Mainitsiko joku maaliskuun?

Kevät on edennyt kivasti.*

Minulta on melkein koko kuukausi jäänyt väliin. Eikä ylitseni vyörynyt työtsunami ole vieläkään väistynyt, mutta onneksi varhainen kevät antaa virtaa. Kun aurinko paistaa, tuntuu kuin jaksaisi melkein mitä vain.

Maaliskuussa ei tosiaan kirjajuhlia pahemmin tullut vietettyä, mutta blogiin ehtineiden kahden kirjan lisäksi sain sentään luettua kolme dekkaria ja yhden sarjakuvan ja kuunneltua loppuun yhden romaanin. Ei hyvä mutta minkäs teet, tällä kertaa näin.  

Luettu ja blogattu:

Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus
Jo Baker: Longbournin talossa

Luettu muttei blogattu:

Åsa Larsson (2011). Musta polku. E-kirja, itse ostin. Musta polku on ollut minulla kännykkäkirjana, tosin sanoen kirjana, jota luetaan kun odotetaan junaa tai jonotetaan apteekissa tai ajetaan rullaportaita. Näemmä kännykirja voi kestää melko pitkään, sillä edellinen tuli luettua loppuun jo marraskuussa. Polku on samaa perushyvää laatua kuin edellinenkin lukemani Rebecka Martinsson  -jännärini, mutta jotenkin se ei vain missään vaiheessa koukuttanut ihan niin pahasti, että olisi ollut pakko pysähtyä lukemaan se loppuun. Rikosdraama sinänsä on pätevää työtä... mutta jokin tämänkertaisen murhamysteerin päähenkilöissä jätti kylmäksi. En jaksanut heidän kohtaloistaan tai persoonistaan innostua. Onneksi Rebecka ja Anna-Maria Mella, Larssonin vakiohenkilöt, pitivät jonkinlaista virettä yllä. Luullakseni aion silti lukea sen seuraavankin, ihan vain nähdäkseni mitä Rebeckalle sitten tapahtui. Annika Lukemisen ilo -blogista piti Polusta kovasti.

Karin Fossum (2004) Jonas Eckel ja (2003) Marraskuun neljännen vastainen yö. Yhteispainos, työpaikan kirjankierrätyshyllystä. Jos Larsson jättikin tällä kertaa vähän vaisun jälkimaun, näitä Fossumin dekkareita tekee mieli hehkuttaa. Norjalainen Ruth Rendell, jos minulta kysytään, enkä varmaan ole ensimmäinen, joka saa moisen mielleyhtymän. Fossumilla on vahvasti psykologinen ote kerronnassaan, ja etenkin Jonas Eckel tuo elävästi mieleeni joitain Rendellin dekkareita... Rendell ehkä tunnetaan parhaiten komisario Wexford -kirjoista, mutta hänen tuotantoonsa kuuluu myös 'itsenäisiä' jännäreitä.

Äh, eksyn asiasta. Mutta siis, katsokaa Fossum asianmukaisesti hehkutetuksi! Jonas Eckel kertoo melko tavallisen oloisen miehen melko pelottavasta avioliitosta; Marraskuun neljännen vastainen yö puolestaan jokaisen äidin ja isän pahimmasta painajaisesta. Molemmat teki mieli lukea loppuun kerralla, ja vaikka Marraskuun loppu olikin pienoinen pettymys, nautin kummassakin kirjassa niiden aidosti ahdistavasta fiiliksestä. Ehdottomasti lisää Fossumia tänne, olkoonkin että ilmeisesti hänen dekkareissaan joutuu aina tutustumaan kokonaan uuteen ihmisjoukkoon. Kirjahiiren mielestä Marraskuun oli vähän pliisu, mutta Minna löysi Eckelistä rivien välistä jännitettä.

Mika Waltari (2008, alkuperäinen 1949). Mikael Hakim. Äänikirja, kirjastosta. Ehkä ei kannata sanoa tätä Mikael Karvajalan jatko-osaksi, sillä oikeammalta kuulostaisi kutsua Karvajalkaa Hakimin prequeliksi. Hakimissa nuori Mikael ja hänen lähes-veljensä Antti kääntyvät islamiin ja seikkailevat orjina Algierissa ja Istanbulissa Suleiman Suuren aikaan. Waltari kieputtaa suomalaisia päähenkilöitään näppärästi ajan kuumimpien kamppailujen pöyrteeseen. Iki-ihanan Hakimista tekee silti sen lämmin henki; ahne, herkkäuskoinen ja omatuntonsa kanssa kamppaileva Mikael on kovin inhimillinen päähenkilö ja Waltari käsittelee hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan mukavan anteeksiantavaisesti ja humoristisestikin. Jotain armeliasta on rivien välistä luettavassa ajatuksessa, että kohtalo on loppujen lopuksi kiinni muustakin kuin ihmisestä itsestään. Epilogi veti suun hymyyn.

Äänikirjana tämä oli melkoinen järkäle. Sain 36 levyä lopulta kuunneltua ajomatkojen ja kotitöiden ohella, mutta mietin kieltämättä olisiko kirja maistunut toisenlaiselta jos sen olisi lukenut vähän intensiivisemmin. Eipä silti, Veikko Honkanen on niin mainio lukija, että ihan vain hänenkin tähtensä kannatti panostaa äänikirjaversioon. Laura Kirjavinkeistä luki kirjan kirjana ja kiinnitti huomiota Waltarin naishahmoihin... heh, Mikaelilla on tosiaan aika onneton naismaku!

Robert Crumb (2010, alkuperäiset 1969-1971, 1996). Ilo, hilpeys ja paatos. Sarjakuva, kirjastosta. Vakavalla naamalla lausuttu suositus sai minut tarttumaan tähän muinaiseen underground-sarjakuvaan. Mitähän tästä sanoisi? Että olen liian vanha tai liian nuori tai liian ryppyotsaisesti nainen? Myönnän auliisti tykänneeni joskus Ralf Königistä - Tappajakondomin paluu oli parikymppisenä mielestäni helpulihauska - mutta Robert Crumb ei kolahtanut. Parasta mitä voin sanoa tästä on, että kuvat ovat mukavan mustavalkoisia eikä albumiin mene kovin kauaa.

Mitäpäs muuta? Voisinpa ainakin mainostaa uutta kirjaportaalia Lukulamppua, jossa puuhaavat taustalla Jenni ja Salla. Lupaavalta näyttää!

Valoa kajastaa mukavasti myös ulkona. Kirkkaus lupailee jotain kesästä... kunhan tässä selviän kevät(työ)tulvasta, koittavat vielä joskus lokoisat lukupäivät aurinkoisella parvekkeella.

Sitä odotellessa, hyvää huhtikuuta kaikille!


*Ei vaiskaan, aprillia! Saahan sitä haaveilla.

Tammikuun kirjataival

Ei liity aiheeseen. Mutta kiva kuva. Superhero-asennetta.*

Tammikuu on ollut tiivistahtinen ja lopputalvi näyttää vielä hurjemmalta. Mutta ei haittaa, asenteella mennään.

Tammikuu on ollut myös blogielämässä vilkas kuukausi. Tavallisen jutustelun lisäksi oli kolmekin hienoa ekstraa. Margitin kymmenen kysymystä saivat muistelemaan menneitä, ja niin sai Blogistanian parhaat kirjat 2013 -kisakin, jossa piti miettiä vuoden parhaita lukukokemuksia. Onnistuin taas äänestyksessä tallaamaan omia polkujani, sillä osallistuin kahdessa kategoriassa - ja kummankin voittajakolmikko on vielä minulta lukematta... Vaan eipä tuo haitanne; homman nimihän on, että löytää uusia kiinnostavia kirjoja ja niin kävi nytkin. Ja olen iloinen, että Sinisalon Auringon ydin ylti top kymppiin Blogistanian Finlandiassa!

Kuukauden huippu oli silti minulle loppiaisen lukumaraton, jolla sain luettua loppuun vinon pinon kesken olleita kirjoja. Janne Juhani Kuusisen Hauskan miehen kirous huvitti ja hirvitti. Novelliantologia Huomenna tuulet voimistuvat kurottui tulevaisuuden uhkakuviin. Anne Leinosen Viivamaalari osoittautui monisyiseksi spefisommitelmaksi. Maarit Verrosen Viimeinen lapsitähti oli, noh, Verrosen. Siis hyvä. Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa oli vähän jahkaava mutta sisälsi paljon riipaisevasti hauskaakin.  Aravind Adigan The White Tiger oli tehokas sukellus toiseen maailmaan ja muistutti mukavasti mieleen Intian. Näistä ilman omaa juttua jääneistä pitää erikseen kehaista Viivamaalaria, joka onnistui yllättämään mutkikkuudellaan ja viihdyttämään yllättävyydellään.

Luettu ja blogattu:

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Kari Hotakainen: Luonnon laki
Miina Supinen: Säde
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Seppo Jokinen: Vihan sukua

Luettu muttei blogattu:

Lauren Beukes (2013). Säkenöivät tytöt. Kirjastosta. Hesarin arvio sai tämän kirjan kuulostamaan juuri tismalleen minun jutultani - aikamatkustusta ja sarjamurhaa, jee! Harper Curtis, outoon aika-avaruusjatkumon luuppiin päätynyt psykopaatin tapainen, teurastaa kirkkaana loistavia tyttöjä pitkin vuosikymmeniä. Tytöt todistaa nyt viimeistään sen, että IKINÄ ei voi tietää kuka pitää mistä kirjasta... mikään miljöö tai teema ei takaa mitään. Minulle Säkenöivät tytöt oli poikkeuksellisen hehkuton ja takkuinen kirja, jonka loppukaan ei tuottanut erityistä tyydytystä. Olihan tämä kivasti surrealistista ja periaatteessa fiksusti toteutettua tarinaa, eikä sitä keskenkään olisi hennonut jättää... mutta ei tullut pienintäkään intoa jahdata lisää Beukesin kirjoja. Ihmiset eivät jaksaneet kiinnostaa; vain vanha toimittaja Dan herätti jonkinasteisia sympatioita.

Stephen King (2009) Under the Dome. Omasta hyllystä. Piti lukea tämä uudestaan kun telkkarissa alkoi pyöriä kirjaan "perustuva" sarja. Sarja voi olla sarjana hyvä,** mutta kirjaan se perustuu aika löyhästi. Heti ensimmäisen jakson kohdalla alkoi vaivata epämääräinen ei-se-varmasti-noin-mennyt -olo. Ainoa lääke kaiherrukseen oli aito ja alkuperäinen Dome, joka oli toisellakin lukemalla hyvä kirja. Rakastan  näitä Kingin armottomia tarinoita...  Morre kiinnitti huomiota myös tarinan armottomaan pituuteen!

Mika Waltari (2008, alkuperäinen 1948) Mikael Karvajalka. Äänikirja, kirjastosta. Tämän äänikirjan aloitin jo joulukuussa, ja se oli mainiota seuraa joulusiivoja tehdessä. Joko kämppä on liian pieni tai siivoukseni liian ylimalkaista, sillä 30 levyä en saanut joulun alla kuunnelluksi; tammikuulle jäi vielä hyvä nippu. Mikael on turkulainen orpopoika 1500-luvun Euroopassa. Kasvattiäiti saa opinhaluisen pojan tuupattua kouluun... ja loppu onkin Historiaa isolla hoolla, sillä Mikael kiertää uskonpuhdistuksen kiihkossa tempoilevaa mannerta, sotii ja opiskelee ja vakoilee ja tutustuu aikansa mahtimiehiin. Ja naisiin. Niin kuin Waltarin miehet usein, Mikael on vähän hidas ymmärtämään naisia. Tai oikeastaan miehiäkään. Mutta itseensä hän tutustuu, vähän kerrassaan, ja siinä sivussa lukija häneen. Waltarin humoristinen ote on tässä(kin) mainio, ja Veikko Honkanen lukijana tekee sille täyttä oikeutta. Etenkin Antti Tykinvalaja, Mikaelin veli elämän joskaan ei syntymän kautta, on äänikirjassa edukseen. Salla luki Karvajalan lukumaratonilla.

Lisäksi luin vielä Hilkka Ravilon uusimman - mutta siitä täytyy tehdä oma juttunsa.

Oman lukukuuni ykköstä on mahdoton valita, sillä niin moni kirja oli suorastaan loistava. Olivat mokomat vielä hyviä kaikki niin omilla tavoillaan, että vertailu tuntuu absurdilta... En viitsi kiusata itseäni parhautta pähkäilemällä; olen vain hissukseen iloinen, että hyviä kirjoja on niin paljon.

Tällainen lukukuukausi sopii päättää vaikkapa ulkokirjalliseen sitaattiin:

Kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa.

Hienoa helmikuuta kaikille!

* Kuva täältä.
**En katsonut kuin ensimmäiset jaksot, joten no comment. Ehkä se siitä parani.

Marraskuun kootut

Marraskuu on ollut enimmäkseen pimeää ja synkkää, mutta loppukuusta saatiin sentään lunta maahan maailmaan valaisemaan. Lukemaankin olen kiireistä huolimatta ehtinyt, ja nauttinut lukemastani täydestä sydämestä. Lupasin itselleni joululomalla lukumaratonin ja odotan sitä jo innolla. Hmm… Pitäisiköhän harkita 42 tunnin maratonia? Ihan sadan tunnin ultramatkalle en sentään uskaltaudu! Ja kai tässä on ensin pantava marraskuu pakettiin ja selviydyttävä joulukuun töistä.

Luettu ja blogattu:

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Juha Rantanen: Arvonmääritys yrityskaupassa
Hugh Howey: Siilo
Antti Tuuri: Alkemisti: Maallinen rakkaus
Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Lisäksi kävin marraskuussa vähäväkisillä Seinäjoen kirjamessuilla, joille ei lehtitietojen perusteella ole jatkoa tulossa. Ei siis muuta kuin Helsinkiin taas ensi vuonna!

Marraskuun paras lukuelämys taisi olla Kuin kansanlaulu. Ravilo kirjoittaa jotenkin niin väkevästi, että tarina menee ihon alle, vaikka elämänpiiri on vieras. Howeyn Siilo puolestaan saa "kuukauden koukuttajan" arvonimen. Jotenkin lämmin kokemus oli myös Sara Kokkosen tyttökirjakirja, joka hehkuu intoa ja asiantuntemusta. Olen muutamia anglosaksisia klassikoita lukuunottamatta lukenut lapsena hyvin vähän tyttökirjoja; nykyinen kiinnostus genreen on herännyt puhtaasti kirjablogien, etenkin Saran blogin, ansiota.

Luettu muttei blogattu:

Mia Vänskä (2013). Musta kuu. E-kirja, itse ostin. Pienen mökkikylän asujaimisto eksyy pahaan lumoukseen, jota säteilee paikalle kirouksen satoja vuosia sitten langettanut noita. Vänskä on tässä saanut minusta jopa aidomman kauhuvaihteen päälle kuin Saattajassa, mutta samalla kokonaisuus tuntuu hajanaisemmalta ja jotenkin telkkarisarjamaiselta. Laaja henkilögalleria pyrkii vähän hajoamaan synkkään metsään, enkä massiivisesti innostunut, vaikka kirja ihan viihdyttävä olikin. Morren mielestä tämä oli edeltäjäänsä kypsempi teos.

Liisa Nevalainen (2013, alkuperäinen 1986). Viimeinen rooli. E-kirja, itse ostin. Teatterimaailmaan sijoittuvassa murhassa on simppeli henkilökaarti, mutta tämä on siitä mukava dekkari, että kaikkia voi epäillä erinomaisin perustein. Helppoa ahmittavaa. Olin jo muutaman luvun ehtinyt natustaa kun tajusin, että olen joskus kauan sitten tämän jo lukenutkin.

Amir &Khalil (2011). Zahran paratiisi. Kirjastosta. Nettisarjakuvana liikkeelle lähtenyt kuvaus Iranin kansannousussa kadonneen nuoren miehen etsinnästä on hyvätasoinen ja vaikuttava sarjakuvaromaani. Pidin itse Persepoliksesta enemmän, mutta tehoa on tälläkin… Suora poliittinen agenda kääntyy usein hienoisesti itseään vastaan, ja Zahran paratiisissa on ehkä pikkuisen enemmän toistoa kuin tarina sinänsä vaatisi, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen se on. Mustavalkoinen kuvitus hyödyntää perspektiivejä hyvin. Loppu saa kylmät väreet selkäpiihin, sillä sivuille on painettu pikkuriikkisin kirjaimin 16 901 nimeä: Iranissa surmansa saaneita. Mari suosittaa, ja hänen jutustaan löytyy myös näytekuvia.

Dan Brown (2013). Inferno. Kaverilta lainattu. Muuan kamuni luki tämän ja huomautti, että professori Langdon, tuo hyvin pukeutuva mikkihiirikellomies, seikkailee symboleineen tällä kertaa ajankohtaisissa maisemissa… nimittäin Firenzessä ja Istanbulissa. Kun molemmissa on tänä vuonna tullut käytyä, oli sitten pakko lukea itsekin. Ja miksikäs ei. Edellinen kokemukseni kirjailijasta oli kaamea, mutta Inferno upposi ihan mukavasti. Teksti on toisteista, mutta silmäni osaavat suodattaa jankutuksen paremmin kuin korvani. Kokonaisuus on laskelmoitu, enkä onnistu kiinnostumaan Brownin henkilöistä, mutta tuoreessa muistissa olevat tapahtumapaikat ja ripsakka tahti sai jatkamaan lukemista jopa vähän yli nukkumaanmenoajan. Ilkka Taavitsainen Keskisuomalaisessa määrittelee kirjan ongelmaksi yhdentekevyyden. Hm. Enpä tiedä onko se tässä genressä ihan massiivinen ongelma.

Mari Jungstedt (2010). Aamun hämärissä. Kirjastosta. Gotlanti alkaa lomakohteena kiehtoa enemmän ja enemmän, mikä on sinänsä outoa, koska selvästikin saarella lakoaa väkeä kuin taloa taifuunissa. Tällä kertaa kuolema kohtaa aamulenkillä hölkkäävän rakennusurakoitsijan.  Tämä oli ensimmäinen Jungstedtin dekkari, jonka kohdalla arvasin motiivin etukäteen, vaikka varsinainen murhaaja toki yllätti. Toimittajan  Johanin ja hänen päättämättömän kultansa Emman juttu alkaa vähitellen kyllästyttää, mutta poliisilaitoksen väestä Karin paljastaa itsestään uusia puolia, joten olen edelleen tyydyttävästi koukussa vakihahmojen yksityiselämään. Kirjavinkkien Irja tykkäsi.

Mari Jungstedt (2011). Kevään kalpeudessa. Kirjastosta. Murha uuden kongressitalon avajaisissa saa liikkeelle vanhat tutut poliisit ja journalistit. Nuorisoväkivalta puhuttaa. Tässä dekkarissaan pureudutaan vanhemmuuden vaikeuksiin ja vaikeisiin vanhempiin. Tarina on tavallisen sujuva, mutta nyt taitaa olla aika pitää vähän taukoa Jungstedtistä. Nopeaan tahtiin näitä luettuani olen hiukkasen leipääntynyt. Yksi inhokkikliseeni, rikosta tutkivien ihmisten henkilökohtaiset yhteydet rikokseen, alkaa esiintyä aika tiheään näissä tarinoissa... tässä dekkarissa pongasin kolme leikkauspistettä, ja se on aika paljon. Jopa Gotlannissa, jossa kaikki ilmeisesti tuntevat toisensa. Taidan vaihteeksi lukea Anna Janssonin Maria Wern-juttuja, Gotlantiin pääsee niidenkin kyydissä.  Kirsi hyydähti sarjaan juuri tämän osan kohdalla.

Mika Waltari (1959). Valtakunnan salaisuus. Kirjastosta. Oikea Rooma-buumi meneillään… Luettuani Ihmiskunnan viholliset ostin Roma-sarjan DVD:nä ja lainasin Vihollisia edeltävän Valtakunnan salaisuuden, joka kertoo Minutuksen isästä, Marcuksesta. Valtakunnan salaisuus, jossa eletään ensimmäistä pääsiäistä ja sen jälkimaininkeja, on selvästi Vihollisia selkeämmin uskonnolliseen tematiikkaan kiinnittynyt. Se on myös tiiviimpi ja dramaattisempi, ja aihehan on väkisinkin kiehtova…. mutta sittenkin taisin pitää Vihollisista enemmän. Ehkä nämä olisi kannattanut lukea oikeassa järjestyksessä; silloin olisin luultavasti saanut molemmista enemmän irti. Salla suosittaa tätä pääsiäislukemistoksi - hyvä idea!

Dorothy L. Sayers & Jill Paton Walsh (1998). Thrones, Dominations. Omasta hyllystä. Jostain syystä teki mieli lukea uudestaan tämä Dorothy L. Sayersilta kesken jäänyt romaani, jonka Jill Paton Walsh sittemmin saattoi loppuun. Tässä Lord Peter Wimsey ja Harriet Vane ovat jo selvinneet myrskyisästä kuherruskuukaudestaan. Kiehtova 30-luvun Lontoo on upea tausta uuden murhan selvittelylle. Ensimmäisen kerran tämän lukiessani pidin Walshia hyvin uskollisena Sayersin tyylille, mutta nyt kun juoni oli jo tuttu, huomasin olevani vähän kriittisempi. Silti, Thrones on kelpo kamaa verrattuna esimerkiksi Rex Stoutin maailmassa jatkaneen Robert Goldsborough'n tekeleisiin.

Ferri & Conrad (2013). Asterix ja piktit. Itse ostin. Luin viime kuussa kaikki kotoa löytyvät Asterixit ja sen jälkeen innostuin hankkimaan puuttuvatkin, Obelixin kaleerin ja uusien tekijöiden Piktit. Conrad tekee minusta pätevää työtä; kuvista ei arvaisi tekijäkaartin vaihtuneen. Ferrin tarina ei ihan yllä aiempien Asterixien parhaimmiston tasolle - mutta ei se kyllä niin huonokaan ole kuin jotkin uusimmista. Odotan mielenkiinnolla seuraavia, ehkä Ferrikin siitä rentoutuu ja oppii irrottelemaan. Reijo Pois työpöydältä -blogista odottaa luottavaisin mielin jatkoa.

Camilla Läckberg (2012). Merenneito. Elisan äänikirja, itse ostin. Merenneito on ollut kesken pienen ikuisuuden mutta nyt sain sen vihdoin loppuun. Olen kuunnellut tätä enimmäkseen lenkeillä, ja koska olen juossut aika harvoin yksin, eteni kirjakin hitaasti. Loppua kohti opettelin kuuntelemaan kirjaa myös kotitöitä tehdessäni. Siitä taitaakin tulla tapa! Mitähän itse kirjasta sanoisin? Alkuun en oikein intoutunut. Lukija lukee harvinaisen heikolla rytmityksellä ja jotenkin kyllästyneen kuuloisesti, mikä saa kielen kuulostamaan kömpelöltä ja kutsuu huomaamaan kaikki pienet toistot. Vasta viimeisellä kolmanneksella aloin innostua tarinasta, joka onkin paljon rankempi kuin alussa tuntui. Kirja loppuu niin koukuttavasti, että piti heti laittaa varaukseen sarjan seuraava osa. Norkku suorastaan haltioitui ja Sara kuvaa jäätävän hyväksi.

Joulukuussa kannattaa muuten seurata kirjabloggaajien joulukalenteria, jonka ensimmäinen luukku aukesi tänään Luettua elämää -blogissa. Samasta paikasta löytyy myös lista tulevista luukuista.

Valoisaa joulukuuta kaikille!

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.

Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:

Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)

Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

Suuri illusioni

Suuri illusioni on jatkoa sarjalle Seikkailuni Live-Lukupiirissä - ks. edellinen osa täältä - mutta samalla kyse on muustakin. Tämä on näet se ihkaitse lukupiirille ehdottamani kirja. Olen Waltarin historiallisten romaanien fani ja pidin myös Komisario Palmusta taannoin, niin erilainen kuin se olikin verrattuna aiempiin Waltari-kokemuksiini. Siksipä olen päättänyt vähitellen tutustua Waltarin muuhunkin tuotantoon.

Illusioni on Waltarin esikoisromaani ja kirjoitettu 19-vuotiaana. Waltari itse on viidenteen painokseen kirjoittamassaan esipuheessa ottanut vähän etäisyyttä vuonna 1928 ilmestyneeseen läpimurtoteokseensa; kypsää kirjailijaa sen sävy ja tyyli jo nolottivat. Kirja on kuitenkin kestänyt aikaa omalla tavallaan. Waltarilla on kerronnan lahja, taito laittaa sana toisen perään niin, että sitä tekee mieli lukea. Kertojan taika tunkee läpi sentimentaalisuuden Illusionissakin.

Jos kirja on lukulistallasi ja haluat juonesi tuoreena, hyppää seuraavien kappaleiden yli - spoileria pukkaa!

Tarinan kertoja on Hart (olisiko nimessä symboliikkaa?), nuori mies, joka aloittelee toimittajan uraa Helsingissä. Hän tutustuu boheemissa salongissa kauniiseen ja vähän paheelliseen Caritakseen (ihan kevyttä symboliikkaa nimessä?) ja kirjailijaan nimeltä Hellas (öööh, ihan höyhenkevyttä symboliikkaa??). Nuori Hart, jonka kypsyyttä tarinassa osoitetaan tekemällä hänestä Pikkuveljen huoltaja, rakastuu Caristakseen. Hän kiemurtaa rakkauden, elämän ja ylipäätään kaiken turhuuden tuskassa. Hartin rakkaus vain yltyy, kun hän huomaa olevansa Hellaksen kilpakumppani. Kahden miehen välille virittyy vähitellen henkinen toveruus, jonka ytimen muodostavat kissa-hiiri-filosofointi, Hartin vastentahtoinen ihailu sekä jaettu rakkaus Caritakseen. Kumpikin kärvistelee mustasukkaisuuden kanssa, mutta Hart löytää itsestään, filosofisen ja kärsivän Hellaksen kamppailun myötä, suuruutta uhrata onnen rakkaudelle. Lopussa kukaan ei ole onnellinen sillä perinteisellä happy-ever-after -tavalla. Mutta ylevämpää henkistä onnea riittää: puhtain käsin kuollut Hellas on epäilemättä onnellinen olemattomuudessaan, Hart on kasvanut kyynärän verran, ja Caritas ponnistaa puhtaista muistoista kohti parempaa tulevaisuutta.

Rakkaustarina on, jos toden sanon, Illusionissa minusta aika tylsä. Wikipedian mukaan kolmiodraama on monimutkainen ja vaikea, mutta enpä nyt tiedä; Hellaksen ja Caritaksen keskinäinen vihamielisyys haiskahti alusta lähtien entisten rakastavaisten väleiltä. En myöskään onnistunut pitämään minä-kertojasta, jonka ailahtelevainen intohimo ja turhuuksien turhuus -meininki ärsytti. Waltari oppi sittemmin sisällyttämään sanottavansa tapahtumiin vähemmän suorasukaisesti, mutta tässä tunteiden ja etenkin aatteiden kuvaus rehottaa kuin villiintynyt niitty. Oikeastaan kirjan henkilöitä enemmän tässä innostikin symbolinen ja ideoiden taso. On kuin kirjassa käytäisiin keskustelua elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. Onko yksilö minkään arvoinen, jos ei anna mitään kokonaisuudelle? Onko onni edes tavoittelemisen arvoinen, nautinnosta puhumattakaan - vai lunastaako ihminen olemassaolon oikeutuksen omistautumalla jollekin itseään suuremmalle? Vaikkapa rakkaudelle?

Mietin tätä lukiessani, että Hellaksen visioima kollektiivisuuden aalto on jo ehtinyt tulla ja mennä; nyt ollaan vakaasti individualismissa... joka on ehkä jo taittumassa taas jonkinlaisen uuden kollektiivisuuden suuntaan. Henkinen ilmasto lämpenee ja kylmenee vähän kovemmalla sykkeellä kuin fyysinen. Waltarin nuoruudenpäivinä uskottiin tulevaan - Katsokaa! - nämä pojat luovat vielä kerran uuden maailman. Nyt katsomme taustapeiliin melkein mieluummin kuin horisonttiin.

Pakko varmaan mainita vielä kielellisenä yksityiskohtana tuo nimen "illusioni". Hih, luin sen pitkään genetiivimuodoksi sanasta illusio - olin jo varmaan yli puolen välin ennen kuin tajusin, että se on vanhahtava muoto sanasta illuusio. Illuusio ei siis oleva vain kertojan; se on kollektiivinen harha. Ja niitä harhoja on monia - nuoruus, rakkaus, merkitys, illuusioita kaikki tyynni. Waltari pyörittää illusioneita pitkin matkaa ja antaa useita vaihtoehtoisia tulkintoja. Loppupeleissä alkoi syystä tai toisesta päässäni  soida jäljelle jää vain tuo... ihmisen ikävä toisen luo. Rakkaus on illuusio, joka kohdistuu illuusioon, ts. kuvaan, jonka olet toisesta ihmisestä päässäsi kehityllyt.

Vastustan kiusausta ottaa malliksi yhtä niistä illuusioita käsittelevistä kohdista; demoan mieluummin tätä kollektiivisuuden vs. yksilöllisyyden sivuteemaa.

"Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa "meidän koulu". Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, - ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. [--] Tulevaisuus, - huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämättään sitä sanaa, - tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. - Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi." (s. 111)

Tekstinäytteestä näkyy osittain sekin, mikä Waltaria itseään Illusionissa jälkikäteen ärsytti: palo, into, ylilyönnit - sanalla sanoen: nuoruus! Kaikki on tulta tai kaikki on tuhkaa. Mutta oikeastaan minusta tällainen röyhkeä, raaka nuoruus on kiinnostavampaa ja tehokkaampaa kuin ylenmäärin hienostunut, symbolinen ja teknisesti taidokas nuoruus. Waltarin kertojahahmon muka-kyynisyys on liikuttavaa ja ilmaisuvoimaista. Vaikutus ei enää tänään ehkä ole ihan sitä mitä nuori Waltari kirjoittaessaan tavoitteli, mutta todellista yhtä kaikki.

Loppuun vielä lukufilosofinen huomio. Blogeissa ja vähän kai muuallakin on puhuttanut se, että Finlandia-ehdokkaiksi valikoitui (hah, enpäs aiokaan sanoa "naisten kirjoittamia kirjoja"!) historiaa tarkastelevia romaaneja. On hyvä juttu, että nykykirjailijatkin historiaa pohtivat ja tutkivat. Miten muutenkaan me sitä voisimme kollektiivisesti käsitellä?  Mutta aikalaiskirjoillakin on oma painoarvonsa. Opetuksen ja tutkimuksen maailmassa puhutaan toisinaan "autenttisista ympäristöistä". Vanhat kirjat ovat omalla tavallaan sellaisia; Suuri illusioni ja vaikkapa sen kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt Hilja Valtosen Varaventtiili antavat yhdessä erilaisen, ristiriitaisen ja elävän kuvan 20-luvun lopun Suomesta. Sen ilmapiiri saa tekstuuria, syvyyttä, todellisuutta. Oppikirjat ja myöhempien aikojen hyvien kirjailijoiden tuotokset voivat antaa paljon, mutta ne eivät voi asettaa meitä lukijoina samalla tavalla tapahtuma-aikaansa kuin vanhat, aikalaisille tarkoitetut kirjat.

Olen iloinen, että suomalaiset kustantajat aina silloin tällöin muistavat meitä uusintapainoksilla vanhoistakin kirjoista. En väitä, että kaikki vanha kirjallisuus on säilyttämisen arvoista, mutta soisi valittuja teoksia nousevan uusintapainoksina esille useamminkin.

Mika Waltari (1980, alkuperäinen 1928). Suuri illusioni. Kahdeksas painos (linkki uusimpaan). WSOY. ISBN 951-0-03814-8.

Arvioita:
Ankin kirjablogi
Meri Mitä eniten haluat -blogissa

Komisario Palmun erehdys

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen

Mika Waltarin historialliset romaanit ovat olleet minulle rakasta lukemistoa maailman sivu. Sinuhe on vaan edelleen hyvä - enkä kyllä keksi yhtikäs mitään urputtamista Johannes Angeloksesta tai Ihmiskunnan vihollisistakaan. Tiedostan, että Waltari on kirjoittanut paljon muissakin tyylilajeissa, mutta minulle hän on ollut nimenomaan historiallisten romaanien kotimainen kingi. 

Waltarin dekkareitakaan en ole ennen edes harkinnut. Liekö syynä vuoden 1984 paikkeilla yläasteen äidinkielentunnilla pakkokatsottu mustavalkoinen Palmu-leffa? Jonkinlainen etiäinen hienhajuisesta luokasta ja lentävistä pyyhekuminpalasista tuli heti kun tartuin tähän. 

Komisario Palmun erehdys on Todella Klassinen Dekkari monessakin mielessä. On älykäs, persoonallinen etsivä ja hänen käsittämättömän hidasälyinen apurinsa; on yläluokan perhe hulppeine taloineen ja luurankokaappeineen; on lukittua huonetta ja rajattua epäiltyjen joukkoa. On jopa epäilyttävä hovimestari! Niin tarkkaan on jokainen genren konventio päässyt mukaan, että kyseessä lienee Waltarin vakain tuumin ja harkiten toteuttama intertekstuaalinen isku.

Waltarin versiossa kertojana on hömelö apulainen, jonka selostamana lukijalle aukeaa yksityiskohtainen kuva kaikesta mitä etsiväkin näkee; lukija saa vapaasti arvailla murhaajaa samojen tietojen pohjalta. Ja peli on reilua, parhaiden klassisten dekkareiden tapaan! Loppuratkaisun kohdalla voi aidosti myöntää, että kaikki palapelin osaset tarjottiin lukijallekin - oma moka jos kiinnitti huomionsa komisarion velmuiluihin tai salonkiromansseihin sen sijaan että olisi keskittynyt johtolankoihin.

Jännäsin etukäteen miltä Waltarin teksti maistuisi tässä ilmeisesti 30 - 40 -luvulle sijoittuvassa tarinassa, mutta eipä ole valittamista. Toki Erehdys on vanhahtavaa suomea, mutta se on sitä rikkaalla, sujuvalla ja hauskalla tavalla. Waltaria tai Valtosta lukiessa huomaa, ettei hyvällä tekstillä ole parasta ennen -päiväystä. Erityinen kunniamaininta pitää antaa tiivistelmistä jokaisen luvun alussa; monta kertaa hirnahtelin itsekseni kun kumman lauseen merkitys myöhemmin selvisi. Neiti Vanteella on linna Espanjassa, hah! 

Kylmät kädet -kirjassa päähenkilö kommentoi Mika Waltarin naishahmoja, arvioiden Waltarin tapaa kuvata naisia kaksijakoiseksi. Kun tuon luin, pyöri autostereoissa jo Komisario Palmun erehdys, ja sattumoisin Morren blogissakin virisi juuri keskustelunpoikasta aiheesta. Parin viimeisen CD:n ajan kelasin siksi mielessäni erityisesti naishahmoja.

No, Erehdyksessä naishahmoissa on nuoria ja vanhoja, ja nuoret ovat kauniita. (Mutta nuoret ovat kauniita, ainakin näin neljänkympin tältä puolelta nähtynä, joten voiko Waltaria moisesta moittia?) Erehdyksen naiset ovat fiksuja, mutta miehissä löytyy skaalaa tampiosta terävään. Pahisnaiset ovat kauhean pahoja ja hyvisnaiset hyviä, miehissä on enemmän vaihtelua tässäkin suhteessa.

Ehkä naisten kuvaus tässä on jollain tavalla vähemmän syvää kuin miesten, mutta tuskinpa naishahmojen "kaksijakoisuudesta" kannattaa rutista tämän kirjan yhteydessä. Luonnekuvaus on joka tapauksessa karrikoitua; Erehdys on klassinen dekkari, ei mitään psykologinen trilleri.

Vaikkapa Sinuhessa tai Johannes Angeloksessa taas... mutta niissä naishahmoihin tutustutaan mieskertojien välityksellä. Olisiko niin kummallista, jos mies mielessään yksinkertaistaisi naista, sen mukaan mikä on suhde naiseen, ja suhteen seuraus? Sinuhe ei ymmärrä naisia - mutta eipä hän ymmärrä miehiäkään.

Iiks, olin kuvitellut voivani sanoa jotain Waltarin naishahmoista, mutta eihän minulla siihen ole eväitä. En vaan ole lukenut Waltaria tarpeeksi lavealti perustellun mielipiteen muodostamiseen. Pidetäänpä tämänkin puutos mielessä...

Vielä Erehdykseen palatakseni, kyllä Lars Svedberg on loistava lukija!

Mika Waltari (2007, alkuperäinen 1940). Komisario Palmun erehdys. WSOY, äänikirja. Lukija Lars Svedberg. ISBN 978-951-0-32558-2.

Arvioita:
Kirjavinkeissä

Sinuhe egyptiläinen

Tyttäreni teki tästä kirjasta esitelmän toissaviikolla. Hänen valituksensa Sinuhen sietämättömästä typeryydestä ja raivostuttavasta harhailusta herättivät halun lukea kirja uudestaan. Pokkariversio löytyy kotihyllystä.

Ensimmäisen kerran luin kirjan lukioaikoina. Silloin taisin pitää Sinuhea mielettömän upeana filosofisena opuksena.  Edellisen kerran luin sen 7-8 vuotta sitten. Silloin luin kirjan ääneen, iltasatuna pala kerrallaan. Taisin sensuroida muutaman kohtauksen Kuolleiden talosta... toivottavasti! Siltä lukukerralta jäi parhaiten mieleen kieli. Nyt olen lukenut kirjaa uudestaan pala kerrallaan, muiden kirjojen välissä. En sentään ääneen.

Mitä Sinuhesta voi sanoa? Kyyninen filosofia ei enää kolahda vanhaan malliin. Jumalien turhuuttakaan ei tarvitse enää todistella. Huumorin huomaan ilmeisesti vanhemmiten paremmin.  Katkerasta lopusta huolimatta tarina on myös tyynempi nykyisestä perspektiivistäni. Elämää suuremmasta on tullut ihmisen kokoista. 

Historiallisena romaanina Sinuhe on mielestäni edelleen erinomainen, kuten useimmat Waltarin historiallisista tiiliskivistä. 

Uskaltaisiko nykyään kukaan enää kirjoittaa romaania niin vahvasti erilaisella kielellä? Tai vielä tärkeämpää, löytyisikö kaupallista kustantajaa, joka uskaltaisi ottaa riskin?  Vuonna 1945 taisi olla suurempi toleranssi pitkille lauseille. 

Huumorin kunniaksi tyylinäyte Kaptahilta:

Jos et salli minun lähteä kanssasi, tulen jäljessä etkä voi minua estää, mutta mieluummin lähtisin kanssasi, sillä pelkään kovin pimeässä. Muutenkin pelkään tuota pimeää taloa niin pahasti, että luuni muuttuvat vedeksi vain ajatellessani sitä, ja siksi toivon sinun sallivan, että otan viiniruukun mukaani voidakseni silloin tällöin matkan varrella rohkaista mieltäni, sillä pelkään muuten alkavani parkua pelästyessäni ja häiritseväni siten sinua. Asetta minun ei näet kuitenkaan kannata ottaa mukaani, koska olen helläsydäminen mies ja kauhistun verenvuodatusta ja olen aina luottanut enemmän jalkoihini kuin aseihin, niin että jos aiot taistella jumalan kanssa, saat hoitaa sen asian yksin ja minä katselen sivusta ja rohkaisen sinua neuvoillani. [s. 313]

 Mika Waltari (1987).  Sinuhe egyptiläinen. Porvoo: WSOY. (22. painos).