keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox
Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?
Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)
Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...

11 kommenttia:

  1. Vähän varovaisesti silmäilin kirjoituksesi läpi, sillä aloitin kirjan eilen. Olen tykännyt kirjan kielestä ja luettavuudesta, tällaisesta aiheesta ei kyllä jaksaisi lukea kirjaa, jos se olisi kielen puolesta haastava. Aihe on kyllä rankka ja ahdistava, mutta ehkä aiheen käsittely kirjallisuudessa kuitenkin on tarpeen. Oletko muuten lukenut Hirvosen Kun aika loppuu? Siinähän on vähän samaa teemaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amma, uskon vakaasti, että kaiken käsittely kirjallisuudessa on tarpeen. Tämä on kyllä aiheena rankemmasta päästä. Minustakin kieli on tässä ehdottomasti plussaa.

      Odotan kiinnostuksella mitä tästä ajattelet kun loppuun pääset.

      Poista
  2. Minulla on tämä lukulistalla, vähän ahdistaa jo valmiiksi mutta onneksi luettavuus on siis kohdillaan. Saa sitten nähdä että saako teoksesta sanottua yhtään mitään, kun aihe on tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, sano muuta. Tästä oli hyvin vaikea kirjoittaa mitään... :-(

      Poista
  3. Mulle tarjottiin tätä myös arvostelu/näytekappaleena mutta jotenkin en nyt jaksa lukea tästä aiheesta. Tämä aihe on minulle kuin keskitysleiritarinat. Luin muutaman elämäkerran parikymppisenä, jotka järkyttivät pitkäksi aikaa. Nyt vasta nelikymppisenä luin Poika raidallisessa pyjamassa ja katsoin elokuvankin. Olen lukenut vuonna 2004 isän kirjoittaman kirjan Petri matka Myyrmanniin. Tuo kirja oli pysähdyttävä ja järkyttävä. Kauhajoen kouluampumistapaus kosketti läheltä, ehkä sekin on syy etten vielä pysty lukemaan koulusurma-aiheista. Toisaalta on erikoista huomata itsessä tälläisiä piirteitä, että miten välttää jonkun kirjan/aiheen lukemista, kun toisaalta tulee luettua rikos/jännitys/draamakirjallisuutta muista lähes yhtä rankoista aiheista - ja niistäkin jotkin aiheet koskettavat läheisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkea, ymmärrän mitä tarkoitat. Itselleni tuo tositarinaisempi Myyrmanni-kirja olisi ollut vaikeampi luettava... mutta kuten sanottu, en tästäkään nauttinut vaikka hyvin kirjoitettu olikin.

      Mietin itsekin, että mikä tässä aiheessa on niin vaikeaa. Ehkä se, että hulluus voi olla niin lähellä; että se voi tulla silmille kenelle vain.

      Ehkä se surullisuus, että niin nuorena voi olla jo kaikki niin pielessä.

      (Argh, tästä ei oikeasti osaa sanoa mitään.)

      Poista
  4. B

    ite luin sen monella tapaa, tai ainakin arvostelin monella tapaa kolmessakin eri paikassa, tässä yksi:
    http://hikkaj.blogspot.fi/2015/06/paat-kipiana.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kirjoitus, hikkaj. Rinteen sujuva kirjoittaminen tekee tästä jotenkin vielä kamalampaa. :-(

      Poista
    2. B

      tuo on totta, tuo tekstin sujuvuus, arveluttaa/arvuuttaa koko ajan - ihan niin kuin ois suoraan tekemisissä toisen B:n kanssa, samassa huoneessa tai sellissä siis.

      Poista
  5. Rinteen Viimeinen sana oli kieltämättä aika säväyttävä lukukokemus, joka oli tosi ahdistava sellainen ihan alusta loppuun. Franzin täydellisen lukossa oleva ajatusmaailma ja sen heijastuminen kaikkiin tämän tekoihin oli aika kovaa kyytiä; vaikka romaanin lopussa odottaakin sen "pahin" osio, minulle koko Viimeinen sana oli melkoista tunteiden vuoristorataa.

    Kirjallisuus ja taide muutenkin hyviä keinoja käsitellä ja kuvailla rankkoja aiheita. Niiden myötä asioita ja tapahtumia voi periaatteessa seurata turvallisesti sivusta ulkopuolisen silmin, mutta toisaalta tällaiset tarinat herättävät väistämättä erilaisia tunteita. Niitä kokemalla voi oppia uutta, laajentaa maailmakuvaa ja saada kaikenlaisia elämyksiä - ne ovat syitä, joiden vuoksi ainakin itse luen kirjoja. -Petter

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Petter, ja pahoittelut että vastaaminen viivästyi. Tuo mitä sanot kirjojen lukemisesta - siitä ei voi olla kuin samaa mieltä!

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.