Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Äänikirjan kantta ei Siltalalta löytynyt, joten tässä tämä varsinainen.

Tätä kirjaa en olisi varmaan paperikirjana ikinä tullut lainanneeksi. Ei voi mitään, en tahdo jaksaa ihmissuhdeihmettelyjä... Genrekirjallisuuden ulkopuolella tarvitsen jonkun yllykkeen tarttuakseni romaaniin. Teeman tai miljöön pitää kiinnostaa, tai sitten kirjailijan pitää olla ennestään tuttu tekijä, jolta olen oppinut odottamaan hyvää.

Inka Nousiainen oli minulle nimenä vieras, eikä äänikirjan boksikaan luvannut mitään ihmeellistä. Mutta kuten olen usein valittanut, CD-äänikirjoja ei ole kirjastossa kovin suurta valikoimaa, eivätkä tekniset taitoni ole toistaiseksi riittäneet Elisan äänikirjojen kuunteluun autossa. 

Ja nimihän on hieno, eikö? Kirkkaat päivä ja ilta. Siintä on sointia mutta myös särmää.

Valinta osoittautui erinomaisen onnistuneeksi ja nimenomaan äänikirjana. Olen hätäinen lukija, eikä Nousiaisen kieli olisi toiminut minulla paperilla läheskään yhtä hyvin. Äänikirja paljastaa armottomasti köyhän kielen ja toistuvat kliseet, mutta se myös antaa kauniille tekstille tilaa hengittää hötkyilijän päässä. Vaikka tarina oli melko tavallinen (itsenäistymistä, rakkautta, ystävyyttä ja sisarrusten suhteita 30-luvun lopussa, aikuistumista ja vanhuutta 2000-luvulla), tapa jolla se kerrottiin teki vaikutuksen. Nousiaisen kielikuvat ovat aistillisia, suorastaan kehollisia; totuus ja tunteet välkähtelevät tekstissä vuoroin raikkaina kuin kesätuulen vireet paljaalla käsivarrella, vuoroin raskaina kuin pettymyksen painamat hartiat.

Lukija Outi Vuoriranta kuulosti äänen puolesta ihan samanlaiselta kuin minua Läckbergin Merenneidon kanssa hulluuteen asti raivostuttanut lukija. Piti sitten oikein tarkistaa, että oliko kyse samasta henkilöstä. Olihan se! Noh, nyt pitää erikseen kehua kun silloin tuli erikseen moitittua. Tässä rytmi ja painotus toimi. Vuorirannan tyyni, rauhallinen ääni pääsi oikeuksiinsa. Nousiaisen kauniit sanat oikein soivat ja hengittivät. Ehkä teksti sopi tässä lukijalle paremmin tai aikaa työhön oli enemmän, tai sitten kokemus on opettanut... asia vaivasi minua sen verran, että yritin tsekata koska äänitykset on tehty - mutta kotikonstein en saanut selville. Joka tapauksessa, tämä oli hyvä näin. Nöyrät kiitokset lukijalle tästä.

Suosittelen kirjaa lyyrisistä, mietteliäistä teksteistä pitäville. Ja tietysti tällaisille hötkyilijöille, joille äänikirja on mahdollisuus rauhoittua tekstiin vähän paremmin.

Inka Nousiainen (2013). Kirkkaat päivä ja ilta. Äänikirja. Siltala. Lukija Outi Vuoriranta.

Kirjanurkkauksessa viimeisiä sivuja luettiin melkein henkeä pidätellen.

Hannele Puhtimäki Kiiltomadossa kuvaa tunnelmaa unenomaiseksi.

Amma näki kirjassa paljon hyvää muttei silti oikein syttynyt sille.

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Kuva/kansi: WSOY/Mika Wist

Hulluruohola tarttui matkaan Helsingin kirjamessujen yhteydessä pidetyltä bloggaajabrunssilta. Missasin Lintusen haastattelun, mutta muuan bloggaajakamu arveli että lukea pitää... joten nappasin tämän mukaani minäkin. Ja luin.

Romaanin kertoja on Sara, maailmaa kierreltyään sairaana ja jokseenkin rahattomana kotimaahan palannut aikuinen nainen. Eksentrinen ja rikas isoisä kaappaa Saran väkisin hoitelemaan autioksi sopeutumattomien kommuunia, joka on perustettu autioksi jääneeseen kouluun. Kummallinen kokki Komulainen pitää talousaskareista huolta, ja yksi kerrallaan ilmaantuvat myös toinen toistaan erikoisemmat asukit.

En kerro enempää näistä hahmoista; heihin tutustuminen on melkoinen osa kirjan kiinnostavuutta.

Ihan hirveän paljon enempää en tästä sitten saanutkaan irti. Kokonaisuutena asetelma oli minusta täysin päätön. Kirjan viehätys toki on juuri sen epätodellisuudessa, joka mahdollistaa joitain erilaisia ja yllättäviä näkökulmia ihmisyyteen, mutta pohjimmiltaan tämä ei ollut minun kirjani. Ote todellisuuteen on vähän murakamimainen, mutta siinä missä Haruki Murakami esimerkiksi viimeisimmässään jättää henkilönsä aidosti ja rehellisesti etäisiksi, Lintula tuntuu yrittävän tehdä heistä läheisiä.

En vaan lähestynyt. Jokin siinä mätti.

Minulle tämä oli vähän kuin Päivi Alasalmea otsa rypyssä: fantastista mutta kovin vakavaa. Jos Hulluruoholassa on huumoria, minä en sitä nähnyt.

Mutta oli Hulluruoholassa hyvä puolensa. Lintunen osaa kirjoittaa. Sanasto on terävää ja teksti juoksee. Tässä näyte, joka demoaa sitä mikä kirjassa innosti... ja samalla sitä mikä ei innostanut:

- Kun unet hylkäävät ihmisen, joutuu  hän pakenemaan muihin aivotodellisuuksiin. 

Teräväsiipinen lintu sujahti ikkunastani ulos ja syöksähti näkymättömiin metsän suojaan. 

- Kävi kai tutkimassa onko minulla salaisuuksia, hymähdin epävarmasti. 

Grön tunkeutui piikkiryteikköön, saksien nakseen ja epävireisen viheltelyn lomasta kuulin: 

- Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti. (s. 136).

Kirja erikoisista ihmisistä ja (itsensäkin) rakastamisen vaikeudesta.

Maritta Lintunen (2014). Hulluruohola. WSOY. 978-951-0-40619-9.

Teppo Suomalainen Keskisuomalaisesta taitaa suositella kahteen kertaan lukemista.
Simolle Lukupinosta tuli mieleen äidinkielen essee.
Ullan luetut kirjat -blogissa tästä tykättiin kovasti.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kuva: Tammi

Värittömän miehen vaellusvuodet on herättänyt Suomessa ehkä laajemmin kiinnostusta kuin Murakamin aiemmat romaanit, jotka nekin ovat koonneet oman uskollisen lukijajoukkonsa. Vaellusvuosissa on kuitenkin suomalaisittain vastustamaton piirre: siinä käydään Suomessa. Helsingissä ja Hämeenlinnassa vierailee kirjan nimihenkilö, väritön asemanrakentaja Tsukuru, jonka omat raiteet eivät vie oikein minnekään. Tsukuru kantaa sisällään koteloitunutta kipua, sillä nyt 36-vuotias mies heitettiin parikymppisenä ulos täydellisen ystävyyden viisikosta ilman selityksiä. Tsukuru selvisi kokemuksesta hengissä mutta on varmuuden vuoksi välttänyt sen jälkeen syviä tunteita ja sitoumuksia - ylipäätään kaikkea merkityksellistä.

Murakami on taas onnistunut kirjoittamaan ajatteluttavan ja oudosti miellyttävän romaanin. Tällä kertaa mukana ei ole maagisen realismin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi Kafkassa ja 1Q84:ssä. Silti en sanoisi, niin kuin takakannessa väitetään, että Murakami on tässä palannut Norwegian Woodin tyyliin… en todellakaan! Norwegian jäi minulta kesken ja Vaellusvuodet tuli luettua kerralla alusta loppuun. Itse asiassa luin tämän kuin käärme joka ahmaisee saalin kokonaisena sulatellakseen sitä sitten hitaasti. 

Syy on varmaan jännitteessä, joka syntyy Tsukurun kohtaamista menneisyyden arvoituksista. Vaikka ratkaisuissa ei sinänsä ole mitään järisyttävän yllättävää, ovat ne tyydyttäviä ja pitävät mielenkiintoa yllä.

Kuten Murakamin romaaneissa yleensä, mukana on sellaista, jota ei oikein ymmärrä, vaikka tällä kertaa kysymys kuuluu enemmän "miksi" kuin "mitäh?". Selityksien etsiminen tuntuu kuitenkin turhanaikaiselta; osien yhteys kokonaisuuteen on enemmän intuitiivinen kuin looginen. Tsukurun persoonallisuus, tai ehkä oikeammin hänen pyrkimyksensä oman persoonallisuutensa tunnistamiseen, on tarinan akseli. Se akseli pyörii vaivattomasti paljastaen kohtaaminen kohtaamiselta uutta miehestä, joka pysäköi mielensä tyhjään kohtaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia. 

Olemme olemassa yhteydessä muihin ihmisiin. Jos huutaa yksin suuressa metsässä, kuuluuko siitä ääni?

Keskittyminen Tsukuruun ja hänen tunteisiinsa tekee kirjasta aavistuksen klaustrofobisen. Tai ehkä kapean. Onneksi Murakamin kertomisen taito on ennallaan, ja onneksi Tsukurun ongelmissa ja ratkaisuissa on paljon samaistuttavaa.

Tsukuru päätti kuitenkin olla miettimättä ongelmaa sen enempää. Vaikka hän pohtisi asiaa kuinka perin pohjin, se ei tuntunut selviävän. Hän pani epäilyksen ”ratkaisematon”–nimilapulla varustettuun laatikkoon ja päätti lykätä sen tarkastelua seuraavaan päivään. Sellaisia laatikoita oli hänen sisällään monta, ja niihin oli tungettu paljon epäilyksiä. (s. 110)

Samaistuminen on kuitenkin etäistä, lähes älyllistä. Tsukurun kipua ei voi tuntea; lukija kohtaa hänen tunteensa yhtä kaukaa kuin hän itsekin. Vaikutelma on kaunis, surumielinen ja, noh, väritön, sellaisella tyylikkäällä tavalla kuin yksinkertainen mustavalkoinen piirros voisi olla.

Kielestä en osaa sanoa oikein mitään. "Murakamimaista"? Värittömän miehen vaellusvuodet on käsittääkseni ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani. En usko, että olisin huomannut eroa. Aina silloin tällöin kaikissa käännösromaaneissa häivähtää jotain vierasta (mikä on virkistävää), mutta vieraus tässä ja vieraus Murakamin englannista käännetyissä romaaneissa ei tuntunut merkittävästi erilaiselta, vaikka jokunen muotoilu joskus mietitytti.

Vaikka Vaellusvuosien maailma ei olekaan aivan sellainen maaginen paikka kuin odotin, kokonaisuus jätti levollisen olon joskaan ei suuria tunteita. Jopa loppu – jota toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt raivostuttavana – sopi tähän tarinaan hyvin.

Murakamin romaaneista juuri Vaellusvuodet sopinee myös sellaisille, jotka vierastavat fantastisia elementtejä. Henkilökohtaisesti pidän puhuvista kissoista... mutta nämähän ovat makuasioita.

Haruki Murakami (2014). Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi. Suomentanut Raisa Porrasmaa. 978-951-31-7947-2.

Arvioita:

Lumiomenan Katja luonnehtii romaania haikeankirpeäksi - hyvin sanottu!

Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista koki ennakko-odotusten latistavan vaikutuksen.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa Arja tuumaa, ettei tämä kohonnut järisyttäväksi.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Ilmestyskirjan tädissä täydellistä elämää tavoitteleva Airi Kivikko kärsii miehensä tädistä.

Luitte oikein. Ronski Liila-täti saa Airin näkemään punaista. Airi haluaa kauniit häät, unelmien kodin ja tunnelmallisia sukujuhlia - Sinkkuna elävä Liila juo, polttaa, kiroilee ja raahaa perhejuhliin itseään nuorempia prätkäjätkiä. Eikä siinä vielä kaikki: kun Airin palaa töihin, päätyy hän yrityskauppojen seurauksena samaan firmaan tuon kamalan sukulaisen kanssa.

Holopainen kehittelee tästä kaikesta viihdyttävän tarinan, mutta minulla oli kieltämättä pieniä vaikeuksia niellä perusasetelmaa. Kertoja-Airin inho ja epäluulo Liila-tätiä kohtaan on tarinan keskeinen käyttövoima. Mutta samainen inho tuntuu hänen avomiehensä, muiden sukulaisten ja vieläpä työkaverienkin näkökulmasta kohtuuttomalta. Myös ainakin tämän lukijan oli sitä vaikea ymmärtää. Ensimmäiset 90 sivua odotin koko ajan jotain paljastusta, joka selittäisi Airin tunteet.

Sorry spoilaus. Ei sellaista tule.

Airin fiksaatio kiinnosti minua sen verran, että asiaa piti oikein pohtia. Ei tule mieleen vastaavaa tilannetta omasta elämästä. Itse uskoisin, että miehen kummallinen sukulainen huvittaisi? Ollakseen aidosti ärsyttävä tuommoisen tädin pitäisi kyllä tehdä minulle jotain huomattavasti henkilökohtaisempaa kuin olla olemassa ja osallistua sukujuhliin.

Kehittelin tästä sellaisen teorian Airi kokee tukahdutettua kateutta ja epävarmuutta; hän siis projisoi Liilaan oman käsittämättömän ahdasmielisyytensä aiheuttaman turhauman ja sisäiset itsekkyysepäilynsä.

Tuosta tulikin jo selväksi, että kirjan päähenkilö ei minua erityisesti miellyttänyt. Hassua kyllä, kirja itsessään oli silti mukavaa luettavaa, kunhan lakkasin tuosta pienestä uskottavuuskysymyksestä stressaamasta. Holopaisella on hyvä havainnointikykyä ja tekstissä oli paljon pieniä oivalluksia, jotka huvittivat. Airi-antisankaritar on kaikessa ärsyttävyydessään hauska hahmo.

"Pojilla ei ole ollut mitään hätää", vakuutti perhepäivähoitaja Jatta buddhamaisen tyynesti hymyllen. "Ehkä hän itkee myös syyllisyyttään siitä, ettei edes muistanut äitiä kun oli niin hauska ja jännittävä päivä." 

Jäykistyin vihjauksesta että oma lapseni ei ikävöisi minua, mutta sen paljastaminen tekisi itsestäni lapsellisen, joten hymyilin suopeasti takaisin. (s. 41)

Pidin myös Tädin työelämäkuvauksesta. Vaikka oma työpaikkani on varsin toisenlainen, tietyt piirteet kuulostivat omakohtaisestikin tutuilta, ja muilta kuullun perusteella uskon loputkin.

Minulla meni tovin ennen kuin kirja nykäisi mukaansa, mutta kun vauhtiin oli päästy, se piti kyllä otteessaan. Meno parani loppua kohti.

Anu Holopainen on useimmille tuttu nuorille suunnatusta Syysmaa-sarjasta. Ensikokemukseni Holopaisen kirjoista on silti niin sanotusti aikuisten hyllystä. Ilmeettömästä miehestä pidin. Ilmestyskirjan täti seuraa Ilmeettömän miehen mallia siinä mielessä, että mukana on mahdollisesti ripaus magiaa, mutta tyylilaji on aivan toinen. Kustantajan mukaan tämä on chick littiä mutta enpä tiedä - eikö siinä pitäisi olla rakkaustarina silloin? Tämä on lähinnä antirakkautta ja miehet enimmäkseen ignoorataan.

Ehkä tämä on ... chick lit angstia? Angsti-chick littia? Jotain mitä Bridget Jonesin päiväkirjat ja Paholainen pukeutuu Pradaan voisivat tehdä Täydelliselle paistille pimeässä?

Ehkä lopetan genrepohdinnan tähän ennen kuin tulee enemmän vahinkoa.  Ilmestyskirjan täti oli hyvää viihdettä ja näppärä sivustahuuto erinäisiin työelämäkeskusteluihin.

Anu Holopainen (2014). Ilmestyskirjan täti. Myllylahti. 978-952-202-506-7.

Kirsi Kirjanurkassa luonnehti satiiriksi. Jeh, sitähän se oli.
Linnea Kujerruksista olisi halunnut keskustella Airin kanssa hänen prioriteeteistaan ja piti alusta enemmän kuin lopusta.
Morrekin kiinnitti huomiota romanssivajeeseen.

Kirjamessuja ja Roman Schatz: Voi maamme, Suomi

Kirjamessujen jälkeinen päivä on vähän kuin hyvien bileiden jälkeinen dagen efter... Jotenkin sitä on päässyt kotiin asti ja nyt saa miettiä mihin se aika meni, mitä oikein tuli tehtyä ja onko tilillä enää rahaa. Muistikuvat ovat vähän sirpaleisia. Jaan tässä niitä reilun tusinan ja kerron samalla messuostoksesta, jonka luin jo kotimatkalla.

(1) WSOY:n ja Tammen järkkäämä kirjabloggaribrunssi korruptoi minut totaalisesti. Oikeasti halusin paikalle bongatakseni tuttuja bloggaajia ja Jari Järvelän, jonka kirjasta Särkyvää pidin kovasti, mutta  kirjailijoita kuunneltuani menivät lukulistalle Maritta Lintusen, Sinikka Nopolan, Riina Katajavuoren, Kim Leinen ja ilmeisesti jopa Paolo Giordanon romaanit. Näistä vain Katajavuoren Wenla Männistö oli jo ennestään aikomus lukea. Olen helppo tapaus.

(2) Paremmin itsensä hillitsivät monet blogikamut. Olipa muuten surrealistisen ihanaa törmätä teihin pitkin päivää! Mahtavaa että on tällainen kirjahulluuden keskittymä kuin kirjamessut. Kiitos järjestäjille bloggaripasseista! Omallani pääsin sisään (säästyi se raha kirjoihin...) ja muiden passeista tunnistin ennestään tuntemattomia virtuaaliystäviä esimerkiksi

(3) bloggaajapäivystyksessä, joka olikin mainio juttu. Pitää erikseen kiittää Boknäsiä siitä, että antoivat meidän kuluttaa sohvaansa ja lepuuttaa jalkojamme. Ja tavata osastollaan paitsi toisiamme myös muita lukijoita ja

(4) kirjailijoita. Osastolle poikkesi päivystysvuorollani toviksi Tommi Kinnunen ja sai hänkin lukuvinkkejä. Onnistuin ehdottamaan kirjaa, joka Kinnusella olikin jo yöpöydällään, nimittäin Sinisalon Auringon ydintä. Kinnunen puolestaan suositti Emmanuel Carreran romaania Viikset, joka alkoi kuulostaa kauhean kiehtovalta. Tässä linkki Kirjainten virran juttuun siitä. Kiitos Kinnuselle vinkistä... ja taidan tosiaan hankkia Neljäntienristeyksestä kätösiini ihan paperiversion, sillä se ei ole kännykkäkirjaksi sopiva. Siitä tuleekin mieleeni

(5) Elisa Kirja, jonka osastolla poikkesin lyhykäisesti ja sotkeuduin hetkeksi keskusteluun e-kirjojen ja äänikirjojen hinnoista. Olen Elisa Kirjan innokas asiakas mutta tunnustauduin tarjoushaukaksi. Edelleen olen sitä mieltä, että kirjan on oltava selvästi halvempi silloin kun sen saa vain digitaalisena. Digikirjaa ei voi antaa kavereille sen luettuaan eikä käyttää lyömäaseena. Lyömäaseista pääsenkin sujuvasti

(6) erääseen islantilaiseen. Jos tunnette työt, tiedätte miksi. Hugleikur Dagssonilta sain nimmarin ja pienen enkelinkuvan kirjaan Kuvitetut klassikot. Pieni hassu kirjaihmisten kirja - siitä Kirsillä juttua. Vähemmän hassu

(7) oli Risto Isomäki, joka lavalla kuvaili uutta romaaniaan Kurganin varjot niin salaperäisesti, että se piti mennä ostamaan. Muutkin taisivat vakuuttua, sillä kun ehdin ostoksille joitakin tunteja myöhemmin, oli kirja jo loppunut Suomalaisen kirjakaupan osastolta... ja Tammen osastolta vein viimeisen kappaleen. Ähäkutti! M. G. Soikkelin Läpinäkyvä kuolema kuulosti sekin vastustamattomalta, joten arvaatte-kyllä-mitä.  Samaa ohjelmaa on muuten ollut seuraamassa Hesarin Antti Majander. Vahvasti vakuutti myös

(8) Sirpa Kähkönen kertoessaan Graniittimiehestä. Vaikka haastatteleva piispa käytti tilaisuuden täysimääräisesti hyväkseen ja jakoi innolla omia näkemyksiään, välittyi Kähkösen vastauksista lämmin viisaus. Fiksu kirjailija. Hänen esiintymisensä on tehnyt ihastuttanut aikaisemminkin.

(9) Mainio oli myös tietokirjaraati, jossa hyvin hauskasti käytiin läpi tuoreita tietokirjoja. Vakaasti suositeltiin kaikille ja etenkin opettajille kirjaa Maailman paras koulu?, joka nimestään huolimatta keskittyy temperamentin ja arvioinnin yhteyksiin peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Kuulosti ajatteluttavalta. Keltikangas-Järvistä on lukenut Suketus. Loppupuolella päivää poikkesin hiukan suunnitelmistani

(10) ja innostuin seuraamaan Roman Schatzin haastattelua, sillä jatkoseurauksella että piti mennä ostamaan hänen kaksikielinen kirjansa Voi maamme, Suomi / Finland - What a Country!. Siitä sainkin sopivan lukupaketin kotimatkalle. Johnny Knigan julkaisema kirja on purevan hauska ja monin paikoin erittäin oivaltava. Esimerkki:

Suomalaistutkimusten mukaan noin yksi prosentti maamme väestöstä kärsii edellä mainitusta kaamosmasennuksesta. Jos on asunut Suomessa muutaman talven tietää, että tämä tutkimus on täyttä humpuukia. Suomen väestöstä kärsiin talvisin masennuksesta tasan sata prosenttia. (s. 100)

En oikein onnistu katumaan ostostani, vaikka hinta (27 e) oli mielestäni melko suolainen pokkarista pyydettynä, ja suomalaisten merkkihenkilöiden listaus tuntui aavistuksen päälleliimatulta. Harkitumpia hankintoja tein

(11) divaripuolelta. Siellä bongasin kaksi itselleni uutta Donald Westlaken kirjaa (!!!) ja kauan hankintalistalla olleen sarjakuvan Ulkoministeriö: Diplomaattisia merkintöjä. Mieleenpainuvin löytöni oli kuitenkin Orson Scott Cardin Ender, jonka suomennetusta pokkariversiosta pyydettiin 50 euroa. Luitte oikein. Viisikymmentä euroa. Jätin väliin vaikka lahjaksi olisi mennyt... todistaa etten täysin menettänyt järkeäni sentään! Nuori mies ottaa luultavasti mieluummin sen viisikymppisen kylmänä käteisenä ja kirjan nimen kaukolainaa varten. Nuorista miehistä etenen

(12) Elias Koskimieheen, jonka tapasin bloggaajapäivystyksessä. Itse olisin veikannut herraa korkeintaan, lähes, enintään kolmekymppiseksi, mutta Koskimies väitti kivenkovaan täyttäneensä neljäkymmentä. En kehdannut kysyä papereita vaan haastoin sen sijaan perustelemaan, miksi minun pitäisi lukea hänen romaaninsa. Sen Koskimies tekikin niin hyvin, että laitoin Ihmepojan varaukseen.  Kristaa ja Maijaa kirja on ihastuttanut. Otin Koskimiehestä myös valokuvan,

(13) mutta kuten kaikki muutkin messuilla ottamani fotot, se on tällä hetkellä jumissa jossain puhelimen ja tietokoneen välillä. Jokin kotoisissa atk-systeemeissäni nyt mättää, sillä kuvat eivät halua entiseen tapaan itsekseen ilmaantua heti koneelleni. Mutta

(14) ei se mitään. On ainakin luettavaa odotellessa.