Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kuva/kansi: Atena/Elina Warsta*

Tässä kuussa ei ole päivityksillä juhlittu, sillä kiireen keskellä olen enimmäkseen vain napsinut rauhoittavia**, mutta yhden uuden kirjankin sain sentään loppuun. Tämä tupsahti Pienen esikoiskirjakerhon kautta minulle. Päätin lievästä novelliallergiastani huolimatta kokeilla Pölynimurikauppiasta, koska a) nimi on hyvä, b) äitien erehdykset ovat minulle rakas aihe ja c) takakansi lupasi mm. tarkkanäköisyyttä, riehakkuutta ja tytärnäkökulmaa.

(Arvelin myös, että ohuen novellikokoelman saattaisin saada loppuunkin tässä pähkähullussa kuussa.)

Noh, loppuun sain. Pari kertaa nauraa hykertelinkin, sillä Pöyliön tarinat ovat kieltämättä riehakkaita ja mustan huumorin kyllästämiä. Tarkkanäköisyydestä sanoisin, että näkemys on tarkka mutta onneksi tulkinta on perinpohjaisen överiä. Toivon ettei kovin monessa suomalaisperheessä painiskella ihan tällaisten äitiongelmien kanssa. Pölynimurikauppiaassa äidit aiheuttavat vaikeuksia (tyttären) syntymästä (äidin) kuolemaan ja vähän sen jälkeenkin. Yksi orgioi vanhoilla päivillään, toinen tuuppaa tyttärensä naapuriin rakkautta metsästäessään, kolmas raahautuu ruumiina pitkin metsäteitä.

Olen itse viime vuosina katsonut näitä äiti-tytär -juttuja enemmän äidin kuin tyttären vinkkelistä, joten sinänsä tästä äitiyttä problematisoivasta kokoelmasta sai mukavasti tuuletusta. Äidit ovat tyttärilleen väkisinkin hankalia, ei siitä mihinkään pääse. Oman äidin tarinasta löytyvät ne ydinmyytit joita vastaan itse kukin itseään peilaa; sitä yrittää lopun ikäänsä olla erilainen tai samanlainen tai molempia yhtä aikaa. Ja sama edellisessä sukupolvessa, ad infinitum. Aikuistuvan tyttären ja vanhenevan äidin väliin puristuva nainen on äidin tytär ja tyttären äiti, tiukasti ankkuroitu sukupolvien ketjuun mutta silti vähän hukassa. Kun pitäisi olla itsensäkin, jossain välissä.

Pidin Pöyliön novellien häpeilemättömän ronskista otteesta. Nämä olivat anteeksipyytelemättömiä tarinoita, sellaista ota tai jätä - lajia. Vain viimeisessä novellissa (Melkein ihminen), jossa kokonaisuutta kasataan yhteen, oli jokin selittelyn sivumaku. Erityisesti pidin novelleista Kellonkissaniitty, jossa kuoleman armollisuus paljastuu, ja Side, jossa tyttären on selviydyttävä kahdesta polvesta äitejä.

Kaikkiaan pidin kokoelmasta. Se ei ollut ehkä ihan niin hulvaton kuin takakannen vakuuttamana kuvittelin, mutta enpä voi väittää pettyneenikään. Nyt pari päivää tätä settiä pureksittuani tulin siihen tulokseen, että Pölyimurikauppiaalla on sanomakin. Tai ehkä kaksi. Kröhöm. Toinen voisi olla jotain tyyliin älkää nyt ottako niin kamalan vakavasti tätä elämää. Ja toinen voisi olla vaikka että saat anteeksi (lausutaan lähimmälle äidille tai tyttärelle).

Otetaanpa vielä teksinäyte, ettei tyyli unohtuisi.

Tainalle selvisi sairaalan aulassa, että isä ei aikonut antaa periksi. 

- Äiti haudataan meidän yhteiseen hautaamme, isä sanoi. - Nimetkin on jo kiveen kaiverrettu. 

Äidin kuolemasta oli puoli tuntia. Taina ei käsittänyt, miten hautapaikkakiista oli ehtinyt syntyä matkalla osastolta aulaan. (s. 41)

Sopivasti absurdia, mukavasti napakka. Yhteen pidempänä tämä olisi tuntunut venytetyltä. Eikä olisi mahtunut käsilaukkuun.

Sari Pöyliö (2014). Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena. 978-952-300-033-9.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa piti mainiona.
Taika Kirjasfääristä kiteytti hienosti: mukava huomata, että oma tapa mokata äitiys on vain yksi monista... jep!
Zephyr Kirjanurkkauksesta tykkäsi mutta olisi kaivannut vähän laajempaa perspektiiviä


*Elina Warstan kannet - ah!
**Ei viittaa tabuihin vaan jo moneen kertaan luettuihin, rakkaisiin, ihanan helppoihin kirjoihin. Parempaa kuin Valium. Tai en tiedä. Sitä en ole kokeillut.

Mainitsiko joku maaliskuun?

Kevät on edennyt kivasti.*

Minulta on melkein koko kuukausi jäänyt väliin. Eikä ylitseni vyörynyt työtsunami ole vieläkään väistynyt, mutta onneksi varhainen kevät antaa virtaa. Kun aurinko paistaa, tuntuu kuin jaksaisi melkein mitä vain.

Maaliskuussa ei tosiaan kirjajuhlia pahemmin tullut vietettyä, mutta blogiin ehtineiden kahden kirjan lisäksi sain sentään luettua kolme dekkaria ja yhden sarjakuvan ja kuunneltua loppuun yhden romaanin. Ei hyvä mutta minkäs teet, tällä kertaa näin.  

Luettu ja blogattu:

Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus
Jo Baker: Longbournin talossa

Luettu muttei blogattu:

Åsa Larsson (2011). Musta polku. E-kirja, itse ostin. Musta polku on ollut minulla kännykkäkirjana, tosin sanoen kirjana, jota luetaan kun odotetaan junaa tai jonotetaan apteekissa tai ajetaan rullaportaita. Näemmä kännykirja voi kestää melko pitkään, sillä edellinen tuli luettua loppuun jo marraskuussa. Polku on samaa perushyvää laatua kuin edellinenkin lukemani Rebecka Martinsson  -jännärini, mutta jotenkin se ei vain missään vaiheessa koukuttanut ihan niin pahasti, että olisi ollut pakko pysähtyä lukemaan se loppuun. Rikosdraama sinänsä on pätevää työtä... mutta jokin tämänkertaisen murhamysteerin päähenkilöissä jätti kylmäksi. En jaksanut heidän kohtaloistaan tai persoonistaan innostua. Onneksi Rebecka ja Anna-Maria Mella, Larssonin vakiohenkilöt, pitivät jonkinlaista virettä yllä. Luullakseni aion silti lukea sen seuraavankin, ihan vain nähdäkseni mitä Rebeckalle sitten tapahtui. Annika Lukemisen ilo -blogista piti Polusta kovasti.

Karin Fossum (2004) Jonas Eckel ja (2003) Marraskuun neljännen vastainen yö. Yhteispainos, työpaikan kirjankierrätyshyllystä. Jos Larsson jättikin tällä kertaa vähän vaisun jälkimaun, näitä Fossumin dekkareita tekee mieli hehkuttaa. Norjalainen Ruth Rendell, jos minulta kysytään, enkä varmaan ole ensimmäinen, joka saa moisen mielleyhtymän. Fossumilla on vahvasti psykologinen ote kerronnassaan, ja etenkin Jonas Eckel tuo elävästi mieleeni joitain Rendellin dekkareita... Rendell ehkä tunnetaan parhaiten komisario Wexford -kirjoista, mutta hänen tuotantoonsa kuuluu myös 'itsenäisiä' jännäreitä.

Äh, eksyn asiasta. Mutta siis, katsokaa Fossum asianmukaisesti hehkutetuksi! Jonas Eckel kertoo melko tavallisen oloisen miehen melko pelottavasta avioliitosta; Marraskuun neljännen vastainen yö puolestaan jokaisen äidin ja isän pahimmasta painajaisesta. Molemmat teki mieli lukea loppuun kerralla, ja vaikka Marraskuun loppu olikin pienoinen pettymys, nautin kummassakin kirjassa niiden aidosti ahdistavasta fiiliksestä. Ehdottomasti lisää Fossumia tänne, olkoonkin että ilmeisesti hänen dekkareissaan joutuu aina tutustumaan kokonaan uuteen ihmisjoukkoon. Kirjahiiren mielestä Marraskuun oli vähän pliisu, mutta Minna löysi Eckelistä rivien välistä jännitettä.

Mika Waltari (2008, alkuperäinen 1949). Mikael Hakim. Äänikirja, kirjastosta. Ehkä ei kannata sanoa tätä Mikael Karvajalan jatko-osaksi, sillä oikeammalta kuulostaisi kutsua Karvajalkaa Hakimin prequeliksi. Hakimissa nuori Mikael ja hänen lähes-veljensä Antti kääntyvät islamiin ja seikkailevat orjina Algierissa ja Istanbulissa Suleiman Suuren aikaan. Waltari kieputtaa suomalaisia päähenkilöitään näppärästi ajan kuumimpien kamppailujen pöyrteeseen. Iki-ihanan Hakimista tekee silti sen lämmin henki; ahne, herkkäuskoinen ja omatuntonsa kanssa kamppaileva Mikael on kovin inhimillinen päähenkilö ja Waltari käsittelee hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan mukavan anteeksiantavaisesti ja humoristisestikin. Jotain armeliasta on rivien välistä luettavassa ajatuksessa, että kohtalo on loppujen lopuksi kiinni muustakin kuin ihmisestä itsestään. Epilogi veti suun hymyyn.

Äänikirjana tämä oli melkoinen järkäle. Sain 36 levyä lopulta kuunneltua ajomatkojen ja kotitöiden ohella, mutta mietin kieltämättä olisiko kirja maistunut toisenlaiselta jos sen olisi lukenut vähän intensiivisemmin. Eipä silti, Veikko Honkanen on niin mainio lukija, että ihan vain hänenkin tähtensä kannatti panostaa äänikirjaversioon. Laura Kirjavinkeistä luki kirjan kirjana ja kiinnitti huomiota Waltarin naishahmoihin... heh, Mikaelilla on tosiaan aika onneton naismaku!

Robert Crumb (2010, alkuperäiset 1969-1971, 1996). Ilo, hilpeys ja paatos. Sarjakuva, kirjastosta. Vakavalla naamalla lausuttu suositus sai minut tarttumaan tähän muinaiseen underground-sarjakuvaan. Mitähän tästä sanoisi? Että olen liian vanha tai liian nuori tai liian ryppyotsaisesti nainen? Myönnän auliisti tykänneeni joskus Ralf Königistä - Tappajakondomin paluu oli parikymppisenä mielestäni helpulihauska - mutta Robert Crumb ei kolahtanut. Parasta mitä voin sanoa tästä on, että kuvat ovat mukavan mustavalkoisia eikä albumiin mene kovin kauaa.

Mitäpäs muuta? Voisinpa ainakin mainostaa uutta kirjaportaalia Lukulamppua, jossa puuhaavat taustalla Jenni ja Salla. Lupaavalta näyttää!

Valoa kajastaa mukavasti myös ulkona. Kirkkaus lupailee jotain kesästä... kunhan tässä selviän kevät(työ)tulvasta, koittavat vielä joskus lokoisat lukupäivät aurinkoisella parvekkeella.

Sitä odotellessa, hyvää huhtikuuta kaikille!


*Ei vaiskaan, aprillia! Saahan sitä haaveilla.

Jo Baker: Longbournin talossa

Kuva: Tammi

Pongasin kirjablogeista taas vähän erilaisen version rakkaasta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Onhan näitä jo nähty: viime vuosina on tullut luettua esimerkiksi sama tarina Darcyn näkökulmasta ja dekkarimuotoinen kertomus Elizabethin ja Darcyn avioliiton myöhemmistä vaiheista. Jo Bakerin idea on kuitenkin jotain ihan muuta. Nyt Bennetin perheen elämää tarkastellaankin palvelusväen näkökulmasta... paitsi että palvelusväen näkökulmasta kyse on tietenkin heidän omasta elämästään. Pieninkin piikanen on oman tarinansa päähenkilö.

Vaikka Longbournin talossa käyttää Austenin miljöötä ja tarinaa kehyksenään, se on oikeastaan aika itsenäinen historiallinen romaani. Päähenkilöitä ovat palvelustyttö Sarah ja uusi miespalvelija James, joiden välillä pian kipinöi. Ylpeydestä tuttu rouva Hill saa aivan uusia ulottuvuuksia. Bennetin tytärten naimapuuhat ovat nekin toki tärkeitä - riippuuhan palveluskunnan kohtalo Longbournin tulevasta isännästä ja emännästä.

[-- ] Kaikki olivat kokoontuneet ulkoportaille ottamaan vastaan miestä, joka olisi tulevaisuudessa heidän isäntänsä, jos he vain saisivat hänet ymmärtämään sen välttämättömyyden. Sarah oli kuvitellut herra Collinsin niin jyrkäksi ja vaativaksi, että hänen oli vaikea sovittaa kuvitelmaansa siihen pehmeään, pulskan näköiseen mieheen, joka laskeutui alas vuokravaunuista, kumarteli kömpelösti Bennetin perheelle, sitten herra ja rouva Hillille, Sarahille, Jamesille ja jopa Pollylle, joka toljotti häntä suu selällään. 

Sarah pukkasi Pollya kylkeen. "Niiaa. Ja suu kiinni." (s. 132)

Austen-fanille Longbournin talossa ossa raikas lisä muttei mitenkään välttämätön luettava. Minua se huvitti ja viihdytti, yhtä turhantuntuista jaksoa lukuunottamatta.

Olen usein ajatellut kiitollisuudella sitä tosiasiaa, että elän hyvinvointivaltion ja kodinkoneiden aikaa; Longbourn muistuttaa konkreettisesti elämän tosiasioista noina mukamas-niin-romanttisina päivinä. Austen itse ottaa purevasti kantaa hyväosaisten elämän absurdeihin ja ahtaisiin lakeihin, mutta Baker levittää tarkasteltavaksi sen vielä kurjemman puolen, jota varakkaampien ei liene ollut noina aikoina lupa edes ääneen pohtia. Bennetin siskosten hillitty käyskentely puutarhassa edellytti sitä, että muut nuoret naiset raatoivat aamusta iltaan kovassa työssä. Torpparien jälkeläinen pussaa pesutornia tämän luettuaan.

Kielellisesti Longbourn ei hätkäytä suuntaan eikä toiseen. Suomennos on pätevän oloinen ja kelpaa hyvin Kersti Juvan uuden Ylpeys-suomennoksen rinnalle. Vain makea "sienikakku" särähti... oletettavasti kyseessä oli sponge cake eli eräänlainen kuivakakku.

Bakerin lähtökohdat Austenin kierrätykselle ovat paremmat kuin useimpien yrittäjien. Alkuperäinen teos kertoo niin vähän palveluskunnasta, että tilaa jää mielikuvituksellisillekin ratkaisuille. Osa ratkaisuista on ehkä vähän, noh, mielikuvituksellisia, mutta kokonaisuutena ottaen Baker pysyttelee mukavasti kohtuuden rajoissa.  Kirjasta saa myös vaikutelman, että Baker on oikeasti ottanut selvää Austenin ajan palvelusväen mitoituksista ja mahdollisuuksista.

Pitääpä perehtyä Bakerin muuhun tuotantoon. Näin pätevää kierrätyskirjallisuutta aikaansaava kirjailija on toisenkin vilkaisun arvoinen. Kummitusjuttu The Telling näytti äkkiseltään kiinnostavalta.


Jo Baker (2014). Longbournin talossa. Suomentanut Helene Bützow. Tammi.978-951-31-7642-6.

Arvioita:
Hanna Kirjainten virrassa -blogista piti mutta taisi tympääntyä samaan harharetkeen kuin minäkin...
Vinttikamarin Ahmulle tämä oli positiivinen yllätys
Tuulevi piti sotaulottuvuudesta

Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus

Kuva: Gummerus

Maaliskuussa on ollut blogissa hiljaista. Ei siksi että murjottaisin; ei vain ole ollut mahdollisuuksia lukea, eikä siis tarvetta päivittääkään. Vanhan laulun sanoin, mä joka päivä töitä teen... olisi varmaan pitänyt ennakoida paremmin ja ennen kaikkia työskennellä tehokkaammin tammi-helmikuussa. Nyt on olo kuin Neiti A:n edesmenneellä hamsterilla, joka ahkerasti kaivoi-kaivoi-kaivoi-kaivoi parkettilattiaa suuremmin edistymättä.

Kirjojakin on kesken melkoinen pino. Ensimmäisenä sain loppuun nyt Nauruun kuolleen miehen tapauksen, jonka myötä pääsin taas käväisemään Delhissä. Intialla on oma erityinen fiiliksensä, kirjoissa ja käytännössä. Tarquin Hallin kirjat ovat toistaiseksi osoittautuneet hyvin toimiviksi pikavisiittivälineiksi. Keskiluokkainen Delhi suomalaisittain eksoottisine tapoineen ja rituaaleineen on sekä riemastuttavan vieras että pohjimmiltaan turvallisen tuttu; hyvä ruoka, teinikapina ja hyväuskoisuus ovat universaaleja ilmiötä kun taas teepojat, naurujooga ja hellästi kankaasen kääritty televisio (jottei se pölyttyisi) ovat vähän oudompia.

Otetaanpa näytteeksi Vish Purin liiketoiminnan esittelyä:

[--] Mitä yksityisimmät etsivät eli vilkasta aikaa. Toimisto oli tässä kuussa käsitellyt jo seitsemän avioliittotutkimusta, joiden yhteydessä oli pitänyt selvittää sovittuihin avioliittoihin tarkoitettujen morsianten ja sulhasten taustat ja luonteet. Vakuutusyhtiö oli palkannut yrityksen selvittämään, oliko muuan rouva Aastha Jain, 74, kuollut luonnollisesti vuosittaisella pyhiinvaellusmatkallaan Gangotriin (yksityisetsivä oli löytänyt naisen elossa ja terveenä Goasta, jossa tämä eli salanimen turvin). Puri oli myös selvittänyt ripeästi herra Satish Sinhan isän epätavallisen sieppauksen. Vanhempi Sinha oli syntynyt uudelleen apinaksi, ja yksityisetsivä oli löytänyt hänet seuraamalla paikallisen banaani-wallahin parasta asiakasta tämän kotiin. (s. 33)

Kesän lukumaratonin Kadonneen palvelijattaren tapauksesta tuttu Vish Puri selvittää tällä kertaa näyttävää murhaa. Gurunmurtaja tri Suresh Jha kuolee naurukerhon kokouksessa miekaniskuun. Itse Kali-jumalatar on silminnäkijöiden mukaan syypää, ja tapaus on jopa tallentunut videolle. Jumalten viha ei riitä Purille selitykseksi. Tutkimuksissa tulee taas kerran todistettua, että hengellinen, poliittinen ja taloudellinen valta viihtyvät hyvin yhdessä, eikä Puri ihan vähällä pääse näitä pesäkkeitä tonkiessaan. Onneksi tällä hyvän ruoan päälle ymmärtävällä etsivällä on apunaan mitä mainioin avustajakaarti ja turvanaan oma veitsenterävä älynsä. Myös Purin vaimo ja äiti ehtivät kirjan mittaan selvittää oman arvoituksensa.

En edes yrittänyt itse arvailla oikeita vastauksia.. ja hyvä niin: pieleen olisi mennyt.

Vaikka toden sanoakseni luin tätä kirjaa puhtaasti viihtymismielessä (ja viihdyinkin mainiosti), juolahti jälkeenpäin mieleeni, että hauskuuden ja jännityksen  ohella Hall tarjoilee myös eräänlaista kannanottoa. Murhatuksi joutuva Jha on rationalismin esitaistelija ja huijari-gurujen kampittaja. Puri, joka itse hädän tullen turvautuu temppeliin, ei hyväksy hengellisiä hyväksikäyttäjiä. Hallin romaanissa uskonto ja sen traditiot nähdään hyvinä voimina mutta uskonnon käyttäminen vallan tavoitteluun tuomitaan; guru-kultin toimintamalli vertautuu maolaiseen hierarkkiseen terroriin. Molemmissa on kyse henkilökohtaisesta vallankäytöstä johonkin suureen ajatukseen vedoten.

Pidän Hallin inhimillisestä otteesta. Se tekee (minulle) käsittämättömästä kulttuurista jotenkin lähestyttävämmän. Vaikka tyyli on kovin erilainen, on Vish Purin tutkimuksissa Intiassa jotain samaa kuin Mma Ramotswen Botswanan seikkailuissa. Kai se on tuo lämminhenkinen sävy.

Ikään kuin ihmiset olisivat, kaikesta huolimatta, loppujen lopuksi hyviä. Enimmäkseen.

Tarquin Hall (2013). Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus. 978-951-20-8938-3.


Arvioita:

Mari A piti kirjan leppoisasta tunnelmasta, vaikka se olikin melkein liian leppoisa
Amma nautti miljööstä mutta lukee jatkossa dekkarinälkään jotain muuta
Hah! Norkullekin tuli Mma Ramotswe mieleen!

Hei vaan helmikuun herkuille!

Helmikuun herkkuihin kuului myös yllärilounas työpaikalla: kollega tarjosi blinivohveleita!

Kuvitan kertomusta helmikuun kirjaherkuista väläyksellä toisenlaisesta herkuttelusta - saimme nimittäin työpaikalla yllättäen superlounasta. Vinkiksi kotikokeille: blinejä voi tehdä vohvelipannulla ja sairaan hyvää tulee.

Kirjoista... tähän kuukauteen on kuulunut nostalgiatrippejä mutta myös kaikenlaista uutta. Jännäripuolella ykköseksi menee Keplerin Nukkumatti, vaikka uusi islantilaistuttavuus Indriadson jäi hänkin pysyvästi lukulistalle. Hitaan kiiruhtamisen erikoispalkinto menee Linnuntielle, joka alkuvaikeuksien jälkeen osoittautui vallan mainioksi. Ennestään tuttujen joukosta Kingin Duma Key osui niin että kolahti. Kuukauden paras uutuus oli ehdottomasti Rauhalan Taivaslaulu, joka väläytti tuntemattomia mielenmaisemia mutta palautti myös mieleen vanhoja aikoja ja ajatuksia.

Luettu ja blogattu:

Hilkka Ravilo: Terhi (tammikuulta)
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka
Lars Kepler: Nukkumatti
David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar
Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore
Stephen King: Duma Key

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (2007). Ilkeät sisarpuolet. Kirjastosta. Muuten vaan. Taas. Jotenkin Kaari Utrion kirjojen lukeminen on meikäläisellä aina niin liipasimella, ettei tarvita kuin pikkuriikkinen sysäys jostain suunnasta. Ehkä tällä kertaa siksi, että Taika kirjoitti Oppineesta neidistä. Tai vaan siksi että näin tämän kirjastossa. Etsiskelin Waltaria mutta Utrio tuli. Ilkeistä sisarpuolista, jossa muuten vilahtelevat sivuhenkilöinä mm. Runeberg ja hänen tuleva vaimonsa Fredrika, on tykännyt myös Salla.

Arnaldur Indridason (2008). Talvikaupunki. Kirjastosta.
Arnaldur Indridason (2009). Hyytävä kylmyys. Kirjastosta.
En nyt äkkiseltään muista missä ja keneltä kuulin tästä islantilaiskirjailijasta, mutta tavallisin epäilty dekkaririntamalla olisi Kirsi, jonka Kirjanurkassa on ainakin Indridasonista kirjoitettu. Talvikaupungin ja Hyytävän kylmyyden nappasin kun ne näppärästi olivat saatavilla, mutta luulen melkein, että muitakin sarjan osia pitää alkaa stalkata. Rikospoliisi Erlendurin persoonallisuudessa on jotain kiehtovaa; Indridason ei kirjoita häntä niin läpeensä auki, ettei lukijalle jäisi pähkäilemistä. Lisäksi kirjoissa on, parhaaseen skandinaaviseen tapaan, jokin muukin ulottuvuus kuin murha. Talvikaupungissa selvitetään traagista kymmenvuotiaan pojan murhaa ja pohditaan samalla maahanmuuttoa. Kylmyydessä etsitään itsemurhan syitä mutta myös tutkitaan ihmisen häikäilemättämyyttä ja kulttuuria, jossa katoaminen on tavallista.

Philippa Gregory (2013). The White Princess. E-kirja, itse ostin. Pitkästä aikaa palasin Tudor-maniaani ja luin tämän viimeisimmän osan Gregoryn Ruusujen sotaa käsittelevästä sarjasta. Nyt onkin jo edetty Tudor-dynastian päiviin; valkoinen prinsessa on Yorkin Elizabeth, Edward IV:n tytär ja Henrik VIII:n äiti. Jo aiemmissa osissa tavattu Elizabeth on nyt kertojana ja kuvaa avioliittoaan Henrik VII:n kanssa. Kirjan parasta antia olikin minulle Gregoryn erilainen tulokulma Henrik VII:een, johon olin tätä ennen tutustunut lähinnä sivuhahmona kuuluisan kuuden vaimon Harryn tarinassa. Gregory tuo mainiosti esille kaksijakoisen psykologisen tilanteen, johon kapinallinen vallantavoittelija joutuu valtakunnan voitettuaan; hänen on loppuikänsä kukistettava kapinallisia vallantavoittelijoita, oman nuoren minänsä kuvajaisia. Norkku totesi kirjan toisteiseksi (totta!) mutta minulle se lunasti hyvin paikkansa sarjassa. Olen jo ehtinyt paatua Gregoryn tyyliin.

Stephen King (2006). Lisey's Story. Omasta hyllystä. Duma Keyn jälkeen teki mieleni vielä jatkaa samoilua Kingin maisemissa, joten otin esille tämän toisen melko keski-ikäiseen ajatusmaailmaan sijoittuvan romaanin. Lisey's kertoo kirjailijan leskestä, joka pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen etsii tietään miehen sisäiseen maailmaan ja samalla itseensä. Sairas sisar ja miehen kirjallista jäämistöä jahtaava vaarallinen kahjo vauhdittavat matkaa. Mielenkiintoisen moniulotteinen kirja tämäkin; matka avioliittoon ja lapsuuteen ja yksinäisyyteen. Elävän naisen ja hänen kuolleen miehensä rakkaustarina; kuvaus siitä miten polkua taivalletaan eteenpäin ilman sitä tuttua kumppania. Lisey's ei kuitenkaan kolahtanut minulle niin hyvin kuin Duma, ei edes tällä toisella lukukerralla, ehkä siksi että Lisey's on Dumaan verrattuna vähän ryppyotsainen. Lisey on päähenkilönä jotenkin huumorintajuton, ainakin Edgar Freemantlen rinnalla, eikä tässä kirjassa ole yhtä hienoja sivuhenkilöitä. Morren mielestä tämä on ehkä Kingin kaunein kirja, Linnealta se vei mahdollisuudet hankkia sähköistä purkinavaajaa.

Stephen King (2008). Kuulolla. Kirjastosta. Villasukka luki tämän äskettäin, joten lukaisinpa minäkin kun kerran oli putki muutenkin päällä. Pitkästä aikaa suomennettua Kingiä! Rehellisesti sanottuna pidän enemmän alkukielisistä, koska varsinkin henkilöt, joille King rakentaa persoonallisuutta erikoisilla puheenparsilla ja idiomeilla, tuntuvat usein hapertuvan käännettäessä. Kuulolla kertoo miten sivilisaatio hajoaa, kun kännyköistä tulee aivot sekoittava impulssi, joka vapauttaa 'pedon sisällämme'. Vähän kaikuja Tukikohdasta, tällä kertaa ilman maagista asetelmaa. Tämä ei ole minusta sitä parasta Kingiä, ei edes toisella lukemalla. En ole varma miksi. Ehkä en osaa uskoa perusasetelmaan riittävästi eläytyäkseni, ehkä päähenkilö Clay ei päästä lähelleen.

***

Kylläpäs tässä kuussa onkin tullut luettua iso pino kirjoja... Melkein yhtä paljon kuin tammikuussa ja ilman mitään lukumaratonia! Yksi syy on varmaan, että viime kuussa juoksin 80 kilometriä ja tässä kuussa, köh, neljätoista.

Terveysongelmapilven hopeareunus on, että liikuntakyvytön voi ainakin lukea vähän enemmän.  Loppukevät näyttääkin huomattavasti synkemmältä. Työvuori pimentää horisontin ja sen reunat alkavat sortua niskolle näinä päivinä.

Siitä huolimatta, ihanaa maaliskuuta! Nautitaan nyt kun kevät on kerrankin ajoissa... ei muuta kuin aurinkolasit esiin.