Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Kuva/kansi: CrimeTime/Lasse Rantanen

En viitsi enää valittaa työn paljoudesta täällä*... Mutta elämä on kieltämättä ollut mukavasti täyteläistä viime aikoina. Jokusen kirjan olen silti lukenut ja yksi kerrallaan ne epäilemättä tipahtelevat tänne blogiinkin.

Olen blogiaikana lukenut koko Seppo Jokisen Koskis-sarjan ja edelleen jaksaa kiinnostaa. Onnistuneen varaustaktiikan avulla sain tällä kertaa uutuuden pikavauhtia kirjastosta. Syökää tomua, hitaat! Ei vaiskaan, terkkuja jonottajille että hyvää kannattaa odottaa.

Minä haaveilen lukumaratonista, Koskisella on perinteisempi käsillä. Mustissa sydämissä Koskinen on pitkästä aikaa ulkomailla, tällä kertaa Australiassa. Tamperelainen poliisiporukka on lähtenyt maratonille toiselle puolelle maailmaa. Yllättäen kesken kisan tulee tyhjästä avunpyyntö selvällä suomella. Leppoisan lomailun asemesta Koskinen päätyy selvittämään visaista katoamistapausta apunaan naiskonstaapeli Anni (joka muuten juoksi joukon miehet kumoon). Samalla Koskinen tutustuu australiansuomalaisten yhteisöön, jossa kaveria ei jätetä, ei ainakaan kuivin suin, ja herkempiä yksilöitä suojellaan ylenmääräiseltä tietämisen tuskalta. Koto-Suomessa Ulla selvittää ahdistavaa pahoinpitelyä ja kipuilee vähän muutenkin.

Jokisen dekkareissa yhdistyy mukavasti tietynlainen rehti arkirealismi reippaaseen dekkarimeininkiin ilman liiallista angstia. Tällä kertaa itse tarinassa ei ole mielestäni ihan samaa vääntöä kuin Vihan suvussa tai Räätälöidyssä ratkaisussa, mutta Australian eksoottiset maisemat ja kielenvivahteet korvaavat mahdollisen vajeen runsain mitoin. Kerronta on mutkatonta ja ainakin minun makuuni tarpeeksi vauhdikasta.

Otankin loppuun liikunnallisen lainauksen, johon samaistun täysillä. Älkää käsittäkö väärin! En todellakaan ole maratoonari. Kymppi on pisin matka, jonka Luoja viisaudessaan on tarkoittanut minut juoksemaan. Viidentoista kilometrin kohdalla tuntuu jo osapuilleen tältä:

[--] Jokainen ruumiinkolkka, jalat kädet ja kaikki, huusi tuskaa, keskeytä hyvä mies, heitä pyyhe kehään, mieti miten ihanaa on lopettaa siihen, rojahtaa maahan makaamaan, sulkea silmät ja vähät välittää enää mistään, maalista tai mitalista, kunniasta tai kaverien kehuista. Yllytyshulluhan sinä olet aina ollut, tiedät sen itsekin, eikö olisi jo aika oppia. Ja muutenkin hullu. Mieti, mitä silläkin rahalla olisit tehnyt, minkä tähän matkaan uhrasit. Tuskaan ja vaivaan. Pähkähullu mies! 

Ja aivan huomaamatta hokema muuttui uudeksi hengitysrytmiksi: pitkällä sisäänvedolla pallea täyteen - pää-ähkä - ja sitten nopeasti ilmat ulos - hullu. Lantionkiertokin löysi saman svengin ja kulku eteni kuin kytkentähäiriöisellä robotilla. Pää-hkä - hullu. Pää-ähkä - hullu. (s. 11)

Ei voi mitään. Sakari Koskinen, tuo Tampereen susikoski, on sympaattista seuraa. Jo nyt tekisi mieli seuraavaa Koskista, sen verran kutkuttava tilanne jäi vielä lopussa päälle.

Seppo Jokinen (2014). Mustat sydämet. CrimeTime 978-952-289-136.

Arvioita:
Anna-Maria Lukemattomia kirjoja -blogista piti Sydämiä kahta edellistä vetävämpänä.
Keijo Kettunen Hesarissa selostaa asetelmaa perusteellisemmin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista nostaisi Koskis-saagan ykköseksi.

*Pomoni on poikkeuksellisen komea, älykäs ja karismaattinen mies. Lisäksi on ilmennyt, että hänellä on hyvä maku: hän lukee tätä blogia silloin tällöin.