perjantai 22. marraskuuta 2013

Antti Tuuri: Alkemisti - Maallinen rakkaus

Kuva: Otava
Tulin tempaisseeksi Alkemistin kirjaston uutuushyllystä, koska se kertoo Suomen mikrohistoriasta kiinnostavasta perspektiivistä. Enpäs ollut tätä ennen tiennyt, että täälläkin on harjoitettu kullan tekemisen jaloa taitoa. Sitä paitsi, ensi viikonlopppuna ovat Seinäjoen ensimmäiset kirjamessut (jee!), siinä viini- ja herkkumessujen kyljessä. Antti Tuurikin on ohjelman mukaan tulossa. Ajattelin olla siis ajan tasalla ja lukea tämän uutuuden.

Tunnustan saman tien, että Alkemisti olisi silti jäänyt kesken, ellen olisi soveltanut 50 sivun sääntöä.* Totta puhuen se olisi varmaan jäänyt piiitkälle tauolle 50 sivun jälkeenkin… ellei olisi toista ankaraa sääntöä, nimittäin kirjaston palautussääntöä.**

Alkemistia tarvoin siis eteenpäin pienoisessa pakkotilassa. Mitä pidemmälle luin, sitä paremmin totuin ja tykkäsin, vaikka haltioitumiseen asti en päässytkään.

Tarinasta… Nuori maanmittari Carl seuraa oppimestariaan "Vuorikapteenia" Uuteenkaupunkiin. Oma ura jää sivuun, sillä Carl tavoittelee sielulleen korotusta kullan teosta. Noh, ainakin Carl löytää alkemistien kultaa jahdatessaan oman kultansa, kauniin Katariinan. Ehkä tämä on tarina rakkaudesta, ehkä uskonnosta tieteen kaavussa. Tai idolin viettelyksestä? Carl seuraa mestariaan melkein kuin apostoli Messiasta, oman etunsa unohtaen.  

Teksti on raskaampaa kuin Tuurilta aiemmin lukemani. Asiaa ei auta, että alkemistien maailma filosofis-uskonnollisine ajatuksineen oli entuudestaan täysin vieras. Otan tahallani pitkän lukunäytteen; ei tuntunut kirjakaan ihan lyhyeltä.
Olin ottanut mukaani kirjan, jonka Vuorikapteeni oli tuonut kenraali Armfeltin lahjana, ja luin kirjaa koko yön tulta valvoessani. Se oli Viisauden Voitto Vanhuudesta ja Haudasta, luin sitä koko yön tuntematta väsymystä. Siinä kerrottiin, kuinka ihmisen oli elettävä, että pysyisi terveenä ja eläisi pitkän elämän: esipuheessa kerrottiin, että kirjoittaja itse oli elänyt sataneljätoista vuotta vanhaksi. 
Kirjoittajan mukaan tärkeintä oli, etä hengitti niin usein kuin mahdollista nuorten tyttöjen hengitystä; sitä kirjassa ei kerrottu, kuinka nuoria tyttöjen oli oltava. Uskoin, että minun olisi hyvin terveellistä hengittää Katariinan hengitystä, ja että häin oli vielä tarpeeksi nuori antaakseen minulle pitkän iän ja terveyden. Uskoin Katariinan elävän vanhaksi, ja myös minä saisin pitkän iän, jonka eläisin hänen rinnallaan. (s. 283)
Tuosta ehkä saa aavistuksen siitä, miksi kirja oli minusta sekä rasittava että lukemisen arvoinen.

Tuuri on melkoinen kameleontti tyylissään. Vaikka tietty lakonisuus on tuttua, poikkeaa Alkemisti sävyltään ja poljennoltaan todella paljon aiemmista lukemistani Tuurin kirjoista. Silti ihailin jälleen sitä, miten hän yhden kertojan kertomukseen saa niin monia kerroksia. Nuori maanmittari kuvaa tekemisiään ja ajatuksiaan, mutta hänen sanojensa läpi kuultaa monta muutakin tulkintaa.

Taidokasta tarinointia siis. Silti Alkemisti jätti vähän, noh, jos ei kylmäksi niin haaleaksi. Tunnelma on vahva ja miljöö omaleimainen, mutta harhainen Carl Bergklint on minulle vähemmän innostava päähenkilö kuin vaikkapa jokin kyynisistä Uudenkaupungin porvareista olisi ollut. Varmaan jokin luonnevika lukijalla, kun idealistit eivät oikein sytytä, edes tällaiset pikkuisen nuhjuiset ja kauniisti naiivit idealistit.

Saapas nähdä muuttuvatko ajatukseni kirjasta kun käyn kuuntelemassa kirjoittajan ajatuksia siitä.

Antti Tuuri (2013). Alkemisti - Maallinen rakkaus. Otava. 9789511271116.

*Pitää lukea ainakin 50 sivua. 
**Pikalaina: kaksi viikkoa, ei uusintoja, ei selityksiä.

Arvioita:
Markku Soikkeli Aamulehdessä löysi ironiaa
Amma tykkäsi Vuorikapteeni kamalasta vaimosta (minä myös!)

4 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa! Ja arviosi on samansuuntainen kuin itse arvelin kirjasta, sitä lukematta, mutta kirjailijaa jo kuunnelleena. Tuuria arvostan suuresti, hän on mahtava ammattilainen ja kuten sanoit, taidokasta tarinointia, mutta onko tämä jo liiankin taidokasta tavislukijalle? Luen tai ainakin yritän varmaan kuitenkin, jos ja kun kirja osuu kohdalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, kyllä tämä ihan luettava on taviksellekin, pitää vaan varautua hiilihydraattitankkauksella ja mentaaliharjoittelulla. ;-)

      Siinä mielessä kirjailijan kuunteleminen vaikutti ajatuksiini, että kertoja Carl Bergklint näyttäytyy hieman erilaisena nyt.Kiinnostavaa… olen ennenkin huomannut, että kun kirjailija puhuu hahmoistaan, alan itsekin nähdä heidät kirjailijan silmin. En ole varma onko se peruste vältellä kirjailijoita vaiko hakeutua heitä kuuntelemaan. :-)

      Poista
  2. Oh, olipa hyvä, kun bongasin tämän kuukausikoosteestasi! Selkeästi jäänyt Kirjakantti-tohinan jalkoihin. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Tämä ei ole Tuurin helpoin kirja. Raskautta tulee jo aihepiiristä ja melko hidasta se kullantekeminenkin on. Mutta jollakin kierolla tavalla pidin tästä. Kirja on niin epäkaupallinen ja ei-mediaseksikäs, ettei siitä voi olla pitämättä, varsinkin kun on vielä hyvin kirjoitettu teos! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, heh, olet oikeassa: vain Tuurin kaltainen kirjailija voisi julkaista tällaisen kirjan! Tämä on selvää tammilankkua, laadukasta ja raskasta… :-)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.