Syntymättömyyspäivää (Osa 3: TBR-turvotus ja runokuume)

Minulla oli kolme ilmisyytä aloittaa blogimuotoinen lukupäiväkirja: saada selville mitä luen, saada irti enemmän lukemisesta miettimällä sitä, ja muistaa mitä muuta voisin lukea. Ensimmäistä syytä tutkin sitten juhlapäivänä, toisesta oli jo puhetta, mutta kolmas kohta -

Niin, tuohon viimeksimainittuun blogin piti auttaa siten, että kirjoittaisin aina juttuun itselleni muistiin, mitä muuta luettavaa kirjasta oli juolahtanut mieleen. Yksi kirjahan tunnetusti johtaa toiseen; joskus lähdeluettelon kautta, joskus tekijän kautta, joskus ihan muilla assosiaatioilla. Ajattelin, että blogi olisi kätevä muistilista, johon voisin koota listaa kokeilemisen arvoisista kirjoista.

Ha. Ha. Hah. Naurakaa vaan, mutta en tosiaan tullut ajatelleeksi, että nettihän on pullollaan kirjablogeja, jotka tursuavat hyviä lukuvinkkejä. Aloitin ihan blogosfäärineitsyenä koko puuhan: googletin "ilmainen blogipalvelu" ja aloin kirjoitella juttuja. Sitten vasta hoksasin muut blogit.

(Aloin miettiä, onko joku muukin kirjoittanut samasta kirjasta jotain jonnekin - ja parissa kuukaudessa olin löytänyt kokonaisen uuden maanosan, innokkaiden lukutoukkien 24/7 pörräävän e-konferenssin. Täällä kirja on kunniassa, kieli kiinnostaa ja on normaalia keskustella romaanihenkilöistä kuin sukulaisistaan... jesh, henkinen koti! Olen niin kiitollinen tästä yhteisöstä, etten sanotuksi saa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo.)

Sen koomin ei ole tullut lukemisesta pulaa. Onnen kääntöpuoli on, että lukulistani on täysin karannut käsistä. Kärsin pahasta TBR-turvotuksesta. Ilmeisin oire on epämääräinen syyllisyys vuoroaan odottamaan joutuvien kirjojen tähden. Pahentuessaan tila saattaa aiheuttaa henkistä ahdistusta ja hyllyahtaumaa.

En edes yritä toipua tästä kirjanystävien kansantaudista, sillä syndroomaan kuuluu myös euforinen turvallisuudentunne, josta paatunut lukutoukka nauttii silloin kun hyvää luettavaa on tiedossa jokaiseen kuviteltavissa olevaan tunnelmaan. Vuoden bloginpidon jälkeen on kuitenkin aika tehdä - ah tätä ironiaa - koostettua muistilistaa kirjoista, jotka olen ajatellut lukea.

Kuten tuosta viime viikolla otetusta kuvasta näkyy, omiakin lukemattomia kirjoja on (anteeksi!) lukemattomia, mutta nehän eivät ole ongelma. Eivätkä myöskään iPadilla odottelevat e-kirjat. Tai kirjastosta jo lainatut kymmenkunta kirjaa. Ongelma ovat kaikki ne kirjat, jotka pitäisi hankkia kirjastosta, ja joita en millään muista kirjastossa ollessani.

Vuoroa odotetaan kyljellä maaten.

Vastaus: lista nettiin, sieltä sitä voi selata kännykällä.

Tästedes kokoan uudelle välilehdelle kaikki ehdottoman koukuttavat blogeista tai muualta poimitut kirjavinkit. Vinkkien varastoiminen sekalaisiin paperisiin ja sähköisiin lippulappusiin on lähes ajanut minut sekapäiseksi; harva se päivä selailen dementoituneesti mutisten tuttuja blogeja aivan varmasti juuri äsken näin ihan tässä tai tänne sen ainakin jätin enkö jättänytkin mikä ihme sen kirjailijan nimi... Kirous ja kuolema, tällä muistilla keskitetty nettitietopankki on ainoa mahdollisuus...

Välilehdiltä löytyy tosin on jo kaksikin lukulistaa (101 naisten kirjaa ja 101 spefin helmeä), mutta näiden keskipitkän aikavälin projektien lomaan mahtunee myös muistilista. Olen vältellyt Nyt luen -tyyppisiä merkintöjä, koska kirjahan saattaa jäädä kesken... tai jäädä jäähylle... tai en ehdi siitä kirjoittaa... ja luettavana on yleensä monta kirjaa kerrallaan. Mutta rento, sekalainen TBR-lista ei varmaan aiheuta turhia suorituspaineita.

Ja sitten se toinen asia. Runot. Hm. Olen jo parikymmentä vuotta ollut enemmän tai vähemmän kuuro runoille. Jotenkin elämästä on puuttunut tila rauhoittumiseen runon äärelle. Nuorena luin runoja, kirjoitinkin joskus, mutta nyt - ei mitään. On kuin en osaisi istua hiljaa. Tai olisin hukannut runon lukemisen taidon.

Otan toisen blogivuoden tavoitteeksi lukea edes runokokoelman kuukaudessa. Ehkä runon kielen voi oppia uudelleen.

Tarjonnasta ei ole pulaa, sillä kotihyllyssäkin odottaa reipas metri perintörunoutta. En näet hennonut viedä kirpparille edesmenneen äitini runokirjoja. Paljon kirjaystävällisempää olisi toki ollut antaa niille tilaisuus tulla adoptoiduksi rakastavaan kotiin. Mutta kun ne olivat äidin...

Nyt vietin tunnin tutkimalla tuota runometriä ja sieltä löytyi kaikenlaista muutakin: lyhytproosaa ja näytelmiä ja vanha Blake-suomennos ja Lapualaisoopperan libretto... (?!?). Mutta enimmäkseen sentään runoja.

Jätin pois toimitetut sekakokoelmat ja laadin listan kotihyllyn mahdollisuuksista:

Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa; Sanon silti
Tuomas Anhava: Oikukas tuuli; Kuuntelen, vieras
Irja Askola & Anja Porio: Mikä nainen
Erik Gullman: Jevgeni Dolmatovskin tie
Herman Hesse: Huilunsoittaja
Kaarina Huhtinen: Edelläkävijät
Maria Jaatinen: Päivä ei ehdi
Eila Kaustia: Kaukana, lähestymässä
Omar Khaijam: Viisaan viini; Teltantekijä
Eeva Kilpi: Terveisin
Väinö Kirstinä: Elämä ilman sijaista
Eila Kivikk'aho: Valikoima runoja
V.A.Koskenniemi: Tuli ja tuhka
Eino Leino: Helkavirsiä
Federico Carcía Lorca: Andalusian lauluja; Runoja
Vladimir Majakovski: Pilvi housuissa; Valitut runot
Juha Mannerkorpi: Matkalippuja kaikkiin juniin
Aila Meriluoto: Lasimaalaus
P. Mustapää: Kootut runot
Eero Pokela: Sumujen saari
Brita Polttila: Katson tästä
Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi
Sapfo: Iltatähti, häälaulu
Kalevi Seilonen: Köyhien mökkien punaista
Ilpo Tuomarila: Puut kasvavat ohi eivätkä koskaan kuki
Arvo Turtiainen: Syyskevät
Leila Walle: Illan hiljaiset sanat

Antakaahan runonystävät neuvoja: mistä kohdasta kastaisin varovasti varvastani tähän virtaan? Löytyisikö tuosta setistä muutama sopiva? Vai ovatko kaikki nämä aivan vääriä runoja pitkän tauon jälkeen - pitäisikö mennä kirjastoon? Pentti Saarikoskea? Katri Valaa? Saima Harmajaa? Vai jotain ihan tuoretta?

Puuma

Kuva: Like

Luin tammikuussa Marja Björkin Posliinin ja se teki hyvän vaikutuksen: vakuuttava ja rankka kirja. Saman tien laitoin lukulistalle myös Björkin uudemman Puuman, mutta niin vain ehdittiin syksyyn asti ennen kuin muistin sen sopivasti kirjastossa ollessani. Ehkä Punahilkka naisen vanhenemisen teemoinen palautti Puumankin mieleen.

Björk on käsitellyt molemmissa kirjoissaan vaikeita seksuaalisuuteen liittyviä teemoja. Posliinissa kosketellaan pedofiliaa, Puumassa ikääntyvän naisen seksinnälkää. Vaihdevuosioireileva Malla elää pitkässä avoliitossa Kaukon kanssa, kahden rupsahtavan kropan ansassa. Audi, bemari ja krokotiilinahkainen laukku lohduttavat mutta eivät suo täyttymystä. Onneksi naapuritaloon, ikkunatirkistelyetäisyydelle, muuttaa mies: ei mikä tahansa tallaaja vaan oikea Mies, mies kuin Mustanaamio, komea ja kireä.

Ei muuta kuin naapuriapua hakemaan.

Äh, kirjoitinpa tuosta alkuasetelmasta mitä tahansa, koomiselta se kuulostaa. Sitä se ei oikeastaan ole, tragikoomista välillä korkeintaan. Nykyhetkessä seurataan Mallan ja hänen avokkinsa rujoa arkea, jossa hätäpäästöillä pilataan kalliit farkut ja hätäilyllä hellyys. Kaveripiirin ikänaiset eivät ole sen kummemmissa tilanteissa.

Välillä vilautetaan myös Mallan lapsuutta, ystävyyskesiä mökillä. Mallan äidillä on omat seikkailunsa. En ole ihan varma kuinka hyödyllisiä nämä lapsuusjaksot olivat kirjan kokonaisuuden kannalta. Tyylillisesti entisen ja nykyisen välillä on kyllä jännä kontrasti. Lapsi-Mallan osuuksissa kaikki on säädyllisesti kätkettyä, verhottua, salaista; aikuinen puuma-Malla suorastaan revittelee ruumiillisuudessa. Niin ruma kuin kauniskin on suoraan siinä, lukijan naamalla suorastaan.

Mietin Posliinin kohdalla kirjan nimen monitulkintaisuutta. Samaa jäin miettimään Puumankin kohdalla. Julkisen sanan puumapuhe on niin erisävyistä kuin Björkin, että nimi alkaa tuntua ironiselta. Puuma tosiaan! Muoti-ilmiöstä Mallan puumanaisellisuudessa ei ole kyse; jotain naistenlehtiglitterille kovin vierasta tässä kaivellaan. Tekemällä nimenomaan vanhenevasta ruumiista kaikkine toimintoineen tarkastelun kohteen Björk osuu johonkin arkaan. Voisi ajatella niinkin, että Björkin tulkinta puumailusta kyseenalaistaa nuoruuden tavoittelun tekemällä siitä lähes absurdia.

He lepäsivät lähekkäin ja hän silitti miehen kasvoja. Hän huomasi tämän poskissa mustapäitä, nipisti ne pois ja hieraisi ihomadot haarojensa välissä olevaan vessapaperiin. 

- Kulmakarvat pitäisi lyhentää, hän sanoi. - Näytät Brežneviltä. 

Kauko pyysi leikkaamaan. Hän istui hajareisin tämän vatsan päälle, leikkasi pahimmat karvat lyhyemmiksi ja nyppi mustia ja harmaita, rasvajuurisia karvoja silmien välistä pois ja asetteli ne pituusjärjestykseen vessapaperille tyynyn päälle. Hän kävi huuhtelemassa paperin alas pöntöstä, otti peilikaapista  Kaukon trimmerin ja ajeli tältä sierain- ja korvakarvat. (s. 77)

Tätä kirjaa on vaikea kuvailla. Ehkä sanoisin tätä rumankauniiksi, mutta ei niin tyylikkäästi kuin Arto Salmisen kirjat tähän mennessä. Väliin naurattava, ei ollenkaan huvittava. Hemmetin paljon pelottavampi kuin vaikkapa Saattaja! No, Vänskällä onkin tietysti kauhukirjallisuuden genrerajoitukset riesanaan; Björk menee suoraan pahimpien ja todellisimpien pelkojen ytimeen.

Me vanhenemme ja kuolemme joka ainut. Revi siitä.

Ja Björk repii, antaumuksella. Joutsenlauluhan tämä taitaakin olla, sovitettuna citybiittiin. En oikeastaan pitänyt tästä kirjasta, siinä mielessä että tätä olisi ollut mukava lukea, mutta toisaalta tämä tuskin unohtuu ihan heti. Vaikuttava.

Marja Björk (2010). Puuma. Like. ISBN 978-952-01-0494-8.

Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Naakku Naakku ja kirjat -blogissa
Leena Lumi blogissaan

Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri

Kuva: Arktinen Banaani

Timo Mäkelä on useimmille sarjakuvasta kiinnostuneille varmaan tuttu nimi: vanhan herran mietteitä elämän kulusta ja kulumisesta on moni jo pitkään seurannut sunnuntai-Hesarista. Viime kuussa luinkin Mäkelältä vanhan herran ajatuksia ja unikuvia yhteen kokoavan kokoelman Minun elämäni. Lainassa on paraikaa myös vähän erilaista Mäkelää edustava kokoelma Häjyt, jonka stripit kuvaavat härmäläistä meininkiä täällä otto-kodissani Etelä-Pohjanmaalla.

Mutta siitä toiste, nyt Mannerheimista. Mäkelän albumi sisältää kolme keskipituista tarinaa - voisikohan niitä kutsua sarjakuvanovelleiksi? - ja lyhyen prologin, jossa Mannerheim viettää viimeistä jouluaan Luganossa. Varsinaiset tarinat kuvaavat eri tilanteita ja ajanjaksoja Mannerheimin elämästä: ratsastusmatkaa Aasiassa tsaarin upseerina parhaassa miehuudessa, tiikerinmetsästystä vapaaherrana Burmassa ennen toista maailmansotaa ja surullisenkuuluisaa syntymäpäivää sotavuonna 1942, jolloin Herr Hitler kutsui itsensä yllätysvieraaksi.

Tarinat on toteutettu soveltaen hauskasti ajatusta valokuvareportaasista, jonka teknologia kehittyy vuosien mittaan. Aasiassa vuosisadan alussa ratasastellaan mustavalkoisissa kuvissa, tiikerinmetsästyksessä pedon oranssi jo erottuu, Hitler vierailee ihan värikuvana. Piirrokset ovat Mäkelän näköisiä, tyylikkäitä ja rauhallisia. Komiikkaa tehdään pienillä eleillä, pienillä ilmeillä, oikein ajoitetuilla vaihdoilla ruudusta toiseen.

Varma en voi olla, niin vähän sarjakuvia tunnen, mutta viimeisessä osassa olen aavistavinani, että Mäkelä on nuorena lukenut Korkeajännityksen tai pari. Saksalaisen lentäjän huudahtama Donnerwetter! jotenkin tuoksuu kesämökin ullakon kellertäviltä sarjakuvapinoilta, niiltä joita pikkuveli kahlasi läpi öljylampun valossa...

Ihmissyöjätiikerin liike ei ole sellaista riehuntaa kuin vaikkapa Pride and Prejudice and Zombies -sarjakuvassa, eikä kerronta sellaista tasojen leikkiä kuin The Unwritten -albumeissa. Mutta Mäkelän rauhallinen, tyylikäs ja melko vähäeleinen kuvaus istuu aiheeseensa erinomaisesti.

Syksyn pimeässä otetut kuvani ovat surkeita;
siksi vain tämä yksi näyte. 

Käsikirjoittaja Jukka Parkkari on hyödyntänyt syvää aihepiirin tuntemustaan ja piirtänyt parilla repliikillä häijynteräviä miniatyyrimuotokuvia monesta suomalaisesta ja venäläisestäkin toimijasta. Esimerkiksi Ryti, Paasikivi ja elämänkerturi Paasonen saavat osansa.

Mannerheimista Ihmissyöjätiikeri antaa yhtä ristiriitaisen kuvan kuin mikä tahansa muukin teos. Marskista on moneksi. Muista kirjoista tuttu ajatus Mannerheimista oman roolinsa ja asemansa hiljalleen muokkaamana (kätkemänä?) persoonana istuu tähänkin yhteyteen, sillä nuoremman Mannerheimin kiivas toiminta on kaukana Hitleriä isännöivän kontrolloidun herran käytöksestä. Vanhemmiten ei Mannerheim juuri pääse impulsiivisuuttaan toteuttamaan. Spontaania shampanjapullollista pidemmälle ei Suomen marsalkka kai voi mennä, ajatteli tai tahtoi mitä tahansa.

Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri sopii erinomaisesti Suomen historiasta kiinnostuneelle sarjakuvan ystävälle; en osaa arvioida miten pitkälle kuvien tenho veisi jos aihe ei pätkääkään innostaisi. Minulle tämä sopi loistavasti.

Mannerheim-sarjakuva ei näet putkahtanut lukulistalle tyhjästä. Paitsi että koulutan kirjastoani kaukolainaamalla sarjakuvia säännöllisesti - testaan tässä empiirisesti teoriaa kuluttajan mahdollisuuksista vaikuttaa tarjontaan kysynnällä - on marski ollut yksi blogivuoteni harvoja temaattisia juonteita. Suomen marsalkka on aina ollut minusta kiinnostava hahmo; nyt huomaan, ettäTimo Mäkelän kuvatulkinta on jo neljäs Mannerheim-teos vuoden sisään.

Luettu on jo Jari Tervon Troikka, Hannu Raittilan Marsalkka ja tietysti Juha Seppälän erikoislaatuinen Suomen historia, (jonka ansiosta opin, ettei postmodernismin dominantti tarkoita sadomasoklubia). Eikä tämä vielä tähän lopu. Hyllyssä odottaa yksi lisää, nimittäin kirjaston poistomyynnistä pelastettu Paavo Rintalan Mummoni ja marsalkka. Vähän 1960-lukulaista tulkintaa olisi hyvä haukata näiden kaikkien modernien mannerheimien päälle. Toisaalta myös Martti Turtolan Mannerheim-kirja tältä vuosituhannelta on sekin vielä lukematta.

Kuulostaa jo yliannostukselta. Mutta lasihan on täytettävä piripintaan, kun nauttii maljaa marskille.

Timo Mäkelä & Jukka Parkkari (2006). Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri. Arktinen Banaani. ISBN 952-5602-42-7. Katso myös teoksen julkaisuun liittynyt tiedote täällä.

Arvioita:
Sonja Kivivuori sarjakuvamuodossa sarjakuvantekowikissä

Matkijanärhi

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Tim O'Brien

Kas niin: vihdoinkin sain Nälkäpeli-trilogian päätösosan käsiini. Sitkeästi valvoin normaalin nukkumaanmenoaikani ohi ja luin kuin luinkin Matkijanärhen loppuun sunnuntai-iltana.

Matkijanärhessä areenalta jo toistamiseen hengissä selvinnyt Katniss on pelastettu kätkössä piileksivälle Vyöhykkeelle 13, joka puuhaa kovaa vauhtia kapinaa Capitolia vastaan. Katniss on arvokas, sillä matkijanärhenä hän on kapinan symboli ja keulakuva. Ilmiliekkiin leimahtava sota vie Katnissinkin lopulta etulinjaan, vaikka ensin on siedettävä näennäistaistelua kameroiden edessä. Hänen hommanaan on olla historian parhaiten pukeutunut kapinallinen:

[--] Meidän mielestämme voisi olla parasta rakentaa sinut, siis kapinajohtajamme, ikään kuin ulkoa sisäänpäin. Toisin sanoen etsitään kaikkein pysäyttävin Matkijanärhi-tyyli ja muokataan sitten persoonallisuutesi sitä vastaavaksi!" Fulvia sanoo pirteästi. 

"Teillä on jo univormu", Gale sanoo. 

"Kyllä, mutta onko Katniss arpinen ja veren tahraama? Hehkuuko hän kapinan tulta? Kuinka likainen hänestä voidaan tehdä ilman, että se alkaa herättää ihmisissä inhoa? [--] (s. 47)

Tässä viimeisessä osassa trilogia saa arvoisensa huipennuksen sikäli, että asiat viedään tyydyttävään päätökseen asti. Collins ei jätä tarinaa ilmaan: nälkäpeli todellakin pelataan loppuun ja kolmiodraama saa ratkaisun. Romaani on myös trilogian pisimmälle kehitelty sikäli, että Katnissin ja hänen kumppaneidensa psykologiaan kiinnitetään vielä enemmän huomiota kuin aiemmissa osissa. Myös poliittinen valtapeli on tässä entistä suuremmassa roolissa; minulla oli muutama oikean otsanrypistelyn paikka, kun yritin Katnissin naiivin kertojaäänen takaa hahmotella suuren pelin oikeita juonenkäänteitä.

Katnissin viehätysvoima ei ole kulunut loppuun: hän oli Matkijanärhessä yhtä terhakka ja liikuttava kuin aiemmissakin osissa. Nyyhkis.

Rakenteeltaan Matkijanärhi oli, se on kyllä sanottava, minusta epätasaisin trilogian kirjoista. Tapahtumat vyöryivät viimeisellä kolmanneksella hyvää vauhtia, mutta alkupuolella liikuttiin aika hitaasti, Katnissin ollessa enemmän tai vähemmän paitsiossa Vyöhykkeellä 13.

Maanalaisen kapinallisjoukon ja sen strategian kuvaus oli sinänsä kiinnostavaa. Vaikka Nälkäpelin sodan aseistuksessa on vahvasti digielokuvien tehosteleikin fiilistä, on keskuksen ja periferioiden, valtaapitävien ja alistettujen, ikuisesta ongelmasta nousevaa taistelua kuvattu perustasolla ihan uskottavasti.

Loppuhuipennuksen melodramatiikassa jousipyssyineen kieltämättä tuli hetkeksi sellainen eipäs-nyt-liioitella -tuntemus... mutta kai nuortenkirjalle nyt pientä liioittelua voi sallia? Katnissin eettiset dilemmat ovat sellaisia, että toivoisin kovasti niitä nuorten pohtivan pitkin maailmaa. Mikä olisi tällaista seikkailua parempi tapa tarjoilla niitä mietittäväksi? Collins kirjoittaa selkeää ja helppoa tekstiä. Toisinaan jotain alleviivataan hiukan liikaa aikuiseen makuun, mutta mitenkään rasittavaa lukeminen ei ollut.

Pakko vielä lisätä kommentti teemasta, jota jo sivusinkin Nälkäpelistä kirjoittaessani: kuvallisen kerronnan valtaa ja valheellisuutta kuvataan tässä erinomaisen hyvin. Mediapelin merkitys ja sen rakentuminen puretaan niin alastomiksi palasiksi, että vain kaikkein kovakalloisin lukija voi olla vetämättä johtopäätöksiä myös ihan arkielämän medioiden suhteen.  Mutta voipi olla, että teinit ovat jo nyt huomattavasti sofistikoituneempia medianlukijoita kuin meikäläisen kaltaiset vanhat käävät osaavat edes kuvitella. Ehkä kaikki tietävät jo, oikeasti, että tositeevee on käsikirjoitettua, ja vain leikkivät uskovansa siihen?

Älkää ikinä aliarvioiko loistavan stailaajan valtaa, sanoo yksi tribuuteista loppupuolella. Jäin oikein miettimään, onko stailaajille kirjassa annettu suuri merkitys mitä herkullisinta ironiaa, reipasta leikkiä brändäyskeskeisen feikkauskulttuurimme arvoilla? Vai onko se erinomaisen ovelasti laskettua segmentointia kirjailijan taholta? Kukapa tyttö ei haluaisi samaistua sankarittareen, jota kolmen kauneusspesialistin joukkue huoltaa ja ammattistailaaja asustaa - olkoonkin että sankaritar on käsittelyssä asiaankuuluvan vastahakoisesti...

Suzanne Collins (2010). Matkijanärhi. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35830-6.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Kirjavinkit
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Raija Taikakirjaimissa

Majakkamestarin tytär

Kuva/kansi: Bazar/Laura Rahinantti

Laitan vaihteeksi yleisarvion heti alkuun: Majakkamestarin tytär on kelpo viihdettä.

Olen jo pitkään epäillyt, että jossain päin Ruotsia sijaitsee salainen dekkarikoulu, jossa koulitaan kirjoittamaan juuri tällaista: viihdyttävää, pikkuisen hauskaa muttei kumminkaan liian löysää rikoskirjallisuutta. Rosmaninkin kirja on esikoinen, mutta siinä on kaikki sujuvan nykydekkarin ainekset kasassa.

Karin Adler, göteborgilainen rikostutkija, takkuilee suhteessaan avokki-Göraniin. Ammattirintamallakin riittää haasteita, sillä autiolta majakkasaarelta löytyy kellariin muurattu ruumis. Kuka on haudattu seinän taakse - ja elävänä vai kuolleena? Merihenkinen mysteeri sopii veneilevälle Karinille kuin luonnostaan; hän pureutuu saariston historiaan ja ihmisiin ruotsalaisesti rupatellen ja tuttavuutta tehden. Töykeä kielipoliisi työkaverinakaan ei edistystä estä.

Nykypäivän rinnalla kuljetetaan myös majakkamestarin tyttären tarinaa 1960-luvulta. Lukija pääsee näin seuraamaan sekä rikoksen historiallista taustaa että nykypäivään ulottuvia lonkeroita. Ajasta toiseen, ihmisryhmästä toiseen hyppivä rakenne oli, jos rehellisesti sanon, minulle vähän sekava. Syynä voi olla sekin, että luin tätä kirjaa aika pätkittäin, palasen siellä ja toisen täällä.

Myös loppuratkaisu oli vähän erilainen kuin olisin itse tilaustyönä toivonut. Vähän kaukaa haettua - ja toiminnallinen melodramatiikka tuntui aavistuksen päälleliimatulta. Taidan olla vanhan koulukunnan kasvatteja dekkariasioissa; en välttämättä kaipaisi ihmiskeskeisiin arvoituksiin takaa-ajokohtauksia. Ja ihmiskeskeisyttää Rosman on tässä hakenut. Keskeisiä naisia kuvataan oivaltavasti muttei liiaksi alleviivaillen. Ärtyisyys arjen pienistä asioista ainakin on vastaansanomattoman tuttua:

"Minä voin auttaa. Mitä me tarvitaan? Mitä kävisin hakemassa?" Aivan kuin olisi ollut kaupassa pikku kakaran kanssa. Hetken ajan Karin mietti, pyytäisikö hän Görania valitsemaan jotakin iltaruoaksi sopivaa, mutta tajusi sitten ettei jaksaisi käydä keskustelemaan asiasta kaupassa. Oli helpompaa keksiä ruokalaji itse kuin saada Göranilta muuta vastausta kuin että tämä halusi "jotakin hyvää". (s.19)

Jep, tunnistan tuon. Pirkan mitä tänään syötäisiin on jo pitkään ollut ykkösinhokkini mainoslauseiden joukossa. (Haluaisin mieluummin itsekin kysyä, sen sijaan että aina mietin vastausta!) Näin pienestä on samaistuminen joskus kiinni. Kariniin muodostui heti alussa selkeä side tuon hänen turhautuneen ajatuksensa myötä. Pidin myös vahvimmasta sivuhenkilöstä Sarasta, joka tempoilee työuupumuksesta toipumisensa kanssa.

Jennin blogissa käytiin juuri kiinnostavaa keskustelua lukemisen motiiveista. Penjamin nosti esiin samaistumisen ja toiseuden kohtaamisen erilaisuuden lukemisen tavoitteina; kohtaako sellaisessa mitään vierasta, johon on helppo samaistua? Hyvä huomio ja miettimisen arvoinen kysymys, jota en vielä osaa purkaa loppun asti. Tähän kirjaan samaistumista ja toiseuden kohtaamista peilatessa mietin, että dekkarissa ei välttämättä tarvitse olla kysymys kummastakaan; hyvä dekkari voi olla älypeliäkin, tai puhdasta iloittelua. Rosmanin romaanin kohdalla  sanoisin, että kirjaa on kirjoitettu nimenomaan samaistumista ajatellen. Älypelin ainekset on perusteellisesti upotettu ihmisten ja tapahtumien kuvauksen alle, huumori on sivuroolissa, eikä vieraaseen (lähtökohtaisesti siis pahaan) paneuduta kuten esimerkiksi Joensuun dekkareissa.

Enpä tiedä. Nyt kun luen uudelleen mitä tuohon kirjoitin, pelkään että tuli vedettyä liian suoria viivoja kokonaiskuvan mutkikkuuden huomioiden. Menköön nyt kuitenkin, syvempää analyysia ei tästä dekkarista irtoa! Rikoksesta kertova kirja ei aina eskapismia, mutta minusta Majakkamestarin tytär on ensisijaisesti juuri karkukirjallisuudeksi tarkoitettua. Sellaisena vietänpä-tovin-saaristosta-sukuhistorian-ja-ruumiiden-parissa -viihteenä minä ainakin tätä luin.

Itse kirjaan palatakseni: Majakkamestarin tyttären vahvuudeksi nousi minusta tarkalla silmällä toteutettu ihmiskuvaus, etenkin naisten kohdalla, ja vahva merellinen miljöö. Hassua, juuri lukemassani Verkossa meren ja rannikkoelämän käsittely tuntui lähinnä etäännyttävältä - luulin aistivani siinä jotenkin symbolisen sivumaun - mutta tässä dekkarissa meri ja ranta ovat selvästi elävien ihmisten elinympäristöä ja siksi maistuvat aidoilta.

Sopivasti suolanhajuinen tarina siis, myös järvimaisemien kasvateille. Olen iloinen, että satuin tämän kirjastossa blogijuttujen perusteella tunnistamaan. Varmaan luen myös seuraavan Rosmanilta suomennettavan kirjan; sellainen on kuulema odotettavissa ensi vuonna, ja päähenkilönä on jälleen Karin. Lisää merihenkisiä pakomatkoja tiedossa?

Ann Rosman (2011). Majakkamestarin tytär. Bazar. Suomentanut Anu Koivunen. ISBN 978-952-5637-01-4.

Arvioita:
Markus Ånäs Kauppalehdessä
Armi Suojanen Helsingin Uutisissa
Pentti Pesä Savon Sanomissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Leena Lumi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Linnea Kujerruksia-blogissa