11+11+11 =11 (?)

Sadun tunnelmaa Norjan aamussa.

Sekalaiset kiireet ovat äskeisen reissun jälkeen syöneet energiaa; olen surkean huonosti ruokkinut ja ulkoiluttanut blogiani. Onneksi se on helppo lemmikki, joka ei ajoittaisista laiminlyönneistä nyykähdä.

Sitä paitsi lomaan ei ole enää kuukauttakaan! Ja ulkona voi jo lukea!! Ja Hilary Mantelin Bring up the Bodies on tullut - jee!!!

Asiaan. Sain Saralta ja Kaisalta ja vielä Jenniltäkin kysymyshaasteen. Kiitos! Alla ehdottoman rehellisiä mutta äärimmäisen epäluotettavia vastauksia: tämähän on kuin omaelämäkertaa kirjoittaisi.

Ensin Saran kysymykset:

1. Lempikirjastosi? Täällä.

2. Mistä ostat pääasiassa kirjoja? Verkkokaupoista.

3. Sinulle tärkeä nuortenkirja? Kirja nimeltä Hiiri ja hänen lapsensa tulee ensimmäisenä mieleen. Se on jäänyt alitajuntaan - ja on kai ainoa kirja, josta olen ajatellut, että luin sen ns. liian pienenä.

4. Pelottavin kirja, jonka olet lukenut? Auts, todella vaikea kysymys. Ei saa kysyä näin vaikeita! Kauhukirjat harvemmin pelottavat mutta dystopiat usein. Esimerkiksi John Christopherin Nälkäkuolema hermostutti minua aikoinaan kovasti, taisi olla ensimmäinen kokemukseni lajityypistä. Kaikkein pelottavin kirja ikinä oli silti Daniel Nettlen Personality: sen jälkeen tiesin munaskuita myöten, että itseään ei pääse pakoon...

5. Lempirunosi? Tylsää mutta sellaista ei oikeastaan ole. Ei ole näkynyt runoa, johon minun olisi pakko palata uudestaan ja uudestaan. Vielä. Mutta jatkan runoharjoituksia.

6. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan, olet katsonut viimeksi? The Other Boleyn Girl.

7. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"? Hmmm... Tekisi mieli sanoa Tulen ja jään laulu, mutta oikeasti Westerosissa ei olisi kiva asua, ei ainakaan talvella. Mieluummin asuisin ehkä Asimovin Säätiössä, tietenkin Terminuksessa.

8. Mieluisin vuorokauden aika lukea? Ihan kaikki väliltä 06.00 - 01.00 käy meikäläiselle.

9. Kesäkirjasi? Riippuu kesästä! Tänä kesänä tulee varmasti luettua ainakin Kähköstä.

10. Mitä luet juuri nyt? Hilary Mantelin kirjaa Bring up the Bodies, joka on Susipalatsin jatko-osa.

11. Seksikkäin fiktiivinen kirjan henkilö? Perustelut? Mr. Darcy. Sulkeutunut, kokematon, kulturelli ja tykkää älykkäistä naisista. Täydellistä.

Sitten Kaisan kysymykset:

1. Mitä kirjaa luet tällä hetkellä? Itse asiassa tässä välissä ehdin Philippa Gregoryn The Lady of the Riversiin...

2. Mikä on lempipuuhaasi kesällä? Lukemisen ja golfin välillä on kauniilla säällä vaikea valita, joten yhdistelen: huristella kohti golfkenttää hyvä äänikirja autostereoissa pyörien.

3. Kuka tai mikä inspiroi sinua? Kauneus ja kauheus, oikeus ja vääryys, intohimo, rohkeus, sitkeys. Ääripäät.

4. Taito jonka haluaisit oppia? Ihmisten nimien muistaminen.

5. Jos et asuisi Suomessa, missä maassa voisit kuvitella asuvasi? Missä vain maassa, jossa naiset eivät ole automaattisesti toisen luokan kansalaisia. Ensimmäisenä suuntaisin varmaan englantia puhuviin maihin, mutta toisaalta Etelä-Euroopalla olisi puolensa!

6. Jos ottaisit valokuvan juuri nyt, mitä siinä näkyisi? Sotkuinen työhuone!

7. Kuvaile sydämen maisemaasi. Sisäpiha Helsingin Kalliossa. Asfaltti on lohkeillut ja kasvaa harvakseltaan voikukkaa. Kivitalojen kuiluun paistaa aurinko keltaisissa seinissä. Avoimesta ikkunasta kuuluu vaimeana Pink Floydin The Wall.

8. Mainitse yksi kirja, jonka aiot lukea kesällä. Kivaa, sain toisen tilaisuuden vastata melkein samaan kysymykseen... nyt sanon Hilkka Ravilon Älä itke äitini, olen vähän säästellyt sitä kesälomalle.

9. Jos olisit jonkin Muumien hahmo, mikä luultavasti olisit? Mieluiten olisin Pikku-Myy.

10. Tunnetko paljaiden jalkojesi alla mieluiten hienon rantahiekan, vihreän nurmen vai vilvoittavan veden? Vihreän nurmen, kiitos.

11. Jos saisit matkustaa aikakoneella ajassa taakse tai eteenpäin, minne matkaisit käymään? Vuosi 2212 voisi olla sopivan kaukana. Jeps, sinne. Varmasti avaruusmatkailun pienet ongelmat on jo ratkaistu silloin, ja voin ostaa halvan edestakaisen lipun Marsiin.

Ja Jennin kysymykset:

1. Onko sinulla muita harrastuksia lukemisen lisäksi? Golf, lentis ja vähän yhdistystoimintakin.

2. Miten kuvailisit itseäsi? Hih, tähän olen jo vastannut sietämättömän perinpohjaisesti täällä.

3. Onko sinulla joitain paheita? Juustot ja perunalastut ja oliivit. Vähän viinikin...

4. Mikä on elämässä tärkeintä? Eläminen hyvin. Se että keksii mitä "hyvin" tarkoittaa.

5. Mistä asioista innostut? Sitä on mahdoton (minun) arvata etukäteen... mutta Amazon.co.uk tuntuu arvaavan aika hyvin. ;-)

6. Paras asia, mitä elämässäsi on tapahtunut? Neidit A ja B. Tylsää mutta totta. Kaksoset saa tässä laskea yhdeksi.

7. Kuvitellaan, että joutuisit pakkaamaan reppusi siinä pelossa, että joutuisit äkillisesti lähtemään kodistasi. Mitä tavaroita reppusi sisältäisi? Luottokortin, iPadin, puhelimen, kannettavan. T-paitoja. Alusvaatteita. Vaihtokengät. Passin. Herranjumala, laturin! Kaksi laturia.

8. Mitä asioita et missään nimessä tekisi, vaikka sinulle luvattaisiin siitä / niistä huimia rahasummia? Öh... ei ole vielä kukaan luvannut huimia rahasummia sellaisesta mitä en suostuisi tekemään, joten enpäs tiedä. Heh, ehdotuksia otetaan vastaan. Kokeilemalla tämäkin selviää. :D

9. Entäpä mitä tekisit jos eräänä lauantaina-iltana huomaisit voittaneesi loton pääpotin? Korkkaisin kuoharipullon ja viettäisin aika hienon illan perheen kanssa. Ja pitkän yön nettikirjakaupoissa.

10. Mitkä asiat saavat sinut surulliseksi? Sellaiset joille en mahda mitään.

11. Luetko muita blogeja kuin kirjablogeja? Millaisia? Aika vähän. Luen muutamaa tutun blogia, muutamaa poliittista blogia, muutamaa ammatillisesti kiinnostavaa. Ruokablogeja luen kun törmään niihin reseptejä etsiessäni - säännöllisesti seuraan vain yhtä, nimittäin tätä. Viikonloppuna kokeilen noita jauhelihapihvejä vuohenjuustolla.

Todella moni on blogeissa jo ehtinyt vastaamaan 11 kysymykseen, joten samalla kaavalla en tällä kertaa laita haastetta eteenpäin. Sen sijaan Booksy proudly presents:

11 scifi-kysymystä

Vastata saavat kaikki halukkaat ja kykenevät. Ei mitään paineita kenellekään, joten en mainitse nimeltä esimerkiksi Raijaa tai Marjista tai Liinaa tai Johnnya... Jos kysymykset tuntuvat mahdottomilta, kannattaa harkita kesäopintoina spefin lyhyttä oppimäärää!

1. Uskottavin dystopia, johon olet sukeltanut?
2. Kummallisin vieras planeetta, jolla olet vieraillut?
3. Seksikkäin tapaamasi alien?
4. Paras aikamatkustustarina ikinä?
5. Hienoin robotti?
6. Mihin vuoteen matkustaisit jos lainaisin aikakonettani?
7. Millä planeetalla haluaisit asua?
8. Missä spefi-yhteiskunnassa et haluaisi edes käväistä?
9. Jos voisit saada minkä vain mutaation, mikä se olisi?
10. Ottaisitko mieluummin trikorderin, huispausluudan vai valomiekan?
11. Kohtaisitko mieluummin vampyyrin, zombien vai ihmissuden?

Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi

Kuva/kansi: Otava/Alex Merto

Olisikohan tämä ensimmäinen oikein ostamalla ostamani kotimainen e-kirja? Ainakin ensimmäinen Elisalta ostettu. Heti on pakko kitistä käyttöliittymästä: eivät ole Kindle-formaatin kirjat tällä tavalla kaatuilleet iPadilla. Kasvoton nuljahti nurin varmaan kaksitoista kertaa kirjan mittaan. Lisäksi tekstistä puuttuu tasaus ja tavutus. Gutenbergin ilmaiskirjoissa en asetteluista vikise, mutta lähemmäs 18 ekkua kustantaneelta kirjalta odottaa kirjamaista ilmettä.

Ja Otavan vielä! Ei siis minkään pienen tuskailevan kustantamon. Höh. Menee kyllä hetki ennen kuin uudestaan Elisan e-kirjaan investoin.

Sisällöstä... jaa-a. Tärkeä kirja aiheensa puolesta; totta kai Venäjän kehitys ja politiikka kiinnostavat. Ainakin niiden pitäisi, vaikka viime vuosina Venäjän seuraaminen on jäänyt vähemmälle. On niin vaikea tietää mitä uskoisi, eikä nyt ole enää työn puolestakaan juuri ollut yhteyksiä itärajan taakse. Nyt teki mieli lukea tämä, Pelevinin jälkeen.

Gessen kuvailee lyhyenlaisesti Putinin lapsuutta ja nuoruutta. Varsinainen tykitys on varattu hänen poliittisen uransa keinoihin ja tavoitteisiin. Gessen käy läpi osapuilleen kaikki Putinin vuosien skandaalit: vuoden 1999 pommi-iskuista Hodorkovskiin, Politkovskajaan ja Litvinenkoon. Länsimaisia lehtiä lukeville tuttujen juttujen lisäksi esillä on muutama vähemmän puhuttanut tapaus ja tilanne.

Kasvottoman jälkeen on vähän hermostunut ja epävarma olo. Gessen ei anna mitenkään mukavaa tai toiveikasta kuvaa venäläisestä politiikasta. Jos häntä on uskominen, naapurissa asustaa arvaamaton ja pelottava valtio, jonka johto käyttäytyy kuin gangsterijengi. Putin on varasteleva mafiatsaari. Mutta Gessenin tekstiä on rehellisesti sanottuna joiltain osin vaikea niellä purematta; hän kirjoittaa selkeän henkilökohtaisesti eikä yritäkään piilotella omia näkemyksiään. Hän ei epäröi sanoa, mitä Putin ajattelee tai on ajatellut... vaikka sitä tuskin voi kukaan ulkopuolinen tietää.

Useimpien oman sukupolvensa neuvostokansalaisten tavoin Putin ei ollut koskaan poliittinen idealisti. Ei ole tietoa, uskoivatko hänen vanhempansa koko maailman kommunistiseen tulevaisuuteen, proletariaatin oikeudenmukaiseen voittoon tai mihinkään muuhun ideologiseen hokemaan, jotka Putinin nuoruusvuosina olivat jo menettäneet tehonsa. Hän ei koskaan edes harkinnut suhdettaan näihin ihanteisiin. Lapsena häntä ei päästetty nuoriin pioneereihin, ja hänen kommunistisen puolueen jäsenyytensä lakkasi samaan aikaan kuin koko puolue. [--] (s. 111/273)

Siitä että kirjoittaja sijoittaa itsensä selkeästi kontekstiin raportoinnissaan voi olla kahta mieltä. Toisaalta voi olla hyvä, ettei teeskennellä objektiivisuutta; koko käsitteen järki ja merkitys on kieltämättä vähän kyseenalainen ihmistieteissä. Toisaalta kirjassa, jota lukee tietoa saadakseen, olisi mukava saada edes objektiivisuuden illuusio. Minulle elämäkerta on uskottavampi, jos se pyrkii tarkastelemaan kohdettaan useammasta näkökulmasta.

Huomaan ärsyyntyväni siitä, että Gessen, joka paheksuu median alistamista yksipuoliseen viestintään, käyttää itse estoitta tilaisuutta hyväkseen ja kirjoittaa hyvin yksipuolisen kirjan. Okei, onhan se vähän eri asia: yksi on valtakoneisto ja toinen toimittaja... Ongelma kai on siinä, että kuvittelin ostavani elämäkerran, mutta sain paremminkin katastrofipamfletin. Odotin jotain vähän vähemmän skandaalimaista ja vähän enemmän politiikkaa valottavaa. Jotain vähän tasapainoisempaa.

Tai ehkä tämä oli se tasapainoinen esitys ja Venäjän politiikka on tällaista Kummisetä-meininkiä.

Hui. Siis HUI!

Minulle tästä kirjasta tuli sellainen olo, että pitää lukea jotain muutakin. Gessenin raportoimat poliittisen järjestelmän muutokset ovat faktoja ja aika pelottavia sellaisia. Jotenkin olen nämä jutut missanut lehdissä. Eivätkä hänen Putin-tulkintansakaan ole itsessään epäuskottavia... mutta en haluaisi jäädä pelkästään niiden varaan.

Vaan mahtaako "puolueetonta" tekstiä nyky-Venäjästä ollakaan? Ehkä pitää vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja myöntää, että nykyhetkeä tarkastelevat tekstit ovat väkisinkin myös osa aikaansa. Ehkä poliitikoista ei voi kirjoittaa kirjoittamatta poliittisesti.

Masha Gessen (2012). Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi. Otava. E-kirja. Suomentanut Matti Kinnunen. ISBN 978-951-1-26733.

Arvioita:
Matti Posio Aamulehdessä
Jussi Kämäräinen Lapin Kansassa
Juhana Lepoluoto Savon Sanomissa

Kirjan kansa

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Kirjan kansaa voisi luonnehtia kirjan tarinaksi, sillä Brooks kertoo kirjaimellisesti erään kirjan historiasta ja vaiheista. Kirja on Sarajevon legendaarinen haggada, 1300-luvulla Espanjassa tehty kuvitettu kirja. Haggada on juutalaisen uskon seder-juhlan perinteisiin liittyvä rituaalikirja, mutta mutkikkaiden vaiheidensa aikana Sarajevon haggadasta tulee jotain enemmän: symboli.

Kirjan nimessäkin on symboliikkaa, joka ei aivan täysin käänny suomeksi. Alkuperäinen People of the Book voisi viitata "kirjan kansoihin" eli Koraanissa mainittuihin kristittyihin ja juutalaisiin, mutta myös "kirjan ihmisiin", ihmisiin, joiden kohtaloihin kirja on kietoutunut.

Brooks kehrää haggadan ympärille kiehtovan tarinan. Nykyhetkessä seuraamme Hannan, australialaisen konservoijan, elämää kasvukipuineen ja epäilyksineen. Menneessä kuljemme haggadan mukana kirjan vaiheita seuraillen sotaan, syrjintään, vainoon, myllerrykseen, aina kirjan syntyhetkiin ja tekijöihin asti. Juutalaisten kirja osoittautuu jokaisen kirjaksi - ainakin kaikkien niiden, joiden sydäntä liikuttaa ihmisen historia. Kirjan kansaa ovat kaikki; juutalaiset, kristityt, muslimit kaikki tyynni, kunhan vain huomaavat sen itse. Hyvyys ei ole jakautunut etnisten tai uskonnollisten rajojen mukaan. Brooks tarjoilee tämän viestinsä vähän turhankin valmiiksi paloiteltuna... mutta ei se mitään. Ei kai jokaisen kirjan mikään rubikin kuutio tarvitse olla.

Romaani perustuu monin osin Sarajevon todellisen haggadahin vaiheisiin, mutta Brooks on toki käyttäynyt kirjailijan vapauksiaan reippain ottein. Silti ehkä juuri todelliset elementit tekivät tästä hyvän lukukokemuksen. Hannan romanssi ja hänen dramaattiset vaiheensa olisivat paljaaltaan tuntuneet vähän pahvisilta minusta.

[--] En suhtaudu seksiin välinpitämättömästi, kaukana siitä. Olen itse asiassa hyvinkin kranttu. Valitsen mieluiten muutaman harvan hyvännäköisen kuin ketä tahansa keskinkertaisuuksia. Mutta en ole kovin innostunut vääntämään muiden märkiä nenäliinoja kuiviksi, ja jos haluaisin kumppanin, perustaisin firman. (s. 52)

Tuossa puhuu itsetietoinen maailmannainen ja raudanluja ammattilainen... Mutta myöhemmät tapahtumat kertovat ihan muuta. No joo. Eipä siinä mitään. Haggadan tarinaan yhdistettynä kokonaisuus on kumminkin ihan toimiva. Brooks hallitsee kertomisen jalon taidon, ja Kirjan kansa kuljettaa kiehtoviin aikoihin ja paikkoihin. Sitä paitsi, haggadaan liittyy siinä määrin aitoa draamaa, että pieni tekodramatiikka siinä rinnalla uppoaa ilman kummoistakaan kakistelua. 

Kirjan kansaa voi tosiaan vilpittömin mielin suositella kirjoja rakastaville ihmisille, kuten Kirjavinkeissäkin sanottiin. Mukaansatempaava eikä liian raskas sukellus historian vuorovesiin. Viihdyin vaikken ihan villiintynyt.

P.S. Yritin löytää netistä jonkun järkevän ja puolueettoman tuntuisen lähteen haggadan vaiheista, mutta eipäs ainakaan pienellä hakemisella löytynyt sellaista tekstiä, joka ei a) myy jotain b) korosta jotain kansallisuutta/uskontoa. Wikipedia näytti fiksuimmalta lähteeltä! Alaosasta löytyy myös linkki Brooksin tutkimustensa perusteella kirjoittamaan New Yorker -lehden artikkeliin. 

Geraldine Brooks (2009). Kirjan kansa. Tammi. Suomentanut Arto Schroderus. ISBN 978-951-31-4471-5.

Arvioita:
Leena Lumi blogissaan
Katja Lumiomena-blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina

Kuva/kansi: Tammi/Timo Mänttäri

Viides maailmanvalta on roikkunut lukulistoilla aika tarkkaan vuoden: uudempi venäläinen satiiri tuli mieleeni Bulkagovin Kohtalokkaiden munien yhteydessä. Nyt vihdoin sain hankittua tämän (ehkä siksi, että tulin ostaneeksi Putinin elämänkerran?), ja olen siitä todella iloinen. Pelevinin hulppea romaani oli positiivinen yllätys.

Siis... En toki kaukolainannut tätä idealla todella-tyhmä-kirja-tiedossa, mutten myöskään odottanut, että tarina siitä, miten vampyyrit salaa ovat maailman valtiaita, olisi näin hauska, monikerroksinen ja miellyttävä lukea.

Maailmanvallan alussa ajelehtiva moskovalaisnuorukainen Roma värvätään yllättäen vampyyrien eliittirivistöihin. Uuden aristokratian jäsenenä Roma saa uuden nimen ja perehdytyksen ihmisiltä salattuihin totuuksiin. Ylellinen elämä vampyyrina ei täysin tyydytä Roman uteliaisuutta; pian hänen kyselynhalunsa johdattaa hänet myös toisinajattelijoiden joukkoon.

Enempää juonesta en oikein osaa sanoa. Jos haluaa olla häijy, juoni ei ole kummoinen... mutta juonesta ei Viidennessä maailmanvallassa varsinaisesti ole kyse: tässä on kaksi osaa yhteiskuntakritiikkiä, yksi intertekstuaalista leikkiä ja yksi puhdasta piruilua, puoli mitallista kasvukertomusta ja juonenkäänteitä vain hyppysellinen. Se ei haittaa. Maailmanvalta ei ole pätkääkään tylsä, sillä Pelevin on laatinut todella hilpeänälykkään ja häijynsuloisen tulkinnan ihmisten yhteiskunnan peruspilareista.

Ajattelin tätä lukiessani, että vain venäläinen olisi voinut kirjoittaa tämän kirjan - enkä nyt tarkoita vain intertekstuaalisia viitteitä, jotka paljolti liikkuvat venäläisessä kulttuuriperimässä - sillä siirtymä neuvostoajan oligarkkien ajasta kapitalismin oligarkkien aikaan on kirjassa suoraan sisäänrakennettuna mukana. Vedenjakaja elää tässä tavalla, jota ulkomaalainen ei voisi tavoittaa: ironisena ja itseironisena, yhtä aikaa katkerana ja valoisana.

Ihan totta, minusta tässä kirjassa oli jotain... venäläistä. Eikä venäläinen viittaa tässä Tolstoihin tai Dostojevskiin... Jos rakastettavasti absurdilla on koti, se on Venäjällä. Viides maailmanvalta oli minulle erinomaisen venäläinen romaani. Kuitenkaan tämä ei ole nurkkakuntaisessa mielessä kansallinen teos; Pelevinin kuvittelisin puhuttelevan aika laajalti. Sillä jokainen verenimijä on joskus ollut nuori ihminen.

Jos laittaisi mikseriin Bulgakovin, Murakamin, Charlaine Harrisin tai China Miévillen, ja lisäksi jonkun aika monomaanisen nuorten miesten tuskiin erikoistuneen kirjailijan, ja käyttäisi täydellä teholla kolme minuuttia... Ei. Ei sittenkään.

Lukukokemusta kuvaa jotenkin, että lopettaessani kirjan välissä oli tavallisen parin kolmen asemesta lähemmäs kaksi tusinaa paperiliuskaa lainattavan kohdan merkiksi. Arvon niiden joukosta nyt yhden alkupuolelta jaettavaksi:

- En jos käykin ilmi, ettei ajan henki olekaan sellainen? 

- Sitä, millainen ajan henki todellisuudessa on, vastasi Baldur, - ei voi tietää kukaan, sillä ajalla ei ole henkeä. On vain kolumnistien palstat, jotka käsittelevät ajan henkeä. Mutta jos useampi sellainen palsta kertoo ajan hengen olevan sellainen ja tällainen, kaikki alkavat toistella sitä astuakseen yhtä jalkaa ajan kanssa. Vaikka ei ajalla jalkojakaan ole. 

- Uskooko täysijärkinen ihminen muka siihen, mitä kolumneissa kirjoitetaan? 

- Missä sinä olet täysijärkisiä nähnyt? Heitä on koko maassa jäljellä ehkä satakunta, ja kaikki he ovat FSB:n jatkuvassa syynissä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Yhtäältä ajalla ei ole sen kummemmin henkeä kuin jalkojakaan. Toisaalta kaikki kuitenkin yrittävät seurata ajan henkeä ja astua yhtä jalkaa sen kanssa, ja siksi maailman korporativiinen malli uudistuu säännöllisin väliajoin. [--] (s. 71)

Tekstillisesti tämä ei ole järisyttävä kirja, mutta on virkistävää lukea jotain, mikä poikkeaa rakenteiltaan suomalaisesta ja anglo-amerikkalaisesta kielestä. Sitä paitsi Maailmanvallan spekulatiivisessa filosofiassa on särmää. Parin päivän jäähdyttelyn jälkeen en ole aivan houreesta hulluna tämän kirjan jäljiltä, mutta lievässä kuumeessa kylläkin.

Venäjää rakastaville ja ikuisille epäilijöille mainio kirja, perimältään rikas, ilkikurinen ja keimailevan kohtuuton... Ei varmastikaan kolahda kaikille, mutta kokeilemisen arvoinen satiiri.

Viktor Pelevin (2009, alkuperäinen 2006). Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina. Tammi. Keltainen kirjasto. Suomentanut Arja Pikkupeura. ISBN 978-951-31-4526-2.

Arvioita:
Harri Römpötti Hesarissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Pasi Ahtiainen Keskisuomalaisessa
Mikko Kirjavinkeissä
Liina Sivukirjastossa

Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Hainilaissarjaa taas kahden kirjan verran eteenpäin.

Maanpakolaisten planeetta julkaistiin alun perin samana vuonna kuin Rocannonin maailma, mutta Raijan laatimassa kronologis-loogisessa järjestyksessä se sijoittuu sarjan neljänneksi. Maanpakolaisten planeetassa onkin temaattista ja sävyllistä yhteyttä Rocannonin maailmaan, joka kannattaa kyllä lukea ennen tätä. Eikä Harhakaupunkia minusta kannata lukea ennen Maanpakolaisten planeetta; vaikka kirjat ovat itsenäisiä, on tapahtumilla selkä kronologinen kytkös.

Raija järjestys on fiksu.

Planeetta kertoo useiden ihmisen kaltaisten lajien asuttamasta planeetasta, jolla terralaisten meikäihmisten siirtokunta on hiljalleen hiipumassa. Tunnollisesti planeetan alkuperäisasukkien teknologisella tasolla operoivat ihmiset ovat kadottamassa tieteensä ja tulevaisuudenuskonsakin. Pienevä kaukana syntyneiden yhteisö on kerääntynyt viimeiseen tukikohtaansa He ovat eristyneitä ja halveksittujakin. Käsittämättömän pitkien vuodenkiertojen planeetta ei vieläkään tunnu kodilta.

Lapsuuden vanha kauhu sai Agatin valtaansa, kauhu jota hän aikuiseksi tultuaan oli järkeillyt seuraavasti: tämä maailma jossa hän oli syntynyt, jossa hänen isänsä ja esi-isänsä olivat kahdenkymmenneljän sukupolven ajan syntyneet, ei ollut hänen kotinsa. Hänen kaltaisensa olivat muukalaisia. Sisimmässään he olivat tunteneet sen aina. He olivat kaukana syntyneitä. Ja vähä vähältä, majesteetillisen hitaasti, evoluution välttämättömyys, koko tämä maailma, oli tappamassa heidät - hylkäämässä verson. (s. 43-44)

Mutta sota pakottaa terralaiset ja läheisen heimon yhteistyöhön. Missä on elämää, on toivoa. Ja tässä kirjassa on romanssi! Minusta sellainen juuri sopivasti kirpakka ja asiallinen romanssi, jossa ei lässytetä liikaa. Olen aina naureskellut sille, miten toimintaleffoissa (ja joissain kirjoissakin) rakastunut pari ehtii kesken kiivaimmain toiminnan tuijotella toisiaan silmiin... Tuijottelu on tässä minimissään ja huokauksiakin on vain mausteeksi.

Planeetassa taitaa olla kysymys - olettaen että Le Guin on tässä jatkanut samalla systeemillä kuin monessa aiemmassa ja kuvannut jotain reaalimaailman ongelmaa antropologisen scifin keinoin - rotujen välisistä ennakkoluuloista. Ei ihme, kirjoittamisajankohta osuu Yhdysvaltojen kiivaan kansalaisoikeustaistelun vuosiin.

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Järjestyksessä seuraava kirja, Harhakaupunki, taas sijoittuu vanhalle kunnon Maa-planeetalle mutta Maanpakolaisten planeetalta katsoen kaukaiseen tulevaisuuteen. Kaikkien maailmojen liitto on nyt muisto menneisyydestä; ihmiskunta on kutistunut pieniksi itseensä käpertyneiksi paikallisyhteisöiksi. Salaperäiset Shingit pitävät ihmiset hajallaan ja hallittuina. Yhteen syrjäiseen kyläntapaiseen etsiytyy vierassilmäinen Falk, joka ei tiedä mitään itsestään tai menneestään. Ihminen hän ei ole - mutta muuta ei tiedetäkään.

Vuosien mittaan Falk melkein asettuu aloilleen, mutta kotonaan hän ei ole, eikä voi koskaan ollakaan, ei ennen kuin tietää kuka on. Niinpä Falk lähtee pitkälle vaellukselle, etsimään Shingin vallan keskusta. Es Toch, harhakaupunki, odottaa vuorilla, mutta ensin on ylitettävä metsä ja ruohoaavikot, kohdattava monta muukalaista.

"Kuinka sinä tiedät, että olen menossa Es Tochiin?" Falk kysyi kietoen pehmeän nahkavaatteen ympärilleen kuin toogan. 

"Koska et ole ihminen", vanha mies vastasi. "Ja muistathan, että olen kuuntelija. Aistin mielesi kompassin, niin muukalainen kuin oletkin, ja halusinpa tai en. Pohjoinen ja etelä ovat hämäriä; takanasi, kaukana idässä on kadotettu kirkkaus ja lännessä on pimeys, synkkä pimeys. Minä tunnen sen pimeyden. Kuuntele. Kuuntele minua, sillä en halua kuunnella sinua, rakas vieras ja tomppeli. Jos haluaisin kuunnella ihmisiä, en asuisi täällä villisikojen joukossa kuin villisika. [--] (s. 65)

Harhakaupungissa ei ole yhtä ilmeistä yhteyttä poliittisiin tai ideologisiin ristiriitoihin kuin vaikkapa tuossa Maanpakolaisten planeetassa, mutta Falkin vaellus antaa Le Guinille tilaisuuden tarkastella monenlaisia pieniä yhteisöjä. Keskeiseksi teemaksi nousevat silti illuusiot ja identiteetti. Ihminen on outo itselleen ja valhe voi olla totta sille joka sen uskoo. Le Guin ei kuitenkaan epäröi ottaa kantaa; lopussa Falkin mysteeri ratkaistaan ja Falk tekee omat ratkaisunsa. Nykyaikainen romaani varmaan kuuluisi lopettaa hienostuneen epäselvästi, niin että lukija jäisi miettimään mikä on totta, mikä illuusiota... mutta sellainen epämääräisyys ei istuisi tarinan sävyyn. Harhakaupungin mukaan se, joka pysyy totuudessa, ei voi kulkea pahasti harhaan. Kuka tahansa voi päästellä suustaan sanoja - tässä kirjassa jopa kanat puhuvat toisinaan! - mutta totuus on sanoja suurempi asia.

Tyylillisesti molemmat kirjat ovat minusta ehtaa Le Guinia, melko yksinkertaista mutta puhuttelevaa tekstiä. Maanpakolaisten planeetassa on jotenkin toimivampi rakenne, kun näkökulmiakin on useita. Harhakaupungissa kokonaisuus on vähän vino, sillä Falkin pitkä vaellus käy hetkittäin puuduttavaksi paitsi Falkille myös lukijalle, mutta kirjan loppupuoli on terävä ja tiivis. Kummassakin kirjassa on jännitettä kiitettävästi.

Ihailen kovasti Le Guinin kykyä kirjoittaa lyhyitä, tehokkaita romaaneja. Hän piirtää muutamalla vedolla eläviä ja toimivia maailmoja, ja puntaroi niissä peruskysymyksiä. Millään ei mässäillä, ei hyvällä eikä pahalla, mutta jotain syvästi inhimillistä löytyy jokaisesta kirjasta. Eivät nämä hainilaissarjan tai Le Guinin huippuja ole... mutta se huippu onkin aika korkealla.

(Meikäläisen Le Guin -juttuihin pitää ruveta laittamaan varoitustarra: "fanipuhetta." Jopa puhuvat kanat tuntuivat Harhakaupungissa ihan hyvältä idealta.)

Ursula Le Guin (2011, alkuperäinen 1966). Maanpakolaisten planeetta. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-820-6.
Ursula Le Guin (2012, alkuperäinen 1967). Harhakaupunki. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-909-8.

Arvioita Planeetasta:
Toni Jerrman Hesarissa (Planeetasta)
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Arvioita Harhakaupungista:
Raija Taikakirjaimissa
Johnny Puolisilmä
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Mikko Kirjavinkeissä