Seuraavaksi kirjamessut

Kirjamessut! Tämä on se aika vuodesta kun melkein toivoisin asuvani Helsingissä. Moni onnekas on jo aloittanut messuilun jo eilen. Grh. Mutta eipä se stadissa asuminen auttaisi kun työ- ja muita kiireitä piisaa.

Vaan mitä pienistä, käytänpä saamaani bloggaajapassia sitäkin iloisemmin lauantaina.

Kun messukeikka jää yksipäiväiseksi, siitä pitää vaan ottaa kaikki tehot irti! Olen suunnitellut ohjelman huolella.

Aamusta on tarkoitus bongata kirjailijoita ja ennen kaikkea blogikamuja bloggaajabrunssilla. Jos moista ei olisi ilmaantunut, olisin varmaan mennyt seuraamaan Dekkarilauantain ohjelmaa heti klo 10.30 - esiintyjien joukossa on nimittäin Arto Luukkanen, joka on joviaali ja hauska mies.

Brunssin jälkeen teen divarikierroksen. Aloitan tällä siinä toivossa, että raskaan kirjakassin raahaaminen pitkin päivää vähän rajoittaisi shoppailuhaluani. Huoh. #anonyymitkirjahamsterit #rahatloppuu #kämppäonpieni

Kello 12.00 onkin sitten aika päivystää Boknäsin osastolla (6g85). Taatusti hintansa arvoisia ilmaisia lukuvinkkejä luvassa ja vapaamuotoista kirjapulinaa. Kirjabloggaajat nimittäin hengaavat osastolla oikein järjestäytyneesti. Poiketkaahan moikkaamaan jos olette maisemissa!

(Jos en olisi päivystysvuorossa, kipittäisin luultavasti takaisin Mika Waltari -lavan ääreen, sillä Dekkarilauantain ohjelma sen kun paranee: klo 12.30 Risto Isomäki, M.G.Soikkeli ja Jyrki Ukkonen juttelevat tulevaisuuden vaaroista ja heti perään käsitellään liikemaailmaa rikoskirjoissa. Nam. Ai niin, ja Takauma-lavalla on klo 12.00 houkutteleva esitys: Anne Leinonen ja J. Pekka Mäkelä keskustelevat suomikummasta. Tämäkin vielä. Kyllä kannattaisi lukea ohjelma ennen kuin buukkaa itsensä hommiin.)

Kun päivystys päättyy klo 14.00, suuntaan kirjakauppoja kierrellen kohti Katri Vala -lavaa, sillä siellä esiintyy klo 14.30 Sirpa Kähkönen, joka kertoo uudesta romaanistaan Graniittimies. En ole sitä vielä lukenut, mutta aikomus on. Kähkösen Kuopio-sarja on ollut itkettävän hyvä, ja Jaanan jutusta päätellen tämä uusin pitää tasoa korkealla.

Seuraavaksi taitaa kutsua klo 15.00 tietokirjaraati Kullervo-lavalla. Sen jälkeen voi tovin kierrällä osastoja, kunnes joudun klo 17.00 jakautumaan kahtia. Pitäisi väkisin päästä kuuntelemaan sekä Hugleikur Dagssonia että helsinkiläisiä dekkarikirjailijoita. Olen siis ihan palasina kun ääneen pääsevät Mikael Pentikäinen ja Juhana Torkki otsikolla Luottamus & tarinan valta klo 17.30.

Ajatelkaas, tuhatmäärin ihmisiä, jotka pitävät kirjoista, samassa paikassa! Hieno päivä on tiedossa.


P.S. Itse olen varonut lukemasta messuoppaasta muuta kuin lauantaita... mutta houkuttelevia vinkkejä löytyy mm. Liisalta, Norkulta, Lumiomenan Katjalta ja Jaanalta Toisen tähden alla, näin muutaman poimiakseni.

Jari Järvelä: Särkyvää

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Hassua. Särkyvää ei periaatteessa olisi ollenkaan minun kirjani, sillä en ole ihmissuhderomaani-ihmisiä. Keski-ikäisten miesten katkerat tilitykset innostavat vielä harvemmin. Mutta niin vain kävi, että luettuani Hesarin kirja-arvion painelin saman tien verkkopalveluun tekemään varauksen.

Särkyvää kertoo surkeimmasta mahdollisesta tapauksesta: ikänsä muiden toiveita täyttäneestä keski-ikäisestä Teemusta, joka ei onnistu miellyttämään vaimoaan, vaikka maksaa asuntolainaa metallinmaku suussa. Avioliiton kaaduttua jauhesammutinkauppiaasta tulee tuhopoltonyrittäjä. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin yrittää edes kuolla oikein miehekkäästi. Se täytyy tehdä Espanjassa, härkien edessä, Lasse Viren -shortsit jalassa. Matkaa tehdään isän Ladalla, painolastina kaikki epäonnistumiset. Samalla voi blogissa haistattaa ex-vaimolle oikein olan takaa.

Teemulla on ainakin päämäärä. Mukaan liftaava Agnes on vain matkalla pois. Siinä missä Teemu on hukannut elämän tarkoituksen, Agnes ei ole sitä koskaan oikein löytänytkään, on vain lopen kyllästynyt kaikkeen.

Epätodennäköisen kaksikon matkalla etsitään näennäisesti päätepistettä mutta pohjimmiltaan kai itsekunnioitusta. Anni Valtonen Hesarissa puhuu Teemusta kuohittuna miehenä; hän näkee kirjassa kysymyksen parisuhteiden valta-asetelmista. Jompi tai kumpi on aina se särkyväisempi osapuoli.

Järvelä kieltämättä tarjoaa hirviömäisessä ex-vaimossa ainakin yhden helpon selityksen Teemun umpikujalle. Mutta onkohan liioittelua panna kaikki ex-vaimon syyksi? Entäs isä? Entäs Teemu itse - kannattaako muiden miellyttämisestä elämäntehtävää ottaakaan?

Ehkä Teemun perimmäinen ongelma onkin omien unelmien hukkaaminen. Tai sitten se perinteinen: suuta ei saa auki ennen kuin puhuminen on turhaa. Sitten puhutaan tulitikuilla tai käytetään nykypäivän sosiaalista joukkotuhoasetta, nettiä.

Okei... en ehkä ole ihan objektiivinen tässä. Olen hiukkasen yliherkkä näille vahvat-naiset-vievät-miehiltä-munat -virityksille.* Minusta oikein kunnon avioliittokatastrofiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pitänee Järvelän kunniaksi lisätä, että Särkyvää ei ole karmivasta vaimosta huolimatta mitenkään yksipuolinen; Teemu voi olla ressukka mutta ei mikään ylimukava mussukka.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan että olen saanut koko kirjan kuulostamaan synkältä ja masentavalta. Auts. Ei ollut tarkoitus! Itse asiassa minulle kirjassa kantava voima oli sen huumori. Särkyvää on tulvillaan kitkerää, osuvaa huvia. Osansa saa kulutuskulttuurikin.

Oletteko nähnyt ikinä maitohampaista lasta, jolla on tylsää? Ette varmasti. Tylsyys iskee rautahampaiden myötä. Ei kiinnosta, ei huvita. Ei vaikka rappuja olisi yhden sijasta kymmenen. Mikään ajanviete ei ole kyllin kiva, jos se ei maksa vähintään viittäkymmentä euroa. 

Maitohammasaikana lapsen ilo sikiää pienistä asioista. Rautahammasaikana lapsen riemu löytyy isän lompakosta. (s. 199)

Särkyvää etenee nopeasti vaikkei paljon tapahdukaan. Kieli tuntuu rennolta. Rakennekin on toimiva: kerronta on sirpalemaista, mutta välähdyksittäin eteneminen sopii tarinalle hyvin. Pitkä automatka ei tunnu yhtään tylsältä.

Uskallan suositella. Ei tässä ehkä suurta sydäntä ole mutta se pieni on jotenkin... vetoava. Pieniähän me ollaan. Ja hassuja.

Jari Järvelä (2014). Särkyvää. Tammi. 978-951-31-8026-3.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää: ihan helkkarin hieno romaani.
Esa Silanderilta Turun Sanomissa nousivat niskakarvat pystyyn.
Hannu Kirjavinkeissä pitää hienon kirjailijan täysosumana.

*Muita inhokkiteemoja: kaikki-on-äidin-syy, kaikki-on-isän-syy, voi-kun-on-vaikeaa-olla-kirjailija.

The Unwritten - osat 1 - 9

Sain taannoin pienoisen ostoshepulin ja täydensin hyllyäni hankkimalla puuttuneet osat The Unwritten -sarjakuvaa. Aiemmin olen sarjasta kirjoittanut täällä ja täällä. Kun uusia osia saa, on vanhat pakko lukea alle, joten luin sitten koko setin alusta loppuun.

Salla on kirjoittanut omassa blogissaan niin hienot jutut tästä sarjasta, etten ryhdy perinpohjaisiin esittelyihin. Linkitän suoraan lähteelle: menkää ja tutustukaa! Minulla on oikeastaan varsin vähän lisättävää itse sarjakuvien suhteen. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt juttua kirjoittamasta.

Ensin lyhyesti The Unwrittenin sisällöstä. Tarinan keskeinen hahmo on Tom Taylor, kirjallisen alter egonsa varjossa varttunut mies. Tomin isä kirjoitti miljoonien palvoman kirjasarjan, jonka päähenkilö (Tommy Taylor) on vaarallisia vihollisia vastaan taisteleva velhopoika. Yleisö on sadun pauloissa, eikä erota tarinaa (Tommya) todesta (Tomista).

Mutta The Unwritten ei (juurikaan) sisällä lapsuuden traumoja vatvovaa psykodraamaa. Niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässä on kyse hyvän ja pahan kamppailusta. Tommy Taylorin legenda on osa taistelua, jossa kamppaillaan (mahdollisesti kollektiivisen) tajunnan herruudesta. Joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä pyrkii kaikessa hiljaisuudessa ohjailemaan tarinoiden massiivista voimaa: asettamaan agendan ihmiskunnan mielikuvitukselle. Tom (tai Tommy?) on tahtomattaankin osa tätä kamppailua.

Ja niin edelleen. Matkassa on monia mutkia - eikä se ole vielä päättynyt! - mutta The Unwrittenin kyydissä pitkästäkin tripistä todella nauttii. Visuaalinen ilme on vaihteleva, rytmikäs, haastava... Jos Industrial Light & Magic tekisi sarjakuvia, arvelisin heidän osallistuneen efektien suunnitteluun. Mutta ei, Mike Cary ja Peter Gross vain tekevät laadukasta työtä. Kerronta on toimivaa ja vivahteikasta.

The Unwritten on loistoviihdettä.  Mikään ei estä nauttimasta siitä puhtaasti hyvänä, älykkäästi toteutettuna seikkailuna, jonka intertekstuaalisuus on vailla vertaa. En osaa kuvitella sarjakuvaa, joka sopisi paremmin kirjallisuuden ystävälle!* Totta puhuakseni, näitä lukiessani en juuri mieti syntyjä syviä.

Mutta on tällä sarjalla toinenkin puolensa. The Unwritten on tarina tarinoista ja tarinoiden voimasta. Filosofoin tästä jo ykkösosan kohdalla mutta en näemmä tarpeeksi, koska asia on taas jäytänyt mieltäni sarjaa luettuani.

Minua kiehtoo tavattomasti pari The Unwritteniin sisäänrakennettua ajatusta: että me ihmiset olemme oikeastaan kuvitteellisia (enemmän tai vähemmän), ja että kuvitelmilla on käytännön vaikutusta todellisuuteen.

Kun sanon, että olemme kuvitteellisia, en tarkoita julistautua solipsistiksi. Olet sinäkin varmaan olemassa. Olemme kaikki tasa-arvoisesti tarinakimppuja! Osan stooreista kerromme itse itsellemme, osan rakennamme muiden reaktioista itseemme, osan poimimme muilta ja omaksumme osaksi minuuttamme, osan tuotamme tyydyttääksemme muiden odotukset. Jokainen on toivottavasti oman tarinansa sankari ja toisten tarinoissa jotain muuta.

Miksi tämä on tärkeää? Ehkä siksi, että meillä on kovasti taipumusta pyrkiä levittämään omaa versiotamme toistenkin tarinoista, useinkaan huomaamatta, että leimaamalla ryhmän leimaamme myös yksilöitä. "Maahanmuuttajat ovat..." ja "pohjalaiset ovat..." ja "poliitikot ne vasta ovatkin!"

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: meillä on valtaa toistemme identiteetteihin. Ei ehkä niin konkreettisesti kuin The Unwrittenissa mutta silti... Jokainen meistä voi vaikuttaa muiden käsitykseen itsestään. Läheisimpiemme minuuteen vaikutamme eniten, mutta tuntemattomiinkin kykenemme vaikuttamaan. Kollektiivisesti voimme tehdä pahaa jälkeä. Tai paljon hyvää, tietty.

Siitä pääsenkin toiseen kiehtovaan ja pelottavaan asiaan, nimittäin siihen miten kuvitelmat vaikuttavat todellisuuteen. Tarkoitan nyt kuvitelmalla lähinnä sepitettä tässä yhteydessä. En (ihan) usko, että voisin piirtää liidulla katuun portaat ja laskeutua sitten niitä pitkin manan maille, kuten The Unwrittenissä tehdään, en vaikka kaikki maailman keijuihin uskovat lapset taputtaisivat käsiään.

Mutta uskon sataprosenttisesti siihen, että oikeanlaisella tarinalla saisi joukon ihmisiä kaivamaan katuun syvän, syvän kuopan. Ajatelkaa 30-lukua. Tai jos siitä on liian kauan, niitä nuoria ihmisiä, jotka nyt lähtevät Isiksen riveihin.

Päätänkin tämän luritukseni Hyvään Päätökseen. Yritän jatkossa useammin olla omassa tarinassani sellainen hienotunteinen sankaritar, joka varoo sanojaan ja miettii miten muihin vaikuttaa. Kohdistukoon kritiikkini aina asiaan, ei ihmiseen. Nih.

Kannatti siis lukea The Unwritten. Se ehkä teki minusta pikkupikkuriikkisen paremman ihmisen. Tarinan voimalla. MOT.

Mike Carey & Peter Gross & co. (2010-2014). The Unwritten. Vertigo Comics.

1. Tommy Taylor and the Bogus Identity
2. Inside Man
3. Dead Man's Knock
4. Leviathan
5. On to Genesis
6. Tommy Taylor and the War of Words
7. The Wound
8. Orpheus in the Underworld
9. Fables 
10. Tulossa lokakuussa!

*Jane Austen -fanina tosin nieleksin hetken kohdatessani Bennettin neidit osassa Orpheus in the Underworld...

Ilkka Remes: Horna

Kuva/kansi: WSOY/Mika Tuominen

Vuodesta toiseen Suomen myydyimpien listalla keikkuva Remes on tainnut minulta jäädä kokonaan väliin. Tai voipi olla että joskus olen jonkun Remeksen kirjan lukenut, mutta ei ainakaan muistu mieleen. Noloa.

Jännäreiden suhteen olen härskisti suosinut ulkomaisia tekijöitä, ihan vaan siksi, että kaikki dramaattiset jutut (Luojan kiitos!) tapahtuvat jossain kaukana. Täällä Suomessa alkoholimainonta on vakava uhka ja eläkeuudistusneuvottelut henkeäsalpaava jännitysnäytelmä. Tietynlainen tylsyys on eduksi näin elämisen kannalta. Mutta agenttitrillerin tapahtumapaikaksi tämä turvavälien ja hygieniapassien valtakunta on minusta ahdas.

Paitsi että tällä kertaa ei ehkä olekaan. Kustantajan tiedotteesta näin Remeksen tarttuneen pelottavan ajankohtaiseen aiheeseen ja pyysin Hornan luettavaksi. Ukrainan kriisi on saanut ainakin minut miettimään uusiksi suhtautumistani niin Natoon kuin rakkaaseen itänaapuriinkin.

Mitäs jos tilanne vielä kiristyisi? Jäätynyt konflikti voi kuumeta uudelleen, eikä Ukrainassa ole tilanne vielä edes kunnolla haalea. Suomi on Naton rauhankumppani, mutta Nato-jäsenyys? Niin kuin Suomen Kuvalehdessä taannoin terävästi todettiin, perinteisesti ajankohta ei ole aiheen käsittelyyn sopiva.

Ja jos Ruotsi yllättäen liittyisi Natoon?

Näin käy Hornassa.

En tuntenut Hornan jälkeen mitään pakonomaista tarvetta rynnätä kirjastoon Remeksen aiempia romaaneja lainaamaan... mutta kaikkiaan se oli lajissaan minusta ihan toimiva yksilö. Tunnepuolen kuvaus ei ole Remeksen vahvuuksia, ja henkilöiden motiivit ovat suoraviivaisuudessaan lähes hellyyttävän naiiveja. Mutta toimintaa riittää, ja vaikka Remeksen hahmot ovat ehkä ohuita, eivät he ainakaan ole niin hassunkursia kuin Soininvaaran henkilöt Ebola-Helsingissä. Pidin myös siitä, miten informaatiosodankäyntiä ja suurvalta-asetelmia Hornassa käsiteltiin: pelottavasti.

Seuraavaksi kotikutoinen turvallisuuspoliittinen analyysi, joka ei suoranaisesti liity kirjaan.

***

Pieneen pelkoon on ehkä syytäkin. Ei sellaisessa apua-juostaan-bunkkereihin -mielessä mutta kenties eipäs-nyt-olla-ihan-lapsenuskoisia-sentään -tyylilajissa voisi itse kukin miettiä aina joskus syntyjä syviä. Kansainvälinen politiikka ei ole hyväntekeväisyyttä, eikä totuus aina voita. Demokraattiset, ihmisoikeuksiin ja vapaaseen tiedonvälitykseen uskovat valtiot joutuvat politiikassaan ottamaan huomioon kaikenlaisia hankalia rajoitteita, jotka eivät sido valtiojohtoa toisentyyppisissä maissa.

Lisäksi epäilen, että meitä suomalaisia vaivaa pitkäaikainen hyvinvointi, joka tekee hankalaksi kuvitella, että asiat voisivat oikeasti muuttua, ja että kukaan voisi tahtoa meille mitään pahaa. Mehän olemme kaikin puolin harmittomia ja epäkiinnostavia. Siksi meikäläisenkin on ollut vaikea sijoittaa edes kuvitelmissaan Suomea kansainvälisten juonittelujen polttopisteeseen. Paitsi ehkä kauttakulkumaana.

Ajat voivat muuttua.

***

Kirjaan palatakseni, sydämeni kuuluu yhä alkuperäiselle Tom Clancylle ja kaikkien aikojen sankareista, noh, sankarillisimmalle, Jack Ryan vanhemmalle. En Clancyn trillereiden voittanutta ole vielä löytänyt mitä viihtymiseen tulee (kunhan lukiessaan hyppää yli aseiden tekniset yksityiskohdat). Joo, John le Carré ja Graham Greene ja niin edelleen, hienoja jee, mutta puhunkin puhtaasta viihtymisestä - siitä että unohtaa mitä pitäisi olla tekemässä ja jännittää huulta purren puhtoisten sankareiden kohtaloa kauheiden pahisten käsissä.

Ihan samaan luokkaan en Remestä nostaisi, mutta Horna kannatti kyllä lukea. Isoin plussa oli minulle yleinen asetelma. Ja hei - Sauli Niinistölle kirjoitettu rooli oli bonus. Vau. Toivottavasti ei tarvitse Suomen presidentin koskaan moisia repliikkejä tosielämässä lausua.

Niin, repliikeistä tulee mieleeni kieli, ja kai siitäkin jotain on sanottava. Tai ei, annetaan Remeksen puhua puolestaan, ja muistetaan samalla genre. Kas tässä Hornan ensimmäinen kappale.

Pilviseltä Barentsinmereltä puhaltava tuuli hiveli korkealla töyräällä Koillis-Norjan vuonolla seisovaa pallon muotoista rakennelmaa, jonka läpimitta oli lähes neljäkymmentä metriä. Sen sisältä maailman tehokkaimpiin kuuluva amerikkalainen Globus II -tutka tarkkaili Kuolan niemimaata ja koko Venäjää. Kesä oli hiipumassa vuonoilla, pohjoistuulessa tuoksui jo jää. (s. 5)

Että silleen. Kuten sanottu, Remeksen aiempia tuskin lähden kirjastosta jonottamaan, mutta pidän kyllä silmäni auki kun seuraava ilmestyy. Jokin siinä kutkuttaa kun Suomessa tapahtuu suuria. Edes fiktiossa. Mieluummin vain fiktiossa.

Ilkka Remes (2014). Horna. WSOY.978-951-0-40702-8.

Arvioita:
Anne Savolainen Turun Sanomissa kuvaa hykerryttävän ajankohtaiseksi. Jep.
Vesa Karonen Hesarissa olisi kaivannut huumoria.

Elo- ja syyskuun tukkubloggaus, lukuhaasteen loppusaldo ja limerikki

Näin tyylikäs kirjahylly löytyy Törnävän kartanosta.

Elokuun loppupuolella elämä tarjosi puutarhakeinun asemesta vuoristorataa ja meikätyttö istui kyydissä... joten tässä kuussa tulee nyt tiivis tuplakooste. Myös syyskuussa jatkui kova tahti, joten hartaasti toivon lokakuulta vähän leppoisampaa meininkiä. Toisaalta - jos haluaa leppoisaa, ei ehkä pitäisi haalia koko ajan lisää tekemistä? Hmm. Niin kuin muuan kuuluisa romaanihahmo sanoisi, en ajattele sitä tänään. Ajattelen sitä huomenna.

Kirjalistojen perässä vielä yhteenveto #lukuhaasteesta, limerikki Jaanalle ja toiveikas katse alkavaan kuukauteen.

Luettu ja blogattu:

Marko Hautala: Kuokkamummo
Antti Helin: Mondo matkaopas - Praha
Kalle Päätalo: Koillismaa
John Grisham: Sycamore Row
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli ikuisuus

Luettu muttei blogattu:

Jussi Adler-Olsen (2001). Aakkostalo. Kirjastosta. Brittilentäjät jäävät jumiin natsien linjojen taakse ja lopulta sota-ajan mielisairaalaan. Jälkiä korjataan vielä vuosikymmenten jälkeen. Tykkäsin yhdestä Adler-Olsenin dekkarista aiemmin, mutta tämä... vaikka pidin monista kohdista ja kohtauksista, kokonaisuus ei jotenkin napannut. Etäiseksi jäi. Silti uskon vielä palaavani tämän kirjoittajan pariin; nämä kaksi kirjaa osoittavat, että skaala on laaja. Niina tykkäsi Aakkostalosta sen erilaisen, mieleenpainuvan tarinan vuoksi.

Taavi Soininvaara (2006, alkuperäinen 2000). Ebola-Helsinki. Kirjastosta, äänkirja. Kun ei autossani voi kuunnella kuin CD-kirjoja, tulee joskus tehtyä vähän erikoisempia valintoja. Ebola tuntui aiheena valitettavan ajankohtaiselta, joten nappasin tämän. Ebola-Helsingissä maanpetturi panee myyntiin Helsingissä apinoista tunnistetun Ebola-viruskannan ja nuoren tutkijan siihen kehittelemän vastalääkkeen. Luodit vinkuvat, virusputkia viedään ja kaikki henkilöt ajattelevat ja replikoivat kuin pahvikuvat. Tapahtuu paljon, mutta detaljitasolla toisteinen kuvaus imee mehun juonivyörystä.

Kirjan mieleenpainuvin piirre on se hämmästyttävä vaikutelma, jonka lukija saa suomalaisten tiedusteluorganisaatioiden henkilökunnan ammattitaidosta ja käyttäytymisestä. Ebola-Helsinki onkin luultavasti todellisuudessa Supon juoni, jolla salaisen maailman muille toimijoille synnytetään valheellista turvallisuuden tunnetta... "tulkaa vaan tänne touhuamaan, me ollaan hei ihan sähläreitä" - ja sitten ovelasti vastavakoillaan niitä niin, että sukat vaan pyörii jaloissa ja maailma pelastuu. Jee! Mutta Salamatkustajan Satu on tismalleen päinvastaista mieltä. Oli kuulema kesän parhaita. Ota tästä nyt selvä.

Michael Connelly (2011). The Reversal. Itse ostin. Luin äskettäin ensimmäisen Connellyn Mickey Haller -romaanini ja tykästyin kovin. Tämä toinen jäi pokkarina käteen jossain - lentokentällä? - ja täytyy myöntää että hyvin viihdyin. The Reversal heittää puolustusasianajaja Mickey Hallerille vähän erikoisemman haasteen: piirisyyttäjä kutsuu Mickeyn hoitamaan syyttäjän hommaa kertaalleen jo vapautetun lapsenmurhaajan tapauksessa. Parikymmentä vuotta vankilassa teloitusta odottanut syytetty on täynnä kostonhimoa ja DNA-analyysin tähden on osa vanhoista syyttäjän todisteista nyt enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Lukija saa seurata Mickeyn lyhyttä uraa syyttäjänä sydän syrjällään... Connellyn kriittinen ote oikeusjärjestelmän toimintaan on hyvä mauste. Lisää Connellya mulle, kiitos! Irja Kirjavinkeistä luki suomennoksen ja totesi toimivaksi jännäriksi.

John Grisham (alkuperäinen 1989). A Time to Kill. E-kirja, itse ostin. Tunteikas, idealistinen, viihdyttävä ja värikäs kuvaus oikeussalidraamasta Syvässä Etelässä. Grishamin esikoinen on toisaalta aika pessimistinen (sillä idiootit ovat todella idioottimaisia ja rasismi näyttäytyy sisäänrakennettuna ominaisuutena) mutta toisaalta myös optimistinen (sillä se antaa ymmärtää joidenkin amerikkalaisten lakimiesten olevan kirkassilmäisiä ja hyväsydämisiä ja sitkeitä sankareita). Olen tämän ennenkin lukenut; tykkäsin silloin ja tykkään edelleen. Minusta Grishman on kovan luokan tarinankertoja, vaikka pitkään teoslistaan mahtuu hutejakin. Löysin netistä nimimerkillä "Lady insane" kirjoitetun arvion, joka tiivistää teemat hyvin: raiskaus, kosto, rasismi.

Kalle Päätalo (1986, alkuperäinen 1962). Selkosen kansaa. Kirjastosta. Koillismaa-sarjan kakkososassa tutut henkilöt ovat muutaman vuoden vanhempia ja elämä Sammalvuon perheessä asteen pari helpompaa. Selkosen kansassa rakenne on jotenkin löysempi kuin Koillismaassa ja lukeminen menee ajoittain puuduttavaksi, mutta toisinaan irrallisilta tuntuvat kohtaukset maalailevat kuitenkin mukavan inhimillisesti kuvaa elämisestä ja olemisesta. Päätalon tekstissä on tiettyä äkkiväärää avoimuutta, etenkin hänen kuvatessaan ujon ja samalla kiivaan Kauko Sammalvuon tunteita. Muutenkin henkilöihin tuntuu kiintyvän. Kun kirjan lopussa itänaapuri kolkuttaa Selkosen kansan ovia, ei voi olla vähän huolestumatta. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Ei muuta kuin takaisin kirjastoon. Kari Hirvasnoro Kansan Uutisissa luonnehtii epätasaiseksi.

Jeffrey Deaver (1996). Tikapuita pitkin taivaaseen. Kirjastosta. Deaverilta olen fanittanut Lincoln Rhyme -kirjoja, eikä muita ole kai tullut luettuakaan. Tikapuut osui kirjastossa harhailevan katseeni tielle ja tulin sen takakannen perusteella napanneeksi. Kyseessä on puhdasverinen panttivankidraama, jonka keskushahmoiksi nousevat FBI:n neuvottelija (keski-ikäinen leski-Arthur), panttivangiksi otettu Melanie (nuori ja kuuro opettaja) sekä tietysti pääpahis Handy (vankikarkuri ja psykopaatti parhaasta päästä). Juoni on mutkikas mutta napakka: hyviksillä, pahiksilla ja uhreilla on kaikilla omassa leirissään monenlaisia agendoja. Pientä ekstraa kirjalle antoi kuurojen maailman käsittely, joka ainakin näin kuulevan silmin (?) vaikutti uskottavalta. Arvioita en löytänyt mutta Kirjasampo tarjoaa esittelytekstin. #lukuhaaste

LongPlayn singlet Ammutaanhan kirahvejakin (Mikko Numminen), Kittilä (Antti Järvi) ja Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin (Juha Kauppinen) tuli myös luettua. Kaikki jaksoivat kiinnostaa alusta loppuun, vaikka Kittilä ehkä herätti eniten tunteita kun aihepiiri on eniten tuttu. Kauppiselle erityispeukutus siitä, että Talvivaaran katastrofin tekninen sisältö selostettiiin maallikkokielellä. #lukuhaaste

Ahmad Khalid Tawfiq (2013, alkuperäinen 2009). Utopia. Kirjastosta. Tämä raaka egyptiläinen dystopia tuo mieleeni kaksi asiaa: Kellopeliappelsiinin ja vanhan faabelin sammakosta ja skorpionista. Jos yhden täysin vapaan illan asemesta viimeiseltä kahdelta viikolta olisi löytynyt kaksi, olisin kirjoittanut tästä kirjasta kunnon jutun; se olisi ansainnut sen. Utopiassa eristäytynyt eliitin yhteisö elää kurjistuneen alaluokan ylä- ja ulkopuolella. Sen tarkoituksettomuuteen syntyneet lapset kasvavat dekadenteiksi nautiskelijoiksi, joille oman ryhmän ulkopuoliset, toiset, eivät oikeastaan ole ihmisiä. Väkivalta vähäosaisia kohtaan on vain yksi elämys muiden joukossa; jotain rankkaa täytyy päästä tekemään että tuntisi edes jotain. Eikö miehuus olekin eläin, joka tarvitsee kunnon ravintoa, urheilua ja auringonvaloa? Rankka, raaka ja kauhistuttavalla tavalla helppolukuinen kirja, jossa on pientä itämaisen suullisen kerronnan sivumakua. Ahmulle Vinttikamarista tämä oli fiiliksenlatistaja, Mikko Kirjavinkeissä kuvaa vauhdikkaaksi. #lukuhaaste

Philippa Gregory (2014). The King's Curse. E-kirja, itse ostin. Gregory jatkaa tässä Valkoisen prinsessan saagaa pienellä sivuloikalla: nyt päähenkilönä on kuuluisan Clarencen herttuan (jep, se kaveri joka teloitettiin viinitynnyriin hukuttamalla) tytär, Salisburyn kreivitär Margaret Pole. Margaret on aiemmissa Tudor-lukemistoissani ollut lähinnä traagisesti kuoleva sivuhahmo, mutta yllätyin Cursesta positiivisesti. Sukujuuristaan hyvin tietoinen Margaret tarkkailee Tudor-dynastian kiehtovaa alkutaivalta kunnianhimon ja pelon välillä horjuen. Tosin, koska Margaret on välillä epäsuosiossa ja kaukana hovista, hän on välillä muiden tarjoamien tietomurujen varassa ja kerronnassa on suvantoja. Gregory on kuitenkin onnistunut ekstrapoloimaan hänen henkilöhahmoonsa tiettyä loogisuutta. Muutama tylsästi toistuva elementti vähän häiritsi, mutta kaikkiaan tykkäsin. Erityisen kiinnostavilta tuntuvat aikalaisnäkökulmaa tavoittelevat spekulaatiot Henrik VIII:n perillisistä. Nykypäivän näkökulmasta on helppo unohtaa Richmondin herttua, kuninkaan äpäräpoika, koska tiedämme hänen kuolleen nuorena - mutta aikalaisten oli pakko ottaa hänet huomioon laskelmissaan. Elisabeth Fremantle Daily Expressistä moittii hänkin romaanin rytmiä mutta liikuttui lopussa. #lukuhaaste

Mike Carey, Peter Gross & Co. The Unwritten 1-7. Sarjakuvaa. Itse ostin. Palasin pitkästä aikaa The Unwrittenin maailmaan tilattuani tuossa taannoin kolme osaa lisää. Lukeminen piti kuitenkin aloittaa alusta (tietysti) eikä näitä malta kahlata pikakelauksella. Kirjoitan koostejutun kokonaisuudesta kunhan pääsen pinoni pohjalle... Lukekaa sillä välin vaikka Sallan juttu osasta The Wound. Tähän hätään sanon itse vaan että edelleen vau. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tykkään. The Unwritten käsittelee kepeästi ja taiten todellisuuden luonnetta. En ehkä menisi niin pitkälle kuin tekijät (itse uskon, että Tinkerbell-efekti toimii vain lähietäisyydellä), mutta olen samaa mieltä The Unwrittenin kanssa tästä: todellisuus on pohjimmiltaan keksittyä. Ainakin se on, jossa minä asun. #lukuhaaste

***

Sain Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta päätäsärkevän L niin kuin limerikki -haasteen, joka on lähtöisen Opuscololta. Säännöt menevät näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen, usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Jätän kohdan 5 sikseen, koska määräaika taisi loppua eilen. En kuitenkaan säästä teitä runosuoleni tuotokselta - hah, ei toivoakaan! Kas tässä:

Seinäjoki on kotini, muutin mä juuri
(nimi on kumma, "väylä" ja "muuri"?)
Vaan hienointa täällä
on säällä kuin säällä
helppo arki, ei Aallon arkkitehtuuri

(Argh. Kyllä ei pitäisi meikäläisen runoilla. Eikä laulaa.)

***

Siinä se! Mutta miten kävi #lukuhaasteen? Jos en pahemmin seonnut laskuissani, ehdin lukea syyskuun aikana 7 kirjaa, 7 sarjakuvaa, 3 LongPlayn singleä ja lisäksi 2 novellia Ruumiittomista.  Se tekee 19€, minkä pyöristän tasan kahteenkymppiin... ja korotan sitä vielä kympillä sen kunniaksi, että posti toi eilen ilmaisen sisäänpääsyn Helsingin kirjamessuille. Naps, siitä lähti 30 aapista menemään näiden ohjeiden mukaisesti! Yllytän lämpimästi toimimaan samoin.

Olkoon lukutaidosta saajilleen yhtä paljon iloa kuin minulle.

Tästä saankin näppärän aasinsillan kirjamessuasioihin, sillä haluan jo ennakkoon vähän fiilistellä - mahtavaa päästä taas joukolla kirjoja fanittamaan! Toivottavasti nähdään siellä. Kirja kädessä, totta kai.