tiistai 26. helmikuuta 2013

Petri Tamminen: Rikosromaani

Kuva/kansi: Otava/Piia Aho
Siitä on aikaa kun viimeksi luin Petri Tammista, joten en oikein tiedä onko Rikosromaani sävyltään kovin erilainen kuin muut hänen kirjansa. Vai luulenko vain että on. Muistelen, että Muita hyviä ominaisuuksia oli yhtä aikaa kirpakan mietteliäs ja hervottoman hauska, ja että muissakin Tammisen kirjoissa on ollut hyvä tunnelma. Kuin kuuntelisi hyvää keskustelua laiturilla, kesäyön usvan noustessa järveltä. Ilman hyttysiä.

Rikosromaani oli minulle vähän hankalampi pala. En oikein saanut tunnelmasta kiinni, ja päähenkilön tapa humpsahtaa mielialasta toiseen tuntui väkinäiseltä, ei kevyeltä tai väistämättömältä. Päähenkilönsä tavoin koko Rikosromaani tuntui ajoittain, noh, päättämättöltä. Olisinko absurdia komediaa vai angstista keski-ikäistä ihmissuhdefilosofiaa... ? Vai pitäisikö kumminkin kallistua kritisoimaan aikaa ja sen arvoja, tai tavoitella Gogolin Nenän lakonista kohtuuttomuutta?

Onneksi jossain siellä haparoinnin takana paistaa syvästi humanistinen halu rakastaa ja ymmärtää. Se pelastaa Rikosromaanin, joka muuten on minusta kerronnallisesti jotenkin rujo. Ei voi mitään, minulle Tamminen on ollut parhaimmillaan lyhytprosaistina.

Mutta pidin kovasti asetelmasta. Rikosromaanissa komisario Vehmas, elämästään eksynyt mies, selvittää tapausta, joka ei oikeastaan edes kuulunut poliisille vaan elämän vääjäämättömiin vastoinkäymisiin. Liikkeellä on näet elämänhalua lähimmäisistään kitkevä rikollinen, Hämeenlinnan häpäisijä Ångström, joka taikurin taidolla aiheuttaa ihmisille huolta, häpeää, näköalattomuutta ja masennusta. Tuhoutuneita tulevaisuuksia ja yleistä toivottomuutta on siis mahdollista poliisivoimin torjua, pitää vain saada tuo kurjuuden kylväjä kiinni.

Komisario Vehmas ja hänen nuori kumppaninsa Immonen jahtaavat tarmolla Ångströmiä, joskin matkalla tuntuu, että enemmän löytyy komisarion oman elämän pöydältä pudonneita murusia kuin johtolankoja. Mikään jännityskertomus ei Rikosromaani ole, mutta se ei haittaa; parinkymmenen sivun jälkeen tietää jo, että dekkarikäänteitä on turha odottaa. Sen sijaan löytyy pieniä keinoja ajatella positiivisemmin. Voi esimerkiksi mennä ahdistuksensa kanssa nurkkaan ja sanoa itselleen se on ihan okei.*
[--] Lähipoliiseja Vehmas oli pyytänyt puhumaan kouluissa muustakin kuin huumeiden ja liikenteen vaaroista, nimittäin elämän turvallisuudesta ja poliisin ammattin tylsyydestä. Nuorille olisi pitänyt kertoa, että ihmiset olivat kunnon väkeä ja että poliisin työssä tämän kunnollisuuden näki aivan erityisen hyvin. Hulttioita saati sitten varsinaisia rikollisia ei meinannut löytyä vaikka partiot yötä päivää suhasivat pitkin kaupunkia. Televisioporukoiden kanssa ilmiö oli aiheuttanut suoranaisia ongelmia, partiot joutuivat roikottamaan tympääntyneitä dokumenttiryhmiä autossaan viikkokausia ennen kuin hampurilaisbaarin edustalta saatiin yksi kunnon rähinä purkkiin. (s. 18)

Mietin tässä, että kehtaisinko tätä kirjaa suositella ja kenelle. En ole oikein varma. Hetkittäin epäilin itse, että oma kirjallisuuden harrastuneisuuteni ei täysin riitä Rikosromaania tulkitsemaan tai oikein oivaltamaan. Jouduin hokemaan pari kertaa se on ihan okei ennen kuin ryhdyin siitä edes kirjoittamaan. Toisaalta, miksikäs ei! Jos tyyli ei miellytä, ei alle kahteensataan sivuun kovin suurta siivua elämästä mene, eikä hiljaisesti positiivisia kirjoja varmaan tule kenenkään liikaa luettua.

Joo.

Lukekaa ihmeessä Rikosromaani. Se kyseenalaistaa meidän yleisen nurjuutemme, vaikka tekeekin sen vähän kummallisesti, ja saattaa aiheuttaa ajoittaista mielen keventymistä. Ja jos ette ihan kaikkea kirjassa tunne ymmärtävänne, se on ihan okei.

Petri Tamminen (2012). Rikosromaani. Otava. 978-951-1-26464-4.

Ville Hänninen Aamulehdessä siteeraa paljon
Marissa Mehr Turun Ylioppilaslehdessä pitää viisaana pienenä kirjana
Eija Komu Keskisuomalaisessa löytää kafkalaisia sävyjä

*Testasin. Toimii ajoittain.

2 kommenttia:

  1. Minä ihastuin Tammisen kirjoitustapaan ja oivaltaviin lauseisiin Muita hyviä ominaisuuksia -kirjan kautta, mutta tämä ei sitten ollutkaan yhtään minun juttuni... Luulen että minulla jäi jokin juttu tässä hoksaamatta, kun tuntui etten ymmärtänyt tätä ollenkaan. No, aion kuitenkin lukea lisää Tammista jossain vaiheessa :).

    VastaaPoista
  2. Sanna, Ominaisuuksia on minullekin jäänyt jotenkin huipuksi Tammisen tuotannosta. Toistaikseksi. Hei, jos luet lisää Tammista, kokeile vaikka Miehen ikävää, siinä on minusta enemmän Ominaisuuksien sävyä. :-)

    Minustakin tuntui, että en tästä ihan kaikkea ymmärtänyt, mutta tykkäsin kuitenkin. Jokin tuossa positiivisuuden tavoittelussa vetää puoleensa. :-)

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.