Kuva: Atena. Kannen maalaus on Emile Munierin Anteeksi äiti vuodelta 1888. |
Hmm, ehkä on oikeampaa puhua taitekohdasta tai murroksesta. Joka tapauksessa Neitien muutettua elokuussa kotoa olen huomannut kyseenalaistavani kaikkia toimiani äitinä; en tiedäkään enää luonnostani, miten pitäisi toimia omien lasteni kanssa. Onko jokapäiväinen soittelu turhaa holhoamista vai välittämisen osoitus? Jos "komennan" kotiin viikonlopuksi, onko se roikkumista itsenäistyvän lapsen lahkeessa vai varmistanko sillä fiksusti, että lapsilla yhä on henkisesti koti mihin tulla? Mikä on välittämistä ja avointa syliä, mikä ahneutta, kontrollointia, tukahduttamista? Miten päästän menemään ilman että hylkään?
Iiks. Olen yhtäkkiä taas yhtä kädetön kuin aikoinaan kahta parikiloista vauvakääröä kotiin kannettaessa.
Järjellä ymmärrän avuttomuuttani: tämä on vasta toinen kerta, kun jokin äitiydessäni muuttuu yhtäkkiä, kertaiskulla. Kaikki muu on tullut hivuttamalla, vähän kerrassaan, sopeutumisaikaa on ollut.... vain lasten tulo ja lähtö erottuvat äitiyden tiellä pohjattomina rotkoina, joiden yli on hypättävä. Hivuttautuminen ei onnistu.
Niinisalon taidehistoriaa ja äitiyskeskustelua risteyttävä kirja on hyvä väline äitiyden pohdiskeluun. Kirjan seitsemän teemaa salaperäisyys, pyhä, yhdessä, vaikutusvalta, huolenpito, kelvoton ja rakkaus kuljettavat lukijaa äitiyden yleisten ja yksityisten tasojen lävitse ja luotaavat samalla yksittäisen äidin äitiyden kehityskaarta raskaana olemisesta aikuisen lapsen äitiyteen. Niinisalo tulkitsee ja pohtii äitiyttä nimenomaan kuvataiteiljoiden kuvaamaana, sellaisena kuin se kuvissa ja niiden konteksteissa näyttäytyy.
Äkkiseltään tuo ehkä kuulosta tylsän akateemiselta, mutta itse asiassa ratkaisu on raikas. Äitiys on kiinnostava ilmiö, yhtä aikaa yleinen ja tabu, kiihkeiden tunteiden ja kliinisen kontrollin alue. Se on myös jokaista koskettava aihe. Kaikilla on äiti - kaikilla on ajatuksensa äitiydestä. Äidit ovat yhteiskunnallekin väline jatkaa olemassaoloaan, ja siksi äitiys on myös poliittinen kysymys. Suvunjatkamisen, elämän luomisen myyttinen voima konkretisoituu sekin äitiydessä: naiseuden määrittävä piirre on joissain suhteissa kyky äitiyteen. (Tämä onkin suurimpia sukupuolittuneen ajattelumaailmamme puutteita: pitäisi voida olla "vain" ihminen, ilman näitä naiseuden ja miehuuden ekstravaatimuksia. Ihan kuin ihmisarvo olisi kiinni kyvystä täyttää haarovälistä johdettuja rooliodotuksia.)
Teoksen kiinnostavimpia teemoja oli minusta äitiyden pohtiminen yhteiskunnallisena ja yhteisöllisenä ilmiönä, myyttien ja ideaalien kautta. Niinisalo jäljittää äiteihin liittyviä käsityksiä muinaisuskonnoista menneiden vuosien piilotettuun äitiyteen ja nykyajan preskriptiiviseen äitiyteen. Tarina kulkee helposti, kevyestikin, vaikka käsiteltävä aines väliin on tuskaista. Äitiydellä on pimeä puolensa. Äidit kykenevät pahaan - vaikka äitien julmuudesta puhuminen on tabu - ja äitiyteen liittyvät paineet voivat tehdä äitinä olemisesta tuskaista suorittamista. Miten ihmeessä oikein osaamme kasvattaa lapsemme oikein?
Oliko kirjasta minulle iloa? Kyllä ja ei. Niinisalon tarjoamissa tiedoissa ei ollut kovin paljon uutta tai jännittävää; monet hänen lähdeteoksistaankin ovat jo ennestään tuttuja. Kirjallisuuden äidit sivuutetaan aika vähällä käsittelyllä, ehkä Kalevalaa lukuunottamatta. Ja rehellisesti sanoen, tämä ei tietokirjaksi ole kovin perusteellinen eikä minun makuuni myöskään riittävän fokusoitu. Näin laaja-alainen ja epätasaisesti katettu teema vaatisi terävämmän kirjoitustyylin toimiakseen hyvin; viiltävän häijy esseisti saisi haahuilla siellä ja täällä.
Mutta kuvataiteellinen puoli kirjassa oli minulle tuoretta ja antoi paljon. Monet kuvatuista teoksista ovat hätkähdyttäviä, jotkut kauneutensa jotkut rujoutensa tähden. Pidin siitä, että mukaan oli otettu aihepiiriä havainnollistavaa kaupallistakin taidetta: tomaattikeiton mainoskuva heijastaa äitiyskäsityksiä yhtä oikeutetusti kuin suurten taidemaalarien työtkin. Niinisalo myös nosti esille ainakin yhden nuoren suomalaisen taiteilijan: Katja Tukiaisen työt ovat näyttävästi esillä. Kivaa, Tukiaisen tuotantoon on tarkoitus tutustua enemmänkin.
Vaikka tyylillisesti teksti ei minusta ollut järisyttävää, pidin silti Niinisalon suorasta tavasta kirjoittaa kertoen, omat näkökulmansa paljastaen. Teksti näyttäytyy enemmän kirjoittajan tutkimusretkenä ja tulkintana kuin muka-objektiivisena totuutena. Välillä viesti on tosin aika itsestäänselvää...
Lasten lähteminen kotoa voi samalla kuitenkin olla myös mahdollisuus tutustua omaan itseensä yksilönä ilman lapsia ja löytää uudelleen niitä puolia itsestä, jotka lapsiperheen arjessa ovat jääneet sivummalle. Joka tapauksessa äidin tulee määritellä itsensä ja suhteensa lapsiinsa uudelleen [--] (s. 201)...mutta välillä pilkahtaa jotain terävämpääkin:
[--] sosiaalinen kontrolli pitää äideistä ja heidän lapsistaan myös huolta. Se varmistaa osaltaan sen, että äidit ymmärtävät, kuinka tärkeä, arvokas ja samalla vaikea ja vakava heidän tehtävänsä lasten huoltajana ja kasvattajana on. Jos ympäristö ei kontrolloisi äitejä, kukapa pitäisi lasten puolta heidän ollessaan vielä liian nuoria puolustautumaan itse. Äitimyytti antaa meille esikuvan, johon on hyvä pyrkiä, vaikkei kuvaa voi saavuttaakaan. [--] On kuitenkin hyvä välillä ravistella tätä kuvaa ja katsoa, mihin se asettuu. On myös hyvä tietää, mistä myytissä on kyse, ettei uppoudu siihen liian syvälle, vaan antaa itselleen äitinä ja muille äideille anteeksi vajavaisuudet. (s. 171-172)Kirjan yleisistä ansioista riippumatta tämä oli loistava kirja juuri minulle, juuri nyt. Emotionaalisesti tämän lukeminen oli vapauttava ja lähes puhdistava kokemus. Sain muistella äitiyden ruuhkahuippuja ja kaukaisia jaakobinpaineja ympäristön vaatimusten kanssa. (Tunnustus: meinasin kerran potkaista sääriluuhun vanhempaa naisihmistä, joka kaupassa päivitteli suureen ääneen aikomustani syöttää kolmivuotiaille pakasteranskanperunoita... äärimmäinen väsymys tuli itsehillinnän tueksi. Itkinkin vasta kotona.) Kävin siis kirjan kanssa päänsisäistä aikamatkaa. Jotenkin se auttoi minut paremmin sinuiksi muuttuvan äitiyteni kanssa.
Äidin sylissä auttaa asettamaan omat pienet ähkäilyt ja pähkäilyt laajempaan historialliseen ja sosiaalisen kontekstiin eikä vaadi lukijalta liikaa. Tätä visuaalisesti kaunista kirjaa tutkiessaan hahmottaa edes palasen äitiyden laajasta skaalasta. Samalla muistaa, että kollektiivisista myyteistä voi pyristellä irti ainakin sisimmässään. Suosittelen siis lämpimästi kaikille äitiyttä syystä tai toisesta pohtiville. Tietokirjamielessä tämä on enemmän johdantoluento kuin syväluotaus aiheestaan, mutta henkilökohtaisen pohdinnan apukeinona Äidin sylissä pelittää järisyttävän hyvin.
Ja hei - Neidit tulevat tänään kotiin syyslomaksi! Saan viikon verran äiteillä oikein luvan kanssa. Laittaa monipuolisia aterioita, raahata lapset pihaa haravoimaan, käpertyä sohvalle suuremmassa seurassa ja tapella torkkupeiton kulmasta.
Suvi Niinisalo (2011). Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen. Atena. ISBN 978-951-796-704-4.
Arvioita:
Kaisa Heinänen Hesarissa
Sara Saran Kirjoissa
Pohjalainen
Eeva Kauppinen Kalevassa