Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Havukka-ahon ajattelija on kuulu suomalainen klassikko - sen ovat varmaan lukeneet ennen minua osapuilleen kaikki. Enpä voi muuta sanoa kuin että olen kotimaisten ikonien suhteen pahasti myöhäisherännäinen. Vanhastaan olen tosissani pitänyt vain Waltarista ja Linnasta, eivätkä useimmat muut innosta vieläkään. Veikko Huoviseen olen iän myötä mielistynyt enemmän ja enemmän. Hamsterit ja Joe-setä tosin olivat vanhastaan tuttuja, ja Huovisen vinkeä huumori ja huikean mehukas kielenkäyttö ihastuttivat esimerkiksi Kylän koirissa ja hersyvä Lampaansyöjät oli oikea herkku.

Havukka-ahon ajattelija oli kumminkin vielä korkkaamatta. Siltä varalta että muitakin Pylkkäs-neitsyitä vielä on, kerrottakoon että Havukka-aho kertoo korpifilosofi Konsta Pylkkäsen elämänmenosta Kainuun sydämessä ja hänen kesäpestistään kahden luonnontutkijan kasakkana. Maisterit Ojasto ja Kronberg ovat ajattelusta nautiskelevalle Konstalle oikea aarre, sillä leirinuotiolla Konsta pääsee kerrankin kyselemään koulut käyneiltä ja kirjat lukeneilta oikein urakalla asioiden todellista laitaa. Kolmikon välit muodostuvat erilaisista lähtökohdista huolimatta sydämellisiksi. Maailmankaikkeuden tähtiä kerran urakalla laskenut Konsta osaa arvosta Ojaston ahkeruutta ja pilkettä Kronbergin silmäkulmassa.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu myöhäisempään ajanjaksoon, jolloin Konsta on jo tehnyt pitkän pestin Lapissa tutkimusaseman apumiehenä ja saanut jo oikeat kansaneläkepaperit. Lokoisten eläkepäivien turvaamiseksi pitäisi vielä löytyä sopiva kortteeri vanhalta kotiseudulta: kunnollinen torppa, jossa on pihatupa ja jonka rauhaa eivät moottoriautot ja traktorit sotke. Leppoisa isäntä ja kohtuullisen lempeä emäntä kun vielä olisi, siinä kelpaisi huonemiehenä olla. Vaan etsintä ei ole ihan helppoa, sillä aika on muuttanut elämäntapoja Kainuun korpimaillakin.

Huovisen tyyli toimii minulle etenkin äänikirjoina, sillä olen tyypillisesti vähän hätäinen lukija. Äänikirjaa kuunnellessa on 'pakko' rauhoittua jokaisen lauseenparren ääreen. Ja Huovisen tapauksessa se kannattaa. Muuten voi jäädä huomaamatta vaikkapa se, kuinka ihminen äkkiarvaamatta huomaa olevansa mumiseva vanhus, läjämäinen kuin tatti pakkasyön jälkeen.  Ylipäätään kielenkäyttö on näissä niin mahtavan rikasta, etten sopivia ylisanoja edes keksi. Sen tekstuuri on kuin söisi moneen kertaan pestyssä rohdinvaatteessa ruisleipää laavulla samalla kun odottaisi halstratun ahvenen kypsymistä. Tai jotain sinne päin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että pitkällä automatkalla ajoittain laajanpuoleiseen kuvailuun uppoavat kirjat ovat vaarallista seuraa... etenkin Havukka-ahon kohdalla meinasivat välillä silmät lupsua, kun jotakin luonnonihmettä perusteellisemmin tarkasteltiin. Lukija Risto Mäkelä artikuloi hyvin ja lukee kauniisti, mutta hän ei saanut tekstiä lentämään niin, että tilanteet näkisi kirkkaana edessään. Konsta Pylkkästä lukenut Kari Paju sen sijaan - nam! Oli muuten loistavaa luentaa. Hänen kanssaan  onnistuin innostumaan sydänjuuria myöten vaikkapa ahon kuvauksesta. Mokoma luonnonilmiö alkoi kuulostaa niin kiehtovalta, että piti oikein tarkistaa sanakirjasta tarkka määritelmä.*

Kaikkiaan mainio setti. Pitäisi varmaan hommata vielä Konstan Pylkkerökin jostain.

Veikko Huovinen (2007, alkuperäinen 1952). Havukka-ahon ajattelija. Äänikirja. Lukija Risto Mäkelä. WSOY. 978-951-0-33328-0.
Veikko Huovinen (2004). Konsta Pylkkönen etsii kortteeria. Äänikirja. Lukija Kari Paju. WSOY.. 978-951-0-29680-6.

Arvioita:
Morrelle tuli Havukka-ahon Konstasta mieleen Rölli
Salla suosittaa Konsta Pylkkästä erityisesti syyssäille

*kanssakaupunkilaisille tiedoksi: viljelyn jälkeen nurmettunut kaskimaa tai pelto.

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Kuva/kansi: WSOY/Matti Ruokonen

Filosofian harrastukseni on sen verran ohutta, etteivät Jaakko Hintikan työt ole minulle tuttuja. Kun Hesarissa oli juttua tästä hänen erikoisesta kirjastaan, tunnistin sentään hämärästi nimen ja uteloiduin aivan tuhottomasti. Filosofi kirjoittaa kuolleen vaimonsa elämäkerran? Ja vaimo on ollut filosofi itsekin ja viettänyt villiä elämää 70-luvun USA:ssa?

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka vastasi kaikkea, mitä kirjasta olin lehdistä hutaisten lukenut. Samalla se onnistui olemaan jokseenkin erilainen kuin odotin. Noin puolet kirjasta on Jaakko Hintikan kuvausta vaimonsa taustasta, elämänvaiheista ja Hintikoiden rakastumisesta. Toinen puoli koostuu Merrillin viesteistä Jaakolle. Kokonaisuus on kiehtova, niin kuin vain voimakas ja tosi tarina voi olla.

Kiinnostavia ovat myös Merillin - tai kenties Hintikoiden - ajatukset rakkauden luonteesta. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että rakkauden voisi nähdä me-subjektin näkökulmasta, tähän tapaan:

Kun joku sanoo rakastetustaan: "En voi elää ilman häntä", hänen lausumansa ei ole totta biologisessa mielessä. Mutta eksistentialistisessa mielessä se on kirjaimellisesti totta sikäli, että toisen henkilön menetys ei tuhoaisi heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan myös, ja mikä tärkeämpää, tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodosta heidän jaetun sartrelaisen identiteettinsä, heidän me-subjektinsa. Rakastuneena oleminen tarkoittaa osallistumista me-subjektin luomiseen. (s. 121)

Hintikan argumentti perustuu käsitykseen minuudesta dynaamisena intentioiden koherenssina, jolloin jaettu subjektiivisuus kirjaimellisesti tekee ihmisestä toisen kuin ennen, osittain tai kokonaan yhtä rakastetun kanssa. Hintikan kirjassaan (vähän hajanaisesti) esittämät ajatukset ovat ainakin minulle aidosti erilainen tulokulma rakastamisen ihmeeseen. Jostain syystä rakkaus ei ole näyttäynyt minulle ikinä filosofisena kysymyksenä, eikä liioin filosofia rakkauden tarkastelun paradigmana. Olen selvästikin sisäistänyt perinteisen jaon järjen ja tunteen alueisiin! Tämä omaa rakkauttaan työstävien filosofien kirjoittama teksti osoittaa, että järki voi näemmä käsitellä myös tunnetta sortumatta viisasteluun tai mitätöintiin. Melkeinpä sääli, että Hintikka ei kirjoittanut puhtaasti filosofista opusta aiheesta. Selvästikin hän on aihetta pohtinut kerran jos toisenkin.

Hm. Valitsin vähän vaikean sitaatin. Otetaan toinen, reiluuden vuoksi:

Mitä rakkaus oikeastaan on? Miten se ilmenee? Rakastavaiset pitävät toistensa seurasta. He nautiskelevat iloista, joita he toisilleen tuottavat. Huomaavainen rakastaja arvostaa ja ihailee rakastettuaan. Mutta onko siinä kaikki? Mahdollistaako rakkaus sen, että ihminen löytää sen, mikä on rakastetussa ihailtavaa, vai rakastaako toista ihmistä siksi, että on havainnut hänet ihailun arvoiseksi? (s. 129)

Voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan lukenut tämänkaltaista kirjaa. Vertailukohdat puuttuvat. En tiedä kenelle tätä voi suositella. Rakastuneille? Viisauden rakastajille? John F. Kennedyn seksielämästä kiinnostuneille tirkistelijöille Hän valitsi tarjoaa sangen vähän; iltapäivälehdissä on luullakseni siteerattu kaikki siitä aiheesta sanottu.

Tekstinä ja elämäkertana Hän valitsi on korkeintaan keskinkertainen. Rakenne ei ole toimivin mahdollinen ja teksti on yhtä aikaa sekä täsmällistä että vahvasti värittynyttä. Kirjoittajalla ei tunnu olevan edes tarkoitusta välittää Merrillistä kokonaiskuvaa. Hintikan Merrill on epätodellisen ihmeellinen olento; kaipauksen luoma kuvajainen, jonka heikkoudetkin on selitettävä täydellisyyden aspekteiksi. Jos Merrill todella oli niin ihmeellinen kuin tässä elämäkerrassaan, hänen on täytynyt olla jokseenkin sietämätön (ajattelee kyynikko). Mutta eipä silti, Jaakko Hintikka antaa ymmärtää itsekin olevansa vähintään toisen vaimonsa veroinen.

Filosofilla pitää olla hyvä itsetunto!

Silti Hän valitsi on kaunis. Se on upea rakkauskirje kauan sitten kuolleelle naiselle. Se on myös täynnä hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan mieltäni pitkäksi aikaa.

Jaakko Hintikka (2014). Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. WSOY. Suomentanut Tarja Kontro. 978-951-0-40257-3.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä toteaa aivan oikein: Onnekas Merrill!
Hannu Poutiaista Savon Sanomissa kirja ei pakahduttanut.
Sinisen linnan kirjaston Mariaa Hintikan kliseet hieman vaivaannuttivat.

Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Kuva: Asema

Terhi Ekebom on ollut epämääräisesti to do -listalla jo  (auts!) elokuusta 2011 asti, mutta nyt vasta suvaitsi aikomus realisoitua. Eihän se muuta tarvitse kuin että kirja hyppää kirjastossa syliin.

Syliin hyppääminen sopii hyvin Kummituslapselle, sillä juuri niin käy kirjan sisälläkin, joskin äärettömän paljon hienovaraisemmin ja vähäeleisemmin. Nainen muuttaa taloon synkän, henkien riivaaman metsän reunalla. Metsästä löytyy myös kummituslapsi, pieni valkea kajastus, joka ei halua haihtua.

Tekstiä on äärimmäisen vähän. Ekebom nojaa herkkiin kuviin ja onnistuukin hyvin luomaan omaperäisen, tenhoavan tunnelman. Vaikka itse tarina on hyvin yksinkertainen ja kuvat petollisen "helppoja" asetelmallisuudessaan, kirjaa jää katselemaan moneen kertaan. Sydäntä litistävää kuvakerrontaa.

Olisi kiva tietää miten tämä toimii vaikkapa pienellä ekaluokkalaisella... riippuu varmaan lapsesta. Ja äidistä! Jos tenavalla on yhtään kyselytaudin oireita, Kummituslapsi voi johtaa aika riipaiseviin keskusteluihin.

Tällainen minimaalisella tekstillä toteutettu sarjakuva, jonka painopiste on emotionaalisessa tehossa, ei oikeastaan ole minun lajini. Mutta kolahtipas vaan siitä huolimatta.

Joskus ei tarvita paljon sanoja.

Terhi Ekebom (2013). Kummituslapsi. Asema. 978-952-5909-15-9.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa arvelee tämän sopivan laajalle ikäryhmälle.
Reijo Pois työpöydältä -blogissa kuvaa lohdulliseksi.
Virpi Alanen Turun Sanomissa luokittelee taiteellisesti korkeatasoiseksi sarjakuvaromaaniksi.

Elimäen kootut tarkoitukset

Elimäen kootut tarkoitukset on suomalaisen tekijäryhmän versio Douglas Adamsin ja John Lloydin kirjoista The Meaning of Liff ja The Deeper Meaning of Liff. Alkukielisistä ensimmäisen olen jossain epämääräisessä elämänvaiheessa ostanut, lukenut ja omistanut, mutta Suuri Kirjakarsinta vei sen kiertoon. Muistelen pitäneeni The Meaningia ihan kohtuullisen hauskana... mutta kieleen ja kulttuuriin perustuvat vitsit eivät kai ikinä täysin aukea ulkomaaneläville, eikä The Meaning erikoisemmin iskostunut mieleen.

Suomen oma versio oli jäänyt kokonaan huomaamatta, kunnes sitä pöytäkeskustelussa minulle siteerattiin. Kerjäsin kirjan oitis lainaan, sillä tokin näin kauhea aukko sivistyksessä piti paikata.

Niille, joille ilmiö on jäänyt oudoksi kerrottakoon, että Elimäen kootut tarkoitukset on sanakirja. Se sisältää määritelmiä paikannimille, joilla ei ennestään ole valmista merkitystä kielessä. Seinäjoki, Pyhäjärvi ja vaikkapa Kristiinankaupunki ovat melko selviä, mutta moni muu paikka onkin sitten varsin mystinen. Hauho? Hervanta? Parkano?

Perä-Hyyppä??

Tarkoitukset tekee kaksinkertaisen palveluksen, sillä se yhdistää oudot paikannimet kaikille tuttuihin ilmiöihin, jotka ovat jostain syystä jääneet ilman omaa sanaa.

Tähän kohtaan pitäisi saada äänitys, jolla hihittelen hillittömästi. Kuvitelkaa myös kyläileviä Neiti-parkoja (yrittävät tehdä fysiikan läksyjään) altistumassa armottomalle ääneenluennalle, joka ei lopu ennen kuin Neiti B ystävällisesti kehottaa vaikenemaan.

Noh, blogikirjoituksessa voin elämöidä mieleni mukaan - sitaatteja siis!

Bibliofiilin itseilmaisua helpottavat esimerkiksi seuraavat määritelmät:

KOKEMÄKI (s.)
Se jakso kirjan kansiliepeen tekstiä, jossa kuuluisa kirjailija väittää tehneensä nuorempana ruumiillista työtä. 

KALLINKI (s.)
Tapa, jolla seistään katsottaessa toisen ihmisen kirjahyllyä. 

LOJO (s.)
Yksi niistä noin kuudesta puoliluetusta kirjasta, jotka ajelehtivat vuoteen tietämillä.

Paikallistietämystäni uuseteläpohjalaisena kehittivät puolestaan nämä:

LAPUA (v.)
Huljutella kylpyvettä, jotta lämmin vesi jakautuisi tasaisemmin. 

TEUVA (s.)
Tiskien viimeinen lusikka. 

ÄHTÄRI (s.)
Paniikki, joka syntyy kun on pakko mennä WC:hen eikä kykene päättämään minkä kirjan tai lehden ottaa mukaansa.

ja lähimaakunnista nämä:

VAASA (s.)
Mitta, jonka verran kesämökkinaapuri siirtää rajapyykkiä talven aikana. 

VETELI (s.)
Lapsista. Makaroniksi heittäytyminen puettaessa. Vrt. jäkkö 

KÄLVIÄ (v.)
Henkilöä alkaa kälviä, kun virkailija, jonka varalle hän on kerrankin suunnitellut äkäisiä ja oikeutettuja moitteita, osoittautuukin ripeäksi ja ystävälliseksi.

Tätä ei voi oikeastaan kutsua suomennokseksi. Kyseessä on, tekijäryhmää lainatakseni, lähes teologiset mittasuhteet saanut sovitustyö. 

Aamen!

Suosittelen sanoista pitäville.

Elimäen kootut tarkoitukset (2002, alkuperäiset 1996, 1997). Loki-kirjat. 952-9646-09-7.

Douglas Adamsin & John Lloydin teosten The Meaning of Liff (1983) ja The Deeper Meaning of Liff (1990) pohjalta Suomen oloihin sovittaneet Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila.  

Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki

Luin äskettäin Orhan Pamukin Valkoisen linnan, koska olin lähdössä Istanbuliin. Sain sitten heti perään vinkin, että oikeastaan kannattaisi Istanbulissa käynnin alla lukea Pamukilta, krhm, se kirja jonka nimi on Istanbul. Duh. Nyt tuli sitten luettua kaksi Pamukin kirjaa lähes peräkanaa.

Linnan kanssa olin vähän epäröivällä mielellä, mutta Istanbul - Muistot ja kaupunki kiehtoi heti. Myönnän että kyse on synergiasta; jos en olisi lukenut tätä kirjaa matkalla Istanbuliin / Istanbulissa / Istanbulista juuri palattuani, se tuskin olisi saanut minua pauloihinsa. Juuri nyt Istanbul kolahti. Kuten myös Istanbul!

Mosaiikki Hagia Sofiassa*

Istanbul ei ole romaani vaan jonkinlainen elämänkerrallis-kaupunkihistoriallinen... verkko. Pamuk pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ennen kaikkea rakastamaansa kaupunkia ja tapaa, jolla sen voi ymmärtää ja tuntea. Hän viipyilee hellämielisen kaihoisasti (ja pitkään) myös Istanbulia menneinä aikoina rakastaneiden ja kuvanneiden kirjailijoiden parissa, heidän jotka jäivät puristuksiin nationalisimin vaatimusten ja oman halunsa väliin. Minulle vieraiden kirjailijoiden sielunmaisemien pohdinta tuntui ensin vähän päälleliimatulta, mutta edetessään kirja alkoi kuroutua kokonaisuudeksi, kuin verkko, jota kudotaan yhtä aikaa joka nurkalta. Silmukat tosin toistuvat kovin toistensa kaltaisina ja paikoin tulee vähän tukahtunut olo. Silti jokin rosoisuus ja säröisyys säilyttää mielenkiinnon. Pamuk sirottelee kauniin sekaan rujoa.

Pamukin Istanbul on perimmältä olemukseltaan surullinen kaupunki. Se on jättänyt taakseen ottomaanien glorian mutta ei ole tavoittanut länsimaista henkeä, jota tasavallan rakentajat tavoittelivat. Rationalismi istuu huonosti ja hankaa taipeista... mutta perinteisiin vaatteisiin ei saa enää pukeutua. Pamukin Istanbul on haikea, ristiriitainen, mustavalkoinen kaupunki, syrjäkujien ja klaustrofobisten korttelien kaupunki.

Näkymä hotellin ikkunasta mustavalkoisena.

Kirjailijan käsittelyssä Istanbulista tulee metafora paitsi Turkin tilanteelle myös yleisemmin muutokselle ja muutoksen jäljille, epävarmalle jalansijalle maailmojen välissä. Pamuk punoo yhteen kaupungin kohtalon ja omansa; Istanbulin suru on tarttunut häneen. Ja miksikäs ei: olemme ympäristömme tuotteita siinä missä geeniemmekin. Pamukille kaunis ja katastrofaalinen Istanbul on ollut hedelmällinen kasvualusta...

Laitakatujen lika ja saasta, avoimien roskapönttöjen kaupunkiin levittämä löyhkä, katujen ja jalkakäytävien loputtomat kuopat, nousut ja laskut, kaikki se epäjärjestys, sotku ja kahakointi, joka tekee Istanbulista Istanbulin, saavat minut tuntemaan, että riittämätön, paha ja puutteellinen onkin kaupungin sijasta oma sieluni. Ikään kuin kaupunki olisi ansaitsemani rangaistus ja minä se joka likaan sitä. Kun raju suru ja murhe tihkuu kaupungista minuun ja minusta kaupunkiin, tuntuu kuin minusta ja kaupungista ei olisi enää mihinkään: olen kaupungin lailla kuollut, henkeä haukkova kalmo, tappioon ja saastaan tuomittu surkimus, aivan kuten kadut ja jalkakäytävät ovat minulle kielineetkin. (s. 424)

Mikään turistiopas Istanbul ei siis totisesti ole. Sinne matkaavan kannattaa pakata mukaan myös jokin perinteisempi lähdeteos, sillä Hagia Sofia, Topkapi, Taksim ja muut vain vilahtavat ohimennen Pamukin keskittyessä toisenlaisiin kohteisiin.

Silti Istanbul kannatti ehdottomasti lukea, etenkin näin, fyysisen Istanbulin yhteydessä. Pamukin tulkinta Istanbulista ohjasi katsettani. Näin kaupungin osittain hänen välityksellään. Vuosikymmenet eivät ole täysin poistaneet surullisuutta, josta Pamuk puhuu. Myös keskeinen ristiriita maailmankuvien välillä on yhä läsnä katukuvassa; sen voi nähdä rikkautena mutta myös tukahdutettuna konfliktina.

Ja silti. Pamukin hehkuva, pohjiaan myöten kirjan sivuille ammennettu rakkaus hänelle niin tärkeään kaupunkiin sai minutkin rakastumaan siihen vähän enemmän kuin muutoin ehkä olisi käynyt. Pamukin Istanbul on ehkä surullinen... mutta se on myös äärimmäisen inhimillinen. Ja kaunis!

Tämä on hyvä kirja niille, joille Istanbul on ajankohtainen tai rakas; muiden kannattaa ehkä lukea Pamukin muuta tuotantoa... Istanbul on tenhoavasti kerrottu ja erikoinen kasvukertomus, mutta sen melankoliset ajatuskuviot ja äärimmäinen paikallisuus eivät ehkä irrallisina innosta.

Orhan Pamuk (2004). Istanbul - Muistot ja kaupunki. Suomentanut Tuula Kojo. Tammi. 951-31-3139-4.

Arvioita:
Kari Kemppainen Kiiltomadossa kuvaa viihdyttäväksi lukuelämykseksi

*Kuvassa oikealla keisarinna Zoe, jonka Kaari Utrion fanit ehkä muistavat Vaskilinnusta!

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kuva/kansi: kustantaja/Helena Kajander

Lievän novelliallergiani ja kroonisen runotukoksen lisäksi minulla on kolmaskin kirjallinen vaiva: kärsin akuutista Finlandia-fobiasta. Epäilen automaattisesti Finlandia-palkittuja romaaneja. Tuntuu siltä että niiden on pakko olla liian fiinejä ja yleisesti soveliaita miellyttääkseen epämääräistä makuani. Kumma kyllä, yleensä palkittu romaani on ollut oikeasti ihan hyvä, jos vain ennakkoluuloiltani olen sen saanut luettua. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua oli hieno. Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli loistokkuutta.

Ups, muita esimerkkejä ei tulekaan mieleen. Krm.

Lundbergin Jäätäkään olisin tuskin oikeasti saanut aikaiseksi kirjastosta jonottaa, vaikka blogikommentit ovat olleet lupaavia, mutta muuan ystäväni tuuppasi kyläillessään oman kappaleensa lainaksi, joten luettavahan se oli.

Yksi Finlandian ongelma on, että kirjaa ruoditaan ylen perusteellisesti julkisuudessa. Alkaa tuntua, että kirjaa ei oikeastaan tarvitse lukea, kun siitä on kuullut jo niin paljon. Nytkin tuntuu vähän turhalta sanoa juonesta mitään, koska jokainen lukutaitoinen varmaan tietää sen sijoittuvan saaristoon, jossa nuori charmantti pappisisä asettuu perheineen pieneen yhteisöön. Ja sitten tapahtuu se jokin, josta ainakaan minä en olisi halunnut etukäteen tietää - se mistä tietäminen esti kokemasta kirjaa aidon tuoreena.

Ei silti, että Jää olisi mitenkään vahvasti juonivetoinen romaani. Onkin vähän yllättävää, että pidin siitä; tutut lukijat muistanevat rahvaanomaisen mieltymykseni reippaisiin juonenmutkiin ja nopeaan rytmiin. Mutta Jää kannatti ehdottomasti lukea, vaikka juonipuoli olikin niukanlainen. (Ehkä tämä on sitä siedätyshoitoa. Seuraavaksi käsittelen araknofobiani.)

Suurin osa kirjasta käsittelee tarkastelee rakastavan lempeästi nuoren pariskunnan perhe-elämää ja papin suhdetta seurakuntaan. Pastorskan tarmokas luonne ja pastorin hehkuva innokkuus valaisevat kirjaa. Saariston luonto ja saaristolaisseurakunnan yhteisö maalataan kauniin auringonnousuisessa valossa. Sodanjälkeinen toiveikas vaurastuminen on taustana pastorin ja hänen seurakuntansa nopeasti syntyvälle yhteydelle.

Rakkauden ja vanhemmuuden arki, vieraus ja tuttuus, kuuluminen ja ulkopuolisuus, elämän arvaamattomuus ja sulous: nämä Lundberg piirtää esiin kuin kirjallinen Carl Larsson ainakin, herkin värein ja viivoin.

Itse asiassa Jää on niin siloisella tavalla hyvä, että se melkein täyttää (hui!) ns. särmättömän ihmissuhderomaanin kriteerit. Mutta ei aivan. Ensinnäkin miljöön kuvaus oli minusta äärettömän kiehtovaa. En tarkoita luontoa vaan pastorskan ja pastorin arkimiljöötä askareineen. Talouden ja seurakunnan hoidon detaljeissa 40-luvun saaristossa on vetovoimaa, joka yksinään riittäisi kannattelemaan kirjaa.

Toiseksi, minusta Jää sanoi jotain kuulemisen arvoista elämästä yleensä, nimittäin että se on usein pienestä kiinni, pienistä hetkistä ja pienistä valinnoista. Eikä niitä elämää muuttavia valintoja pääse aina tekemään itse. Silloinkin kun itse tekee päätöksensä, ovat seuraukset joskus arvaamattomat.

Jään äärellä mietin taas kerran, että elämä on oikeasti ihmeellistä. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin vain. On ehkä onnekasta, että osaamme useimmiten niin hyvin kuvitella hallitsevamme tilanteen. Jää muistutti, että kontrolli on illusorista: näennäisesti astelet vakaalla pinnalla mutta se voi pettää alta riksisraksis koska vain.

Viimeiseksi, pidin Lundbergin tekstin sävystä. Siinä on jotain velikultamaista: hahmojen kuvaus ikään kuin tunnistaa ja tunnustaa heidän inhimillisen heikkoutensa alentuvuuteen sortumatta. Giovanni Guareschin kirjoissa on jotain samaa mutta osoittelevammassa ja ilmeisemmin hauskassa muodossa. Jään kertoja on ulkopuolinen, mutta rakastava ulkopuolinen jonka katseessa pilkistää hellyys, osallisuuskin.

Kas tässä palanen näytteeksi, Peter-pappi ensimmäisen saarnansa aattona:

Hän toivoo että Mona nukahtaa pian, väsynyt kun on. Hän on siivonnut kuin raivotar ja leiponut, koko talo tuoksuu hyvältä. He ovat kutsuneet kirkkoneuvoston ja valtuutetut jumalanpalveluksen jälkeen kahville. Miten hän voi katsoa noita älykkäitä ihmisiä silmiin fiaskonsa jälkeen? Fiaskonsa: siinä sitä taas ollaan, hän ajattelee pelkästään itseään ja toisiin tekemäänsä vaikutusta. Eikä sitä, mitä hänet on lähetetty julistamaan: Sanaa. (s. 38)

Jokin Lundbergin (vai suomentaja Leena Vallisaaren?) sävyissä viehätti. Miljöö ja tyyli miellyttivät siinä määrin, että luultavasti luen Lundbergiltä vielä muutakin.

(Jottei menisi hehkutukseksi: postinkuljettajan osuuksien syvällisempi symboliikka meni minulta ohi että humahti. Ainakaan oma luentani ei olisi kärsinyt pätkääkään, vaikka ne olisivat kokonaan puuttuneet tarinasta. Mieluummin otan maagisen realisimini laimentamattomana.)

Helposti lähestyttävä mutta ihmiskuvaukseltaan ja kieleltään rikas historiallinen suomalainen romaani... ei niitä liiaksi ole!

Ulla-Lena Lundberg (2012). Jää. Teos & Schildts & Söderstöms. Suomentanut Leena Vallisaari. 978-951-8514759.

Arvioita:
Äh. Niitä on liikaa. Googlaa tästä.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuva / kansi: Otava / Piia Aho

Vanha kotikirjastoni kutsui lukupiirin yllyttämänä Sirpa Kähkösen kirjailijavieraaksi. Siitä sain kimmokkeen lukea viimeisen lukulistalta vielä puuttuneen Kähkösen kirjan. Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi ei varsinaisesti kuulu Kuopio-sarjaan, eikä ole edes romaani, mutta suosittelen ehdottomasti kaikille sarjan lukijoille, ja toki myös muuten vain aikakaudesta kiinnostuneilla.

Liekit kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti kohtaloita 30-luvun Suomessa. Vaikka sisällissodan vankileirit on purettu, ei epäluulo kapinallisia kohtaan ole laantunut. Kommunistit ovat valkoisten silmissä vaarallista väkeä, jonka taltuttamisessa kovatkin keinot ovat ilman muuta oikeutettuja. Ilmapiiri on nykyajan liberaalista* vinkkelistä tunkkainen ja armoton.

Kähkönen kertoo Liekeissä paljolti isoisänsä Lauri Tuomaisen ja hänen veljiensä tarinaa, mutta mukaan on otettu myös muita, etäisempiä hahmoja. Näistä kiinnostavimpia ovat Sulo Kokkonen, nuori kommunisti, jonka tie vei Tammisaaren pakkotyölaitoksesta Neuvostoliittoon, sekä Mary Pekkala, varakas brittinainen, joka kiinnostui kommunismista opiskeluaikoinaan ja päätyi Suomeen kansanedustajan vaimoksi.

Minulle Liekeissä tuli paljon uutta tietoa. Vaikka olen toki ollut tietoinen 20- ja 30-luvun poliittisesta skenestä Suomessa, ja Tammisaaren vankilakin oli Kuopio-sarjasta tuttu, esimerkiksi pakkosyötöt, vankien kohtelu ja eduskunnassa asiasta käydyt keskustelut olivat minulle uutta. Ja Pengerkadun salainen kirjapaino! Sehän on sijainnut aivan entisillä kotinurkillani.

Kirja myös herätti miettimään oman sukuni vaiheita, oikeastaan enemmän kuin aihepiiriä käsittelevät romaanit. Huomaan olevani kateellinen Kähköselle: hänellä on hyvät tiedot isovanhempiensa vaiheista Suomen vaikeina aikoina. Minä en tiedä juuri mitään. Isoäitini setä kuulemma selvisi hengissä vankileiriltä sillä, että saman kylän poika keittiöllä livautti hänelle perunankuoria. Eipä ole kummoinen infodump! Minun sukuni ei näitä asioita esille ottanut, enkä minäkään älynnyt kysyä. Nyt on liian myöhäistä. Isoisoäitini opetti minut juomaan maitokahvia ja tamppaan vieläkin isoisoisoäidin kutomia mattoja... mutta vanhojen albumien kasvoista kovin moni on vieras. Mitä aatteita he kannattivat 30-luvulla?

Kirjana Liekit on minusta onnistunut muttei loistava sillä tavalla kuin Kuopio-sarjan viimeisimmät romaanit ovat. Tämä on varmaan makuasia. Itse pidän pikkuisen enemmän sellaisista historiankirjoista, joissa lähteet mainitaan alaviitteissä ja asioiden epävarmuus näkyy selvemmin.

Voin kuitenkin kuvitella, että Kähkösen suora ote on monelle enemmän mieleen kuin koukeroisempi lähdeviitailu. Ja kyllähän Kähkösenkin teksti perusteelliseen tutkimukseen perustuu. Kas näin hän kuvaa syömälakkolaisten pakkosyöttöä:

[--] jos vanki vastusteli, vartijat painoivat hänet väkivalloin penkkiin. Tässä yhteydessä vankien kertoman mukaan oli väännelty leukoja, puristettu poskista, kuristettu ja myös runnottu kiveksisä, jotta vangin vastarinta olisi saatu murrettua. Vanki saatiin pysymän aloillaan, kun vartijat istuivat hänen päälleen. Tämän jälkeen letku pujotettiin suun tai sieraimen kautta vatsaan ja maitoa valettiin suppiloon ja siitä letkun kautta sisään. [--] (s. 214-215)

Yh.

Pitääpä muuten kehaista: Kähkönen on erinomainen puhuja. Kirjastomme pieni mutta korkealaatuinen harrastajaporukka kuunteli hiiskahtamatta hänen tarinointiaan... ja kuulkaas, meidän lukupiiriltä kunnioittava hiljaisuus on hieno kohteliaisuus! Noin keskimäärin olemme puheliasta porukkaa.

Kähkönen tuo historian iholle, tässä siinä missä romaaneissaankin. Liekit onkin erinomaista oheislukemistoa Kuopio-sarjalle. Se olisi pitänyt oikeastaan lukea jo aikaisemmin, sanotaan nyt vaikka joskus Mustien morsiamien ja Rautaöiden välillä. Nyt noiden ensimmäisten romaanien yksityiskohdat ovat jo ehtineet haihtua päästäni, joten en ehkä saanut intertekstuaalisuudesta täysiä efektejä irti.

Silti, kiinnostava ja koskettava historiateos. On jotenkin henkilökohtaisesti palkitsevampaa lukea ihmisenkokoisesta elämästä ennen. Suurmiesten ja -naisten kohtalot voivat vavahduttaa, mutta tavallisen taapertajan kokemuksiin voi eläytyä enemmän.

Sirpa Kähkönen (2010). Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava. 978-951-1-24275-8.

Arvioita:
Seppo Kononen Savon Sanomista piti puhuttelevana.
Jaana Täällä toisen tähden alla arvosti Kähkösen kykyä nähdä myös punaisten virheet
Ammalta Lukuhetkissä kirja sai jopa pasmat sekaisin

*Kyllä. Minusta me suomalaiset olemme edelleen keskimäärin liberaalia porukkaa. Sinä aikana kun kirjoitin tätä, kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta keräsi taas 382 puoltoa lisää. 

Juha Hietanen: Seikkailujuoksija

Olen kesän ja syksyn mittaan innostunut enemmän ja enemmän juoksemisesta, ja puolivahingossa olen saanut myös henkilökohtaisen valmentajan ja sparraajan kokeneesta kollegasta. Minulla on jopa viikko-ohjelma, repikää siitä! En tähtää maratooneihin enkä tee ennätyksiä, mutta juoksemisesta on kieltämättä tullut osa elämää. Ihme ja kumma, toistaiseksi polvet ovat kestäneet ja nilkatkin vaivanneet vain vähän.

Kannustajaltani sain lainaksi muutaman juoksemiseen liittyvän kirjan, joukossa yksi erikoisimmista kirjoista, joita olen tämän vuoden puolella lukenut.

Seikkailujuoksija: Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi kertoo nimensä mukaisesti ammattijuoksijaksi nelikymppisenä heittäytyneestä Jukka Viljasesta. Viljanen on enemmän kuin maratoonari tai edes ultrajuoksija. Hän osallistui vuonna 2007 Pohjoisnapamaratoniin ja päätti sen jälkeen keskittyä elämässä siihen oleelliseen: unelmiensa toteuttamiseen. Hänen unelmansa vain sattuvat olemaan arkitallaajien mielestä vähän erikoisia. Parinsadan kilometerin ja 75 tunnin Libyan Sahara Challenge (??), sadan kilometrin juoksu Etelämantereella (??), tuhat kilometriä Kalaharin autiomaassa (???) ja lopulta tuhat mailia Saharan autiomaassa (!!!!!????).

Hietasen mukaan yleisin kysymys, jota Viljaselta kysytään, on "Oletko hullu?"

En ihmettele. Mutta Viljasen hulluudessa on tiettyä suuruutta. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi tehdä sitä mitä hän näemmä haluaa... ja silti väkisinkin ihailen rohkeutta ja kykyä tehdä juuri sitä mitä haluaakin tehdä. Vaatii paljon että edes yrittää toteuttaa unelmansa; useimmilla meistä riittää hyviä syitä tyytyä vähempään.

Tyylillisesti Seikkailujuoksija oli, toden sanoakseni, aika kaameaa luettavaa monin paikoin. Hietanen ei säästele kliseitä ja sankaripalvonta on sakeaa kuin hyvä ruispuuro. Jukka esimerkiksi parahtaa ja hymähtää ja ilmoittaa järkähtämättömästi ja Jukan nälkä on kasvanut syödessä. Myös jatkuva kivun läpi painaminen tuntui välillä väsyttävältä. Vaikka pidän juoksemisesta, minusta verta vuotavat varpaat ovat noin periaatteessa huono juttu. No, ainakin kuvat verisistä sukista muistuttavat seikkailujuoksun arjesta...

Rasittavista piirteistä huolimatta kirja jaksoi kiinnostaa, sillä se on pullollaan erikoisia detaljeja (miksi berberien pitää antaa kiinnittää teltannarut kiviin eikä autonrenkaisiin?) ja järkeviä perusneuvoja perusjuoksikoillekin. Lisäksi se tarjosi roiman annoksen asennekasvatusta, työelämän ja muunkin elämän tarpeisiin.

[--] edes syvä epäviihtymys ei kannusta useimpia suunnanmuutokseen. Puuttuu rohkeutta. Riskinottoa helpompaa on keksiä selityksiä ja verukkeita. Moni vannoo ja vakuuttaa esimerkiksi, että kunhan nousukausi alkaa tai kun lapsi siirtyy ala-asteelta yläasteelle, sitten alkaa tapahtua. Verukkeiden kehittelijöille ja näille niin sanotuille sitkuttelijoille ajankohta ei valitettavasti ole koskaan oikea. Lykkäykseen oikeuttaa uusi veruke. (s. 92)

Auts. Osui ja upposi. Kuten sanottu, Viljasen (hullun)rohkeutta on helppo ihailla. En ryhtynyt oitis radikaaleihin elämänmuutoksiin tai ostanut lentolippuja Timbuktuun, mutta sen verran terästäydyin, että päätin jatkossa juosta vähän kehnommallakin säällä. Jos Viljanen voi juosta sata kilometriä Etelämantereella, kaipa meikäläinen selviää lokakuun tihkusta? Sitä paitsi, jos syksyllä ei juokse sateessa, ei juokse.

Jos olen huomenna kipeä, se on tämän kirjan vika.

En oikein tiedä voiko tätä suositella muille kuin juoksemiseen hurahtaneille - ehkä ei. Jos juoksu tai todellisen elämän extremekokemukset kiinnostavat, Seikkailujuoksija on luultavasti lukemisen arvoinen. Mutta varoitan reilusti, tyylilaji saattaa aiheuttaa herkemmille iho-oireita. Keskiriipivää.

Lähiviikkoina on muuten tulossa muitakin "juoksukirjoja"! Odottamassa on Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta sekä mahdollisesti Naisen juoksukirja.

Elämme reippaita aikoja.

Juha Hietanen (2012). Seikkailujuoksija. Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi. Readme.fi. 978-952-220-512-4.

Paul Auster: The Book of Illusions

Kuva: Faber and Faber

Sain The Book of Illusionsin pokkarina lahjaksi kaverilta, ilmeisesti kehuttuani liiaksi Murakamia... sillä evästyksenä kerrottiin, että Auster saa vielä Nobelin. Jassoo. Annoin sitten uteliaisuuttani herran kiilata lukujonossa. Sitä paitsi, pokkari oli kätevä ottaa matkalle mukaan.

Austerista on puhuttu paljon kirjablogeissa viime vuosina. Olen oikeastaan yllättynyt, etten ole aiemmin sortunut hänen kirjojaan lukemaan. Taidan olla niin genreisti, että kaikki mikä kuuluu kategoriaan "general fiction" on automaattisesti vähän epäilyttävää. Aika usein löydänkin jotain urputettavaa ns. yleiskirjallisuudesta, varsinkin käännetystä sellaisesta. Äkkiä ajateltuna vain Shriver ja Waters tulevat mieleen selkeinä poikkeuksina.

Ja nyt, Paul Auster. Tartuin The Book of Illusionsiin varsin haalein odotuksin. Murakamin veroinen? Pah! Ei voi olla.

Eikä olekaan. Tai oikeammin, tyyli on niin erilainen, että vertailu on mieletön. Mutta erinomainen kirja The Book on, vetävä ja vaikuttava. Ja kaunis. Ja sisälsi houkuttelevia intertekstuaalisia koukkuja. Tykkäsin täysillä!

The Book kertoo perheensä lento-onnettomuudessa menettäneestä kirjallisuuden professorista. David Zimmer tarttuu masennuksen kanssa kamppaillessaan mykän elokuvan unohdetun tähden tarinaan. Ohjaaja ja näyttelijä Hector Mann teki vain kaksitoista elokuvaa, juuri ennen kuin ääni muutti Hollywoodin ikiajoiksi. David jäljittää koomikon elokuvat ja kirjoittaa niistä... ja lopulta vuosikymmenien hautaama mysteeri herää henkiin ja muuttaa Davidinkin elämän.

On vaikea sanoa tarkalleen, mikä Austerin kirjassa viehätti. Juoni on pätevää työtä muttei käsittämättömän hieno kuitenkaan. Kerronta toimi hyvin. Ajattelin lentokoneessa lukea vain pätkän, mutta tarina vei mukanaan. Myös henkilöissä on kieltämättä jotain keskivertoa hienompaa. Kertoja-David ehkä tuntuu vähän liioitellulta hahmolta, mutta hän onkin ainoa, jonka Auster piirtää selkein vedoin. Muut kohdataan sellaisina kuin ihmiset yleensä kohdataan, osittain kuvitteellisina, vajavaisesti ymmärrettyinä, uskottavina.

Austerin kieli on huoliteltua ja rikasta. Kas tässä kuvataan asuntoa:

[--] It had no charm or character, no lovingly wrought details to delude one into thinking it could ever become a home. It was a hospital for the living dead, a way station for the mentally afflicted, and to inhabit those blank, depersonalized interiors was to understand that the world was an illusion that had to be reinvented every day. [--] (s. 57)

Eniten pidin The Bookissa kai siitä, että se on yhtä aikaa viihdyttävä ja ajatteluttava. Kirja on tosiaan illuusioiden kirja: se kuvaa elämän harhaista luonnetta hallitusti ja kiehtovasti. Se synnyttää ymmärryksen illuusion.

Elokuva on Austerin tulkinnassa elämän taidetta. Elokuvan tekijä valitsee kuvakulmansa, rajaa tarkastelunsa ja suuntaa valonsa, päättää mitä kamera meille näyttää kun istumme teatterin hämärässä. Ohjaajan katse määrittää meidän katseemme, valo luomiin varjoihin tallentuu tulkittu totuus. Samoinhan me muokkaamme elämämme totuuksia itse kukin, rakentamalla illuusion kokonaisuudesta, vaikka jokainen on oman kuvakulmansa vanki. Näemme mitä haluamme nähdä, sen mitä kykenemme oman historiamme ja persoonallisuutemme linssin läpi näkemään. Jokainen kohtaamamme ihminen on osin oma luomuksemme.

Lohdullista ja kamalaa. Kamalan totta. Ajatus ei ole uusi, mutta Auster teki siitä tuoreen. The Book taisi olla juuri sopivasti filosofista minulle tähän hetkeen, eikä kumminkaan mitenkään vaikeaa luettavaa. Ja rakkaustarina oli sydäntäsärkevän kaunis, siitä saa ekstrapisteitä!

Heh, nyt kun luen tuon uudestaan... Tulipas ilmaistua dramaattisesti asiat. Ei voi mitään. Ainakin alkukielellä tämä oli minusta harvinaisen hyvä kirja.

Paul Auster (2011, alkuperäinen 2002). The Book of Illusions. Faber and Faber. 978-0-571-27653-0.

Arvioita suomennetusta versiosta:
Hannu Marttila Hesarissa
Jenni K-Blogissa

Edgar Lee Masters: Spoon River antologia

Spoon River & vietnamilainen kirjanmerkki.

Päädyin lukemaan tämän Edgar Lee Mastersin kuuluisen runokokoelman osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta, jossa Salla, runoprojektiani muistaen, asetti tämän tehtäväkseni. Huoh. Olen ollut luvattoman hidas Spoon Riverin kanssa... mutta kuten on tullut moneen kertaan todettua, runot eivät oikein ole ominta alaani.

Spoon River antologia on yksi amerikkalaisen runouden perusteoksista, paljon kiitelty klassikko. Turtiaisen suomentama versio julkaistiin alkukielellä 1924, joskin suuri osa runoista oli ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta aiemmin. Riveriin kuuluu yli parisataa runoa ja vielä näytelmämäinen epilogi päälle.

Kokoelman erikoisuus on, että se koostuu vainajien muistosanoista, heidän omista haudantakaisista nekrologeistaan. Kaikki vainajat sijoittuvat samaan pieneen kaupunkiin, vaikkakin osin erilaisiin elämänpiireihin. Runot muodostavat osin vuoropuhelun; yksi kerrallaan ääneen pääsevät vainajat paljastavat toinen toisistaan uutta, näyttävät oman näkökulmansa.

Olen iloinen, että luin Spoon Riverin, sillä se kuuluu ehdottomasti kaanonin pitkään listaan... mutta en voi väittää rakastuneeni kirjaan. Kun ensin aloitin Riverin, innostuin sen ideasta. Nautin hienoista ironisista pistoista, joita syntyi kun runojen hahmot kommentoivat toinen toisiaan suoraan ja epäsuorasti... luin melkein yhtä soittoa pitkän pätkän. Mutta sitten, jossain lähellä sadatta sivua, meno hyytyi. Mastersiin palaamisesta muodostui jonkinlainen pitäisi-kyllä-mutta -askare. Jouduin jakamaan lukemisen aika pieniin annoksiin. Lisäsin kiinnostuskerrointa selailemalla välillä alkukielisiä versiota täällä, lukuisista kirjoitusvirheistä piittaamatta. Yleisön kommentit runoihin toivat oman huvinsa prosessiin.

Kielestä... pakko sanoa, että runojen kohdalla alkukielellä lukeminen on vähän arvoituksellinen juttu. Uskon lukevani englanniksi varsin pätevästi, mutta runojen kanssa en ole ihan niin luottavainen kuin proosan kanssa. Mastersin runot kuulostavat ääneen englanniksi luettuina* jotenkin rytmikkäämmiltä kuin suomeksi, mutta jään helposti epäröimään sanojen vivahteiden kanssa. Aprikoin, kuten aina, myös runojen kääntämisen mahdottomuutta.

Esimerkiksi runossa Benjamin Pantier asianajaja kirjoittaa vaimostaan

Sitten hän, joka jäi jälkeeni,
pyydysti sieluni paulaan, kuristaen minua,
(s. 25)

Alkuperäisessä teksti on

The she, who survives me, snared my soul
With a snare which bled me to death,

Minusta kuristamisesta syntyy erilainen mielikuva kuin hitaasta verenvuodosta; toisessa kadotat elintärkeän yhteyden ympäristöön, toisessa menetät sisimpäsi voiman.

Toinen samanlainen on Harold Arnett. Suomeksi hänen runonsa päättyy ...kun yksikään sielu ei kuitenkaan voi päästä pakoon elämän ikuisuutta. Englanniksi taas ...when no soul may ever escape the eternal destiny of life? Konteksin huomioiden käännös on tavallaan järkevä, mutta silti minulle tulee erilainen tunnelma noista. Elämän ikuisuus vs. eternal destiny of life, hmmm.

Mutta en voi syyttää suomennosta mitenkään heikoksi. Arvo Turtiainen on vain laittanut oman taitonsa peliin ja luonut vahvan version Mastersin runoista, kunnioittaen alkuperäisten henkeä...

Kielen yksityiskohtia isompi ongelma on, että Mastersin muistokirjoitukset ovat niin kirotun ovelia. Niissä on monta kerrosta. Minulle jäi sellainen tunne, että useimpien kohdalla en tavoittanut kuin sipulin uloimman kuoren.

Se on osittain omaa syytäni. En tehnyt töitä näiden runojen kanssa samalla tavalla kuin vaikkapa Södergranin. Minulle nimittäin tämän antologian vahvuudesta, sen ainutkertaisesta teemasta, tuli pitkässä juoksussa heikkous. Spoon Riverin kuolemanjälkeinen perspektiivi ja pikkukaupunkisuhteet tekevät siitä mielenkiintoisen palapelin mutta samalla myös masentavan lukukokemuksen.

Kaikki tämän runokokoelman ihmiset ovat kuolleita. En päässyt siitä yli. Yksi kerrallaan jokainen runo kertoo elämän päättymisestä. Nekin kertojat, joiden runoista hohkaa eletyn elämän ylistys, rakkaus elämän ihmeisiin, makaavat nyt haudoissaan. Tässä puhuu tomu.

Kalmojen paraati ei vaivannut minua aluksi, mutta vähitellen se alkoi tuntua yhä masentavammalta. Ehkä eläydyin liikaa! Loppupuolella suorastaan raahustin eteenpäin. Siksi kaikki suosikkini tästä kokoelmasta (Marie Batesonia lukuunottamatta) ovat alkupuolelta.

Kaikkein eniten taidan pitää Thomas Rhodesista:

Kas niin, te liberaalit,
te älyn korkeuksissa purjehtijat,
ylevien kuvitelmien merenkulkijat,
[--]
ehkä nyt loppujen lopuksi huomaatte, miten vaikeata
on estää sielua hajoamasta atomeiksi,
kun me sen sijaan, me maallisten rikkauksien etsijät,
kullan kokoojat ja ahnehtijat,
olemme tyytyväisiä, lujia ja tasapainoisia
johdonmukaisesti loppuun saakka.
(s. 117)

Thomas jää mieleen. Osui ja upposi pieneen liberaalisieluuni.

Kiitos Salla! Tämä oli aidosti haastava mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Luulen, että tämä on myös sellainen kokoelma, johon tulee palattua (netissä) aika ajoin, vaikka en kokenutkaan alusta loppuun lukemista kovin mukavaksi. Monet näistä runoista jäivät jotenkin... hautumaan.

Edgar Lee Masters (1982, alkuperäiset 1915, 1924). Spoon River antologia. Suomentanut Arvo Turtiainen. Tammi. 951-30-2499-7.

Arvioita:
Hdcanis Hyönteisdokumentissa
(vinkatkaa muista, en nyt löytänyt...)

*Joo, kokeilin parin kohdalla.

Supernaiivi

Kuva: Like. Kuvassa uusi painos, omani on vuodelta 1998.

Jori haastoi minut taannoin lukemaan Erlend Loen Supernaiivin. Haastajan kunniaksi yritän kerrankin kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Hah.

Supernaiivi on tarina miehestä, joka huomaa 25 vuotta täytettyään, että kaikki onkin merkityksetöntä. Elämä ei voi jatkua entisellään, sillä millään ei ole tarkoitusta. Kirjoittaja saa veljensä asunnon lainaksi ja tarttuu tilaisuuteen. Hän hylkää kaiken. Miksikäs ei, koska kaikki joka tapauksessa on merkityksetöntä? Eikä sitä hylättävää edes paljon ole. Päivieni täytyi muuttua. Kuten myös öitteni.

Naiivisti ja yksinkertaisen toteavasti minäkertoja kuvaa matkaansa nollapisteestä takaisin merkityksellisyyden kokemukseen. Hän aloittaa alusta. Hän kirjoittaa listoja, heittelee palloa seinää vasten ja lukee professori Paulin kirjaa ajasta ja avaruudesta. Hän kohtaa New Yorkin ja veljensä. Hakka-lelun syvin olemus ja terapeuttinen vaikutus paljastuvat. Hämmästyttävästi, vähän kerrassaan, elämänuskoa ja iloa löytyy. Ja ehkä tyttöystäväkin.

En varmasti olisi ikimaailmassa tarttunut tähän kirjaan omin päin, koska se on a) nuoren miehen kasvukertomus ja b) sen nimi on supernaiivi ja c) takakannessa sanotaan, että melkein varmasti jokainen lukija nauraa ääneen ainakin kerran.

Pelkään kirjoja, joista sanotaan noin. Yleensä takakansiteksteilijä on tässä suhteessa väärässä. Supernaiivin kohdalla takakansi saattaa olla oikeassa tai sitten ei. Yhden hengen kenttätutkimukseni puoltaisi edellistä kantaa: nauroin ääneen pari kertaa tai ainakin hörähtelin.

Yksi Loen perussanoma (ehkä) on, että ihminen leikkii. Tai että paras olisi leikkiä tai hulluus tulee. Siihen viestiin pystyn itsekin kiinnittymään. Totta kai pystyn! Aikomuksenihan on leikkiä koko kesä yhtä leikkiä kavereiden kanssa pitkin Suomea. Meillä on monta leikkikenttää ja me leikitään ulkona ja meillä on yhteiset säännöt, niin että kaikki voi leikkiä yhdessä vaikkei tunsikaan niin hyvin toisiaan... Joskus joku kysyy, miten viitsin haaskata niin paljon aikaa moiseen leikkiin, ja silloin ajattelen itsekseni: et kyllä ymmärrä mistään mitään. Koska elämä on leikkimistä(kin) varten. Uskon, että leikki ja hauskanpito puhdistavat sielun.

Tästä minä ja supernaiivi 25 v. olemme tismalleen samaa mieltä.

Supernaiivin kirjoittajan löytämät elämäntotuudet eivät silti noin yleisesti ottaen tarjonneet suuria oivalluksen tunteita. Olen kai ehtinyt näitä kysymyksiä jauhaa liian perusteellisesti jo itsekin. Loen ironisen tarkkaileva ote teki kuitenkin vaikutuksen; hän tarraa yhtä aikaa napakasti ja hellästi siihen yleisen absurdiuden sivumakuun, joka täällä tuntuu kielellä melkein päivittäin. Jos hetkeksikin pysähtyy miettimään, meissä ihmisissä on jotain todella hullunkurista. Tykkäsin älyttömästi kohdasta, jossa kirjoittaja veljensä kanssa selaa netissä jättikirjaston tietokantaa. Mitä tekee ihminen kun on pääsy lähes rajattomaan tietovarantoon? Hän tutkii montako kirjailijaa löytyy, joiden nimi on "kakka" tai muuta kivaa.

Oujeah. Se on surullista ja hassua siksi, että se on surullista.

Alkuluvun voi käydä lukemassa Hesarin sivuilta täältä. Otan silti vielä loppuun tekstinäytteen kohdasta, jossa kirjoittaja tekee lähtöä Amerikkaan:

Punnitsen hakkaa kädessäni. 

Se ei paina paljon mitään. 

Eihän minun tarvitse käyttää sitä. Tunnen oloni turvalliseksi, kun se vain on kassissani. Kun tiedän, että se on siellä. Ja mikäli minun sitten tarvitseekin hakata, niin sieltä se löytyy. 

Voin minä matkustaa ilman hakkaanikin ja sitten vaikka ostaa uuden, jos joudun pulaan. Mutta siinä on riskinsä. 

En tiedä, kuinka vahva asema Briolla on Amerikassa. Ehkei siellä ole lainkaan hakkoja. Siinä tapauksessa joutuisin lukitsemaan monet tunteet sisälleni. (s. 129)

Kuten näette, Loen teksti on nopealukuista.
Hän myös tietää milloin pitää lopettaa.
Kyllä tätä voi suositella.

Kiitos Jori. En ihan rakastunut... mutta odotukseni ylittyivät. Tykästyin.

Erlend Loe (1998). Supernaiivi. Like. Suomentanut Outi Menna. ISBN 978-952-01-0113-8.

Arvioita:
Mikko Kirjavinkeissä
By the Book -blogi
Mick Tämän luin -blogissa
Kirjahullun mietteitä -blogi

Viidakkolapsi

Kuva: MTV3

Täällä eletään nyt näemmä täyttä (muiden) elämää, sillä heti presidentin elämäntarinan perään syvennyin toisenlaiseen elämään: sellaiseen, jota vietetään Länsi-Papuan viidakossa. Jos YK-diplomatia ja suomalainen esivaalittelu tuntuvatkin aika ajoin vähän vierailta, ovat fayu-heimon naimamenot ja viidakkolapsen nauttimat toukkavälipalat vielä monta astetta eksoottisempaa kamaa.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin tarina hänen omasta elämästään. Kuegler oli viiden vanha, kun hänen perheensä muutti Länsi-Papuan viidakkoon fayu-heimon luokse. Vanhempia ajoi lähetysinto ja kielitieteellinen missio, sillä heimo oli vastikään "löydetty"... joskin epäilen, ettei heimo ollut huomannut olevansa kadoksissa. Yhtä hyvin voisi sanoa, että fayut löysivät valkoiset; hehän törmäsivät kummajaisiin Kueglerin mukaan ensimmäistä kertaa nimenomaan löytöretkeillessään. Joo, nipo nipo.

Sabine Kuegler kirjoittaa hyvin vahvasti omasta yksityisestä näkökulmastaan, vaikka pyrkii tuomaan tekstiin välillä muutakin kuin kokemusperäistä tietoa. Saksalaistaustainen Kuegler asui fayujen luona 17-vuotiaaksi, noin osapuilleen... hän vietti välissä yli vuoden Saksassa ja USA:ssa, ja kävi välillä koulua Papuan pääkaupungissa Jayapurassa muiden länsimaisten lasten kanssa.

Viidakkolapsesta jäi kahtalaiset fiilikset. Olen iloinen että lukupiirin kautta löytyi tällainen erikoinen elämäkerta, mutta toisaalta tyylilaji ärsytti. Koin lukevani tilitys- ja paljastus- ja ehkä tunnustuskirjaa, en niinkään elämäkertaa. Oli kuin kirjoittaja hakisi/vaatisi ymmärrystä tunteilleen ja epäonnistumisen kokemuksilleen. Aitoa... mutta minulle lukijana vieraannuttavaa.

No, sanotaan että rippi on hyväksi sielulle. Toivottavasti kirja teki kirjoittajastaan onnellisemman. Tästä lukijasta kirja teki sikäli onnellisemman, että suurin osa kirjasta oli kiinnostavaa luettavaa. Kuvaus fayu-kansasta ja sen tavoista oli kiehtovaa, ja viihdyin hyvin Kueglerin perhesattumusten kanssa. Uskomatonta elämää... ja kieltämättä Kueglerin perusoivallus elämästä betoniviidakossa kolahti; elämme niin itsestään selvästi erilaisten pakkojen alla, että niitä ei useimmiten edes huomaa.

Itse asiassa Kuegler suomii aika ankarasti modernia teollistunutta elämää. Viidakon ja Euroopan asettaminen toistensa vastakohdiksi kuitenkin ontuu, sillä hänen sävynsä fayuja kuvatessa on yhtä aikaa ihaileva ja alentuva. Ilmeisesti kumpikaan maailma ei ole hyvä. Siellä viidakossa pitää lakata raiskaamasta lapsia ja täällä länsimaissa pitää lakata haluamasta uudenmallista kahvinkeitintä. Downsiftaus-piste-fi?

Äh, kuulostanpa kärttyisältä. Otetaanpa lukunäyte:

Parasta meidän sisarusten mielestä oli kuitenkin se, että Fayu-lapset alkoivat nauraa. He löysivät meidän kanssamme vähä vähältä oman lapsuutensa, jonka viha ja kauhu olivat heiltä vieneet. Heidän elämänsä oli leimannut pelko alusta alkaen. Opimme myös vähitellen ymmärtämään syyn siihen. 

Fayu-kulttuurissa tunnettiin vain kaksi kuolisyytä: ihmisen tappoi joko nuoli tai kirous. Luonnolliseen kuolemaan ei uskottu, sillä lääketieteellinen tietämys puuttui. 

Syynä siihen, että ihmisen tappoi nuoli, oli useimmissa tapauksissa niin kutsuttu verikosto. (s. 117)

Kiinnostavaa ja samalla ylhäältä alas suunnattua. En teeskentele, että kaikki kulttuurit olisivat mielestäni samanarvoisia; pohjoismainen hyvinvointivaltio rokkaa ihan eri sarjassa kuin useimmat muut. Mutta jotenkin hiertää aina vähän, kun johonkin kansaan tai tapaan tai heimoon tai ihmiseen asennoidutaan tuollaisella valkoisen-miehen-taakka -meiningillä.

(Tässä on vissiin omakohtainen trauma taustalla. Kun olin teininä vuoden Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, muuan rouva kysyi minulta kotiinlähdön lähestyessä: And you have to go back to Finland?

Oh yes, ma'am. I have to go back. Ikuna en tuota unohda. Barbaarilapsiparka joutui palaamaan alkeelliseen, hampurilaisbaarittomaan ja luultavasti kommunistiseen kotimaahansa...)

Palatakseni vielä barbaarisempiin fayuihin: Jared Diamond käyttää heitä esimerkkinä nomadiryhmissä elävistä ihmisistä kirjassaan Guns, Germs and Steel (loistava, suosittelen!) ja todistelee fayujen avulla sosiaalisten ja poliittisten mekanismien tärkeyttä ihmisyhteisöjen menestykselle. Hänen muutaman kappaleen pituinen kuvauksensa fayuista eroaa Kueglerin kuvauksesta mitä tulee fayujen "löytämiseen" mutta vahvistaa, että yksittäinen lähetystyöntekijäpariskunta tosiaan sai taivutelluksi fayut rauhallisempaan elämäntapaan

Sinänsä hienoa, että ilmeisesti fayuilla menee nyt paremmin kuin 80-luvun alussa. Ja ihan totta, Kueglerin kuvaukseen fayuista ja lähetysperheen arjesta on helppo upota. Siitä osasta kirjaa tykkäsin. Lopun dramatiikkaa ei sytyttänyt.

Ja mitä ihmettä se sekava sählääminen alussa oikein oli? Eikö mitään kirjaa voi nykyään aloittaa ilman moninkertaisia rummunpäristelyjä? Tässä tapauksessa päristelyt tuntuivat enemmän änkytykseltä. "Aloitan papualaisen ystäväni epäreilusta kohtalosta. Ei hetkinen, aloitankin siitä, miksi kirjoitan tätä kirjaa. Njääh, ei, aloitan sittenkin siitä, kun palasin 17-vuotiaana yksin Saksaan. Ei, odottakaa, aloitan siitä kun lähdimme viidakkoon vuonna 1980! Ei, ei! Aloitetaan siitä kun äitini oli kaksitoistavuotias!" Argh.

Kyllä kronologinen järjestyskin on vielä laillinen rakenne, vähän uhanalainen korkeintaan. Sitä saa käyttää.

Kokonaisuutena ottaen vähän vähemmän henkilökohtainen ja vähän enemmän antropologinen kirja tästä aiheesta olisi pelittänyt minulle paremmin, mutta ei totaalinen lukukatastrofi ollut. Ei tarvinnut loihtia lukupiiriläisten sääliviä katseita kannusteeksi - sain omin voimin loppuun asti. Kaikki yhteydet Indonesian poliittiseen tilanteeseen jäivät tosin Viidakkolapsessa yllättävän ohuiksi. Sinänsä ymmärrettävää; siinä vaiheessa kun Kuegler tätä kirjoitti, hänen vanhempansa asuivat yhä fayujen luona. Kovin selväsanainen hallinnon tuomitseminen olisi saattanut tehdä siitä lopun.

Sabine Kuegler (2006). Viidakkolapsi. Helmi-kustannus. Suomentanut Ilona Nykyri. ISBN 951-556-091-8.

Arvioita:
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Vantaan Lauri
Reijo Telaranta

Anne Frank 1929 - 1945: Nuoren tytön elämä

Kuva: Avain

Poimin kirjamessuilta ostosekstaasissani tämänkin, Carol Ann Leen kirjoittaman Anne Frankin ja hänen perheensä elämää käsittelevän pokkarin. Melkein jo kävin kirjaan käsiksi Heliät hiekat luettuani, sillä teki mieleni lukea 'tavallisten ihmisten historiaa', mutta ei kai ollut riittävän levollinen olo. Nyt olen iloinen, etten silloin tarttunut tähän - Schlinkin Lukijan jälkeisiin tunnelmiin tämä oli juuri oikea kirja.

(Hih, kirjahamsterin elämä on helppoa - hyvin todennäköisesti käsillä on jotain tunnelmaan sopivaa. Muistuttakaa minua tästä kun kesällä taas kitisen kirjahyllyn imuroinnin vaivasta!)

Alkuperäisen Anne Frankin päiväkirjan lukemisesta on jo vuosia. Villasukka luki jonkin aikaa sitten uuden laitoksen. Olen lukenut alkuperäisen muistaakseni ainakin kahdesti, ensin yläasteella opettajan käskystä ja myöhemmin vapaa-ehtoisesti, mutta yksityiskohtaisesti salaisen siiven tapahtumia en pysty palauttamaan mieleeni.

Pysyvän muistijäljen Päiväkirja joka tapauksessa jätti. En unohda sitä epätodellista tunnetta, joka ensimmäisellä lukukerralla tuli: Anne on kuin kuka tahansa teini-ikäinen tyttö. Kuin kuka tahansa. Jos noin voidaan tehdä Annelle, noin voidaan tehdä kenelle vain.

Sen opin Anne Frankilta. Syyttömyys ei ole mikään puolustus.

Carol Ann Leen kirja ei tee yhtä vahvaa vaikutusta - miten se voisikaan? - mutta sekin on kiinnostava. Lee on aiemmin kirjoittanut lukuisia kirjoja Anneen ja holokaustiin liittyen, mukaan lukien Otto Frankin tarinan. Tämä kirja perustuu siis perinpohjaiseen ja pitkään tutkimustyöhön, voisi jopa sanoa aiheelle antautumiseen. Lee kuvaa Annen taustan ja kohtalon perusteellisesti; piilossa vietetty aika jää oikeastaan vähemmälle.

Ensimmäisenä sanon mikä minua vähän ällistytti: Lee nostaa esiin Annea kirjallisena supertähtenä. Tällaisen valekriitikon on toki turha vanhojen muistikuvien pohjalta pohdiskella Päiväkirjan ilmaisullista laatua, kunhan totean oman fiilikseni. Minulle Anne Frankin päiväkirja oli riipaiseva lukukokemus mutta enemmän kontekstinsa kuin kirjallisen tyylinsä tähden. Selvää on, että Anne halusi ilmaista itseään kirjallisesti ja halusi tulla kirjailijaksi - ja selvää on sekin, että hän kirjoitti monin verroin kypsempää tekstiä kuin hänen ikäiseltään odottaisi... Leen tulkinnasta on tosin luettavissa vaihtoehto, että elämä salaisessa siivessä oli eräänlainen painekattila, joka ohjasi Annen introspektioon. Pakotettuna äärimmäisen rajoitettuun elämäntapaan Anne syvensi ymmärrystään omasta itsestään ja kehitti kirjallista ilmaisuaan.

Leen kirjasta käy hyvin myös ilmi, miten vahvasti julkaistu Anne Frankin päiväkirja on editoitu versio. Anne itse uudelleenkirjoitti päiväkirjaansa nimenomaan historialliseksi dokumentiksi, lukijoita ajatellen - ja sitten hänen isänsä, Otto Frank, koosti uuden version yhdistelemällä alkuperäisiä ja uusittuja osioita. Otto myös jätti pois joitain kohtia, joiden koki loukkaavan vaimonsa muistoa tai jotka muuten katsoi sopimattomiksi... Ja sitten tuli kustantaja...

Mutta siis, uskon, että Anne Frankin päiväkirja tehoaa enemmän siksi kuka sen kirjoitti kuin siksi miten se on kirjoitettu. Eipä silti, jos teksti olisi ollut surkea, ei Päiväkirja olisi voinut muodostua niin tärkeäksi kuin muodostui. Annen potentiaali kirjoittajana on häviävän pieni osa siitä kaikesta, mikä keskistysleireillä menetettiin; sen menetyksen todistajana hän on ylivertainen.

Äh, nyt tulin kirjoittaneeksi kirjoittamisesta pitkät pätkät, vaikka oikeastaan kirjallisia puolia enemmän huomiotani kiinnittivät tässä kirjassa sivustakatsojien tarinat. Lee levittää lukijansa tarkasteltavaksi kaikki ne Frankien sukulaiset ja tuttavat, joiden kohtalo Päiväkirjassa jäi pikkuisten alaviitteiden varaan tai arvoitukseksi. Detaljit ovat vahvoja, mutta oikeastaan perheen ja Oton varhaisia aiheita vielä kiinnostavampia, jotenkin värisyttäviä suorastaan, ovat kaikki ne alankomaalaiset sivuhenkilöt, jotka eivät itse olleet syntyperänsä vuoksi uhan alla.

Kuka on luotettava, kuka ei? Kuka auttaa, kuka kavaltaa? Lukijan tarinan jälkeen juuri tämä kysymys tietenkin mietityttää. Äskettäin kuolleen Miep Giesin mielestä auttamiselle ei oikeastaan ollut vaihtoehtoa, mutta moni muu näki asian toisin tai oli kokonaan näkemättä sitä. Frankin perheen pidättänyt Silberbauer valitti 1963 lehtihaastattelussa, että emme tienneet mitä juutalaisille tapahtuu ja niihin aikoihin kukaan ei ollut enää kiinnostunut juutalaisista [--] jos Frank ei olisi ollut mennyt piiloon, hänelle ei olisi käynyt kuinkaan.

Carol Ann Lee toteaa, että Alankomaat oli Länsi-Euroopan pahin paikka, mitä tulee juutalaisten kuolleisuuteen holokaustin aikana.

Kaikkein tuhoisin tekijä oli Alankomaiden byrokratia, joka oli panostanut laatuun ja tehokkuuteen ja kirjannut väestörekisteriin kunkin henkilön uskonnon, mikä oli saksalaisille arvokasta tietoa. Amsterdamissa ei toiminut missään aiheessa yli kahtasataa saksalaispoliisia, mutta miehitysjoukot pystyivät suorittamaan tehtäviään kohtaamatta laajaa vastustusta. Alankomaiden maanalainen lehdistö kirjoitti juutalaisten ahdingosta suhteellisen vähän. (s. 275).

Lee listaa kirjassaan armotta yksi kerrallaan voimaan tulevia kieltoja, joilla juutalaisten elämää rajoitettiin. Tässä muutamia poimintoja vuosilta 1941 - 1942: ei pääsyä elokuvateattereihin, pakollinen rekisteröinti, lääkärien ilmoitettava juutalaisuudestaan, juutalaisten luovutettava radionsa, ei pääsyä pörssiin, orkesterit arjalaistetaan, ei saa käyttää yleisiä puistoja. Ei saa kuulua yhdistyksiin, ei saa matkustaa, ei saa käyttää autoja, ei saa käydä julkisia kouluja, ei saa ostaa hedelmiä ei-juutalaisista kaupoista, ei saa käyttää julkisia kulkuneuvoja, ei saa luistella, ei saa ajaa polkupyörällä, ei käydä kalatoreilla.

Ei saa myöskään kalastaa.

Kaikki nämä määräykset olivat julkisia. Voiko joku - voiko kukaan? - oikeasti olla tietämättä, että ihmisryhmän kohteleminen näin on väärin? Ja kuitenkin kovin monen on täytynyt hiljaisesti hyväksyä syntyperään pohjautuva sorto. Pelkoa, piittaamattomuutta, oman edun tavoittelua, laiskuutta, nurkkakuntaisuutta, rasismia...?

Carol Ann Lee sai miettimään. Tänään ja täällä elämme hyvin erilaisessa maailmassa kuin Anne Frank, mutta onko ihminen muuttunut? Muistelin tilanteita, joissa itse olen vaikkapa kahvipöydässä ajatellut, että läsnäolijat puhuvat ikävään sävyyn jostain ihmisryhmästä ja sietänyt sen vaiti. Olen ajatellut, että aina ei voi riidellä; olen ajatellut, ettei minulla ehkä ole oikeutta tuputtaa omaa arvomaailmaani muille. Eikä olekaan. Matkasaarnaajat ja fanaatikot ovat rasittavia, oli aate mikä vain.

Ehkä pitäisi ainakin lakata hiljaisesti hyväksymästä. Irvistää ja kävellä ulos? Kas siinä koko suvaitsevaisuuden ongelma pähkinänkuoressa. Olenko suvaitsematon jos en suvaitse suvaitsemattomuutta? Tällaista voi pähkäillä vain demokraattisen, koulutukseen kannustavan ja mielipideilmastoltaan aika avoimen maan asukki. Etuoikeus sinänsä.

Eksyin aika kauas kirjasta, taas vaihteeksi.  Tiivistetäänpä loppuun. Leen teosta voi suositella Päiväkirjaa rakastaneille ja aikakaudesta kiinnostuneille. Lee on paikka paikoin vähän liiankin perusteellinen, ja intoilee välillä liikaa, mutta kokonaisuutena ottaen kirja oli hyvä lukukokemus. Schlinkin jälkeen olin tämän tarpeessa. Lukijakin tavallaan sanoi sen, mutta Lee muistutti vielä painokkaammin: ymmärtäminen ei ole sama kuin anteeksiantaminen.

Carol Ann Lee (2011, alkuperäinen 2009). Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-832-9.

Arvio:
Villasukka kirjahyllyssään
Eira Uusitalo Kotiliedessä
Paula Luen ja kirjoitan -blogissa
Susa Susan kirjastossa

Sivistyksen turha painolasti

Kuva/kannen kuva: Teos/Liisa Valonen

TBR-pinoissa ja -listoilla on karkeasti arvioiden 150 teosta, mutta niin vain poimin edelleen kirjastosta satunnaisotannalla kirjoja, jotka eivät ole millään lukulistalla... Kansi houkutteli! Ei se ollut minun vikani!

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on yhtä aikaa täysin järjetön ja todella älykäs kirja. Nauroin kippurassa moneen kertaan. Painolastilla on vakava pohjavireensä, mutta Lindgren on liian fiksu sortuakseen saarnaamaan. Älykästä komediaa angstista isolla A:lla. Kuulostaa Woody Allenilta, mutta tämä on hauskempaa; Allenin leffoille en naura ääneen, korkeintaan hymyilen kohteliaasti.

Painolastissa Lindgren, entinen yleläinen ja nykyinen vapaa toimittaja, lukee A:sta Ö:hön Väinö Hämeen-Anttilan yksinään laatiman Uuden tietosanakirjan. Johtajan kirjoittama tietosanakirja ilmestyi Kariston kustantamana vuosina 1928 ja 1932; sittemmin se on yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Lindgren löytää itselleen kappaleen ja aloittaa lukemisen, synnyttäen samalla tämän réchaufféen (kirjallisuuden yhteydessä sillä viitataan johonkin vanhasta parsittuun uuteen muodostelmaan).

Oppia ikä kaikki. Tiesittekö että yliopiston vahtimestaria sanotaan kursoriksi? Tai sanottiin ainakin ennen. Pitääkin luettaa tämä kirja Neideillä, jospa lakkaavat stressaamasta koeviikoista. Juuri mikään, mitä heille lukiossa nyt opetetaan, ei ole pysyvää. Noh, ehkä matematiikka ja piirustustaito. Enimmäkseen.

Lindgren matkaa persoonallisen Väinön ja muistojensa Puujalka-Mummon seurassa Aabenraasta (tanskalainen kaupunki, jossa on hyvä satama) divaanin (rekisteri, arkisto, runokokoelma, helmivyö, valtioneuvosto, audienssi-, istunto- ja kokoussali, matala selkänojaton seinäsohva, patjakko ja Turkin hallitus) ja sanomapitsin (amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä) kautta Öölantiin (sana johon liian harva kirja päättyy), ja tekee samalla omaa retkeään ajassa ja avaruudessa. 20-vuotisen työuran turvallisessa sivistystyössä tehneen naisen on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää mitä työpaikalla on tekeillä.

hiljaiselo 

Osa-alueyksiköiden laajennetussa päällikköseminaarissa pohditaan aihetta "Läsnäolo osana työntekijän valtaistamista". Se tuo mieleeni ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen aineotsikot 80-luvulla, jolloin ratkaisin ongelman yleensä arpomalla. 

"Tutkimuksessa on mitattu työpaikan asenneilmasto 38 trendin valossa", sanoo joku, ja mieleeni tulee tanskalainen ravintofysiologi Mikkel Hindhede, jonka käsitys kansan ravitsemuksen uudistamisesta oli pinnallinen, yksipuolisuuden leimaama ja johti fanatismiin. Vaivun ruumiintoimintoja säästävään hiljaiseloon. (s. 175)

Yksittäinen lainaus ei voi tehdä oikeutta kirjalle, sillä vaikutus kasvaa vähitellen Väinö Hämeen-Anttilan sanaston imeytyessä Lindgrenin kuvaukseen.

Painolasti etenee kujeilevasti: järjestelmällisesti yhdellä tasolla ja kaoottisesti toisella. Ensin luulee lukevansa kevyttä kulttuurista kommentaaria, mutta jonkin matkaa edettyään alkaa epäillä, että tässä on syvempi henkilökohtainen prosessi meneillään. Suku- ja työhistoriasta kumpuava elitismi näyttää tulevan kirjan Lindgrenille itselleenkin näkyväksi ja samalla kumotuksi. Tekstistä aistittava sivistyneistön itsestäänselvien privilegioiden oletus olisikin ärsyttävää, ellei sitä värittäisi roima ironia; Lindgren väistää ansan tuomalla mukaan reippaasti kuvitteellisia osuuksia ja nauramalla omille harhoilleen. Lukija ei tunne itseään hölmöksi vaan kiherää kunnes vaarana on lähinnä enureesi (tahatonta virtsanlaskemista).

Loppupuolella kallistuu ensin tulkitsemaan Painolastin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi puheenvuoroksi, mutta päätyykin katsomaan sen filosofiseksi toteamukseksi asioiden tilasta ja ihmisen illuusioista. Kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuunottamatta - eikä sivistys paina juuri mitään, ei unelmatalouden vaakakupeissa.

Henkilökohtaisesti en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista, mutta sivistyksen katoaminen kyllä mietityttää. Meritokratian ja kvartaalitalouden äpärälapsena näyttää syntyvän lyhytjännitteistä, tekopyhää nytkimistä milloin minkäkin näennäisihmeen perässä; julkisen talouden pyörittämisessä markkinaperiaatteiden ja päivänpoliittisen tarkoitushakuisuuden yhdistelmä tuottaa absurdeja tuloksia. (Ks. Ely-keskusten uudelleenorganisointi ja erilaisten laitosten pakkosiirrot - miten ihmeessä kukaan ehtii tehdä varsinaisia töitä?) Tunnistan Lindgrenin kokouskooman ja allekirjoitan hänen epäilynsä eläkkeestä 65-vuotiaana; olen irvistellyt samoille ilmiöille, äimistellyt samoja uutisotsikoita.

Fantastisen hauska ja ajatteluttava aakkosmatka. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin. Painolasti on niitä kirjoja, joista nauttimisen kuvittelen riippuvan vahvasti huumorimausta. Ehkä neuvoisin ketä vain uteliasta ottamaan kirjan käteen ja lukemaan ensimmäiset sivut; abeliaaneihin (lahkolaiset, jotka menivät naimisiin, mutta vastustivat sukupuoliyhteyttä) mennessä luultavasti tiedät haluatko lukea tämän.

Minna Lindgren (2011). Sivistyksen turha painolasti. Teos. ISBN 978-951-851-147-5.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa (huh, vilkaiskaa: on ainakin ihan eri mieltä kuin minä - myös Woody Allenista!)
Anuirmeli Sallamo-Lavi Keskisuomalaisessa
Juhani Ruotsalo Uutispäivä Demarissa
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

Kuinka humpuuki valloitti maailman

Kiinnostuin tunnustusten yhteydessä käydyn keskustelun jälkeen kyselemään kustantajilta miten suhtautuvat kansikuvien julkaisemiseen blogijuttujen yhteydessä. Neljältä tuli oitis vastaus - Gummerus, Siltala ja WSOY sallivat sivuiltaan löytyvien kansien kopioinnin ko. kirjoja käsitteleviin blogijuttuihin, kuten on oletettukin. Kuvia ei ilmeisesti kannata kuitenkaan rajata tms. Tammelta vastattiin, että kuvapankista saa imuroida kansi- ja kirjailijakuvia kirjaa käsitteleviin juttuihin, mutta että tekijä (kuvan siis) pitää näkyä. Joten mikäpä siinä - jatkossa varmaan liitän ainakin osaan jutuista kuvan.

Kuvakeiju tuli sittenkin! *vienoa keijukilinää*

Niinpä saatte ihailla Francis Wheenin Kuinka humpuuki valloitti maailman -kirjan huikeaa kantta yllä. Kansi on varmaan osasyy siihen, että Humpuuki tuli klikkailtua ostoskoriin Akateemisen kirjakaupan alesta tammikuussa - toinen syy on pitkäaikainen viehtymykseni näihin maailman yleistä sekopäisyyttä hauskasti pähkäileviin kirjoitin. Michael Foleyn upea The Age of Absurdity taisi kyllä olla lajityypin huippu; sen luin ennen blogin aloittamista joten täytyy tyytyä kehumaan nyt tässä. Jonain päivänä luen sen uudestaan... mutta toistaiseksi on liikaa kokonaan lukemattomia kirjoja jonossa.

Hirveällä riuhtaisulla takaisin aiheeseen: kuinka humpuuki valloitti maailman? Wheenin kirja ei ole aihetta mitenkään akateemisesti tarkasteleva esitys vaan kokeneen journalistin ja kirjoittajan perinpohjainen kooste, joka lähinnä todistelee että humpuuki on valloittanut maailman. Wheen haikailee valistuksen menneitä päiviä, jolloin vielä uskottiin älyn voittoon. Nyt näyttää pahasti siltä, että järjen on korvannut tunne tai tunteen imitointi. Ennen itsekkäitä pyrkimyksiä usein naamioitiin länsimaissa uskonnon kaapuun, nyt jumalan tahdon asemesta tulkitaan markkinavoimia. Mutta Humpuukissa ei ole kyse minkäään poliittisen tai uskonnollisen filosofian ylistyksestä (paitsi ehkä hyvinvointivaltion). Wheen on yksinkertaisella asialla: osoittamassa miten kohtuuttomaan ja järjettömään suuntaan etenemme niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.

Humpuukia lukiessa tulee ensin tunne, että Wheenin näkemyksen mukaan kaikki pieleen mennyt johtuu  muutamien poliitikkojen valtaantulosta - mutta tarkemmin katsottuna Thatcher,  Khomeini, Reagan ja heitä seuranneet poliitikot ovat enemmän oireita kuin syitä. Jotain suurempaa on pielessä kun oikeus, kohtuus ja terve järki jäävät toistuvasti tappiolle. Mihin on jäänyt uskomme ajattelun voimaan ja ideaaleihin?

Wheenin vahvuus on, että hän pohjaa tekstinsä toimijoiden omiin lausuntoihin; Blair, Bush, Clinton ja Friedman saavat kaikki nolata itse itsensä. Tämä ilo suodaan myös akateemisille voodoo-tieteilijöille. Samaan tyyliin käsitellään suuren yleisön joukkohysteriat Wall Streetin meklareiden dot.com-huumasta prinsessa Dianan kuolemaa seuranneeseen suruorgiaan. Myös ihmegurujen johtamisoppeihin hurahtaneet liike-elämän edustajat saavat osansa.

Wheenin ei tarvitse keksiä mitään: riittää kun esittelee sen mitä on tapahtunut. Ja niin hän totisesti tekee, purevasti ja armottomasti. Lukunäytteeksi otan pätkän postmodernismia käsittelevästä osuudesta.

Vaikka suuri osa postmodernismista onkin ehkä hölynpölyä, tällä huuhaalla on tarkoituksensa: postmodernismin teologit käyttivät kvasitieteellistä terminologiaa räjäyttääkseen tieteen "objektiivisuuden". Se ei ollut mikään este, etteivät he tienneet mitään sen paremmin matematiikasta, fysiikasta kuin kemiastakaan. Liikkeen ylipapittarena tunnettu Luce Irigaray tuomitsi Einsteinin kaavan E = mc² "seksuaalisena", koska se "etuoikeuttaa valonnopeuden muiden (vähemmän maskuliinisten) ominaisuuksien kustannuksella, vaikka ne ovat meille elintärkeitä". Samaan tapaan hän protestoi "kiinteiden kappaleiden ylivertaisuutta nestemekaniikkaan verrattuna ja jopa tieteen täydellistä kyvyttömyyttä käsitellä pyörteistä virtausta"; hänen mukaansa tällainen puolueellisuus johtui siitä, että nestemäisyys yhdistettiin naiseuteen: "Miehillä on sukupuolielimet, jotka ovat esillä ja jäykistyvät, kun taas naisilla on aukkoja, joista vuotaa kuukautisverta ja vaginan eritteitä (...) Tästä näkökulmasta katsoen ei ole mikään ihme, ettei tiede ole onnistunut löytämään turbulenssille pätevää mallia. Pyörteisen virtauksen ongelmaa ei voi ratkaista, koska nesteitä (ja naisia) koskevat käsitteet on muotoiltu niin, että niihin jää väistämättä artikuloimattomia jäänteitä."  (s. 101)

Juuri tällaista puolustusta olenkin naisena kaivannut. *huoh*

Kirjan vahvuus hölmöyden dokumenttina on samalla sen heikkous. Tässä keskitytään siihen mikä on kaameaa, ei siihen mitä asialle voisi tehdä. Humpuukista saa katkerat naurut - ja kyllä, Wheen on niin hauska että moneen kertaan sai nauraa ääneen - mutta ei juurikaan toivoa.

Lukiessa tuli, varsinkin taloutta ja globalisaatiota käsittelevissä osuuksissa, mieleeni professori Joseph Stiglitzin (entinen Maailmanpankin pääekonomisti, talousnobelisti ja markkinafundamentalismin ankara vastustaja) kirja Globalisaation sivutuotteet. Stiglitz ei ole läheskään yhtä hauska kuin Wheen - mutta hänellä oli myös ehdotuksia. Tässä mielessä Humpuuki on ehkä enemmän sukua Michael Mooren poleemisille protestikirjoille. Toki Wheen on huomattavasti Moorea asiallisempi kirjoittaja, mutta tasapainoisesta esityksestä ei ole puhettakaan: tämä on mielenosoitusta, ei rakentavaa kritiikkiä.

Ei haittaa, mielenosoituksiakin tarvitaan! Ajankohtainen ja kiinnostava kirja, vaikka onkin muutaman vuoden takaa. Sopii totuuden etsintää ja oikeudenmukaisuutta rakastaville ihmisille, jotka kuitenkin kykenevät pieneen vahingoniloon... empaattisemmille lukijoille on tiedossa myötähäpeää.

Francis Wheen (2006, alkuperäinen 2004). Kuinka humpuuki valloitti maailman - Nykyajan harhojen lyhyt historia. Helsinki: Ajatus Kirjat (Gummerus). Suomennos ja esipuhe: Seppo Hyrkäs.

Arvioita:
Johan Lahdenperä Hesarissa
Harri Junttila Talouselämässä
Mette Luetut-blogissa

Elena

Rikon tapani ja sanon heti alkuun: Joel Haahtelan Elena oli loistava, ainakin Petteri Hynösen lukemana äänikirjana. Tässä oli minulle sitä kuuluisaa wow-efektiä, ehkä koska en paljoa odottanut. Jos et ole Elenaa itse lukenut, haluat ehkä jättää kirjoitukseni väliin. En olisi itse nauttinut tästä yhtä paljon jos olisin tiennyt etukäteen sen minkä aion tässä paljastaa. Harkitse itse!

Tarina on lyhyt, kokonaan minä-muodossa kerrottu. Kertoja on mies, jonka pään täyttää puistossa nähty tumma nainen. Joka aamu mies odottaa, näkee hänet hetken. Kesällä nainen katoaa, lähtee pois. Mies selvittää mihin, ja lopulta seuraa häntä.

Kuunnellessani Elenaa ahdistuin kertojan monomaanisuudesta, aloin suorastaan pelätä keskittyneen tarkkailijan vahtaaman naisen puolesta. Niin äärimmäisen herkästi mies havannoi Elenan jokaista liikahdusta, aistii takin hulmahduksen, olkalaukun liikkeen, kaiken. Elämässä ei tunnu olevan kertojalle mitään muuta kuin tuo nainen. Alkupuolella suorastaan ärsyynnyin kertojaan, joka ei selvästikään tiedä mitään Elenasta ihmisenä: tässähän nainen on miehelle mielikuvituksen tuote, projektio. Vain loputtoman itsekeskeinen ihminen voi leimaantua tuolla tavoin kuvitelmaansa.

Leikin pitkään ajatuksella, että Haahtela on tarkoituksella jättänyt viitteet muuhun elämään pois, korostaakseen pakkomiellettä, mutta hiljalleen alkoi epäilyttää. Jokin ontui. Onko  kysymys kaikkinielevästä intohimosta - vai siitä, että muuta ei elämässä ole? Osoittautuu että mies onkin vanhus, kahdeksankymmenen. Muuta ei olekaan kuin aikaa, aikaa ja Elena. Muisto, henkäys entisestä, kuin Syksyn sävel: ole mulle vähän aikaa hän. Huomasin miettiväni vanhuutta: sitä miten mielessä ja elämässä voi tietyssä iässä olla jo tilaa ja kirkkautta. Miten pientä elämä on, ja miten suurta.

Haahtela kirjoittaa intiimiä, kuultavaa kieltä, joka tulee suoraan kiinni. En tiedä onko kyse osittain Hynösen luennasta, mutta tämä oli oikeasti viehkoa kuunneltavaa. Yksinkertaista mutta viettelevää. Yksittäiset lauseet olivat niin linjakkaita ja niukantarkkoja, ettei esimerkkejä juuri kannata muistista tähän kaivella. Voi olla että lukijan hyvä tulkinta vaikuttaa. Kuunnellessa tuntui että sanat suorastaan soivat; jää mietittäväksi olisiko toiminut paperilla yhtä voimakkaasti.

Kirjassa ei oikeastaan tapahtunut juuri mitään, vain yksi selkeä käänne. Koska yleensä olen Dramaattisten Tapahtumien suuri ystävä, ihmettelen itseäni kun sanon että Elenassa oli minun makuuni upeasti tasapainoinen juonen kulku. Kertomusta ei pitkitetty, se täytti tilansa eikä pyytänyt enempää. Lyhyet luvut rytmittivät mukavasti muuten vähäeleistä tekstiä. Tarina ja kieli sopivat toisiinsa ja täydensivät toisiaan. Loppuosassa, kun lukija tietää varmasti kuka minä-kertoja on ja mistä on kysymys, huomaa uudelleentulkitsevansa sitä mitä ja miten sanottiin. Miten hyvin teksti kääntyikin asetelmasta toiseksi: pakkomielteisestä stalkkaajasta hiivittiin tyhjenevässä elämässä vaikenevaksi vanhukseksi.

Harva kirja pystyy tähän: sen voisi melkein lukea uudestaan heti perään. Jos ei olisi tuota kutsuvaa pinoa tuolla... Mutta ensi kerralla haluaisin ehkä Haahtelani paperilla, nähdäkseni onko teksti yhtä hyvää ilman Hynöstä.

Valitsin Elenan ihan sattumalta. Se oli saatavilla äänikirjojen hyllyssä, ja muistelin joidenkin bloggaajien kehuneen Haahtelaa. Kiitos taas - ilman nimentunnistusta en varmaan olisi ottanut tätä.

Joel Haahtela (2004). Elena. Otavan äänikirja. Lukija Petteri Hynönen.

(Kustantajan sivuilta löytyy myös ote äänikirjasta mp3:na.)

Arvioita:
Pertti Lassila Hesarissa
Satun luetut
Uusi Kuu