Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Kuva: CrimeTime

Tämän kirjan kanssa kävi raivostuttava juttu... Luin kirjan lähes kuukausi sitten ja kirjoitin heti isoimmat mietteet muistiin, koska tiesin, että tästä haluaisin blogata. Sitten hävitin luonnokseni jotenkin. Se siitä syvällisestä ja oivaltavasta jutusta sitten - sellaisiahan kadonneet tekstit aina ovat! - mutta laitan kumminkin lyhyen mainospalan.

Tyttö ja pommi ei ollut minusta absurdisti hauska niin kuin Särkyvää, se on sanottava alkuunsa. Pommi oli kumminkin vähintään yhtä inhimillinen ja etenee erittäin koukuttavasti. Se on osittain osittain dekkari, osittain toimintajännäri. Suurvaltaintressien asemesta vastakkain ovat omia pelisääntöjään noudattavat graffititaiteilijat ja heitä jahtaavat vartiointiliikkeiden miehet.

Pommissa yhden maalarin ja yhden vartijan välille syntyy syvenevän vihan kierre. Järvelä antaa vuorotellen äänen kummallekin. Ratkaisu osoittaa riipaisevasti, miten kaukana toisistaan ovat Metron ja Jeren maailmat - ja toisaalta niin lähellä, kosketusetäisyydellä. Metron ja Jeren vastakkainasettelu luo melkein pelottavan jännitteen, joka sai ainakin minut taas vaihteeksi miettimään, miten vaikea on nähdä näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia. Samassa maailmassa eletään ja silti nähdään se kukin omalta kulmaltamme.... Kuten usein elämässä, Pommin tarinassa pahiksia on vaikea nimetä; hyvä ja paha ovat auttamatta sekaisin.

Kirja toimii sekä dekkarina että romaanina. Suosittelen! Myös Kirsi ja Hanna ovat tästä tykänneet. Metron tarinalle on ilmestynyt myös jatkoa: Tyttö ja rotta. Sekin on aikomus lukea.

Jari Järvelä 2014. Tyttö ja pommi. CrimeTime. E-kirja. 9789522891648.

Jari Järvelä: Särkyvää

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Hassua. Särkyvää ei periaatteessa olisi ollenkaan minun kirjani, sillä en ole ihmissuhderomaani-ihmisiä. Keski-ikäisten miesten katkerat tilitykset innostavat vielä harvemmin. Mutta niin vain kävi, että luettuani Hesarin kirja-arvion painelin saman tien verkkopalveluun tekemään varauksen.

Särkyvää kertoo surkeimmasta mahdollisesta tapauksesta: ikänsä muiden toiveita täyttäneestä keski-ikäisestä Teemusta, joka ei onnistu miellyttämään vaimoaan, vaikka maksaa asuntolainaa metallinmaku suussa. Avioliiton kaaduttua jauhesammutinkauppiaasta tulee tuhopoltonyrittäjä. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin yrittää edes kuolla oikein miehekkäästi. Se täytyy tehdä Espanjassa, härkien edessä, Lasse Viren -shortsit jalassa. Matkaa tehdään isän Ladalla, painolastina kaikki epäonnistumiset. Samalla voi blogissa haistattaa ex-vaimolle oikein olan takaa.

Teemulla on ainakin päämäärä. Mukaan liftaava Agnes on vain matkalla pois. Siinä missä Teemu on hukannut elämän tarkoituksen, Agnes ei ole sitä koskaan oikein löytänytkään, on vain lopen kyllästynyt kaikkeen.

Epätodennäköisen kaksikon matkalla etsitään näennäisesti päätepistettä mutta pohjimmiltaan kai itsekunnioitusta. Anni Valtonen Hesarissa puhuu Teemusta kuohittuna miehenä; hän näkee kirjassa kysymyksen parisuhteiden valta-asetelmista. Jompi tai kumpi on aina se särkyväisempi osapuoli.

Järvelä kieltämättä tarjoaa hirviömäisessä ex-vaimossa ainakin yhden helpon selityksen Teemun umpikujalle. Mutta onkohan liioittelua panna kaikki ex-vaimon syyksi? Entäs isä? Entäs Teemu itse - kannattaako muiden miellyttämisestä elämäntehtävää ottaakaan?

Ehkä Teemun perimmäinen ongelma onkin omien unelmien hukkaaminen. Tai sitten se perinteinen: suuta ei saa auki ennen kuin puhuminen on turhaa. Sitten puhutaan tulitikuilla tai käytetään nykypäivän sosiaalista joukkotuhoasetta, nettiä.

Okei... en ehkä ole ihan objektiivinen tässä. Olen hiukkasen yliherkkä näille vahvat-naiset-vievät-miehiltä-munat -virityksille.* Minusta oikein kunnon avioliittokatastrofiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pitänee Järvelän kunniaksi lisätä, että Särkyvää ei ole karmivasta vaimosta huolimatta mitenkään yksipuolinen; Teemu voi olla ressukka mutta ei mikään ylimukava mussukka.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan että olen saanut koko kirjan kuulostamaan synkältä ja masentavalta. Auts. Ei ollut tarkoitus! Itse asiassa minulle kirjassa kantava voima oli sen huumori. Särkyvää on tulvillaan kitkerää, osuvaa huvia. Osansa saa kulutuskulttuurikin.

Oletteko nähnyt ikinä maitohampaista lasta, jolla on tylsää? Ette varmasti. Tylsyys iskee rautahampaiden myötä. Ei kiinnosta, ei huvita. Ei vaikka rappuja olisi yhden sijasta kymmenen. Mikään ajanviete ei ole kyllin kiva, jos se ei maksa vähintään viittäkymmentä euroa. 

Maitohammasaikana lapsen ilo sikiää pienistä asioista. Rautahammasaikana lapsen riemu löytyy isän lompakosta. (s. 199)

Särkyvää etenee nopeasti vaikkei paljon tapahdukaan. Kieli tuntuu rennolta. Rakennekin on toimiva: kerronta on sirpalemaista, mutta välähdyksittäin eteneminen sopii tarinalle hyvin. Pitkä automatka ei tunnu yhtään tylsältä.

Uskallan suositella. Ei tässä ehkä suurta sydäntä ole mutta se pieni on jotenkin... vetoava. Pieniähän me ollaan. Ja hassuja.

Jari Järvelä (2014). Särkyvää. Tammi. 978-951-31-8026-3.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää: ihan helkkarin hieno romaani.
Esa Silanderilta Turun Sanomissa nousivat niskakarvat pystyyn.
Hannu Kirjavinkeissä pitää hienon kirjailijan täysosumana.

*Muita inhokkiteemoja: kaikki-on-äidin-syy, kaikki-on-isän-syy, voi-kun-on-vaikeaa-olla-kirjailija.