lauantai 8. tammikuuta 2011

Unenpäästäjä Florian

En enää muista mikä bloggaus alunperin innoitti kyselemään Unenpäästäjä FlorianiaMarjiksen juttu - vai Kirjahyllyn arvion kiivaat kommentit? Kotikirjastossa kerrottiin, ettei Unenpäästäjä ollut edes hankintalistalla, ja lainasin toisen Saxellin korvikkeeksi (yhä lukematta). Mutta yllätys yllätys, kiltti kirjastotäti otti oma-aloitteisesti selvää asioista ja hommasi kirjan naapurikunnasta. Kanta-asiakkuuden etuja, kenties. Syntyi moraalinen velvoite lukea tämä pian.

Mietin kirjaa lukiessani genre-kysymyksiä, osittain Jennin keijukaiskokemuksen ja sen kommentoinnin takia. Onkohan Unenpäästäjä selvää maagista realismia, vai lievää scifiä, vaiko 'vain' nykyproosaa? Pohjimmiltaan minusta tuntuu, että kategorioilla on väliä siinä määrin kuin ne auttavat ihmisiä löytämään mieleisiään kirjoja ja kertovat mitä kirjoilta voi odottaa. Minua esimerkiksi on aina rassannut scifin ja fantasian niputtaminen samaan kirjakaupan hyllyyn, samaan outojen juttujen luokkaan. Lähtökohdat ovat pohjimmiltaan erilaiset; toisessa on irrationaalinen, toisessa rationaalinen viitekehys. Yhtä hyvin voisi laittaa samaan nippuun vaikka sosiologian ja kemian. Tämä ei sitten ollut kummankaan tieteen arvottamista. En väitä sen enempää kemiaa kuin sosiologiaakaan irrationaaliseksi...

Takakannen mukaan Unenpäästäjä on scifi- ja dekkariaineksilla höystetty rakkaustarina. Nyt puren itseäni nilkkaan: vaikka peukalosäännön mukaan Unenpäästäjä on tietysti scifi-mausteinen, se on tuntumaltaan enemmän maagista realismia kuin scifiä. Saxell perustelee Florianin kykyjä geeniteknologialla, mutta hän tekee miekka-ja-magia -tyyliin: loitsu on lausuttu ja sillä siisti. Loppuratkaisussakin on taikasauvan heilautuksen sävy. Scifille ominainen syiden ja seurausten leikki on vähissä.

Tai ehkä on reilumpaa sanoa, että syillä ja seurauksilla pallotellaan eri tasolla. Saxell vyöryttää sirpaleina eteemme viime vuosisadan historiamme, sen miten ahneus ja ahtaus valtaavat tilansa kerran toisensa jälkeen, aina uusina muunnoksina. Unenpäästäjässä ollaan tekopyhyyden, kaksinaamaisuuden, suvaitsemattomuuden ja yltiöyksilöllisyyden jäljillä. Florianin tarina kysyy, olemmeko enää ihmisiä  ollenkaan jos emme tunnusta muiden ihmisyyttä.

Unenpäästäjän tarina kertoo romaneista Euroopan historian heittopusseina ja myös valtakulttuurin nousevasta näköalattomuudesta. Ihmisten unet katoavat vähitellen ja niiden mukana lepo. Päähenkilö Florian antaa unia ja ottaa kokemuksia. Jakamaan kykenemättömien ihmisten keskellä hänen ongelmansa on liika jakaminen; muiden muistot haalistavat oman mielen rajoja. Ihmissuhteettomuus alkaa olla ainoa vaihtoehto, kun aito identiteetti horjuu. Samalla täytyy kamppailla ennakkoluuloja ja byrokratiaan piiloutuvia vallanottajia vastaan. Florianissa riehuu sisäisesti sama sota, jota käydään ulkomaailmassa: itse kukin joutuu päättämään onko oma suu lähempänä kuin kontin suu, oma etu tärkeämpi kuin yhteisö.

Unenpäästäjä on tärkeä kirja, tärkeästä ja kiinnostavasta asiasta. Mutta se on myös raskas, uuvuttavakin. Historian lonkeroista olisi voinut leikata kolmanneksen tai vaikka puolet pois, ja jäljelle jäänyt osa olisi tehonnut paremmin. Eksyin välillä loputtomina versoaviin anekdoottikasvustoihin, kadotin niiden ihmiset.

Myös kuvailu rehotti väliin villinä, mutta sitä en kokenut pahaksi. Päinvastoin, sakea kuvaus loi kirjan tunnelman.
Sillä enää ei ollut luokkia, oikeastaan yhteiskuntaakaan. Oli vain ghanalaisia ajamassa trukkia maan alla ja venäläisiä uusrikkaita kello- ja parfyymiostoksilla. Oli laajakaistakaapelia ja jeesusteippiä ja rahtikontteja, tarvarahissejä ja kerroksia, joissa kukaan ei asunut, Maglite-lamppuja ja perhosveitsiä ja kohderyhmiä ja ydinosaamisalueita. Ja kulunvalvontaa, logistiikkaa, myymälän päätteiden reaaliaikaista yhteyttä varastoihin. Ja vartiointiliikkeitä, joiden radiomainoksissa iloittiin siitä, että ankarat ajat lisäsivät ihmisten luonnollista halua suojautua. (s. 58) 
Pidin Unenpäästäjästä - ja en pitänyt. Ei henkilökohtainen suosikki, mutta paremmin lukemisen arvoinen kuin moni muu. Kannatti lukea. Samalla tuntuu, että jokin sisäinen energiavarasto kyllä paloi puuhassa loppuun. Seuraavaksi tarvitsen selkeälinjaista dekkaria tai hilpeää seikkailua; virta ei riittäisi kahteen Saxellin romaaniin peräkkäin.

Jani Saxell (2010). Unenpäästäjä Florian. Helsinki: Avain.

Toni Jerrman kehui Hesarissa. Myös Terhi Hannula Turun Sanomissa on enimmäkseen positiivinen. Haa, arviosta selviää myös, että novellikokoelmia on julkaistu. Pitääkin etsiä niitä. Lyhyemmässä formaatissa tyyli voisi toimia minulle paremmin. Myös Saija Räsäsen arvio Savon Sanomissa ylistää, ja Merja Leppilahti Kiiltomadossa enimmäkseen kehuu... Huh, Parnassosta sentään löytyi Tuomas Juntusen kriittinen mielipide tasapainottamaan.

3 kommenttia:

  1. Oho, en ollut huomannut, että olit lukenut tämän! Mulle jäi kirjasta aikalailla samat fiilikset. Ei noussut suoksikiksi mutta silti tärkeä kirja. Eikä mikään helppo tai nopeasti sulatettava kirja. :)

    VastaaPoista
  2. Vähän kävi noita arvosteluja lukiessani mielessä, että olinkohan jotenkin poikkeuksellisen puupäinen kun tuntui raskaalta kirjalta, joten on ollut kiva huomata että muillakin on ollut samoja fiiliksiä :-)

    VastaaPoista
  3. Kirja toimii hyvin romanien puolustuspuheena ja miksei myös historiasilmäyksenä, mutta en pitänyt siitä romaanina. Florian ja koko unien katoaminen aiheena vaikutti kiinnostavalta, mutta olin kompastua kirjan rönsyilyyn ja raskauteen.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.