Cryoburn

Posti toi alkuviikolla ihanan paketin: Amazon muisti ennakkotilaukseni ja lähetti viimeisimmän osan Lois McMaster Bujoldin ainutlaatuista Miles Vorkosigan -sarjaa. Ihan sama mitkä kirjat hyllyssä ovat odottaneet lukuvuoroaan, Milesilla on etuajo-oikeus. Osoitti ennennäkemätöntä kypsyyttä että ylipäänsä pystyin lukemaan loppuun kesken olleen Pirjo Hassisen kirjan ennen kuin astuin Cryoburn'n pyörteeseen.

Juonen puolesta Cryoburn on tyypillistä Miles Vorkosiganin puolijuoksua. Vaikka Miles tässä kirjassa on jo lähes neljänkymmenen, ei hänen tahtinsa ole merkittävästi hidastanut eikä taipumus ryhtyä pelastamaan jokaista tielleen osuvaa hylkiötä haihtunut. Cryoburn'ssa Miles on Keisarillisen Tarkastajan virkansa puitteissa perehtymässä laajamittaisen kryoniikan eli ihmisten syväjäädyttämisen seurannaisvaikutuksiin taloudelle ja demokratialle. Kiboun planeetalla syväjäädytykseen siirtyneiden kansalaisten äänioikeudet on luovutettu kryofirmoille, huonoin seurauksin. Miles pelastaa pari kryo-orpoa, paljastaa paikallisten korporaatioiden pahat puuhat, sekoittaa pahanpäiväisesti paikallisen lähetystön elämän ja auttaa yhteiskunnan hylkiöt paremman tulevaisuuden alkuun. Milesin yksityiselämä on tällä kertaa sivuosassa. Lapsikatras on kasvanut ja suru-uutisiakin kuullaan.

Rakenteen puolesta Cryoburn on varsin suoraviivainen, eikä tekstikään ole erityisen mutkikasta tai muuten mieleenpainuvaa. Juju on maailmassa, tarinassa, Milesissa.

Miles made encouraging noises. If there was one skill Miles had honed in his youth, it was how to please an old man by listening to his complaints. Yani needed no more than a nod to launch into a comprehensive denunciation of modern Kibou, a world with no need nor place for him. Some of his phrases were so practiced they came out in paragraphs, as if he'd told them over to anyone who would stop to listen. Which, by this point, was no one - the few other residents who drifted in gave Yani's table a wide berth. His rheumy eye brightened at this new audience who didn't show visible signs of wanting to chew through his own leg to get away, and Miles's suspect druggie status was temporarily forgotten. (s. 55)

Joihinkin mielikuvitusmaailmoihin, joihinkin henkilöhahmoihin kiintyy niin ylettömästi, ettei niitä voi oikeastaan arvioida. Olen ollut hulluna Vorkosigan-tarinoihin ensimmäisestä alkaen. Nämä ovat hauskoja kirjoja vakaaseen komediasarjatyyliin, värikkään romanttisia ritaritaruja avaruusoopperan tapaan, galaksiluokan tarinoita ihmisenkokoisista motiiveista. Varsinainen salaisuus on kuitenkin päähenkilön persoonallisuudessa. Kuinka voisin olla pitämättä lyhytkasvuisesta neuroottisesta nerosta, joka saa vastustajan kuin vastustajan solmuille manipulaatioillaan, mutta on samalla aseistariisuvan avuton omien sukurasitteidensa edessä? 

Kuten huomaatte, minun on todella vaikea sanoa mitään järkevää tästä kirjasta. Objektiivisuutta tavoitellen joudun toteamaan, ettei tämä ollut sarjan parhaita. Narratiivia viedään eteenpäin enemmän sivuhahmojen (karkulaispoika Jinin ja asemies Roicin) kuin Milesin itsensä avulla. Toiminta on entisellään, mutta dynaamisimmat suhteet puuttuvat - samoin ahdistus. Miles on parhaimmillan silloin kun hän haluaa jotain mitä ei näytä voivan saada. Cryoburn'ssa Miles tosin saa jotain mitä ei halunnut, mutta vasta lopussa. Järisyttävimmät tapahtumat on säästetty viimeisille sivuille.  

Miles Vorkosiganin ura ja maailma ovat ehkä vähän epäuskottavia, mutta oi-niin-viihdyttäviä. Nämä ovat scifi-iloittelua parhaimmillaan. McMaster Bujold pitää sen verran kiinni tieteellisen spekulaation pelisäännöistä, että voin selittää itselleni kaiken tämän mahdolliseksi. Jopa Milesin kotiplaneetan absurdille kulttuurille annetaan sarjan mittaan jonkinlainen selitys. Sarjan maailma on sisäisesti johdonmukainen, ja Miles Vorkosigan mahdottomine tilanteineen tekee loput. McMaster Bujold onnistuu myös tuomaan jokaiseen kirjaan juuri sen verran ihmisyyttä ja sosiaalista spekulaatiota, ettei homma luisu ihan puhtaaksi komediaksi, vaikka henkilöt ovatkin tyyliteltyjä.       

Warrior's Apprentice, Master-at-arms, Mirror Dance ja Civil Campaign ovat parempia osia sarjassa, ja Memory ehkä yksittäisenä romaanina paras. Siinä Miles kohtasi rajansa. Lukeminen kannattaa kuitenkin aloittaa Warrior's Apprentice -kirjasta, joka on Milesin saagan ensimmäinen. Aiemmat Vorkosigan kirjat keskittävät hänen vanhempiensa tekemisiin, eikä niissä ole samaa imua.

Voi, nyt tekee mieli lukea nämä kirjat uudestaan... mutta kun kaukolainat odottavat... *huoh* 

Lois McMaster Bujold (2010). Cryoburn. New York: Baen Books. 

SFFworld.comin arviointi löytyy, samoin GeekSpeak Magazinen. 

Sano että haluat

Pirjo Hassisen Sano että haluat tuli lainattua jo muutama viikko sitten, joululoman alla. Olin päättänyt tutustua Hassiseen osana projektiani löytää  nykysuomalainen naiskirjailja, jonka naishahmot puhuttelisivat henkilökohtaisesti, sanoisivat ehkä jotain uutta elämästä sellaisena kuin se minulle näyttäytyy. Ihan täysosumaa ei ole vielä tullut; Alasalmen kirjoista olen pitänyt mutta lukemani kolme romaania ovat pyörineet omasta arjesta etäällä olevissa teemoissa.

Nostin Hassisen lukupinon päällimmäiseksi, kun Hesari listasi alkuviikosta 2000-luvulla apurahaputkeen päässeitä kirjailijoita (linkki lyhennettyyn juttuun tässä).  Kirjallisen eliitin kaikkein konkreettisin arvostuksen osoitus – rahaa! – merkitsee varmasti jotain? 

Salla tosin käsitteli taannoin blogissaan Elina Jokisen väitöstutkimusta kirjailijoiden apurahoista, ja joutui toteamaan, ettei suomalaisena himolukijana tuntenut monenkaan apurahoja saaneen kirjailijan teoksia. Eivätpä ole minunkaan lukemiseni kovin hyvin korreloineet apurahaputkien kanssa. Tämä on ensimmäinen Hassisen kirja minulle.

Sano että haluat pyörii kolmen päähenkilön ja muutaman sivuhahmon ympärillä. Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Teksti oli minusta kaunista kieltä, oivaltavaa ja yllättävää.  Romaanin asetelma on sekin ihan kohdallaan: miehen ja vaimon syvien, sensuellienkin unelmien sovittamaton ristiriita, jonka konkretisoi kolmas pyörä, joka yllyttää kokkimiestä haaveilemaan makujen satumaasta. Romaanin alussa kolmas pyörä, Essi, on kadonnut. Mysteeristä kasvaa ajan tasoja yhdistävä jännite. Tässä on selvästikin eväät sekä juoneen että syvyyteen. 

Molempia löytyi. En silti juuri pitänyt tästä kirjasta. Jouduin oikein miettimään, mikä meni vikaan. Ehkä tämä on puhtaasti makuasia. En pitänyt kertoja-Laurasta henkilönä, vaikka tunnistan itsessäni osan hänen tunteistaan.  

Tai sitten olen riittämätön lukijana. Tarina on kerrostettu siten, että koko ajan analysoidaan tietoisesti ja vähän teennäisesti jo tapahtunutta, tarkastellaan nähtyä ja koettua suhteessa myöhempiin tapahtumiin ja oman psyyken liikkeisiin. Tämä sopii keskeisen kertojan Lauran  psykologin ammattiin, mutta en osannut sopeutua siihen. Laura voi kertoa kaikkitietävänä minänä omista tuntemuksistaan, mutta kuka on kaikkitietävä kertoja, joka Essiä selittää?

Vaikka lukiessa tunnetilojen syvä kuvaus välillä repäisi mukaan, etäännytti jokin kerronnassa. Oli kuin kirjailija olisi valmistellut jokaisen oivalluksen hippusenkin tässä romaanissa ilmitasolle. Saadakseni tästä kirjasta iloa minun olisi pitänyt pystyä murtautumaan syvemmälle älyn tasolle – tai kyetä eläytymään emotionaalisesti kirjaan – eikä kumpikaan onnistunut.

Sano että haluat ei silti jäänyt kesken. Intensiteetti riitti melkein loppuun asti. Makujen puhtaan nautintomaailman etsintä oli paikoin herkullista, äitiyden kokemus tuskaisen vahvaa.

Mahdollisesti tämä oli väärä kirja minulle mutta loistava monelle muulle. Otankin poikkeuksellisen pitkän näytteen antaakseni tekstille reilun mahdollisuuden vietellä...     

Jokainen matkan varrelta silmiin tarttunut kuva riivasi häntä. Pensaat ja puut, katulamput jotka odottivat lasisen värittöminä heinäkuun lopun pimeitä iltoja jolloin ne viimein sytytettäisiin. Vesi kaupungin ympärillä velloikin hänen yllään koko iltayön: ”Minäkö vain vettä, jota pikkuiset jalat sotkevat äärieni niukoilla hiekkarannoilla…?” Essi yritti katsoa televisiosta nauhoittamaansa ohjelmaa, mutta se tukehtui yön pauhun alle.

Seuraavana iltana kun Essi oli jälleen kävellyt kotiin, hän istui kauan sängyllään hiukset kosteina ja antoi vierauden tunteen tulla koko voimallaan. Se, mitä hän aiemmin oli luullut omaksi elämäkseen, olikin ehkä ollut hengityksen pidättelyä. Edes romaaneja lukiessa tai elokuvia katsoessa hänen päässään ei ollut tapahtunut yhtä paljon. Essi käsitti ettei kyse voinut olla vain kaupungin halki kävelemisestä, siitä että asiat tapahtuivat ympärillä yhtä aikaa tuskastuttavan hitaasti ja hallitsemattomasti. Se, mihin hän tarttui kaikella uteliaisuudellaan, oli juuri uusi vierauden tunne. Se ei pelottanut häntä, vaan häntä pelotti se että ihmettely haihtuisi ja hän jonain iltana vain kyllästyisi ja palaisi entiseen. (s. 23-24)

Pirjo Hassinen (2009). Sano että haluat. Helsinki: Otava.

Terhi Anttilan arvio Keskisuomalaisessa on positiivinen, Heli Peltoniemeltä on tullut ylistävä arvio Turun Sanomissa. Raisa Mattila Hesarissa jäi jotain kaipaamaan. 

Tumman veden päällä

Peter Franzénin Tumman veden päällä on ollut esillä blogeissa syksyn mittaan ja vähän kiinnostanutkin aiheen takia. Lopullisesti se nousi lukulistalle Jorin kehuilla. Välipäivinä sain opuksen kirjastosta ja pienen vihjauksen, että muitakin on jonossa; kirjastossa on ilmeisesti huomattu, että olen perustanut lainauksillani haarakonttorin tänne kotiin. Kävin siis kirjaan käsiksi jo nyt, vaikka jokin kevyempi olisi ehkä sopinut töihinpaluun tunnelmia tasapainottamaan.

Tumman veden päällä oli monessa mielessä todella hyvä romaani todella vaikeasta asiasta. Franzén onnistuu melkein sataprosenttisen uskottavasti rakentamaan lapsen näkökulman kirjaan. Lyhyehköt muistot, välähdykset, joista romaani koostuu, ovat tässä onnistunut ratkaisu. Teksti on juuri sellaista tarkkaa mutta heikosti tiedostavaa ja yhdistävää havainnointia, joka tuntuu aidolta esikouluikäiselle. Oma minä on jo, mutta sen reflektointiin ei pieni vielä ihan yllä. Pidin kovasti varsinkin Papan ja Mummon hahmoista kertoja-Peterin silmin nähtynä.

Takakannessa kirja on "kasvukuvaus". Minusta paino on enemmän kuvauksella kuin kasvulla. Päähenkilön kypsyminen ei tullut minulle ilmeiseksi. Sen sijaan tunnelma kirjassa oli uskomattoman vahva. Olen lähes samaa ikäluokkaa kuin kirjailija, ja lapsuusmuistot suorastaan ryöpsähtivät mieleen. Naapurin penskojen paremmat sukset, mummolan tummunut sauna, villavanttuut ja emalimukit. Franzén tyytyy kuvailemaan kuten lapsi kuvailisi, ei arvota eikä tulkitse. Muuten aikamatka ei onnistuisikaan.

Pappa kapuaa lauteilta alas näppärästi niin kuin ei tuntisi uuvuttavaa kuumuutta ollenkaan ja alkaa sekoittaa minulle sopivaa vettä tummenneella itse tehdyllä rautakauhalla. Minä käännän vähän jakkaraani ja istahdan selkä pappaan päin. Hiukseni pestään, korvat, niska, kainalot, selkä, kikkeli, takapuoli, jalat.

"Kyllä nyt tullee puhasta, ko oikein natisee", pappa sanoo ja pyyhkii loputkin saippuat selästäni ja kaataa puhdasta, sopivan lämpöistä vettä päälleni. Parempaa kuin suihkussa! Pappa avaa minulle oven pukuhuoneeseen, josta tulvahtaa viileä ilma ja raikas, puhtaiden vaatteiden tuoksu. Pappa kopauttaa muutaman kerran rautakauhalla lämpöpatteriin, jotta mummo tietää tulla hakemaan minut takaisin yläkertaan. (s. 26-27)    

Tumman veden hypnoottinen kupla särkyi minulla vasta ihan lopussa. Muutamassa kohdassa vähän jo kipristeli aikaisemminkin, mutta vasta lopussa sorruttiin pahemmin: ekaluokkalainen ei ajattele niin kuin Peter toiseksi viimeisessä luvussa. Ehkä tarkoitus oli osoittaa tunnetilojen selvemmällä verbalisoinnilla Peterin kasvaneen, mutta... nyt ei mennyt läpi. Myös häpeän puuttumista mietin. Odottaisin Peterin olevan salailevampi, mutta toisaalta, isät näyttävät naapurustossa olevan aika arvaamattomia olentoja yleisemminkin.

Voi olla, että olen suotta rakkikoirana pienten puutteiden kimpussa, koska kalikka muuten kolahti niin kohdalleen. Auts. Mutta totta puhuen isoin miinus minulle oli pliisu lopetus. Lapsikertojan näkökulma juuri ja juuri kai oikeuttaa sen. Kun koko matka on kuljettu lapsen virran mukana, on ehkä turha vaatia selkeää päätöspistettä.

Onneksi oli sentään lopetus. Jep, olen rahvaanomaisen kiintynyt selkeisiin kaariin ja/tai kunnon lopetuksiin. Elämä ehkä vain jatkuu, mutta sillä ei olekaan käsikirjoittajaa. Romaanikirjailija voisi päätyä vähän dramaattisempaankin ratkaisuun. Nämä liudentuneet loput - joskus totaalinen lopetuksen puuttuminen - ovat sellainen meemi, jonka näkisin mielelläni menevän joskus muodista.    

Luulen, etten pitäisi tästä kirjasta yhtä paljon toisella lukemisella. Nyt tunnelma ja yksityiskohdat vetivät, mutta toisto söisi tehon. Silti tämä on erittäin hyvä kirja, pienine puutteineenkin. Esikoiskirjaksi huima esitys. Voikohan Pieneltä Esikoiskirjakerholta voi odottaa tällaisia? Rima taisi juuri nousta.

Peter Franzén (2010). Tumman veden päällä. Helsinki: Tammi.

Antti Majander Hesarissa tykkäsi kirjasta. Putte Wilhelmssonin arvionti Turun Sanomissa taas on paikoin aika raaka - ja hups, hänen mielestään häpeä on yksi romaanin emotionaalisista kiinnekohdista. Hyvä että selvisi nyt minullekin *irvikissan virnettä hämärässä*.  Useiden blogistanilaisten arvioihin löytyvät hyvin linkit Jorin marraskuisesta postauksesta, joten ohjaan tätä kautta niihin; lisäksi Susa bloggasi tästä viime viikolla.

Valkoinen nainen

Valkoinen nainen päättää Päivi Alasalmen löyhän naistrilogian, jota päädyin lukemaan Sallan blogattua juuri tästä viimeisimmästä kirjasta. Valkoinen nainen ei tosin henkilöiden tai tapahtumapaikkojen puolesta kytkeydy aiempiin romaaneihin Ystävä sä naisien tai Tuo tumma nainen. Kirjoja sitoo yhteen se, että ne ovat tarinoita naisten maailmasta ja maailmankuvasta.

Valkoinen nainen Anita, entinen huippumalli ja kahden reippaan pojan äiti, asuu Afrikassa rakastavan metsästäjämiehen kanssa. Hän nauttii gin-tonicit brittiläisen everstin, saksalaisen avustusjärjestöpomon ja tansanialaisen ministerin kanssa ja kokee alkukantaisia elämyksiä nylkiessään saaliiksi saatua antilooppia lastensa ravinnoksi. Mutta jotain valkoista häivähtää näkökentän äärirajoilla, kuvayhteys alkaa vähitellen pätkiä ja syvän turkoosin Afrikan yön korvaa sininen suomalainen hetki. Arjen taika haihtuu ja jäljellä on päällisin puolin arkipäiväinen tragedia.

Ellen olisi jo tutustunut Alasalmeen aikaisemmin, usko olisi kyllä saattanut loppua ensimmäisten parinkymmenen sivun aikana, niin harlekiiniksi niillä heittäydytään...

Parasta, mitä Anita oli maailmalta saanut, eivät olleet muistot mallivuosista, vaan hänen aviomiehensä Kimmo, sekä lapset, jotka hän mieheltään sai. Anita tunsi itsensä paljon naisellisemmaksi nojatessaan miehensä vahvaan olkapäähän kuin poseeratessaan yhdenään huippusuunnittelijan luomuksessa. Hän oli ollut nuori tyttö, mutta Kimmo oli nostanut hänessä esiin naisen, ja hän oli ymmärtänyt asettaa miehen ja heidän tulevan perheensä kaiken muun edelle. Hän kyllä tiesi, minkä kultakimpaleen meri oli hänen käsiinsä huuhtonut. (s. 12-13)

Mutta lopussa kiitos seisoo. Valkoinen nainen on yllättävä ja ovela kirja. Se on helppolukuinen ja kevyt, osoittelematon, mutta kätkee sisäänsä kerroksia kerroksien perään. Valkoinen nainen tuntuu välillä hajanaiselta, mutta kun sen loppuun pääsee, palaset asettuvat paikoilleen. Kaikella on selityksensä.

Kaikissa kolmessa tähän asti lukemassani Alasalmen kirjassa on tämä piirre: tuntuu ettei niiden kanssa pääse pohjaan ollenkaan. Yksityiskohdat jäävät nakertamaan jonnekin takaraivoon. Pienet tarinat, vaaleanpunaiset leivokset, ajelu yöllä. Alasalmi ei päästä lukijaa niin helpolla kuin ensin luulisi. En varsinaisesti osaa eläytyä näiden kirjojen henkilöihin, mutta silti niissä on jotain kiehtovaa ja vastustamatonta. Ne ovat tarkkoja ja teräviä sommitelmia.

Tumman naisen kanssa mietin, että yksi sen piileviä teemoja oli kulissien rakentaminen, se että niin on jos siltä näyttää. Tässä romaanissa asiat ovat päinvastoin - mikään ei ainakaan ole sitä miltä näyttää. Jos Tummassa naisessa rakennetaan elämää ulospäin, Valkoisessa naisessa luodaan sisäinen täydellisyys.

Samalla tuntuu, että kysymys on jostain isommasta. Valkoisessa naisessa jäädään fantasioiden vangiksi, ensin miesten ja sitten omien. Voidakseen olla oma itsensä on kuitenkin luovuttava olemasta miehen fantasia ja löydettävä se oma; ja omasta fantasiasta on ilmeisesti luovuttava ennen kuin voi olla äiti.

Loppulauselma kirjakolmikosta: vau. Ehdottomasti lisää Alasalmea ohjelmaan.

Päivi Alasalmi (2008). Valkoinen nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Jukka Koskelainen Hesarissa tykkäsi kirjasta, ja Mirja Kuivaniemenkin arvio Ilkassa on positiivinen, kuin myös Teppo Kulmalan Savon Sanomissa.

A Feast for Crows

Seikkailuni George R.R. Martinin luomilla Westerosin mailla päättyivät toistaiseksi Tulen ja jään laulun viimeiseen ilmestyneeseen osaan A Feast for Crows. Huomaan vähän hämmästyneenä, että päällimmäinen tunne on melkein helpotus. Tähän kirjaan lähtiessäni tiesin jo ennakkoon että a) tarina jää kesken ja b) harmittaa kun se jää kesken. Pitäisi lukea vain valmiita saagoja - silloin kun tarina onnistuu herättämään mielenkiinnon, on turhauttavaa jäädä vaille loppuratkaisua. Pikkuisen iski myös jo jonkinlainen taisteluväsymys. Monta hyvää kirjaa on odottamassa, mutta Martinin sisäänkirjoittama lukupakotin esti tarttumasta niihin niin kauan kuin oli vielä sivuja jäljellä.

A Feast for Crows oli myös minusta sarjan tähän asti heikoin osa. Osittain syynä on, että tässä kirjassa Martin on tietoisesti jättänyt kaksi keskeistä tarinalinjaa sivuun; sen enempää Muurin tapahtumista kuin Danaerysin kohtaloista ei kerrota. Tyrion loistaa poissaolollaan, samoin Bran Stark. Sen sijaan kirjassa annetaan paljon tilaa Jamie ja Cersei Lannisterille, joista varsinkin jälkimmäinen on suoraviivaisen vastenmielinen tyyppi, ja Sansa Starkille, jonka persoona on keskushenkilöistä kehittymättömimmän oloinen. Kilpineito Brienne ei hänkään herätä myötäelämisen tunteita, vaikka onkin periaatteessa kiinnostava hahmo. Meren kaappareiden valtataistelut tosin ratkeavat, ja sisällissota näyttää päällisin puolin soditulta, vaikka seuraavan kaaoksen merkit ovat jo ilmassa. Nuori sitkeä suosikkini Arya on onneksi maisemissa, nyt entistä oudommissa sellaisissa, ja Sam Tarly kasvaa entistä kypsemmäksi. Lainaukseksi otankin sympaattisen palan Samin tarinaa.

Sam did not know how long it had been since last he'd slept, but scare an inch remained of the fat tallow candle he'd lit when starting on the ragged bundle of loose pages that he'd found tied up in twine. He was beastly tired, but it was hard to stop. One more book, he had told himself, then I'll stop. One more folio, just one more. One more page, then I'll go up and rest and get a bite to eat. But there was always another page after that one, and another after that, and another book waiting underneath the pile. I'll just take a quick peek to see what this one is about, he'd think, and before he knew he would be halfway through it. (s. 87)

George R.R. Martin selittää itse loppusanoissa, että oli alkujaan tarkoittanut kirjan rakenteen toisenlaiseksi, ja päätynyt leikkaamaan osan tarinalinjoista pois lyhentääkseen kirjan julkaisukuntoon. Tämä jätti kirjan jotenkin 'muotopuoleksi' edellisiin verrattuna; se on tasapainottoman oloinen, eikä loppuun syntynyt sellaista hengähdystauon tuntua, joka edellisissä oli. Jos olisin tajunnut Martinin ratkaisun ennakkoon, olisin ehkä odottanut A Feast'n kanssa seuraavan osan (A Dance with Dragons) ilmestymistä ensi syksynä. Voi olla että A Feast olisi toiminut yhdessä A Dance'n kanssa paremmin; kuuluuhan hyviin kesteihin myös tanssi -

Tulen ja jään laulu (Valtaistuinpeli, A Clash of Kings, A Storm of Swords) on ollut mielenkiintoinen poikkeama lähilukuhistoriassa. Aitoa magialla maustettua fantasiaa en ole lukenut vuosikausiin; viimeksi varmaan silloin kun harrypottereita luettiin iltasatuna. En myöskään ole ikuisuuksiin lukenut tällaista pidempää sarjaa, jossa osat eivät ole jokseenkin itsenäisiä. Oli ihanaa upota perusteellisesti hyvin kirjoitettuun, moniulotteiseen ja rankkaan satuun; mieleeni tulevat teinivuosien intensiiviset lukukokemukset. Toisaalta huomaan, että olen nykyään helpommin kyllästyvä. Olisi ehkä pitänyt vastustaa kiusausta lukea kaikki putkeen. Helpommin sanottu kuin tehty! Nyt jäin miettimään jäikö Feast'sta huonompi maku kirjan itsensä vai hiipivän Westeros-väsymyksen takia.

Kaikesta huolimatta luen varmasti seuraavatkin osat. Kevin Andersonin Saga of Seven Suns jäi aikoinaan kesken, kun hennot henkilöt eivät jaksaneet kannatella massiivista tarinaa. Martinin maailman väki on paljon inhimillisempää ja kiinnostavampaa.

George R.R. Martin (2006). A Feast for Crows. London: HarperCollins.

Kirja on suomennettu nimellä Korppien kestit.