 |
| Kuva/kansi: WSOY/Mika Tuominen |
Jännäreiden suhteen olen härskisti suosinut ulkomaisia tekijöitä, ihan vaan siksi, että kaikki dramaattiset jutut (Luojan kiitos!) tapahtuvat jossain kaukana. Täällä Suomessa alkoholimainonta on vakava uhka ja eläkeuudistusneuvottelut henkeäsalpaava jännitysnäytelmä. Tietynlainen tylsyys on eduksi näin elämisen kannalta. Mutta agenttitrillerin tapahtumapaikaksi tämä turvavälien ja hygieniapassien valtakunta on minusta ahdas.
Paitsi että tällä kertaa ei ehkä olekaan. Kustantajan tiedotteesta näin Remeksen tarttuneen pelottavan ajankohtaiseen aiheeseen ja pyysin Hornan luettavaksi. Ukrainan kriisi on saanut ainakin minut miettimään uusiksi suhtautumistani niin Natoon kuin rakkaaseen itänaapuriinkin.
Mitäs jos tilanne vielä kiristyisi? Jäätynyt konflikti voi kuumeta uudelleen, eikä Ukrainassa ole tilanne vielä edes kunnolla haalea. Suomi on Naton rauhankumppani, mutta Nato-jäsenyys? Niin kuin Suomen Kuvalehdessä taannoin terävästi todettiin, perinteisesti ajankohta ei ole aiheen käsittelyyn sopiva.
Ja jos Ruotsi yllättäen liittyisi Natoon?
Näin käy Hornassa.
En tuntenut Hornan jälkeen mitään pakonomaista tarvetta rynnätä kirjastoon Remeksen aiempia romaaneja lainaamaan... mutta kaikkiaan se oli lajissaan minusta ihan toimiva yksilö. Tunnepuolen kuvaus ei ole Remeksen vahvuuksia, ja henkilöiden motiivit ovat suoraviivaisuudessaan lähes hellyyttävän naiiveja. Mutta toimintaa riittää, ja vaikka Remeksen hahmot ovat ehkä ohuita, eivät he ainakaan ole niin hassunkursia kuin Soininvaaran henkilöt Ebola-Helsingissä. Pidin myös siitä, miten informaatiosodankäyntiä ja suurvalta-asetelmia Hornassa käsiteltiin: pelottavasti.
Seuraavaksi kotikutoinen turvallisuuspoliittinen analyysi, joka ei suoranaisesti liity kirjaan.
***
Pieneen pelkoon on ehkä syytäkin. Ei sellaisessa apua-juostaan-bunkkereihin -mielessä mutta kenties eipäs-nyt-olla-ihan-lapsenuskoisia-sentään -tyylilajissa voisi itse kukin miettiä aina joskus syntyjä syviä. Kansainvälinen politiikka ei ole hyväntekeväisyyttä, eikä totuus aina voita. Demokraattiset, ihmisoikeuksiin ja vapaaseen tiedonvälitykseen uskovat valtiot joutuvat politiikassaan ottamaan huomioon kaikenlaisia hankalia rajoitteita, jotka eivät sido valtiojohtoa toisentyyppisissä maissa.
Lisäksi epäilen, että meitä suomalaisia vaivaa pitkäaikainen hyvinvointi, joka tekee hankalaksi kuvitella, että asiat voisivat oikeasti muuttua, ja että kukaan voisi tahtoa meille mitään pahaa. Mehän olemme kaikin puolin harmittomia ja epäkiinnostavia. Siksi meikäläisenkin on ollut vaikea sijoittaa edes kuvitelmissaan Suomea kansainvälisten juonittelujen polttopisteeseen. Paitsi ehkä kauttakulkumaana.
Ajat voivat muuttua.
***
Kirjaan palatakseni, sydämeni kuuluu yhä alkuperäiselle Tom Clancylle ja kaikkien aikojen sankareista, noh, sankarillisimmalle, Jack Ryan vanhemmalle. En Clancyn trillereiden voittanutta ole vielä löytänyt mitä viihtymiseen tulee (kunhan lukiessaan hyppää yli aseiden tekniset yksityiskohdat). Joo, John le Carré ja Graham Greene ja niin edelleen, hienoja jee, mutta puhunkin puhtaasta viihtymisestä - siitä että unohtaa mitä pitäisi olla tekemässä ja jännittää huulta purren puhtoisten sankareiden kohtaloa kauheiden pahisten käsissä.
Ihan samaan luokkaan en Remestä nostaisi, mutta Horna kannatti kyllä lukea. Isoin plussa oli minulle yleinen asetelma. Ja hei - Sauli Niinistölle kirjoitettu rooli oli bonus. Vau. Toivottavasti ei tarvitse Suomen presidentin koskaan moisia repliikkejä tosielämässä lausua.
Niin, repliikeistä tulee mieleeni kieli, ja kai siitäkin jotain on sanottava. Tai ei, annetaan Remeksen puhua puolestaan, ja muistetaan samalla genre. Kas tässä Hornan ensimmäinen kappale.
Pilviseltä Barentsinmereltä puhaltava tuuli hiveli korkealla töyräällä Koillis-Norjan vuonolla seisovaa pallon muotoista rakennelmaa, jonka läpimitta oli lähes neljäkymmentä metriä. Sen sisältä maailman tehokkaimpiin kuuluva amerikkalainen Globus II -tutka tarkkaili Kuolan niemimaata ja koko Venäjää. Kesä oli hiipumassa vuonoilla, pohjoistuulessa tuoksui jo jää. (s. 5)Että silleen. Kuten sanottu, Remeksen aiempia tuskin lähden kirjastosta jonottamaan, mutta pidän kyllä silmäni auki kun seuraava ilmestyy. Jokin siinä kutkuttaa kun Suomessa tapahtuu suuria. Edes fiktiossa. Mieluummin vain fiktiossa.
Ilkka Remes (2014). Horna. WSOY.978-951-0-40702-8.
Arvioita:
Anne Savolainen Turun Sanomissa kuvaa hykerryttävän ajankohtaiseksi. Jep.
Vesa Karonen Hesarissa olisi kaivannut huumoria.
Hienoa Booksy.
VastaaPoistaJuuri näin kv-politiikassa pitää minustakin olla joko realisti tai inhorealisti, siis tämä on minun mielipiteeni.
Minusta haihatella ei saa eikä liikaa hölistä ja omista taloudellisista eduista täytyy itse huolehtia neuvotteluissa. Olen samaa mieltä myös hyvistä ajoista, ne on rakennettu velan päälle. Luin Deekoon blogista laskelman, että prosenttiyksikön koron nousu nostaisi valtion velan hoitokustannuksia miljardin, eli olemme uuden edessä, kun tässä on vain korko. Tämä on edessä jos luottoluokitus edelleen laskee ja uutta velkapaperia myydään.
Mitä tulee Remekseen olen kaverin tuotantoa kahlannut, vetäviä kirjoja, jossa samat uhkakuvat toistuvat mutta ne on ajankohtaistettu kuhunkin romaanin kuten tähänkin.
Jokke, talouden suuret linjat ovat kieltämättä vielä kylmäävämpiä kuin Ukrainan kriisi... peloistani huolimatta olen kv-poliittinen optimisti, mutta makrotalouden kanssa alan kallistua pessimistiksi. Pitäisi piakkoin kirjoittaa myös Thomas Pikettyn kirjasta, joka masensi melko tavalla. :-(
PoistaMutta Remeksestä, minulle tämä oli tosiaan ensimmäinen mutta ei varmaankaan viimeinen. Ymmärrän miksi ovat suosittuja.
Meillä on kotona hyllyssä noita Remeksiä vaikka kuinka ja paljon jostain syystä, mutta enpä ole yhtäkään niistä lukenut. Tämä on aiheensa puolesta kyllä kiinnostava, vähän pelottava. Alku kuulostaa vähän danbrownmaiselta, mieleen tuli Meteoriitti mutta lukemisesta on niin pitkä aika että mielikuva voi olla väärä. No joo, joka tapauksessa kiinnostavaa tämä kansainvälisen politiikan pohdinta. Hereillä on ihan hyvä olla, vaikka toki se asioiden ajatteleminen aiheuttaa sitten tietynlaista stressiä minkä vuoksi sitä ei välttämättä niinkään tehdä.
VastaaPoistaLopetan nyt tämän höpöttämisen ja mietin, että pitäisiköhän sitä lukea yksi Clancy.
Linnea, minulle tuli alusta mieleen ensin Clancy ja sitten McLean, mutta mikä ettei Brown sopisi hänkin. Genre taitaa vaikuttaa siihen, miten romaanin voi aloittaa!
PoistaKokeile vaikka Punaista lokakuuta! Siis Punaisen lokakuun metsästystä. Asetelmahan on vanha kuin taivas nykynäkövinkkelistä, mutta toisaalta sen kanssa pääsee alusta pitäen kiinni Jack Ryanin (<3!) uraan. Sellainen varoitus vielä pitää antaa, että nämähän ovat häpeämättömän amerikkalais-patrioottisia kirjoja... mutta jos löytää sisäisen jenkkinsä, Jack Ryanin kanssa viihtyy mainiosti. :-)