän tämän luettuani paremmin, miksi Montgomeryllä on ihailijoita. Kuvaus ja tunnelma ovat niin vahvoja, että kasvukertomus riittää hyvin sisällöksi. Teksti ei tunnu sillä tavalla yksinkertaistetulta kuin joissain nuortenkirjoissa. Marigoldin maailmaan on minusta helppo eläytyä. Kun nyt kirjan jälkeen ravistelen itseäni usvaiselta niityltä takaisin tänne nyky-Suomeen, huomaan että kirjasta heräsi myös kaikenlaisia historialliseen ja sosiaaliseen perspektiiviin liittyviä ajatuksia. Montgomeryn kuvaama yhteisö on eräänlainen kupla... Mutta ehkäpä palaan tuohon teemaan myöhemmin, luettuani Pienen runotytön. Piti kipaista se päivällä kirjastosta. Ripaus hempeyttä ei ole pahitteeksi.

Mutta nyt on painuttava pakkaamaan, parin päivän minireissu tiedossa. Epäilemättä Neidit selviäisivät emännöinnistä heikommin kuin Marigold vastaavasta tulikokeesta - mutta pidetään peukkuja ettei yllätysvieraita ilmaannu!

Lucy Maud Montgomery (2009). Marigoldin lumottu maailma. Helsinki jne: Minerva-kustannus. Suomentanut Sisko Ylimartimo.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Teresita Insinöörin kirjahyllyssä
Leena Lumi
Lumiomena
Salla on lukenut saman englanniksi