Joulukuun valot

Lukuvalot ovat loistaneet tässä kuussa enimmäkseen pimeään. Vihreä ruoho ei jotenkin ilahduta tähän aikaan vuodesta. Onneksi kirjoihin upotessaan voi unohtaa kurjat ulkokelit.

Joulukuussa olen panostanut kotimaisiin, sillä kirin Blogistanian Finlandian vuoksi mahdollisimman monta sellaista uutuutta, jotka halusin erityisesti lukea. Puuttumaan jäivät oikeastaan vain Linturin ja Liksomin tuoreet romaanit, mutta ehkäpä myöhemmin saan nekin käsiini. Kirjojen kokonaismääräksi tuli 25, lisäksi luin neljä hyvää sarjakuvaa. Kirjojen kotimaisuusaste nousi 56 prosenttiin - äärimmäisen sinivalkoista meikäläiselle.

Luettu ja blogattu:

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Anna-Leena Härkönen: Vääränlainen mies
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Art Spiegelman: Maus
Laura Gustafsson: Huorasatu
Arto Salminen: Varasto
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Henri Troyat: Catherine the Great
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Karo Hämäläinen: Erottaja
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Luettu muttei blogattu:

Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja puuttuva rengas.
Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja elämän eväät.
Jukka Parkkinen (2006). Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä.
Kun kerran kuulin, että näitä Suvi Kinos -kirjoja on lisää, pitihän nekin lainata. Nopealukuisia, hauskoja, hyvää välipala-ainesta kaikille sanaleikkien ystäville. Edelleen mietin, mikä mahtaa olla kohderyhmä... mutta minulla ainakin oli ihan hauskaa. Isoisän elämä ei tosin huvittanut yhtä paljon kuin aiemmat, Turakaisen suurperheen vaiheisiin keskittyvät osat.

Faye Kellerman (2010). Hangman.
Olen vuosien mittaan lukenut melkein kaikki Peter Decker / Rina Lazarus -dekkarit, jotka Faye Kellerman on kirjoittanut. Hangman oli mielestäni heikommasta päästä. Sarjan alussa sain näistä ylipäätään enemmän irti, löytäretkenä ortodoksijuutalaisten erikoiseen kulttuuriin ja sen sovelluksiin USA:ssa.

Sara Gruen (2009). Vettä elefanteille.
Tätä suositteli lämpimästi yksi lukupiirikamuni. Ysikymppinen vanhus riutuu laitoksessa hiutaleiksi hajoavan ihmisarvonsa kanssa. Tarinan action on kuitenkin hänen muistoissaan; ankean nykyisyyden asemesta Jacob katsoo menneeseen, suuren laman aikaan, jolloin hän kiersi maata sirkusjunan mukana ja tapasi kauniin Marleenan. Mitähän tästä sanoisi? Hyvä lukuromaani, mielenkiintoinen miljöö, loppuratkaisu aavistuksen ylisöpö. Hyvän mielen kirja, kaiken kaikkiaan. Tästä on kirjoitellut mm. Naakku.

Mike Carey, Peter Gross, Vinc Locke & Al Davison (2011). The Unwritten 4: Leviathan.
Ja tietysti ensin piti lukea uudestaan osat 1 - 3. Leviathanissa harmitti, että Moby Dick on lukematta, siinä määrin vahvasti kirjan mukana eletään. Ehkä pitäisi oikeasti lukea sekin. Mutta monta muutakin klassikkoa löytyy rivien välistä. Juttua löytyy vaikkapa Sallalta.

Hanna Koljonen (2011). Syliinvaellus Intiaan. Tämänkin sarjakuvan olen bongannut Sallalta. Energinen ja värikäs sarjakuva, mutta aivan satasella en innostunut kuitenkaan. Minulta on varmaan jäänyt aikoinaan hengellisen etsinnän vaihe väliin? Tuli kuitenkin sellainen tunne, että Koljosen piirtojälkeä katsoisi pidempäänkin.

Marjane Satrapi (2008, alkuperäinen 2004). Luumukanaa. Löytyikö tämä Hannan vinkistä? Muisti pätkii ja mielipiteenkin suhteen olen kahden vaiheilla. Joko tämä oli kypsempi tai tylsempi kuin Persepolis, mutta pitää varmaan lukea vielä pariin kertaan ennen kuin tiedän mitä ajattelen. Aiheesta puuttuu Persepoliksen dramatiikka, mutta tarina on rakennettu hyvin ja polveilee kiinnostavasti. Visuaalinen tyyli tuttua Satrapia.

Charlaine Harris (2008). From Dead to Worse.
Sookie Stackhouse sekaantuu ihmissusien sisällissotaan, tapaa erikoisen sukulaisen ja vampyyreiden keskuudessa valta vaihtuu. Poikaystäväasiat jälleen solmussa. Tämä kirja tuntui jotenkin epämääräiseltä. Tässä arvio Hreathemukselta.

Charlaine Harris (2010). Dead and Gone.
Sookie menee, noh, sanotaan nyt vaikka naimisiin, paremman sanan puuttuessa. Lisäksi muodonmuuttajat tulevat kaapista, taas tapahtuu murhia, ja yliluonnollisten otusten välienselvittelyssä kärsijöiksi päätyvät (yllätys!) Sookie ja yksi hänen existään. Ehdottomasti parempi kuin edellinen osa. Mutta sarjan sävyt kyllä tummenevat. Hreathemukselta juttua (spoilerivaroituksin).

Charlaine Harris (2010). Dead in the Family.
Huh. Tässä osassa kaikilla on perheongelmia: Sookiella, Ericillä, Billillä... Sookie alkaa vaikuttaa vähän vanhemmalta kuin ensimmäisissä osissa. Ei ihme, kuluttavaa elämää! Juttua Marjiksella täällä.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1997-2001). Maameren tarinat 5-6. Kertomuksia Maamereltä ja Toinen tuuli.
Maameri murtautui lopulta pintaan. Pidin älyttömästi myös Ursula LeGuinin esipuheesta. Seuraava lainaus kuvastaa täydellisesti omia fiiliksiäni, usein aivan toisenlaisissa yhteyksissä:

Minä olen nauttinut matkasta Maamerelle ja siitä, että se edelleen oli olemassa vanhalla paikallaan, tuttuna ja turvallisena, ja silti muuttuneena ja alati muuttuvana. Se mitä kuvittelin siellä tapahtuvan ei ole sitä mitä todella tapahtuu, ihmiset eivät ole niitä - tai sitä - mitä uskoin heidän olevan ja minä eksyin saarilla, jotka luulin tuntevani kuin omat taskuni. (s. 14)

Yrityksistä huolimatta en ehtinyt kirjoittaa tästä kunnon juttua ja se vähän jurppii. Pidän Le Guinin lohikäärmeajatuksista ja näiden tarinoiden syvästi inhimillisestä pohjavireestä. Kertomukset valottivat Maameren historiassa uusia kulmia, ja sellaisina olivat toki kiinnostavia, mutta jälleen kerran pidin enemmän romaanista kuin novelleista. Toinen tuuli oli oikeastaan huikean hyvä; se ja Tehanu jäävät lemppareikseni näistä Maameren tarinoista. Varsin aikuista fantasiaa eikä silti tippaakaan kyynistä. Blogiarvio löytyi Luetut-blogista täältä.

Risto Isomäki (2011). Con rit.
Niitä harvoja kirjoja, jotka ostin kirjamessuilta ihan vakain tuumin ja harkiten. Isomäen kirjoitustyyli on aika suoraviivainen, mutta pidän arvossa hänen reippaita otteitaan ja sitä, että kirjojen ideat ovat yleensä vimpan päälle mietittyjä. Ihmiskuvauksesta en sano mitään... mutta tätä lukiessani uskoin kyllä merihirviöihin muutaman tunnin. Ilmastomuutokseen uskoin jo ennestään, mutta nielen silti hyväntuulisesti Con ritiin piilotetut pikku saarnat. Peukut kotimaisille (eko)trillereille. Tästä on kirjoittanut Matti Mäkelä Hesarissa.

Vilja-Tuulia Huotarinen (2011). Valoa, valoa, valoa.
Minua Finlandia-juniorin voittanut Valoa ei vetänyt erityisesti puoleensa, mutta Neiti A nappasi tämän lomalla ollessaan kirjastosta ja kommentoi "aaaww - surullinen" Pienellä painostuksella sain lisämääreet "omaperäinen" ja "kiinnostava". Piti sitten lukea minunkin, ja nyt olen tämän kanssa aika sanaton. Kyyninen minä tuumii: okei ja olipas rakenteellisesti jännä ja näin nuoreen intohimoon en oikein osaa enää eläytyä. Se pehmompi minä voisi vaikka pikkuisen itkeä. Kunnollista juttua löytyy kirjasta löytyy vaikkapa Blogisiskolta täältä.

Miika Nousiainen (2011). Metsäjätti.
Sainkin tämän kirjastosta vielä ennen vuodenvaihdetta, ja pitihän se lukea heti. Hyvä lukukokemus kaikkiaan - puheenvuoroksi luokkakeskusteluun kyllä vähän pliisu, ja tämän ja tämän jälkeen luettuna jotenkin ilmeinen. Mutta pidin sympaattisin vedoin piirretyistä päähenkilöistä ja tehdaspaikkakunnan kuvauksesta. Paikallispolitiikka huvitti, suuryhtiön meininki kiristi leukaperiä, loppu teki tästä 'mukavan' romaanin. Tätä voisi suositella aika monenlaiselle lukijalle. Harmittaa, etten ehtinyt kirjoittaa tästäkään, sillä kirja olisi sen ansainnut, mutta esimerkiksi anni.M on sanonut sanansa.

Yllä mainittujen lisäksi bloggaamatta ovat toistaiseksi jääneet joulukuussa lukemani kolme osaa Kage Bakerin The Company -sarjaa. Aion lukea vielä viimeisetkin palaset ja palata sitten asiaan ensi vuoden puolella. Sarjakoostetta siis tiedossa.

Kesken jääneet:

Siivoan nyt vuoden vaihtumisen kunniaksi hyllystäni takaisin kirjastoon Eeva Kilven Tamaran. Kolmeen tai neljään kertaan olen yrittänyt, mutta en tunnu pääsevän sivua 12 pidemmälle. Jokin Tamaran alkuasetelmassa mättää siinä määrin, etten hienosta kielestä huolimatta onnistu innostumaan. Olkoot.

Kuukauden hakusana:

Hih, hakukoneet ovat hauskoja: joulukuussa täältä on etsitty mm. juristin yhteiskuntaluokkaa ja lujaa käden puristusta. Ja aivan käsittämättömästi jotain sanoilla paavo pesusieni e.k. Hmm. Voisin vaikka vannoa, etten ole kirjoittanut Paavosta mitään - niin ihana kuin Paavo onkin! - joten jokin hakukone sekoilee pahan kerran.

Kuukauden hurjin hakusana on kuitenkin kaiken kattava, maailmoja syleilevä, suorastaan ylenpalttinen

näin juuri

En saa yöllä unta jos alan miettiä mitä tuolla haulla yritettiin löytää... ellei sitten juuri tällaista?

***

Booksy kiittää ja kuittaa tältä vuodelta! Lämpimät kiitokset kaikille teille ihanille blogikamuille, jotka teette kommenteillanne tästäkin blogista elävän. Ja myös teille, hiljaiset lukijat: kiitos jokaiselle täällä viivähtäjälle! Kyllä minä niin mieleni pahoittaisin jos te sieltä katoaisitte...

Lukuisaa uutta vuotta kirjanystäville!

Persepolis

Selailin joskus Sallan lukupäiväkirjan sarjakuvajuttuja; kun tämä vihreäkantinen kaksoispainos osui silmiini kirjakaupassa Lontoossa, muistin lukeneeni Persepoliksesta.  Nappasin heti opuksen omakseni ja lepuutin tyytyväisenä illalla jalkojani tämän parissa.

Persepolis pitää sisällään molemmat Sallan jutussa mainitut albumit, englanninkielisessä versioissa nimiltään The Story of a Childhood ja The Story of a Return. Ensimmäinen osa kuvaa nuoren tytön elämää Iranissa. Ajatollah Khomeinin fundamentalistinen vallankumous ajoittuu albumin alkuun. Myöhemmin tyttö lähetetään kouluun Itävaltaan, jossa ei ole helppoa olla iranilainen nuori nainen. Paluu Iraniin on sekin vaikeaa, sillä identiteetti on jäänyt kahden maailman väliin. Kotona odottaa taiteen opiskelu ja lopulta avioliittokin. Mutta miten piirtää naista elävästä mallista, kun hänellä on huntu?

Minuun teki Persepoliksessa vaikutuksen se, miten kompleksista ja vaikeaa asiaa pystytäänkään kuvallisella kertomuksella ilmaisemaan. Piirrosten tyyli on lähes lapsenomaisen yksinkertainen. Jyrkkä mustavalkoisuus on miellyttävässä kontrastissa usein pehmeästi kaartuviin viivoihin; kuvista tulee naiiveja ja siten uskottavia. Lukiessa tuntee, että tämän täytyy olla totta. Surkeasta kuvankäsittelytaidostani huolimatta laitan tuohon yhden kuvan. Lisää kuvia ensimmäisestä osasta löytyy tämän linkin takaa sekä täältä.

s. 8

Kuvasta näkee, että se kertoo ajasta ennen kulttuurivallankumousta, sillä naiset ovat ilman huntuja. Yksi kirjassa kiinnostavasti käsitellyistä aiheista onkin hunnun käyttö. Jotain melkein pakkomielteistä on länsimaiden suhteessa huntuun - ja niin kyllä islamilaisten fundamentalistienkin! Mietin tätä lukiessani Faye Kellermanin dekkarisarjaa, jossa päähenkilön vaimo on ortodoksijuutalainen, eikä siksi esiinny kotinsa ulkopuolella peittämättä päätään. Katsommeko hänet sorretuksi? Vai ylläpitääkö hän omaa kulttuuriaan ja uskoaan ulkoisin symbolein, ympäristön ennakkoluuloista huolimatta?

Ero on tietenkin siinä, ottaako hunnun omasta halustaan, vai siksi että ilman sitä tulee ruoskituksi.

Satrapin kirjan luettuaan on joka tapauksessa vaikea ottaa täydestä stereotyyppejä, joiden kautta vieraita kulttuureja tavallisesti hahmotetaan. Eipä sitä usein mainita, että mieskin voi joutua uskonnollisen poliisin kynsiin jos käsivarret ovat paljaana. Äärimuotoja paheksuessaan unohtaa helposti, että ihminen voi olla uskonnollinen olematta fundamentalisti tai edes hyväksymättä kaikkia uskonnon ilmenemisen muotoja. Eikä totalitaarisessa valtiossa eläminen ole ihan yksinkertaista; täältä länsimaista käsin on helppo vaatia kaatamaan epädemokraattista hallintoa, mutta ruohonjuuritasolla kapinoinnin hinta voi olla kestämätön.

Huh, menipä melkein politiikan puolelle - mutta tällaisiakin ajatuksia Persepolis herätti. Ehkä Persepolis tuli niin lähelle siksi, että se on näennäisen omaelämänkerrallinen ja Satrapi on syntynyt samana vuonna kuin minäkin. Olemme siis eläneeet maailmanhistoriassa yhteistä aikaa, mutta miten erilainen se onkaan ollut yksilön olosuhteiden tasolla! Muistui taas mieleen, että on ollut lottovoitto syntyä Suomeen.

Paitsi että Persepolis vähän ravisteli ennakkoluulojani, se oli myös hyvin informatiivinen kirja. Liekö Satrapilla ollut mielessäänkin länsimaisten 'sivistäminen' tässä suhteessa, sillä hän on ulkomailla ollessaan varmaan tullut tietoiseksi yleisestä tietämättömyydestä. Wikipedian mukaan Satrapi asuu nykyään Ranskassa; kotimaahan ei taitaisikaan olla asiaa. Joka tapauksessa minä ainakin tiedän nyt huomattavasti enemmän Iranista kuin ennen. 0 + 0,001 = vieläkin liian vähän, mutta silti parempi kuin ei mitään! Asiaa ei haittaa ollenkaan, että tieto tulee mukavan viihdyttävästi sarjakuvan muodossa.

Suosittelen lämpimästi sekä Persepolista että Sallan erinomaista juttua siitä. Itse aion seuraavan kerran suurempaan kaupunkiin päästessäni käydä tutkimassa kirjakauppojen sarjakuvahyllyt - Satrapilta on ilmeisesti suomennettu myös albumi nimeltä Luumukanaa. Kuulosta hyvältä!

Marjane Satrapi (2006, alkuperäinen 2000 ja 2001). Persepolis. London: Jonathan Cape.