keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Miina Supinen: Säde

Kuva: WSOY
Jokunen vuosi sitten tykkäsin kovasti Miina Supisen Apatosauruksen maasta ja esikoisromaani Liha tottelee kuria oli sekin hykerryttävä tapaus. Säde, Supisen toinen romaani, aiheutti melkoisia ennakkoväristyksiä sisuskaluissani.

Säde on kirjan nimihahmo ja nimensä mukainen: kaunis nuori nainen, joka tuntuu hohtavan omaa valoaan, ainakin monien miesten silmissä. Mutta Säde hakee vielä paikkaansa maailmassa. Mihin voi uskoa kun kodin perintönä on ankara ateismi - kelpaisiko kotimainen metsäkultti? Ketä voisi rakastaa kun tarjolla on vain keskinkertaisia vaihtoehtoja - opiskelijoita jahtaava professori ja viestintärajoitteinen nörtti? Mitä pitäisi tehdä kun kasvaa isoksi - arkeologian opiskelija ei kai saisi rikkoa ruukkuja?

Kirjana Säde on yllätyksellinen ja helppo luettava. Siinä on samanlaista viehkoa sekavuutta kuin Lihassakin, mutta rehellisesti sanottuna pidin aiemmista enemmän. Säde on juonellisesti viimeistellympi ja eheämpi; silti se jotenkin jätti vähän tyhjän fiiliksen. Liikaa odotuksia varmaan. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä Supiselta, olisin luullakseni, noh, en ehkä ihan villinä ilosta laulaa lurittanut mutta kenties vähän säveltä tapaillut. Nyt odotukset tekivät lukukokemuksesta pliisumman kuin se muuten olisi ollut. Absurdia ja kiehtovaa mutta ei niin absurdia ja kiehtovaa kuin toivoin.

Teemat sinänsä ovat kiinnostavia ja Säteessä hahmona on tiettyä tenhoa. Hän tekee ja toimii ja vaikuttaa, eikä vaikutus ole aina sitä perinteistä naisen kosketusta. Ei voi olla pitämättä naishahmosta, joka osaa nylkeä jäniksen. Mietin ohimennen voisiko hänessä nähdä sukupolvisymboliikkaa: siinä missä edeltävä sukupolvi on opetellut hakemaan omaa nautintoaan ja uskomaan varmoihin totuuksiin, seuraava on vain rehellisesti ja reippaasti eksyksissä. Njaah... Joka tapauksessa Säde ja hänen nörttinsä Antti ovat molemmat kiinnostavalla tavalla rajoittuneita.

Hienoa tässä kirjassa on aiemmistakin tuttu aito Supisen fiilis detaljeissa. Niin kuin vaikka tässä:
"Mitä uhrikalliolla on?" Ripa kysyi. "Tiedätkö sinä jo?"
[--] "Siellä on varmasti portti aliseen. Siellä on voinut olla umpilampi, saivo. Niiden pohjassa on reikä maailmaan, joka on niin kuin tämä muta toisinpäin", Ripa sanoi.
"Minusta kyllä tuntuu", keskeytti Säde, "että siellä on ufo, jossa on Kekkonen." (s. 177)
Kun ei ole enää Kekkosta, pitää vaan yrittää itse kunkin keksiä mitä tehdä.

Miina Supinen (2013). Säde. WSOY.  978-951-0-39962-0.

Arvioita:
Morre viihtyi loistavasti
Lumiomena totesi sujuvaksi ja sekavaksi
Kirjasfäärin Taika löysi nokkelan pinnan alta salaviisautta.

4 kommenttia:

  1. Minulle (ent. arkeologian opiskelijana) ei oikein napannut tämä. Kovin tasapaksu teos, josta en löytänyt suurta sanomaa. Suomalaisen arkeologian osuus teoksessa oli ihan uskottavaa, joskin vähän alakuloista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niina T., sankarittaren alan valinta tässä kyllä vähän mietitytti... :D Mutta kiva tietää että kuvaus tuntui sinusta uskottavalta.

      Poista

  2. Jäin muuten miettimään omaa luonnehdintaani - ja totta, kirja on sujuva ja sekava: Supinen voisi kirjoittaa varmaan mitä vain ja lukija viihtyy. Siitä sujuvuus. Mutta onhan tässä aika sekava soppa. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että esim. Liha tottelee kuria oli jotenkin parempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, niin, Lihassa on jotain rempseämpää ja rennompaa tai... äh, en tiedä. Mutta sujuvuus, se voisi olla Supisen toinen nimi tai jotain; silloinkin kun tarina ei tempaise, tekstiä lukee ihan mielellään.

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.