Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

(Ehkä vain luulet näkeväsi tässä kansikuvan.
Karisto ei ole vielä antanut kuvapankin avaimia :-D)

Olin jo ehtinyt hommata Kirjailijan häiriöklinikan innostamana Kirsti Ellilän romaanin Pappia kyydissä, mutta ennen kuin se ehti lukuvuoroon, teinkin täyskäännöksen ja päätin lukea ensin tämän. Ihan puhdas laumailmiö - parissakin blogissa kehuttiin tätä äskettäin. Olin liian arka tarttumaan aikanaan Häiriöklinikan synttäritarjoukseen, mutta kirjastosta sai.

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin kertoo... eh, naisesta-joka-tiedätte-kyllä-mitä. Kandin papereilla toimittajantyössä puurtava Selma on melkein jo unohtanut keskeneräisen romaaninsa ja kesken jääneet opintonsa, sillä elämän täyttää kaikkinielevä remontti. Rakkaan Samin kanssa ostettu persoonallinen talo syö rahaa ja paskantaa laskuja, eikä arki parisuhteessakaan tunnu kestävän ikuista sirkkelipölyä. Hömppäkirjailijan tavattuaan Selma äkkää, että hänellä on käsissään kaikki mitä tarvitaan myyntilistat räjäyttävän rakkausromaanin kirjoittamiseen: pitkä historia vilpittömän hyvin alkaneita rakkaussuhteita ja vuosien kokemus rakkausromaanien lukijana. Parhaat kaverit Edu ja Maria eivät hankkeelle hurraa, mutta Selma uskoo lujasti ainakin kuvitteellisen rakkauden lumoon.

Vähän puntit tutisten tartuin tähän: mitäs sitten jos kirja osoittautuu surkeaksi? Nainen näet kuuluu minulle haastavaan kategoriaan: kirjoihin kirjoittamisesta. (Olenkohan tullut yliherkäksi kun tuntuu kuin kirjojen kirjoittamisesta julkaistaisiin Suomessa aivan jumalattomasti kirjoja? Lukupäiväkirjani aikana olen huomannut jo ainakin Anja Snellmanin, Petri Tammisen, Matti Yrjänä Joensuun ja vähän Pasi Ilmari Jääskeläisenkin käsittelleen julkaisukelpoisen kirjan kirjoittamisen ihmettä. Vimpan päälle postmoderni aihe. Hilja Valtonen ainoana kuittasi koko puuhan parilla lauseella - mutta Hätävara onkin ajalta ennen sotia.)

Pieni lisäeste siis nousee heti radalle kun aiheena on kirjailijan arki. Mutta nou hätä... liput liehuvat, katsomo nousee hurraamaan *rummun pärinää* ja Ellilä ylittää puomin kepeällä askeleella. Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on toimiva komedia rakkaudesta, kirjallisuudesta ja kuvitelmista kummankin suhteen. Kirjailija-angst on käsitelty riittävän arkisella suorituspaineen tasolla. Pidän kirjoista, joissa ihmiset näkevät myös tekemistensä ironisen puolen, ja tässä tarinaa sävyttää surullisimmillaankin jonkinlainen elämänuskoinen huvittuneisuus. Ja kun lajityyppi on oikein virallisesti viihde, voi loppua kohti edetessään luottavaisesti odottaa, että sokeinkin romantikko onnistuu lopulta kompuroimaan Sen Oikean syliin.

Matkan varrella voi huvittua kipakasta lifestyle-analyysista. Ihmeellisiä elämäntyylidieettejä riittää, kosmetiikkamissi kampitetaan koe-eläinkysymyksillä, ja ylimmäinen seksisymboli on ilman muuta Mies Joka Osaa Remontoida. Jep, tunnistan tämän alkukantaisen vetovoiman oikein hyvin. Mies ja jykevä iskuporakone on vahva yhdistelmä. Bonusta myös hulppeista katkelmista Selman romaanista - niistä arkisempi ja uskottavampi rakkaus saa kontrastia.

- Hän vetistelee, koska Mikael on jättänyt hänet, mutta Gisela ei voi unohtaa Mikaelia, minä selitin. Ja pian paljastuu ettei Mikaelkaan voi unohtaa Giselaa, mutta pystyykö Gisela antamaan Mikalelille anteeksi, sitä minä ihmettelen.

- Mikael teki fiksusti kun jätti Giselan, Edu sanoi. - Ja Giselan kannattaisi ryhdistäytyä ja miettiä jotain muuta tekemistä. Nainenhan on maailmankuulu toimittaja, hemmetti vieköön, mutta missä ihmeen välissä hän hoitaa työnsä? Hänen kaikki aikansa menee sen ihmettelemiseen, että minne hänen pölkkypääpoikaystävänsä on joutunut ja eikö tämä enää rakasta häntä. Ja mistä tämä sinun ihmiskuvauksesi on peräisin? "Hänen tummien ripsien reunustamat silmänsä", "hänen kastanjanruskeat, aaltoilevat, vyötärölle ulottuvat hiuksensa".

- Ei tämän ole tarkoituskaan olla suurta taidetta, minä sanoin. - Tämän pitäisi liikuttaa tunteita.

- En käsitä miten kömpelöt ilmaukset liikuttavat tunteita, ellei siten ole kysymys tahattoman komiikan tuottamista naurunpurskahduksista, Edu sanoi.

Hän oli jälleen pirullisella tuulella. (s. 57)

Muutamassa kohdassa tarina tuntui hetkeksi hyytyvän, mutta suvantopaikkoja ei ole montaa. Kaikkiaan hyvä paketti. Voiko päälle kolmekymppisistä kertova kirja olla chick-littiä? Äh, olen todistetusti niin huono genrejen kanssa että jääköön luokittelematta. Minusta tämä oli hyvää suomalaista viihdettä, mausteena sen verran hapokkuutta ettei jää äitelä maku suuhun.

Lopuksi: avaruusoopperoista(kin) tykkäävänä aikuisena naisena tunnistan tiettyihin viihteen lajeihin kohdistuvan perushalveksunnan. Pöh. Hömppää on hyvää ja huonoa; kaiken hömpän kategorinen dissaus on huutava vääryys. Haaveilu rakkaudesta (rakkausromaaneissa) ei ole sen typerämpää kuin haaveilu oikeudesta (dekkareissa). Vaikka todellisuus toisinaan jää kuvitelmista jälkeen, on mukava karata silloin tällöin maailmaan, jossa oikeus toteutuu ja hyvä nainen saa arvoisensa miehen. Viva l'amour!

Oikeastaan voisi jo todeta, että rakkausromaanien halveksunta osoittaa vain halveksujan rajoittuneisuutta. Heh, taidankin tästä lähin nostella tuhahdellen nokkaani aina kun joku kehuu vaikkapa Jack Londonin kirjoja. Hirveää machoroskaa oikeastaan - mädättää nuorten miesten aivot.

Kirsti Ellilä (2005). Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Helsinki: Karisto.

Arvioita:
Virallisia ei pikainen selaus paljasta, mutta blogeista löytyy :-D
Mari A:n blogi
Muskottien kirja-arvostelut
Kirsin kirjanurkka

Myrkkypuun marjat

Kansi: Tammi/kannen tekijä ei näy kuvapankissa, mutta kuva on Kaarina Kailan

Myrkkypuun marjat seuraa Kahdentoista valaa Raili Mikkasen nuortenkirjojen sarjassa. Vaikka Valan kohdalla teksti vähän tökki, jäin sen verran koukkuun kolmen sisaren kohtaloihin, että lukea pitää kaikki neljä kirjaa.

Myrkkypuussa onkin mielestäni Valaa rapsakampi meno, ehkä siksi että siinä on vähän murhamysteerin vikaa. Keskeinen henkilö on tällä kertaa Margareeta, nyt 17-vuotiaaksi varttuneena ja jo parantajan mainetta saaneena. Hän joutuu selvittämään kuka myrkyttää Kirsti-siskon appea ja yrittää vierittää syyt nuoren emännän niskoille. Margareetan pohdiskeluja arvoituksen tiimoilta kuvataan vähän turhankin perusteellisesti, eikä loppuratkaisu varsinaisesti tule yllätyksenä.

Mutta miljöö kantaa, ja aihe. On mukava lukea suomalaisesta arkielämästä 1600-luvun lopussa. Talollisen suurperhe arvojärjestyksineen ja järjestelyineen kiinnostaa. Tapahtumapaikatkaan eivät ole kaukana. Joissain suhteissa kontrasti nykypäivään on kova. Nykyään me ronklaamme jääkaapilla ja pohdimme hoikkana pysymistä, silloin surtiin seuraavaa ateriaa ja liiallista laihuutta.

Margareetalla oli Juhon laukku kädessään ja hän kiirehti ojentamaan sen lähtijälle. Juhon viereen päästyään hän kuitenkin kompastui ja olisi kaatunut, ellei Juho olisi tarttunut häntä vyötäisiltä.

- No, on sinulla kapea vyötärö. Eihän tästä saa edes kunnon otetta, Juho nauroi ja puristi Margareetaa kevyesti.

Margareeta pahastui, vaikka varoi näyttämästä sitä Juholle. Tiesihän hän itsekin, etteivät pojat hänen varttansa ihaillen katselleet, mutta Juhon suusta hän ei olisi halunnut arvostelua kuulla. Leikiksi Juho sen tietysti oli tarkoittanut, mutta silti se kirpaisi. (s. 106-107)

En ole juuri nuorten kirjoja lukenut viime vuosikymmeninä - ja se tuntuu kyllä näitäkin lukiessa. Vähän naivilta teksti maistuu väkisinkin. Pelkään etten tee kirjoille oikeutta. Tietoisena tästä kohderyhmäongelmastani yritin houkutella Neidin A tai B koelukijaksi, mutta otollisin ikä on ilmeisesti ohitettu; toisella on Tulen ja jään laulu kesken, toinen on juuttunut nyt Paasilinnoihin. Eipä käy käskeminen.

Paras lukijaryhmä lienee 10-13 -vuotiaat tytöt, näin karkeana arvauksena. Pahus, olisi oikeastaan kiva kuulla jonkun peruskoulun opettajan tai kirjastoammattilaisen mielipide.

Kaikki kunnia kuitenkin Mikkaselle: vieläkään ei jää sarja kesken edes nelikymppiseltä kävyltä. Kirsti näyttää asettuneen onnellisesti, mutta miten käy lopulta Margareetan orastavine rakkauksineen, ja opinhaluisen Annan?

Raili Mikkanen (2004). Myrkkypuun marjat. Helsinki: Tammi.

Karsintavaihe

Kansi: Tammi/Taina Markko

Maarit Verrosen Karsintavaihe on odotellut hyllyssä jo jonkin aikaa. Scifimpää teki taas mieli, ja palautuspäiväkin lähestyi, joten kävin viimein käsiksi.

Maarit Verronen on ollut Päivi Alasalmen ohella niitä suomalaisia naiskirjailijoita, joiden tuotantoon olen tehnyt tutustumismatkaa vasta blogin aloitettuani. Kirjoittajat ovat hyvin erilaisia tyyliltään ja teemoiltaan, mutta molemmilta on oppinut odottamaan keskimääräistä kovempaa kamaa. Alasalmi on ehkä vaihtelevampi sikäli, että hänen tyylissään ja henkilögalleriassaan on tullut enemmän yllätyksiä. Verrosen romaanien päähenkilöissä puolestaan on kaikissa tietty irtonainen, refleksiivinen ja rauhallinen ote. Heidät erkaannutetaan tarkoituksellisesti lukijasta, pidetään etäisinä. Se jättää tilaa huomata maailma heidän ympärillään.

(Mistähän tuo vertailu putkahti? Verrosen ja Alasalmen rinnastamisessa on minustakin kategorisen virheen maku, mutta jääköön nyt tuohon kun kerran spontaanisti tuli mieleeni ja kyse on vain lukupäiväkirjasta. *näyttää kieltä* Ammattilaiset olkoon asiallisempia!)

Miksi Karsintavaihetta on tullut lykättyä? Osasyy on, että tiedän jo oikein hyvin, ettei Verroselta kannata odottaa mitään kevyttä ja hykerryttävää. Tiesin myös ennakkoon, että Kirkkaan selkeää on jollain lailla jatkoa Karsintavaiheelle; masentavaa tulevaisuudenvisiota oli siis tulossa. Ehkäpä odottelin optimistista hetkeä, mielentilaa jossa pelon voi karistaa liepeistään kirjan luettuaan.

Kun voisikin. Karsintavaihe kuvaa aikaa, jolloin kilpailu toimeentulosta on täällä entisessä lintukodossammekin edennyt käyrän jyrkkään kohtaan, pisteeseen jossa heikommat siivotaan pois. Jos et ole hyödyllinen oikealla tavalla, et ansaitse ihmisarvoa. Itse asiassa mitään ihmisarvoa ei ole, on vain lisäarvo jonka tuotat. Oikeus kulkea metsässä tai uida meressä on ostettava. Automatisoituja puutarhoja katsotaan parvekkeilta. Oppimista ja kehitystä tehostavien lääkkeiden käyttö on syytä aloittaa jo taaperoiässä, muuten jää jälkeen.

Kirjan päähenkilö Lumi on hyvin verrosmainen nainen, harkitsevainen ja hallittu. Lumi olisi, rehellisesti sanottuna, sietämättömän rauhallinen, ellei hänen ajattelutapansa selittyisi elämäntilanteella. Lumi on geenivirheen takia odottanut kuolevansa nelikymppisenä, ja siksi jokainen hetki on onnistuneen geeniterapian jälkeen arvokas omalla tavallaan. Syntyy rakkaus Kaleviin, vanhaan mutta arvopohjaltaan samanhenkiseen mieheen, ja syvä kiintymys Verneriin, pieneen poikaan, jonka äiti jättää Lumin hoitoon uraa etsiessään. Mutta vaikka kirjan koukku syntyy ihmisistä ja heidän kohtaloistaan, sen jysäyttävin puoli on ilman muuta yhteiskunnan kuvaus. Jos sitä nyt enää yhteiskunnaksi voi kutsua.

Yliopisto oli kuitenkin pian kieltänyt ulkopuolisilta pääsyn luennoille tai edes kirjastoon. Niin minusta ei tullut kaupunkisuunnittelijaa - mutta Vilman päinvastaisista vakuutteluista huolimatta en nähnyt syytä olla siitä katkera. Ottaen huomioon millaisia kaupungeista oli viime vuosikymmeninä tullut, olisin suunnittelijana joutunut toimimaan vastoin näkemyksiäni; olisin stressaantunut ja päätynyt loputtomalle burn-out-lomalle. Tai - jos olisin itsepäisesti toteuttanut ajatuksiani - olisin saanut potkut vähän aiemmin. Molemmissa tapauksissa olisin todennäköisesti päätynyt siihen missä nyt olin - asuntolaan ja hanttitöihin - ja taas olisi pitänyt olla katkera. Syitä löytyi aina jos halusi hakea. Tietysti saatoin kuvitella myös maailman, jossa yhdyskuntasuunnittelukin oli toisenlaista; maailman, joka oli ikään kuin räätälöity minua varten. Mutta sellainen haaveilu oli hedelmätöntä. (s. 13-14)

Verronen tekee juuri päinvastaista. (Mikä on haaveilun vastakohta? Painajaistelu?) Eikä se ihan hedelmätöntä ole, jos se pysäyttää ajattelemaan. Tänä päivänä tuntuu kuin ihmiset arvoineen yhä enemmän polarisoituisivat maailma-on-minulle-elatuksen-velkaa ja markkinat-määrävät-kaiken-arvon -porukoihin. Karsintavaihe voisi olla tosi kuvaus siitä mitä tapahtuu jos jälkimmäinen joukkue voittaa. Jotain kohtuullisempaa pitäisi olla, jotain siinä välillä.

Olen todella iloinen, että löysin Verrosen. Vaikka hänen kirjoihinsa tarttumisessa tuntuu olevan pieni kynnys *apua, kestänkö lukea tämän?*, kokemus on toistaiseksi aina ollut palkitseva. Näitä jää pyörittämään päässään. Moni muu haihtuu sumuna ilmaan heti kannen läpsähdettyä kiinni.

Maarit Verronen (2008). Karsintavaihe. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Leena-Kaisa Laakso Kouvolan Sanomissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa

Kuinka humpuuki valloitti maailman

Kiinnostuin tunnustusten yhteydessä käydyn keskustelun jälkeen kyselemään kustantajilta miten suhtautuvat kansikuvien julkaisemiseen blogijuttujen yhteydessä. Neljältä tuli oitis vastaus - Gummerus, Siltala ja WSOY sallivat sivuiltaan löytyvien kansien kopioinnin ko. kirjoja käsitteleviin blogijuttuihin, kuten on oletettukin. Kuvia ei ilmeisesti kannata kuitenkaan rajata tms. Tammelta vastattiin, että kuvapankista saa imuroida kansi- ja kirjailijakuvia kirjaa käsitteleviin juttuihin, mutta että tekijä (kuvan siis) pitää näkyä. Joten mikäpä siinä - jatkossa varmaan liitän ainakin osaan jutuista kuvan.

Kuvakeiju tuli sittenkin! *vienoa keijukilinää*

Niinpä saatte ihailla Francis Wheenin Kuinka humpuuki valloitti maailman -kirjan huikeaa kantta yllä. Kansi on varmaan osasyy siihen, että Humpuuki tuli klikkailtua ostoskoriin Akateemisen kirjakaupan alesta tammikuussa - toinen syy on pitkäaikainen viehtymykseni näihin maailman yleistä sekopäisyyttä hauskasti pähkäileviin kirjoitin. Michael Foleyn upea The Age of Absurdity taisi kyllä olla lajityypin huippu; sen luin ennen blogin aloittamista joten täytyy tyytyä kehumaan nyt tässä. Jonain päivänä luen sen uudestaan... mutta toistaiseksi on liikaa kokonaan lukemattomia kirjoja jonossa.

Hirveällä riuhtaisulla takaisin aiheeseen: kuinka humpuuki valloitti maailman? Wheenin kirja ei ole aihetta mitenkään akateemisesti tarkasteleva esitys vaan kokeneen journalistin ja kirjoittajan perinpohjainen kooste, joka lähinnä todistelee että humpuuki on valloittanut maailman. Wheen haikailee valistuksen menneitä päiviä, jolloin vielä uskottiin älyn voittoon. Nyt näyttää pahasti siltä, että järjen on korvannut tunne tai tunteen imitointi. Ennen itsekkäitä pyrkimyksiä usein naamioitiin länsimaissa uskonnon kaapuun, nyt jumalan tahdon asemesta tulkitaan markkinavoimia. Mutta Humpuukissa ei ole kyse minkäään poliittisen tai uskonnollisen filosofian ylistyksestä (paitsi ehkä hyvinvointivaltion). Wheen on yksinkertaisella asialla: osoittamassa miten kohtuuttomaan ja järjettömään suuntaan etenemme niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.

Humpuukia lukiessa tulee ensin tunne, että Wheenin näkemyksen mukaan kaikki pieleen mennyt johtuu  muutamien poliitikkojen valtaantulosta - mutta tarkemmin katsottuna Thatcher,  Khomeini, Reagan ja heitä seuranneet poliitikot ovat enemmän oireita kuin syitä. Jotain suurempaa on pielessä kun oikeus, kohtuus ja terve järki jäävät toistuvasti tappiolle. Mihin on jäänyt uskomme ajattelun voimaan ja ideaaleihin?

Wheenin vahvuus on, että hän pohjaa tekstinsä toimijoiden omiin lausuntoihin; Blair, Bush, Clinton ja Friedman saavat kaikki nolata itse itsensä. Tämä ilo suodaan myös akateemisille voodoo-tieteilijöille. Samaan tyyliin käsitellään suuren yleisön joukkohysteriat Wall Streetin meklareiden dot.com-huumasta prinsessa Dianan kuolemaa seuranneeseen suruorgiaan. Myös ihmegurujen johtamisoppeihin hurahtaneet liike-elämän edustajat saavat osansa.

Wheenin ei tarvitse keksiä mitään: riittää kun esittelee sen mitä on tapahtunut. Ja niin hän totisesti tekee, purevasti ja armottomasti. Lukunäytteeksi otan pätkän postmodernismia käsittelevästä osuudesta.

Vaikka suuri osa postmodernismista onkin ehkä hölynpölyä, tällä huuhaalla on tarkoituksensa: postmodernismin teologit käyttivät kvasitieteellistä terminologiaa räjäyttääkseen tieteen "objektiivisuuden". Se ei ollut mikään este, etteivät he tienneet mitään sen paremmin matematiikasta, fysiikasta kuin kemiastakaan. Liikkeen ylipapittarena tunnettu Luce Irigaray tuomitsi Einsteinin kaavan E = mc² "seksuaalisena", koska se "etuoikeuttaa valonnopeuden muiden (vähemmän maskuliinisten) ominaisuuksien kustannuksella, vaikka ne ovat meille elintärkeitä". Samaan tapaan hän protestoi "kiinteiden kappaleiden ylivertaisuutta nestemekaniikkaan verrattuna ja jopa tieteen täydellistä kyvyttömyyttä käsitellä pyörteistä virtausta"; hänen mukaansa tällainen puolueellisuus johtui siitä, että nestemäisyys yhdistettiin naiseuteen: "Miehillä on sukupuolielimet, jotka ovat esillä ja jäykistyvät, kun taas naisilla on aukkoja, joista vuotaa kuukautisverta ja vaginan eritteitä (...) Tästä näkökulmasta katsoen ei ole mikään ihme, ettei tiede ole onnistunut löytämään turbulenssille pätevää mallia. Pyörteisen virtauksen ongelmaa ei voi ratkaista, koska nesteitä (ja naisia) koskevat käsitteet on muotoiltu niin, että niihin jää väistämättä artikuloimattomia jäänteitä."  (s. 101)

Juuri tällaista puolustusta olenkin naisena kaivannut. *huoh*

Kirjan vahvuus hölmöyden dokumenttina on samalla sen heikkous. Tässä keskitytään siihen mikä on kaameaa, ei siihen mitä asialle voisi tehdä. Humpuukista saa katkerat naurut - ja kyllä, Wheen on niin hauska että moneen kertaan sai nauraa ääneen - mutta ei juurikaan toivoa.

Lukiessa tuli, varsinkin taloutta ja globalisaatiota käsittelevissä osuuksissa, mieleeni professori Joseph Stiglitzin (entinen Maailmanpankin pääekonomisti, talousnobelisti ja markkinafundamentalismin ankara vastustaja) kirja Globalisaation sivutuotteet. Stiglitz ei ole läheskään yhtä hauska kuin Wheen - mutta hänellä oli myös ehdotuksia. Tässä mielessä Humpuuki on ehkä enemmän sukua Michael Mooren poleemisille protestikirjoille. Toki Wheen on huomattavasti Moorea asiallisempi kirjoittaja, mutta tasapainoisesta esityksestä ei ole puhettakaan: tämä on mielenosoitusta, ei rakentavaa kritiikkiä.

Ei haittaa, mielenosoituksiakin tarvitaan! Ajankohtainen ja kiinnostava kirja, vaikka onkin muutaman vuoden takaa. Sopii totuuden etsintää ja oikeudenmukaisuutta rakastaville ihmisille, jotka kuitenkin kykenevät pieneen vahingoniloon... empaattisemmille lukijoille on tiedossa myötähäpeää.

Francis Wheen (2006, alkuperäinen 2004). Kuinka humpuuki valloitti maailman - Nykyajan harhojen lyhyt historia. Helsinki: Ajatus Kirjat (Gummerus). Suomennos ja esipuhe: Seppo Hyrkäs.

Arvioita:
Johan Lahdenperä Hesarissa
Harri Junttila Talouselämässä
Mette Luetut-blogissa

Hätävara

Hilja Valtosen epäromanttisten rakkausromaanien sarja jatkuu. Ihan totta, epäromanttisempaa romanttista kirjallisuutta saa hakea; Valtosen sankarittaret eivät kerta kaikkiaan pyörry kenenkään käsivarsille, eivätkä sankaritkaan varsinaisesti ratsasta pelastamaan. Rakkaus on pääosassa ja tunnustetaan maailman tärkeimmäksi asiaksi, mutta naisilla on vahvasti omat ajatuksensa siitä minkälaisen roolin huolivat ja haluavat.

Tämä kirja ei saanut minua ihan aiempien innolla mukaansa varsinkaan alussa, jossa sankaritar Vappu Kankare, reipas ja kiivas punapää, on vasta kuudentoista ja purkaa tunteitaan sen mukaisesti.

Minä vihaan Jali Kinnusta! Vihaan, vihaan, vihaan! Senkin Kinnu! Senkin roisto, nousukas, moukka, ylpeä kukko, typerä narri ja haiseva tatti! Niin juuri! Aamen! (s. 5)

Hömpän lakien logiikan mukaisesti oivallatte tästä, että tuo haiseva tatti on romaanin sankari. (Jos hömpän lait eivät ole vielä tuttuja, ks. Sallan lukupäiväkirjaa täältä). Koulutyttönä Vappu tuntee tiettyä kutinaa Jalin suuntaan - syystä joka ei kyllä hevin lukijalle aukea - mutta asiat eivät vielä edisty. Sittemmin nuorena virkanaisena Vapulla on parempi menestys. Kirjan loppupuoliskolla seurataan Jalin ja Vapun vaikeaksi menneen avioliiton kohtalokkaita hetkiä. Uskottomuusepäilyt ahdistavat, mutta varsinainen ongelma on puolisoiden kyvyttömyys puhua toinen toisilleen kuin aikuisille ihmisille, kunnioittaa toinen toisiaan. Varsin modernia oikeastaan. Vappu etsiikin pian muualta seuraa, joka on valmis kohtaamaan hänet älykkäänä olentona.

Mutta ei hätää, Hätävarassa on lakisääteinen onnellinen loppu.

Valtosen reipasta ja raikasta kieltä olen varmaan jo riittämiin hehkuttanut Vaimokkeen ja Varaventtiilin kohdalla, ei siis siitä enempää. Tällaista ei nykyään voisi kirjoittaa, mutta kiva sitä on vaihteeksi lukea.

Mutta Valtosen kirjojen syvin charmi ainakin minulle syntyy niiden aidosta historiallisuudesta. Yksityiskohtien aikalaistunnelma on nautittavissa ilman mitään ajatusponnistusta (kiharoita laitetaan uunissa kuumennetulla ruokakomeron avaimella!), mutta halutessaan voi upota pohdiskelemaan syvempiäkin teemoja. Miksei maisteri ole enää hieno titteli? Koska piiat oikeasti katosivat? Missä vaiheessa perheen saunailta lakkasi olemasta pyhä toimitus, jonka tähden muut menot perutaan?

Jos oikeasti haluaa jotain vakavammin pureskella, Hätävarassa Vapun monipuolinen ammatillinen toiminta on näkyvässä roolissa. Vappu on pankkivirkailija, kirjailija ja lopulta tiilitehtailijankin; miehen uran ehdoilla mennään mutta Vappu järjestää myös itselleen oman. Riippumattomuus on tärkeää ja antaa lopulta eväitä vaatia kunnioitusta myös avioliitossa. Itsestään selvää nykyään - vai onko? Kenelle? Tulee mieleen Parvekejumalat.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1938). Hätävara. 10. painos. Helsinki: Otava.

Arvioita:

LukeVille-blogissa (uudempi painos)

Bookcrossing-sivuilla

Lisäksi suositan edelleen Tarja Kytösen kiinnostavaa gradua Valtosta lukeville!