sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä


Linnuntiestä tiesin aloittaessani kaksi asiaa: että se on saanut facessa bloggaajakamuilta käsittämättömän paljon hurmioitunutta huomiota, ja että moni vertaa sitä Harper Leen klassikkoromaaniin Kuin surmaisi satakielen.

Uteloiduin muiden ihasteluista niin, että hommasin tämän kirjastosta ja aloitin. Pääsin sivulle kolkyt-jotain, hyydyin ja panin takaisin pinoon. Lisää hurmioituneita kommentteja somessa. Aloitin uudelleen, pääsin jo yli viidenkymmenen sivun, hyydähdin taas ja panin pois. Lopulta loppiaisen lukumaratonilla pääsin Linnuntien kanssa niin pitkälle, että sen tenho alkoi vähän tuntua. Ja tällä viikolla vihdoin luin loppuun.

Maali!

Tuosta jo saakin hyvin käsityksen siitä, miten nopeasti kirja nappasi minut mukaansa. Juoneen pääseminen kestää ja kestää ja kestää, mutta kun juoni lopulta suvaitsee vähän paljastaa itseään, on se kieltämättä hyvä. Itse asiassa se on niin hyvä, että en viitsi kertoa siitä etukäteen mitään. Sain kivat sävärit, kun ensimmäisen kerran aloin aavistaa, mistä kirjassa on kysymys. En halua pilata samaa iloa keneltäkään.

Asetelmasta voi sanoa sen verran, että Linnuntietä kertoo pienestä Madeleinesta ja hänen perheestään, joka muuttaa alussa Centraliaan, lentäjien koulutuskeskukseen. Perhe sopeutuu uuteen kotiin kameleontin nopeudella, sillä siirtokomennusten armoilla elelevä ilmavoimien väki on tottunut rakentamaan pesää tehokkaasti.

Linnuntietä on erinomainen lapsen ajattelun kuvaus. Madeleinen sisäinen maailma, jossa tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat rennosti, on ainakin minun silmissäni täysin uskottava. Madeleine hapuilee omaa itsenäistä ajatusmaailmaa, tunnistaa ja luokittelee ilmiöitä ympärillään, käsittelee pelkoa, kiukkua, kateutta ja toivoa. Tämän MacDonald kuvaa poikkeuksellisen hyvin.

Madeleine on isin tyttö. Hänen isänsä Jack onkin kirjan toinen keskeinen persoonallisuus. Linnuntietä kertoo tavallaan myös Jackin kasvutarinan. Kirjan kuluessa Jack päätyy tuhoamaan itsestään lapsenomaisen, idealistisen puolen ja kohtaamaan oman heikkoutensa. Hyväntuulinen, romanttinen ja onnellinen poikaviikari, joka kirjan alussa tuo perheensä Centraliaan, kasvaa uudessa paikassa uuteen minään yhtä väkevästi kuin Madeleine. Kumpikin menettää lapsenuskonsa ja joutuu elämään tekojensa seurausten kanssa.

Otankin lainaukseksi kohdan yhdestä kirjan avainkohtauksesta. Tässä Jack puhuu tyttärelleen valinnasta, johon hänen on itsensäkin vaikea yltää.
"Joskus toden puhuminen vaatii sisua. Sitä sinulla on. Ja minäpä sanon sinulle yhden asian, pikku kaveri. Jos sinä joskus joudut pohtimaan, mikä on oikein - sillä kun kasvat isommaksi, huomaat että totuus ei ole aina sitä miltä näyttää - kun huomaat olevasti vaikeassa tilanteessa, kysy itseltäsi: 'Mikä on vaikeinta, mitä voisin nyt tehdä? Mikä vaihtoehto tuntuu kaikkein hankalimmalta?' Ja siitä tunnistat eron totuuden ja kaikenlaisten... selitysten välillä. Totuus on aina se kaikkein vaikein." (s. 591)
Myös aikakautensa ilmapiirin kuvauksena Linnuntietä on onnistunut. Kylmän sodan todellisuus ja menneen maailmansodan traumat elävät sivuilla. Erityisesti kiinnitin huomiota vaimojen maailmaan, joka on näin 2000-luvun Suomesta katsottuna aika kiinnostava. Vaimojen hommaa on auttaa miehiä tekemään työtään. Se onnistuu mm. varmistamalla, ettei mies koskaan näe vaimoaan kammottavissa kotirouvavaatteissa; miehen ei kuulukaan tulla epätavalliseen aikaan kotiin, jottei vaimo tule yllätetyksi siivoustamineissa.

Ymmärrän nyt, miksi Linnuntietä herätti monessa innostunutta ihailua. Se on taidokas ja tunteisiin käyvä romaani, jossa riittää ulottuvuuksia ja moraalisia dilemmoja. Ja jännitystäkin. Olen iloinen, että innostuin itsekin riittävästi lukeakseni tämän; taustapeilistä katsoen näen, että kirja on kaikkiaan erinomainen.

Minulle Linnuntietä oli silti liian pitkä. Vaikka loppu lunastaa alun - eli osapuilleen kaikkia MacDonaldin ympäriinsä sirottelemia Tšehovin aseita käytetään - olisi kirja ollut minulle parempi lukukokemus, jos alku olisi ollut tiiviimpi. Ja ehkä loppukin. 840 sivua on paljon, varsinkin kirjalle, joka nojaa näin vahvasti mielen sisäisiin maisemiin.

Silti. Suosittelen. Pakko myöntää että tykkäsin. Liimaisin kuitenkin ehkä kylkeen varoitustarran: saattaa puuduttaa alkupuolella.

Ann-Marie MacDonald (2004). Linnuntietä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi. 9513130134.

Arvioita:

Karoliina Kirjavassa kammarissa kuvaa kirjaa tunteella.
Lumiomenan Katja rakasti joka sivua.
Salla lukupäiväkirjassaan luki alkukielellä.

14 kommenttia:

  1. Minäkin itse asiassa luin alun varsin hitaasti. Pidin kyllä kirjasta jo siinä vaiheessa, mutta toden teolla teksti lähti vetämään ehkä jossain sada ensimmäisen sivun jälkeen. Mielenkiintoista nähdä, jos (kun!) joskus luen kirjan uudelleen, miltä alku silloin tuntuu. Onko se silloinkin hidas, vai vaikuttaako esimerkiksi henkilöhahmojen tuttuus niin että tekstiin tulee uusia tasoja.

    Lapsuuden kuvauksena Linnuntietä on kyllä ihan parhaita mitä olen koskaan lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, tämä on tosiaan sellainen kirja, joka tuntuisi varmasti uusintalukemisella erilaiselta, kun tietäisi miten "kaikki liittyy kaikkeen"... :-)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kirsi, hih, olet yksi osasyyllinen siihen että ylipäänsä luin tämän, joten tattista vaan! :-)

      Poista
  3. Hyvin kuvasit kirjaa! Kyllähän tämä on erinomainen kirja ja etenkin lapsuuden kuvauksena taidokas ja vaikuttava. En ole vielä itse keksinyt, mitä tästä oikein kirjoittaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna, kiitos! MacDonaldista voisi tosiaan moni ottaa mallia lapsihahmojen kirjoittamisessa.

      Poista
  4. Minulle tämä oli liki täydellinen romaani. Nyt, kun lukemisesta on aikaa, huomaan etten rakastanut kuitenkaan ihan jokaista sivua, sillä kirjassa on paljon kauheaa ja jonkin verran tyhjäkäyntiäkin, mutta kokonaisuudessaan Linnuntietä on juuri sellainen romaani, jollaisia haluan lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kauheutta oli minusta juuri sen verran kuin kirja tarvitsi... mutta jotenkin kovin 'täynnä' se oli; pieni karsiminen joidenkin rönsyjen osalta olisi parantanut minun käsitystäni kirjasta. Nyt meni muutama päivä kirjaa hautoessa ennen kuin tuntui että oleellinen alkoi olla tislautunut esiin. Mutta kyllä, kokonaisuudessaan tämä on hieno romaani!

      Poista
  5. Minulla on tämän kirjan kanssa kyllä erikoinen suhde :) Olen koittanut vajaan vuoden päivät metsästää tätä ihan omaksi kappaleeksi, sillä lukematta minulla on ollut jo se tunne, että tulen tykkäämään tästä ja lujaa. Voisin toki kirjastostakin varailla, mutta vielä jaksan odottaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, voisin kuvitella, että tämä sopii sinulle hyvin! Toivottavasti oma kappale vielä löytyy.

      Poista
  6. Minä hyydyin suurinpiirtein sivulle 50. Pitäiskö siis...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, heh, minun ainakin kannatti jatkaa, vaikka harvoin kyllä yritän näin tosissani lukea kirjaa, joka ei meinaa napata. Hauska kuulla että alku on hyydyttänyt jonkun muunkin! :-)

      Poista
  7. Täällä myös yksi hyytynyt. Kirjoituksesi ansiosta yritän ehkä vielä. Kirja löytyi kirjastosta muuten tosi nopeasti, ei jonotuksia, mitä blogihehkutuksen pohjalta vähän ihmettelin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, tämä on kumminkin ns. vanha kirja... ehkä kaikki lainaajat eivät haudo sitä kotonaan niin kauan kuin tulin itse tehneeksi.

      Kyllä se alun automatka vaan tuntui pitkältä... Näin jälkikäteen ajatellen se oli hienosti symbolinen ratkaisu, mutta huh sentään, melko vaativa aloitus!

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.