Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Kuva/Kansi: Tammi/Markko Taina.

Wenla Männistö on Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen uusintakäsittely ja sellaisena kenen tahansa kotimaisen kirjallisuuden ystävän lukulistalla. Tiettyä kaupallista laskelmointia ideassa on aistittavissa... mutta kirjailijan kertoman mukaan sylttytehdas on kustantamolla: Kiven käsittelyä ehdotettiin hänelle.*

Kun kuulin stoorin tilauksesta, äimistelin vähän. Mutta luettuani en oikeastaan äimistele: jos jonkun voi ajatella hommaan sopivan niin Katajavuoren. Wenla on nimittäin suomen juhlaa. Kieli on värikästä ja kirjavaa ja rikasta.

Asetelma, kerronnalliset ratkaisut ja tietenkin keskeiset henkilöt ovat lainaa Kiveltä, mutta lainattu aines on perusteellisesti puhdistettu hämähäkinseiteistä ja kostutettu kunnon kannullisella nykypäivää. Avot.

Katajavuoren uudistetut veljekset asuvat (nykyään) Kumpulassa ja tappelevat (edelleen) Toukolan poikien kanssa, eikä koulunkäynti ole vieläkään veljeskatraan hartainta hupia. Lauri (nyttemmin Late a.k.a Lowri) tarkkailee yhä mieluusti luontoa ja Juhani (Jusa) on edelleen vilpitön uhouros.

Mutta Wenlassa pojat jäävät pohjimmiltaan etäiseksi. Tämä on kirja naisista. Kiven teoksessa heillä oli vain pikkuriikkiset roolit; nyt heillä on pääosa. Näkökulmiaan avaavat Wenla, hänen äitinsä Marja, Jukolan poikien äitivainaa Alli, saunottaja Kajsa sekä Seunalan Anna.

Vaikka kirjan tunnefiilis ei mieltäni erityisemmin lämmittänyt - en osaa samaistua Wenlan sen enempää kuin Allinkaan kaltaisiin naisiin - nautin täysin sydämin Katajavuoren ideasta ja sen rohkeasta toteutuksesta. Wenla on hurja ja hieno peilikuva Seitsemälle veljekselle. Siinä, että Kiven liinatukkainen kainosilmäinen Anna on tänään lukutoukka ja joskus säikky, mutta muuten pätevä ihminen ja sanoittaja, on totuudenmakuista symmetriaa.

Ja kieli (sanoinko tämän jo kahteen tai kolmeen kertaan?) on tosissaan mehukasta. Ajoittaisen paatoksen ja meikäläisen makuun ylikorostuneen seksuaalisuudessa vellomisen korvaa hulppeasti poikkeuksellisen rikas ilmaisu.

Voisin poimia minkä vain palasen, mutta otetaanpa nyt yksi Jusan repla, sellainen joka henkii Kiven alkuperäistä viestiä.

JUSA (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä, tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin. Katkoa antenni. Hampaita kiristää ja joka paikka säpisee. Sellainen aargh-olo. Että nää huudit ahdistaa. Saatana. Mihinkään ei mahdu ja missään ei ole mitän. (s. 102)

Aamen.

Lue tämä jos olet äidinkielen opettaja, tai asut Kumpulassa, tai tykkäät Kivestä tai suomesta. Tai jos tykkäät yllättyä.  Tai ihan muuten vaan.

Ei mikään juoniromaani mutta muuten ehdottoman jees.

Riina Katajavuori (2014). Wenla Männistö. Tammi. 978-951-31-7983-0.

Arvioita:
Ilselän Minna löysi tummuutta kepeyden alta.
Mari A. ei pitänyt sanailua Kiven veroisena.
Lukutoukka Krista ei ole alkuperäistä lukenut mutta tykkäsi tästä.


*Sain Wenlan kirjamessujen yhteydessä ja kuulin Katajavuoren kertovan teoksen syntyhistoriasta.

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Kuva/kansi: WSOY/Mika Wist

Hulluruohola tarttui matkaan Helsingin kirjamessujen yhteydessä pidetyltä bloggaajabrunssilta. Missasin Lintusen haastattelun, mutta muuan bloggaajakamu arveli että lukea pitää... joten nappasin tämän mukaani minäkin. Ja luin.

Romaanin kertoja on Sara, maailmaa kierreltyään sairaana ja jokseenkin rahattomana kotimaahan palannut aikuinen nainen. Eksentrinen ja rikas isoisä kaappaa Saran väkisin hoitelemaan autioksi sopeutumattomien kommuunia, joka on perustettu autioksi jääneeseen kouluun. Kummallinen kokki Komulainen pitää talousaskareista huolta, ja yksi kerrallaan ilmaantuvat myös toinen toistaan erikoisemmat asukit.

En kerro enempää näistä hahmoista; heihin tutustuminen on melkoinen osa kirjan kiinnostavuutta.

Ihan hirveän paljon enempää en tästä sitten saanutkaan irti. Kokonaisuutena asetelma oli minusta täysin päätön. Kirjan viehätys toki on juuri sen epätodellisuudessa, joka mahdollistaa joitain erilaisia ja yllättäviä näkökulmia ihmisyyteen, mutta pohjimmiltaan tämä ei ollut minun kirjani. Ote todellisuuteen on vähän murakamimainen, mutta siinä missä Haruki Murakami esimerkiksi viimeisimmässään jättää henkilönsä aidosti ja rehellisesti etäisiksi, Lintula tuntuu yrittävän tehdä heistä läheisiä.

En vaan lähestynyt. Jokin siinä mätti.

Minulle tämä oli vähän kuin Päivi Alasalmea otsa rypyssä: fantastista mutta kovin vakavaa. Jos Hulluruoholassa on huumoria, minä en sitä nähnyt.

Mutta oli Hulluruoholassa hyvä puolensa. Lintunen osaa kirjoittaa. Sanasto on terävää ja teksti juoksee. Tässä näyte, joka demoaa sitä mikä kirjassa innosti... ja samalla sitä mikä ei innostanut:

- Kun unet hylkäävät ihmisen, joutuu  hän pakenemaan muihin aivotodellisuuksiin. 

Teräväsiipinen lintu sujahti ikkunastani ulos ja syöksähti näkymättömiin metsän suojaan. 

- Kävi kai tutkimassa onko minulla salaisuuksia, hymähdin epävarmasti. 

Grön tunkeutui piikkiryteikköön, saksien nakseen ja epävireisen viheltelyn lomasta kuulin: 

- Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti. (s. 136).

Kirja erikoisista ihmisistä ja (itsensäkin) rakastamisen vaikeudesta.

Maritta Lintunen (2014). Hulluruohola. WSOY. 978-951-0-40619-9.

Teppo Suomalainen Keskisuomalaisesta taitaa suositella kahteen kertaan lukemista.
Simolle Lukupinosta tuli mieleen äidinkielen essee.
Ullan luetut kirjat -blogissa tästä tykättiin kovasti.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Kuva: WSOY

Hei vain ja terkkuja Vietnamista! Juuri nyt netti toimii kuin unelma, joten koitanpa joutessani julkaista tämän Helsingin lentoasemalla kirjoittamani jutun.

Pekka Hiltusen Sysipimeä oli minulle syksyn odotetuimpia kirjatapauksia. Tykkäsin kovasti Hiltusen esikoisesta, jossa on minusta hyvä meininki ja mielenkiintoinen asetelma. Vilpittömästi sinun on sikäli loistavasti ajan hermolla, että se kysyy kenen vastuulla on maailman parantaminen, yksilön vai yhteiskunnan. Kirjan suomalaisnaiset, etenkin Mari, ovat kuin vanhan ajan sarjakuvasankareita: he puolustavat heikkoja supervoimillaan omasta Studio-lepakkoluolastaan käsin. Ja kuten arkkityyppiin kuuluu, molemmilla on menneisyydessään pimeitä kammioita.

Sysipimeässä Marin tiimi, johon Liakin nyt kuuluu, auttaa mainekatastrofiin syöstyä radiojuontajaa ja jäljittää homofobista sarjamurhaajaa. Mutta murhaajajahti ei ole vaaratonta urheilua. Tämä saalis ei kaadu kesysti vaan vastaa kovaan timantinkovalla. Kirjan mittaan myös selviää Marin menneisyys, jonka Vilpittömästi jätti kätköön.

Tartuin Sysipimeään vähän huolissani, sillä tiesin sen jääneen kesken Kirsiltä, jolla on hyvä maku dekkareiden ja jännäreiden suhteen. Iiks – mitä kauheaa? Olinko ihan syyttä suotta ihastunut Vilpittömään – osoittautuisiko Sysipimeä mahalaskuksi?

Rehellisesti: kyllä. Ainakin suhteessa edelliseen. Olin jo pitkälti yli parinsadan sivun ennen kuin oikeasti tempauduin mukaan Sysipimeään, ja silloinkin kokemus jäi aavistuksen haaleaksi. Jotenkin tarina ei lähtenyt käyntiin ja huomasin koko ajan ärtyväni jostain ilmauksesta tai ajatusvirheestä. Vielä siitä eteenpäinkin, kun oikeasti alkoi kiinnostaa mitä seuraavaksi tapahtuu, aikamuotojen vaihdokset ja henkilöiden suoraviivaisuus rassasivat. Näin jälkikäteen mietittynä Sysipimeä oli minusta lajissaan kohtuullinen välipala, ei enempää eikä vähempääkään. Sysipimeä pitää jännärin perussopimuksista kiinni. Jos kuvassa on ase, sillä ammutaan. Murhaajakuviossa on hienoja elementtejä ja Studion tehokkuus mykistää ihastuksesta. Silti…

En oikein osaa selittää itselleni miksi yksi kirja toimi minulle niin hyvin ja toinen jäi lukukokemuksena selvästi huonommaksi. Yksi vaihtoehto on, että Vilpittömästi oli oikeasti parempi. Mietinkin mielessäni onko Sysipimeä kirjoitettu liian nopeasti. Jäikö viimeistely väliin? Tekstissä oli minusta aika paljon ilmaisullisia takkuja ja suoranaisia ajatusvirheitä. Esimerkiksi Lian juoksut tuntuvat hysteerisiltä: tultuaan kolmen tunnin lenkiltä hän lähtee kahden tunnin lenkille koiran kanssa.** Tykkään itsekin juoksemisesta mutta jotain rajaa. Tai tämä:

Pannukakusta kului aamiaisella Bergin asunnolla iso osa, ja Lia tiesi, että kun hän lähtisi, Berg ei hennoisi olla antamatta Grolle palasta.

He menivät kolmistaan ulos. Lia otti lyhyitä juoksupyrähdyksiä Gron kanssa, Berg tyytyi rivakkaan kävelyyn. (s. 83)

Jos kaikki kolme menevät kerran yhdessä ulos, miksi ihmeessä tuossa edellisellä rivillä ajatellaan, että Lia lähtee yksin?

Noh, sellainenkin optio on, että olen vaan kyltymätön ja ylivaatelias. Aina pitäisi vetää jokin uusi jyrsijä pääpukineesta.Pelkkä jatkaminen ei riitä?

Vilpittömästi ihastutti raikkaalla supersankari-ideallaan, ja Mari tosiaan pääsi käyttämään ja näyttämään ihmeellisiä kykyjään. Tykkään edelleen tuosta Studion oman käden oikeuteen liittyvästä dilemmasta ja sen tuomisesta esiin. Sysipimeässä kuvio oli jo tuttu, joten se ei itsessään enää antanutkaan lisäarvoa. Sen sijaan Marin menneisyyteen liittyvät paljastukset strippasivat hänet mystisestä viitastaan ja jättivät paljaaksi; Studion kokemat menetykset inhimillistivät hänet suorastaan yltiöpäisesti. Näillä käänteillä tässä olisikin pitänyt kuvata uskottavasti aidonoloista ihmistä, ei enää sarjakuvahahmoa. Sitä siirtymää ei Sysipimeässä tapahtunut.

Pekka Hiltunen (2012). Sysipimeä. WSOY. 978-951-0-39383-3.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Irja Kirjavinkeissä


**MUOKS! Caveat lukijat! Kuulin että olen väärässä Liian lenkkien suhteen; eivät kuulema olleet samana päivänä. No, en voi tarkistaa kun palautin jo kirjan... mielestäni luin kohdan kahteen kertaan ja juuri näin, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta kun luetun ymmärtäminen pettää. ;-)